Elävänä haudatut.
Gert Rumpalille tuotti tämä retki metsässä jo alun pitäen paljon
yllätyksiä. Tosin hän oli kuullut kerrottavan intiaanien taidosta
seurata kaikkein vähäpätöisimpiäkin jälkiä metsässä, mutta kaikki mitä
hän nyt näki, voitti suuresti hänen kuvittelunsa. Hän oli ollut
kaikkein innokkaimpia, kun sotilaita lähetettiin linnoituksesta
etsimään Mackia, mutta hän, yhtä vähän kuin muutkaan, ei ollut voinut
löytää mitään yhteenkuuluvia jälkiä. Mutta nyt hän näki, miten ne kaksi
intiaania, jotka olivat varsinaisia vainuujia, seurasivat uutisasukkaan
jälkiä melkein yhtä varmasti kuin hyvä jahtikoira.
Hän teki toisenkin huomion, joka hämmästytti häntä, sen nimittäin, että
molemmat intiaanit katselivat häntä aivan erikoisella kunnioituksella
-- näyttivätpä suorastaan pitävän häntä, vaatimatonta ja vähäpätöistä
sotamiestä, koko seuran päähenkilönä. Aluksi hän oli siksi itserakas,
että hän luuli tämän kunnioituksen tarkoittavan häntä itseään, mutta
vähitellen hän huomasi, että se kohdistui rumpuun, jota hän kantoi
selässään.
Kyllähän rumpu oli hänelle rakas, mutta että se saattoi herättää noin
suurta kunnioitusta villien pakanoiden parissa, jotka eivät koskaan
olleet kuulleet sen ääntä, ihmetytti häntä. Vähitellen sekin asia
selvisi hänelle. Varmaankin he pitivät rumpua ruotsalaisen sotavoiman
edustajana, ja silloin hän käsitti heidän kunnioituksensa.
Tuo kokematon nuorukainen ei tiennyt, että rummulla, joskin
rakenteeltaan toisenlainen kuin sen, jota hän kantoi selässään, on
tärkeä tehtävä intiaani-poppamiesten loihduissa ja että sen sisällä
arvellaan asustavan suuria ja salaperäisiä henkiä. Ja vieläkin vähemmän
hän saattoi aavistaa, että häntä jo jossakin määrin pidettiin suurena
poppamiehenä, jonka Pekka Drufva oli ottanut mukaansa, jotta hänen
aikeensa paremmin onnistuisi.
Pian he saapuivat paikalle, jossa Mack oli vangittu.
Maassa näkyikin varsin selviä jälkiä taistelusta, kun viholliset
hyökkäsivät takaa uutisasukkaan kimppuun ja vangitsivat hänet, ja
intiaanit osoittivat mitkä jäljet olivat hollantilaisen ja missähän
irokeesit olivat piilleet ennenkuin he karkasivat saaliinsa kimppuun.
Sitten jatkettiin takaa-ajoa, ja nyt se kävikin helpommin ja nopeammin,
sillä kokonaisen parven jälkiä saatettiin nyt seurata, eikä
näyttänytkään silta, kuin niitä olisi yritetty salata.
Illan suussa he saapuivat lähteen reunalle, missä joukko varmaankin oli
pystyttänyt leirinsä, sytyttänyt tulen ja syönyt. Niin, intiaanit
saattoivat osoittaa erästä puutakin, johon Mack oli sidottu kiinni sekä
maahan lyötyjen paalujen jälkiä, missä paikassa hän oli maannut yöllä.
Punanahat antoivat näet vankiensa levätä siten, että heidät laskettiin
pitkäkseen maahan ja sidottiin jaloista ja käsistä maahan upotettuihin
paaluihin kiinni.
Tuhan ja ruuanjätteiden paljouden mukaan otaksuivat mohikaanit, että
irokeesit olivat oleskelleet paikalla vähintäin vuorokauden.
Oliko tämä se paikka, jossa heidän tuli odottaa Kovapäätä? Niin, sitä
ei ollut hyvä tietää. Joka tapauksessa he olivat jatkaneet matkaa
pohjoiseen päin. Ja Pekka Drufva ja hänen seurueensa seurasi perässä.
Seuraavan päivän iltana alkoivat mohikaanit astua varovaisemmin
eteenpäin. "Jäljet ovat aivan tuoreita", vakuuttivat he. Pian
keksittiin ohut savupilari puiden lomissa. Nyt pysähdyttiin, ja
molemmat mohikaanit lähetettiin edeltä väijymään.
"He ovat pystyttäneet leirinsä kattilanmuotoiseen laaksoon, jonka läpi
puro juoksee. Kaikki seitsemän ovat siellä ja parhaillaan he paistavat
metsäkaurista", kertoivat he palattuaan takaisin.
Nyt pidettiin sotaneuvottelua.
Päätettiin, että niin varovaisesti kuin suinkin kierrettäisiin heidän
leirinsä ja sitten, Pekka Drufvan annettua merkin, kaikki yhtä aikaa
hyökkäisivät esille. Puron rannoilla laaksossa kasvoi varsin tiheä
leppäpensaikko. Siltä puolelta mohikaanien oli määrä hyökätä. Pekka
Drufva ja Gert saivat osalleen helpomman aseman jyrkänteellä, jonka
rinteellä kasvoi tiheää metsää ja joka ulottui aivan leiriin saakka.
Sitten ruvettiin varovaisesti ryömimään määräpaikalle.
Äänettömänä Pekka Drufva hiipi tiheän pensaikon suojassa. Pian hän oli
päässyt niin kauaksi, että: hän saattoi nähdä koko leirin. Nuotion
ääressä istui neljä intiaania, ja hollantilainen, jonka Pekka heti
tunsi Peter Irgensiksi, Mackin plantaashin entiseksi omistajaksi.
Alhaalla niityllä, puolitiessä leppäpensaikon ja nuotion välissä, astui
nuori intiaani, nähtävästi asetettuna vahtiin. Puuhun sidottuna, heti
vasemmalla tulen ääressä askartelevasta ryhmästä seisoi Mack,
alakuloisen näköisenä, mutta kuitenkin terveenä ja täysissä voimissaan.
Irokeesin alhaalla niityllä näytti olevan vaikea vastustaa paistetun
metsäkauriin ihanaa tuoksua, sillä miten olikaan, hän tuli yhä
lähemmäksi tulta.
Nyt Pekka Drufva sai nähdä todisteen Peter Irgensin vihasta Mackia
kohtaan. Hollantilainen otti näet veitsensä kärkeen paistetun palasen
metsäkauriin lihasta ja piteli sitä vangin nenän edessä. Sitten hän
palasi taas nuotion ääreen ja alkoi ahnaasti syödä samaa palaa, jolla
hän vastikään oli kiusannut Mackia. Vanki oli varmaankin hyvin
nälissään, ja siksi häntä oli kiusattava antamalla hänen haistella
paistia, mutta saamatta maistaa.
Pekka Drufva puri hampaansa yhteen ja mutisi itsekseen, maatessaan
pensaan takana:
"Sen me sinulle vielä kostamme, senkin lurjus. Hyvin sinä olet
alottanut ateriasi, mutta panempa pääni pantiksi, että se saa äkillisen
lopun."
Hän pisti sormensa suuhun ja matki närhin ääntä. Se oli sovittu merkki.
Pekka Drufvan ja Gert Rumpalin pyssyt paukahtivat yhtä aikaa kuin
mohikaanien sotahuuto kajahti ilmaan. Ja kaikki viisi hyökkäsi nuotion
ääressä olevan ryhmän kimppuun, joille päällekarkaus oli täysi yllätys.
Kaksi irokeesia oli heti muuttanut paremmille metsästysmaille, molemmat
muut antautuivat vangiksi suuremmatta taistelutta. Peter Irgens oli
ainoa, joka teki voimakasta vastarintaa, mutta hänkin tuli pian
voitetuksi. Sähisten raivoa hän sidottiin samaan puuhun, jossa
kahleistaan vapautettu Mack vastikään oli seisonut. Voitto oli yhtä
nopea kuin ratkaiseva, mutta yhdessä suhteessa ei kuitenkaan niin
täydellinen kuin olisi toivottu.
Minne oli viides irokeesi joutunut?
Nuorta miestä, joka oli vartioinut niityllä sangen huonosti, ei voitu
mistään löytää, yhtä vähän vankien kuin kuolleiden parista. Hän oli
varmaankin kadonnut kesken taistelun temmellystä, ja siinä oli suuri
vaara. Jos lähitienoilla oli joku irokeesijoukko, eikä se ollut
lainkaan mahdotonta, niin hän kiiruhtaisi sen luo ja toisi sen
vastustajien kintereille. Uncas lähetti sen vuoksi kaksi mohikaania
heti karkulaisen jälkeen käskien tuoda hänet elävänä tai kuolleena
paikalle.
Sitten jatkettiin ateriaa -- joskin nyt olivat toiset henkilöt syömässä
kuin äsken. Mack söi mielihyvällä samaa herkullista palasta, jota
hollantilainen äsken oli kiusaten pidellyt hänen nenänsä alla. Ja Peter
Irgens sai katsoa toisten syöntiä. Ettei hän tehnyt sitä lempein
katsein, on helppo ymmärtää. Kun hän sitten huomasi, että molemmille
irokeeseille annettiin ruokaa, mutta ei hänelle, ei hän voinut enää
hillitä itseään.
"Sinä olet valkea mies, Pekka Drufva", sanoi hän vihasta sihisten, "ja
sinulla pitäisi siis olla hiukan jumalista mieltä, mutta sittenkin
annat valkean miehen, ristinveljesi, nähdä nälkää, vaikka punaiset
Pakanat, jotka yhtä hyvin ovat vihamiehiäsi kuin minäkin, saavat
syödäkseen."
"Niin", vastasi Pekka Drufva, "sinä olet valkea mies, Peter Irgens,
mutta et tee kunniaa valkeaihoisille. Sinä et ole yhtä nälkäinen kuin
Mack äsken, jolloin vain pilkkasit hänen nälkäänsä ja avuttomuuttaan
pitelemällä lihapalasta hänen nenänsä alla. Eikö hän ole yhtä valkea
kuin sinäkin? Ja jos sinulla on pienintäkään aavistusta kristinopista,
jota suuresti epäilen, niin pitäisi sinun tuntea raamatunlause:
niinkuin kylvät, saat myös niittää."
Peter Irgens oli vaiti, mutta hänen pienet ilkeämieliset silmänsä
hehkuivat vihaa.
Oli tullut ilta, ja koska oli hyvin vaarallista öiseen aikaan kuljettaa
vankeja metsän halki, päätti Pekka Drufva ja Uncas viettää leirissä
yötä odottaen mohikaanien paluuta, ennenkuin lähdettäisiin kotiin
päin. Kaikki kolme valkeaihoista panivat maata, mutta nuori
mohikaanipäällikkö valvoi.
Tiedustelulle lähetetyt mohikaanit palasivat varsin myöhään ja -- ikävä
kyllä -- tyhjin käsin. He olivat helposti löytäneet paenneen jäljet,
mutta hän oli hyvä juoksija ja muutenkin hän oli jo ennättänyt liian
pitkälle. Sitten yllätti pimeys metsässä, ja oli aivan mahdotonta
seurata häntä sen pitemmälle.
Uncas ei epäillyt lainkaan, etteivät hänen miehensä olleet tehneet
parastaan, mutta sittenkin hän oli hyvin tyytymätön heidän retkensä
tulokseen. Pekka Drufva herätettiin ja pidettiin neuvottelu.
"Irokeesi uhuttaa niskaamme maanmiehiään. Epäilen, että Kovapää on
lähitienoilla, ja ehkäpä hänen seurassaan on suurikin joukko. Meidän
tiedustelijamme eivät ole tunkeutuneet näin pitkälle pohjoiseen, siksi
en tiedä sitä varmuudella", sanoi Uncas.
"Mutta onhan meitä nyt kuusi miestä ja meillä on kolme hyvää pyssyä",
mutisi Pekka Drufva.
"Ja sitten meillä on se, mitä Gert kantaa selässään."
"Mitä sinä tarkoitat, päällikkö?"
"Eikö Gertin rummussa asu voimakkaita henkiä, jotka voivat tuhota
vihollisemme?"
Pekka Drufva ei voinut olla nauramatta. Ei edes Uncas, joka kuitenkin
oli älykkäin kaikista intiaaneista, joita hän tähän saakka oli
tavannut, voinut irtaantua siitä taikauskosta, jonka hän oli imenyt
itseensä äidinmaidossa. Nyt ei kuitenkaan ollut sopiva hetki korjata
tätä hänen erehdystään, vaan hän jätti sen toistaiseksi ja sanoi nyt
vain:
"Niin, niin, kunpa meillä vain olisi edullinen asema, missä selkäpuoli
olisi vapaana ja varma suoja edessä, niin voivat irokeesit tulla vaikka
suurellakin joukolla."
"Sellaisen minä kyllä tiedän -- Mustan vuoren. Se sijaitsee noin neljän
tunnin matkan päässä täältä", selitti Uncas, lisäten: "Ja siellä me
olemme lähempänä minun kansaani, jotka voivat ehkä tulla meitä
auttamaan. Vuoressa on luolakin, johon hätätilassa voimme vetäytyä."
"Hyvä, lähdemme siis matkaan aamun ensi sarastuksessa", päätti Pekka
Drufva.
Muutamia minuutteja myöhemmin nukkui koko leiri, mutta Uncas valvoi.
* * * * *
Hyvin varhain oltiin seuraavana päivänä jalkeilla ja lähdettiin
matkaan. Yö oli ollut levollinen eikä mikään näyttänyt ennustavan
irokeesien hyökkäystä. Mutta sekä Pekka Drufva että Uncas tunsivat
sittenkin siksi hyvin intiaanien sotatavat, etteivät he olleet
levollisia. Matkaa ei suunnattukaan suoraan kotia kohti, vaan Mustalle
vuorelle, joka sijaitsi hiukan idempänä, ilmansuunnassa, joka näytti
herättävän vankien parissa hämmästystä.
"Minne sinä kuljetat minua, Pekka Drufva", kysyi Peter Irgens
äkäisesti. "Minä luulin, että aioit pistää minut johonkin teidän
kirotuista vankiloistanne, mutta tehän kuljette suoraan merenrantaan."
"Mitäs sitten! Hollantilaisena sinun ei pitäisi pelätä suolaista
vettä", vastasi Pekka Drufva rupeamatta sen pitempiin selityksiin.
He eivät olleet kulkeneet pitkälle, ennenkuin he huomasivat, että
vangit yrittivät hidastuttaa marssia. Milloin oli mikäkin este tiellä.
Pahin oli Peter Irgens. Lopulta hän alkoi ontua ja sanoi ähkyen ja
valittaen, että hänen jalkansa oli kipeä eikä hän päässyt sen
pitemmälle.
Mutta kun häntä uhattiin pyssyllä, sanoi hän jo voivansa paljoa
paremmin ja hetken kuluttua hän ei ontunut enää.
Pekka Drufva kuiskasi Uncasin korvaan:
"Vangit odottavat aivan varmaan apua pohjoisesta, siksi he kaikella
tavalla koettavat viivyttää matkaamme."
Uncas lähetti molemmat mohikaaninsa takaisin vakoilemaan. He jatkoivat
kuitenkin matkaa keskeytymättä, ja mohikaani väitti, ettei voinut enää
olla pitkä matka siihen lujaan paikkaan, josta hän oli puhunut.
Metsässä oli aivan hiljaista ja äänetöntä; linnut visersivät
aamulaulujaan puissa; jokunen metsäkauris pakeni pelästyksissään
hiljaisten matkamiesten tieltä ja villit kalkkunat kököttivät
tiheikössä.
Äkkiä syntyi levottomuutta pienessä parvessa. Mohikaanit palasivat
takaisin ja kertoivat, että päällikkö Kovapää ajoi heitä takaa 50 jopa
60 irokeesia seurassaan ja hetken kuluttua he olisivat jo
nuolenkantaman päässä.
Nyt hyvät neuvot olivat kalliita, sillä vaarallista olisi ollut ryhtyä
taisteluun niin suurta ylivoimaa vastaan metsäisellä lakeudella.
Irokeesit voisivat helposti piirittää pienen joukon, josta kolmasosa
vielä lisäksi oli vankeja, ja he tietysti eivät toivoneet mitään sen
hartaammin kuin avustaa vihollista. Uncas viittasi eteenpäin, missä
tumma, varsin korkea vuori kohosi metsän yli.
"Tuossa on musta vuori", sanoi hän, "ja sen kalliopaasien takana me
voimme taistella. Mutta ennättääksemme sinne ennenkuin irokeesit
tavoittavat meidät, täytyy meidän ottaa vangit hengiltä, sillä he ovat
meille liiaksi vastuksena."
"Ei", sanoi Pekka Drufva, "tappaa heitä ei meidän pidä, sillä valkean
miehen omatunto ei salli vuodattaa avuttoman vihollisen verta, mutta
päästetään heidät aseettomina irti."
Nuori mohikaani katseli ihmeissään ystäväänsä, mutta vastaansanomatta
hän alistui hänen tahtoonsa. Vangit päästettiin irti ja he käyttivätkin
heti hyväkseen vapauttaan. Peter Irgens, joka juuri äsken oli
valittanut huonoja jalkojaan, kiiti nyt matkoihinsa sellaisella
vauhdilla, jota ei olisi voinut odottaa siksi vanhalta mieheltä.
Nyt piti ennättää Mustalle vuorelle. Onneksi ei matka ollut pitkä ja
ilman ainoankaan nuolen häiriötä he pääsivät sen juurelle.
Musta vuori oli oikeastaan yksinäinen kallio, joka kohosi keskellä
metsäistä alankoa. Se oli miltei paljas ja suurimmalta osaltaan
basalttikiveä. Siitä johtui sen tumma väri, jonka mukaan se oli saanut
nimensä. Mutta sen juurta ympäröivät suuret, sinne tänne heitellyt
kivilohkareet, joiden tieltä metsä oli väistynyt, niin että
varsin laaja, avoin kenttä oli muodostunut niiden eteen. Näiden
kivilohkareiden takaa etsivät nyt pakenevat ystävämme suojaa ja
löysivät varsin hyvänkin turvapaikan, sillä kivien taakse piiloutuneina
heillä oli melkein pystysuora sileä kallioseinä takanaan ja edessään
kappale tasankoa, jonka yli heidän pyssynsä ja jousensa ei helpolla
päästäisi vihollista.
Aivan viime hetkessä he olivat ennättäneet tähän turvapaikkaan, sillä
tuskin he olivat piiloutuneet kiven taakse, kun nuolisade iski niitä
vasten, kuitenkaan saamatta muuta vahinkoa aikaan, kuin että nuolien
kärjet taittuivat. Vaikea heidän kuitenkin oli laukaista ainoatakaan
laukausta, sillä irokeesit käsittivät liiankin hyvin, miten vaarallista
heidän olisi näyttäytyä aukealla paikalla ja pysyttelivät sen vuoksi
suojelevan metsän siimeksessä.
Lopulta he huomasivat kuitenkin, miten hyödytöntä heidän oli ampua
turhaan nuoliaan, ja kaikki hiljeni. Silloin tällöin vain ilmestyi
yksityinen ruskea intiaanivartalo metsänreunaan, mutta se oli
vaarallista peliä, sillä heti tuliliekki välähti kallionhalkeamasta
esille, paukahdus kuului ja kuolemanhuuto; vastasi siihen haavoittuneen
intiaanin huulilta. Samanlaisilla laukauksilla eivät irokeesit voineet
vastata, sillä ainoa valkea mies heidän parissaan, hollantilainen, oli
kadottanut pyssynsä.
Siten kului tunti toisensa jälkeen ilman mitään tulosta. Vieras, joka
olisi saapunut tälle yksinäiselle! paikalle metsän siimeksessä, ei
olisi voinut aavistaa, että keskellä tätä aurinkoista hiljaisuutta
ihmiset väijyivät toisiaan ja odottivat vain tilaisuutta saadakseen
tappaa toisensa.
"Vaikea heidän on karkoittaa meidät täältä", kuiskasi Pekka Drufva
Uncasille, "mutta he voivat näännyttää meidät nälkään. Pelkäänpä, että
laukuissamme on niukalta evästä."
"Mohikaanit eivät nuku", vastasi Uncas. "Omituista, jolleivät he
huomaisi, että niin suuri joukko irokeesejä on tunkeutunut heidän
alueelleen. He tulevat ennemmin tai myöhemmin vapauttamaan meitä. Sillä
välin meidän täytyy elää jäännöksillämme. Ukkosen Veli saa syödä mitä
Uncasin laukussa on. Punainen mies jaksaa paremmin nähdä nälkää kuin
valkoinen."
Pekka Drufva ei ennättänyt vastata tähän jalomieliseen tarjoumukseen,
sillä samassa kuului ilkeää viuhinaa ja nuoli lävisti hänen hattunsa,
tekemättä kuitenkaan sen suurempaa vahinkoa. Mutta arveluttavinta oli
se, ettei tämä nuoli tullut metsästä, vaan kallion harjalta. Irokeesit
olivat kulkeneet kallion toiselle puolelle ja nousseet sen korkeimmalle
huipulle, eikä sieltä ollut helppo heitä karkoittaa, sillä sielläkin
oli hajallaan kivilohkareita, joiden takana he saattoivat lymytä.
Sekä Pekka Drufva että Uncas olivat luulleet asemaansa vahvemmaksi kuin
mitä se oli. Ylhäältä kalliolta ei ollut mahdotonta osua heihin.
Pian kävikin selville, ettei tuo nuoli ollut ainoa. Useampia lensi
samasta ilmansuunnasta ja yksi mohikaaneista haavoittui lievästi.
Nyt oli pakko suojella itseään kahdelta eri suunnalta tulevia nuolia
vastaan. Joka tapauksessa se heikonsi suuresti vastustusta. Heidän ei
myöskään onnistunut keksiä, missä nämät vaaralliset ampujat
piileksivät. Harmittava yllätys tosiaankin -- tavattoman vaarallinen
yllätys. Pekka Drufva käsitti, että heidän olisi hyvinkin pian pakko
peräytyä siitä asemasta, jota he niin kauan menestyksellä olivat
puolustaneet.
"Sinä sanoit, että täällä olisi jokin luola", kuiskasi hän päällikölle.
"Sanohan, Uncas, missä se on?"
"Aivan Ukkosen Veljen takana -- --"
Pekka Drufva kääntyi taakseen ja tarkasteli pystysuoraa kallionseinää.
Mutta hän ei nähnyt mitään, joka olisi näyttänyt luolan suulta. Silloin
Uncas osoitti tummaa varjoa basalttipilarin takana. Ja tarkemmin
sitä tutkiessa huomattiin, että se oli varsin tilava kolo itse
kallioseinässä.
"Voimmeko me kaikki mahtua luolaan", kysyi Pekka Drufva.
"Voimme kyllä, vaikka meitä olisi kaksikymmentäkin miestä."
"Onko siellä vettä?"
"Pieni lähteensuoni, joka pulppuaa esiin kalliosta kadoten siihen
jälleen."
"Sitten me menemme sinne, sillä siellä me kai ainakin saamme olla
nuolilta turvassa, eikä liene vaikea estää irokeesejä tunkeutumasta
ahtaasta suusta sisään."
Parin minuutin kuluttua olivat kaikki kadonneet maan sisään, eikä
kalliolla väijyvillä irokeeseillä ollut enää ketään, joihin ampua. Ei
kestänytkään kauan ennenkuin hurja sotahuuto ilmaisikin heidän
pettymystään.
Miehet asettuivat luolan suuhun, missä oli varsin valoisaa, mutta
peremmällä vallitsi täysi pimeys, jonne ei tehnytkään mieli tunkeutua.
He ihmettelivät nyt suuresti, mihin irokeesit ryhtyisivät. Aluksi ne
eivät näyttäneet käsittävän, minne heidän vihollisensa olivat
kadonneet, eivätkä nämä aikoneetkaan ennenaikojaan antaa ilmi
piilopaikkaansa. Mutta hetken kuluttua irokeesit olivat luultavasti
keksineet luolan. Mahdollisesti jotkut heistä tunsivat sen ennestään,
tai jonkun intiaanin tarkka silmä oli huomannut luolan suun. Joka
tapauksessa sisällä olijat huomasivat hyvinkin pian, että heidän
piilopaikkansa oli keksitty. Pienelle aukiolle, joka levisi luolan
edustalla, ilmestyi näet vaeltavia risukasoja, s.o. intiaaneja, jotka
olivat keränneet risuja metsästä, sitoneet ne kimppuihin ja lähestyivät
nyt luolaa käyttäen risukimppuja kilpinään, lukuunottamatta muita
tarkoituksia, joihin ne olivat aiotut.
"Minä aavistin kyllä", kuiskasi Pekka Drufva, "että nuo viekkaat
lurjukset aikoivat sytyttää risukimppuja luolan suun edustalla palamaan
ja siten savustaa meidät, niinkuin on tapana ajaa kettuja ulos pesästä,
mutta kyllä he nyt erehtyvät. Nuo risukimput voivat ehkä suojella
nuolia vastaan, mutta että kiväärinkuula tunkee niiden läpi, sen he nyt
saavat nähdä."
Teko seurasi sanoja. Kolme laukausta paukahti ja risujenkantajat
vierähtivät verissään maahan. Sen jälkeen irokeesit eivät yrittäneet
enää savustaa heitä. Se yritys oli maksanut heille liian paljon verta.
Nyt kesti tunnin aikaa aselepoa, jona aikana "luola-asukkaat" eivät
nähneet jälkeäkään irokeeseista. Heillä oli yllin kyllin aikaa punnita
asemaansa.
"Tunnetko sinä lähemmin tätä luolaa", kysyi Pekka Drufva Uncasilta.
"Tunnen kyllä", vastasi hän, "olen kerran oleskellut täällä puolen
vuorokautta."
"Oletko varma siitä, ettei siinä ole toista ulospääsyä?"
"Olen siitä aivan varma. Tämä käytävä tekee vähäisen mutkan vuoren alle
itään päin ja päättyy kiviseinään. Käytävän keskikohdasta eroaa toinen
lyhyempi, mutta paljoa leveämpi käytävä, joka ei ole yhtä pimeä kuin
tämä, sillä katossa on halkeama, jonka kautta valoa tunkeutuu sisään.
Siellä on myöskin lähde."
"Mutta ehkä irokeesit voivat suurentaa tuota halkeamaa, niin että he
aivan äkkiä ryntäävät reiästä päällemme", sanoi Pekka Drufva.
"Se on mahdotonta. Tuo halkeama on niin kapea, että korkeintaan
käsivarsi mahtuu siitä sisään, ja seinät ovat sileätä kalliota, jonka
läpi ei kukaan voi tunkeutua. Ihminen ei voi päästä vuoren sisääni
muuta tietä kuin tätä käytävää pitkin, jossa me nyt olemme."
Pekka Drufva oli tyytyväinen näihin tietoihin ja käytävässä vallitsi
jälleen hiljaisuus, sillä jokainen vaipui omiin mietteihinsä. Hetken
kuluttua sanoi Mack:
"Minäpä luulen, että irokeesit ovat lähteneet pois", huomattuaan
etteivät kuitenkaan voi saada meitä valtaansa. "Tekisipä mieleni ryömiä
ulos ja ottaa asiasta selkoa."
"Ei, älä tee sitä", varotti Pekka Drufva. "Sinä et tiedä, miten
itsepäisiä ja viekkaita intiaanit ovat, kun he yrittävät voittaa
vihollisensa. Jollei mikään vaara uhkaa heitä toisaalta, niin jäävät he
viikkokausiksi tänne näännyttääksensä meidät nälkään, ja siinä onkin
suurin vaara. Jollemme saa apua mohikaanikylistä lähipäivinä,
niin -- -- --"
Hänen puheensa keskeytti räjähdys, joka sai koko vuoren vavahtamaan
perustuksiaan myöten ja samalla käytävä muuttui pilkkosenpimeäksi.
Kauhun vallassa he ryntäsivät aukolle. Suunnaton kivilohkare peitti
sitä, niin ettei kissakaan olisi voinut tunkeutua siitä ulos, vielä
vähemmän ihminen. -- --
He ymmärsivät heti, mitä oli tapahtunut. Irokeesit olivat vierittäneet
alas kivilohkareen kallion huipulta, ja heidän yrityksensä oli
onnistunut niin hyvin, että kivilohkare tukkesi täydellisesti luolan
suun.
He olivat elävältä haudatut.