Pekka Drufva lähtee etsimään kadonnutta uutisasukasta.
Oli lämmin kesäpäivä. Avonaisella, viiniköynnösten varjostamalla
kuistilla yksinkertaisen ja vaatimattoman paalurakennuksen edustalla,
istui keski-ikäinen pappi polttaen pitkää piippuaan, sillä välin kuin
hänen katseensa mielihyvällä kulkivat hänen edessään leviävän
ruotsalaisen uutisasutuksen yli Amerikassa. Vasemmalla puolella
kohosivat Uuden Göteborgin linnoituksen vallit, niiden takana
häämöittivät useitten talojen katot ja vieläkin kauempana kimmelsi
Delaware-joen aava pinta muistuttaen pikemmin järveä kuin jokea.
Linnoituksen eteläpuolella oli tuuhea puisto, jonka vihannuuden
keskeltä pilkisti esiin suippo katto sekä suuremman rakennuksen
rajapiirteet. Se oli Printzinhovi, suurin Uuden Göteborgin
rakennuksista ja kuvernöörin asunto. Oikealle kiemurteli mutkikas tie
maissipeltojen, tupakkaistutusten, pienten somien puutarhapalstojen
sekä metsien lomitse. Niin pitkälle kuin tätä tietä saattoi nähdä,
reunusti sitä siellä täällä yksinkertaiset paalutalot, samantapaiset
kuin sekin, jonka viiniköynnösten koristamalla kuistilla arvoisa pappi
nautti lepohetkestään.
Suoraan hänen edessään oli varsin laaja, nurmettunut ja jokseenkin
tasainen kenttä, markkina-aukio, sillä täällä määräaikoina
harjoitettiin vaihtokauppaa seudun intiaanien kanssa. Markkina-aukion
takana kohosi kaunis, vanhojen vaahteroiden ja plataanien varjostama
kukkula, ja tämän kukkulan korkeimpaan kohtaan pappismiehen katseet
vähä väliä tyytyväisinä kiintyivät. Siellä suoritettiin näet työtä, joka
suuressa määrin kiinnitti hänen mieltään. Plataanien varjossa kohosi
telineiden varassa ensimäisen ruotsalaisen kirkon muurit Amerikassa.
Pappi oli nimeltään Johannes Campanius. Yhdessä kuvernööri Printzin
kanssa hän oli vuonna 1643 saapunut Uuteen Ruotsiin, ja harvinaisella
innolla ja harrastuksella hän oli ryhtynyt hoitamaan paimentyötään
kauaksi hajaantuneen joukkonsa keskuudessa. Vuoden kuluttua viimeistään
hän saisi saarnata oikeassa kirkossa.
Juuri kun hän parhaillaan ajatteli uutta kirkkoa, kiintyi hänen
huomionsa äkkiä johonkin muuhun. Tienpolvekkeessa, mistä poikettiin
Printzinhoviin, näki hän ihmisjoukon vakavaan keskusteluun
syventyneenä. Nuoren vaimon ympärillä, jolla oli lapsi käsivarrellaan
sekä pieni poika hameenliepeissään, seisoi kolme, neljä miestä, jotka
pappi tunsi ruotsalaisiksi uutisasukkaiksi. Nainen pyyhkäisi silloin
tällöin esiliinankulmallaan kyyneleitään, ja miehet hänen ympärillään
näyttivät vakavilta, vieläpä hiukan kiihottuneiltakin.
"Hm", mutisi pappi itsekseen, "jollen erehdy, niin on siinä Mackin
vaimo, Gertrud. Jos hän on tullut tänne koko pitkän matkan joen poikki
molempien lastensa kanssa ja vielä lisäksi itkee, niin on varmaankin
onnettomuus sattunut hänen miehelleen, kelpo Mackille. Minun täytyy
mennä kysymään, mitä on tapahtunut."
Hyvän pastorin ei tarvinnut kuitenkaan poistua mieluisalta paikaltaan
viiniköynnösten varjosta, sillä nyt juuri suuntasi koko seurue
askeleensa häntä kohti. Yksi vanhemmista uutisasukkaista oli tarttunut
vaimoa kädestä ja kuljetti hänet papin luo, toisten seuratessa
jäljessä.
"Mikäs nyt, Per Rambo", huusi pappi. "Miksikä te näytätte niin
huolestuneilta ja miksi Mackin Gertrud itkee?"
Per Rambo, yksi arvossapidetyimpiä uutisasukkaita, puuttui puheeseen:
"Niin, Gertrud se on, niinkuin pastori näkee. Hän oli ottanut lapsensa
mukanaan ja soutanut joen poikki, sillä Mack, hänen miehensä, on
kadonnut eikä hän raukka tiedä mitä nyt tehdä."
"Mitä sinä sanot, Per Rambo, onko Mack kadonnut? Miten se on käynyt?"
Nyt nuori nainen pyyhki kyyneleet silmistään ja kertoi, nyyhkytysten
useasti katkaistessa hänen puhettaan, että Mack oli viime tiistaina
iltapäivällä ottanut pyssynsä ja lähtenyt erämaahan ampuakseen
metsäkauriin tai muuta metsänriistaa. Hän ei ollut ottanut eväitä
matkaan, vaan sanonut vaimolleen, että hän joka tapauksessa,
onnistukoon metsästys tai ei, palaisi illaksi kotiin. Mutta häntä ei
kuulunut. Ja koko keskiviikko kului kuulumatta hänestä mitään. Ei vielä
torstai-aamunakaan hän ollut palannut tai vähimmälläkään tavalla
antanut tietoa itsestään, minne hän oli joutunut. Silloin vaimo oli
lähtenyt häntä etsimään, mutta turhaan, ja sitten hän oli mennyt
Jokilinnan linnoitukseen, josta luutnantti Schute hänen pyynnöstään oli
lähettänyt sotamiehiä etsimään kadonnutta. Mutta koko päivä kului eikä
häntä löydetty, yhtä vähän elävänä kuin kuolleenakaan. Silloin
luutnantti Schute oli neuvonut häntä ilmoittamaan kuvernöörille
tapahtumasta ja antanut hänelle veneen ja pari soutajaa. Nyt hän oli
täällä, mutta kuvernööri Printz oli mennyt toiselle uutisasutukselle
eikä häntä odotettu palaavaksi ennenkuin parin päivän kuluttua. Siksi
hän haki nyt lohdutusta papin luota ja pyysi hänen neuvoaan.
"Mutta", sanoi pappi, "ehkäpä miehesi on eksynyt erämaahan."
"Sitä en usko. Varchenjokihan virtaa aivan kotimme sivuitse, ja
Mackilla oli aina tapana seurata sen juoksua, kun hän läksi erämaahan.
Joki on hyvä tienviitta, sanoi hän usein. Sitä paitsi hän tunsi seudun.
Ei, ei, varmaankin hänelle on jokin onnettomuus tapahtunut."
"Hm, sitä minä en usko. Mehän elämme rauhassa ja sovussa intiaanien
kanssa. Mohikaanit liikkuvat näillä seuduin, ja he ovat aina olleet
suosiollisia ruotsalaisille."
"Ehkäpä joku valkeaihoinen on tahtonut tehdä pahaa Mackille."
"Mitä sinä tarkoitat, Gertrud -- epäiletkö jotakuta?"
"Niin, pastori, minä epäilen."
"Avaa sitten sydämesi minulle ja näille kunnon miehille, sillä
voidaksemme auttaa sinua, täytyy meidän tietää kaikki."
Gertrud tuumi hetken aikaa, pyyhki vielä kerran kyyneleitään ja sanoi
sitten:
"Niinkuin pastori tietää, ei Mack ole itse raivannut sitä plantaashia,
jonka me nyt omistamme. Hän otti sen haltuunsa sen jälkeen kun
kuvernööri oli ajanut pois sen entisen omistajan."
"Niin, tiedän kyllä. Muutamat hollantilaiset olivat asettuneet
paikkakunnalle ja olivat raivanneet maata Varchenjoen rannalla,
ruotsalaisten ostamalla alueella. Kun Jokilinnan linnoitus oli
perustettu, ilmoitti kuvernööri Printz näille hollantilaisille, että
heidän täytyi vannoa uskollisuudenvala Ruotsin kuningattarelle, jos he
tahtoivat pysyä uutisrakennuksellaan. Sen he tekivätkin -- kaikki
paitsi yksi ainoa -- Peter Irgens niminen mies. Hän kieltäytyi
rupeamasta Ruotsin alamaiseksi, ja kun hän sen lisäksi käyttäytyi kovin
röyhkeästi kuvernööriä kohtaan, ajettiin äänet väkivallalla pois ja
hänen plantaashinsa luovutettiin Mackille."
"Niin, tuota samaista Peter Irgensiä minä epäilen."
"Mitä syytä sinulla on siihen? Peter Irgenshän läksi heti maanmiestensä
luo Fort Nassauhin eikä häntä minun tietääkseni koskaan sen jälkeen ole
näkynyt ruotsalaisten uutisviljelysmailla. Miksi sinä häntä epäilet?"
"Ensiksikin siksi, että hän puolitoista vuotta sitten, kun hänen täytyi
lähteä plantaashiltaan, uhkasi hurjin sanoin Mackia, ja toiseksi siksi,
että poika, joka paimentaa uutisasukkaiden lehmiä metsässä, sanoi
nähneensä hänen hiipineen vanhan kotinsa ympäristössä juuri muutamia
päiviä ennen Mackin katoamista. Varmaankin hän väijyi silloin
tilaisuutta karatakseen mieheni kimppuun. Mutta paha kyllä oli poika
siksi tyhmä, että hän kertoi asiasta vasta sitten, kun oli jo
myöhäistä."
Pastori Campanius vaipui niin syviin mietteisiin, että tuli hänen
piipustaan sammui. Vihdoin hän näytti kuitenkin keksineen mitä hän
ajatuksissaan oli etsinyt, sillä hän kysyi äkkiä, kääntyen
uutisasukkaiden puoleen:
"Voiko kukaan sanoa minulle, onko Pekka Drufva kotona?"
"Kyllä", sanoi yksi miehistä, "minä näin hänen tänään onkivan
jokirannassa."
"Hyvä", sanoi pastori, "hakekaa hänet tänne niin pian kuin mahdollista,
sillä olen varma siitä, että jos joku voi saada selvyyttä tähän asiaan,
niin hän sen tekee. Ja odottaessamme häntä seuratkaa kamariini, niin
voimme tuumia, miten voisimme lohduttaa Mackin epätoivoista vaimoa."
Yksi uutisasukkaista läksi hakemaan Pekka Drufvaa ja toiset astuivat
pastorin majaan, jossa kaikki todisti yksinkertaista ja vaatimatonta
elämää, mutta myös järjestystä ja aistiakin, mitä yksinkertaiseen
kalustoon tuli, jonka oppinut pappi suurimmaksi osaksi oli omin käsin
nikkaroinut. Gertrud ja hänen molemmat lapsensa saivat sijansa
lepopenkillä, ja uutisasukkaat istahtivat oven suuhun. Astuen
edestakaisin lattialla yritti pastori lohduttaa alakuloista
uutisasukkaan vaimoa, sanoen, että missä hyvänsä hänen miehensä olikin,
varjeli Jumalan käsi häntä. "Ja sitä paitsi", sanoi hän, "olen minä yhä
sitä mieltä, että Mack on eksynyt. Ajaessaan innoissaan metsänriistaa
takaa on hän kulkenut liian kauaksi jokirannasta ja eksynyt oikeasta
suunnasta. Sellaista on tapahtunut monelle näissä erämaissa. Mutta
ennemmin tai myöhemmin hän kohtaa varmaan jonkun hyvänsuovan intiaanin,
joka opastaa hänet jälleen kotitielle. Niin, kukapa tietää, vaikka hän
parhaillaankin olisi kotona ja olisi huolissaan vaimonsa ja lastensa
vuoksi."
Kun kellään ei ollut mitään siihen sanottavana, jatkoi hän:
"Ettei mikään vihollinen ole tappanut häntä, yhtä vähän valkea kuin
punainen, käy mielestäni siitä ilmi, etteivät sotilaat, jotka
samoilivat metsässä koko päivän, tavanneet taistelun jälkiä, sillä
olkaa varmat siitä, hyvät ystävät, Mack ei taistelutta antaudu, niin
voimakas ja urhoollinen kuin hän on."
Täten pastori yritti lohduttaa vaimoa, joskaan hän ei itsekään ollut
sanottavasti vakuutettu omista sanoistaan, ja hän puhui lopulta niin
innoissaan, ettei hän huomannut, että ovi oli avautunut ja Pekka Drufva
astunut tupaan. Vasta sitten kun Per Rambo nykäisi häntä papintakin
pitkästä liepeestä ja sanoi: "Nyt hän on täällä, kunnianarvoisa
pastori", pysähtyi hän ja huomasi metsästäjän, joka levollisena ja
varmana seisoi oven suussa ja ihmetteli, miksikähän hänet oli kutsuttu
tänne.
Nyt pastori Campanius kertoi mitä oli tapahtunut, selitti oman
mielipiteensä ja vaimon synkät epäluulot sekä lausui lopuksi:
"Minä kutsutin sinut tänne, Pekka Drufva, sillä olen vakuutettu siitä,
ja luulen että muutkin läsnäolevat ovat samaa mieltä, että jos joku voi
auttaa Mackia, missä ikänä hän nyt lieneekin, sinä sen voin tehdä. Ei
kukaan tunne erämaata eikä kykene voittamaan sen vaaroja ja ottamaan
selkoa sen salaisuuksista niin hyvin kuin sinä, ja sitä paitsi olet
ystävyydensuhteissa intiaaneihin ja voit toivoa heidän apuaan. Et sinä
myöskään, niinkuin me kaikki tiedämme, pelkää rehellistä taistelua
vihollisten kanssa, olkootpa ne sitten punaisia tai valkeita. Minä
kysyn sen vuoksi sinulta, Pekka Drufva, tahdotko ottaa ajaaksesi tämän
onnettoman vaimon asiaa ja koettaa saada selkoa hänen miehensä
kohtalosta?"
Pekka Drufva oli ikäväkseen kuunnellut papin kertomusta. Hän tunsi
hyvin sekä Mackin että hänen vaimonsa ja oli monta kertaa,
samoillessaan metsissä, nauttinut vieraanvaraisuutta heidän tuvassaan.
Vilpittömästi hän ojensi kätensä uutisasukkaan vaimolle ja sanoi
vakavasti:
"Luota minuun, Gertrud, mitä ihminen voi tehdä Mackin hyväksi, se tulee
tehdyksi."
"Niin, niin, me luotamme sinuun, Pekka Drufva, ja me tahdomme seurata
mukanasi voidaksemme pelastaa Mack veljemme, jos hän on joutunut
vaaraan", huusivat läsnäolevat uutisasukkaat yhdestä suusta.
"Kiitos, hyvät ystävät, hyvästä tahdostanne", vastasi Pekka Drufva,
"mutta luullakseni on parasta, että lähden yksin. Kun jälkeä on
etsittävä erämaassa, niin yhdestä on enemmän hyötyä kuin monesta, ja
jos apua tarvitaan, niin intiaanit ovat siihen kaikkein soveliaimmat,
sillä he näkevät mitä ei kukaan valkoinen voi nähdä ja heillä on vainu
kuin metsäkoirilla. Mohikaaneja on näillä seuduin, ja he tekevät
minulle mitä ikänä pyydän sen jälkeen kuin pelastin Nauravan veden
rannalla yhden heidän päälliköistään. Heihin voin luottaa yhtä paljon
kuin itseeni, ja he auttavat aivan varmaan minua etsimään Mackia."
Uutisasukkaat olivat siksi perehtyneet erämaanelämään myöntääkseen
Pekan olevan oikeassa, ja siksi he eivät loukkaantuneet, vaikka hän
hylkäsikin heidän apunsa.
Päätettiin nyt, että Gertrud lapsineen jäisi Uuteen Göteborgiin iltaan
saakka voidakseen hiukan levätä hirvittävän rauhattomuuden jälkeen,
joka viime päivinä oli painostanut heitä. Sitten heidän piti yöllä
purjehtia takaisin Jokilinnaan, jolloin Pekka Drufva seuraisi heidän
mukanaan. Puhalsi varsin kova luoteistuuli, ja sen avulla he toivoivat
aamun sarastaessa olevansa perillä Jokilinnassa, eikä sieltä
tiedustelujen lähtöpaikkaan, Mackin tuvalle, ollut enää pitkältä.
Kun he kaikin lähtivät ulos pastorin tuvasta, astui Per Rambo
eellimäisenä. Mutta päästyään alas viiniköynnösten varjostamalta
kuistilta, peräytyi hän peloissaan. Intiaani tuli äkkiä viiniköynnösten
takaa esille, aivankuin varjo äkkiä olisi muuttunut ihmiseksi. No,
lähemmin tarkastettaessa ei siinä ollut mitään pelästymisen syytä --
vain noin neljäntoista-vuotias poika, joskin suurikasvuinen ja voimakas
ruumiinrakennukseltaan, seisoi siinä liikkumattomana kuin
pronssipatsas. Vain vilkkaat mustat silmät ilmaisivat, että patsaassa
oli eloa.
"Mi-mi-mitä sinä teet täällä?" änkytti Peter Rambo.
"Ukkosen Veli", vastasi poika ruotsiksi, mutta omituisesti murtaen.
Silloin Per Rambo ymmärsi, että hän tahtoi puhutella Pekka Drufvaa.
Heti kun Pekka lähestyi poikaa, ojensi tämä hänelle omituisen,
nahkahihnoista kerityn kerän sanoen: "Uncas lähettää tämän? Ukkosen
Veljelle."
Pekka Drufva keri kerän auki. Se oli palanen vampumia, s.o.
intiaanivyötä.
"Saattepa nähdä", sanoi Pekka kääntyen toisten puoleen, "tämä on
jossain yhteydessä Mackin kohtalon kanssa."
Seurustellessaan tuttavallisesti intiaanien kanssa oli Pekka Drufva
oppinut myöskin n.s. vampum-kieltä, jonka avulla villit osasivat matkan
päästä keskustella keskenään.
Merkkeinä käytettiin eri tavalla palmikoituja nahkahihnoja, joihin oli
piirretty hyvin alkuperäisiä kuvia.
Hän luki "kirjeen" seuraavalla tavalla: "Eräs hollantilainen ja viisi
irokeesiä on vanginnut Mackin, Uncas tahtoo auttaa Ukkosen Veljeä
seuraamaan Mackin jälkiä."
Tämä tieto herätti ääretöntä kiihkoa läsnäolevien parissa.
"Minä olin siis sittenkin oikeassa", huokasi Gertrud, lisäten:
"Seisooko siinä todellakin, että hän on vangittu -- eikä murhattu?"
"Niin, niin siinä seisoo", vakuutti Pekka Drufva.
"Mutta", huudahti pastori Campanius, "miten te voitte lukea noin paljon
noista yksinkertaisista nahkahihnoista?"
"Te näette tässä leveän, mutta varsin lyhyen hihnan, joka on leikattu
poikki vyöstä. Siinä riippuu seitsemän kapeaa hihnaa, kaksi valkoista
ja viisi punaista. Ja toinen valkoisista ja viisi punaista hihnaa ovat
sidotut toisen valkoisen ympärille. Jos tarkastamme lähemmin sitä
valkoista hihnaa, joka on toisten vangitsema, niin on siinä karhun
kuva. Karhu on delawarekielellä 'mack', siis tämä hihna tarkoitta;
Mack ystäväämme. Jos tarkastamme toista valkoista hihnaa, niin on
siihen piirrettynä vesirotan kuva, jolla intiaanit tarkoittavat
hollantilaisia. Viidessä punaisessa hihnassa on nuolen kuva, irokeesien
merkki. Tämä merkitsee siis: Mack on yhden hollantilaisen ja viiden
irokeesin vankina."
Niin, tämä selitys oli pastorin mielestä varsin oikea.
"Mutta", sanoi hän, "mistä sinä sitten näet, että Uncas tahtoo auttaa
sinua etsimään Mackia?"
"Tästä leveästä hihnasta, jossa on ainoastaan kuvamerkkejä. Tässä
näette koko rivin kuvia. Ensin kilpikonnan -- se tarkoittaa Uncasia,
sillä se on hänen sukumerkkinsä. Sitten käsi -- Uncas tahtoo ojentaa
kätensä, s.o. auttaa. Sitten on vasama -- se olen minä. Siis hän tahtoo
auttaa minua. Sen jälkeen seuraa anturoita ja lopulta karhun kuva.
Anturat merkitsevät jälkiä ja karhu Mackia. Siis: Uncas tahtoo auttaa
Ukkosen Veljeä etsimään Mackia. Ymmärrättekö nyt?"
Niin, he ymmärsivät. Ja varsinkin pastori, joka aina siitä saakka, kun
hän oli tullut Uuteen Ruotsiin, oli innolla tutkinut intiaanien kieltä,
oli ihastunut päästessään hiukan perille heidän kirjoitustaidostaan.
Pekka Drufva kääntyi intiaanipojan puoleen ja sanoi delawarekielellä:
"Sano Uncasille, että hän huomis-aamuna, kun aurinko seisoo idässä
puiden latvojen tasalla, tulee minua vastaan Mackin tuvalle."
Poika antoi merkin, että hän oli ymmärtänyt ja katosi sitten kuin
salama. Parin minuutin kuluttua hän sousi pähkinänkuoren tapaisessa
kaarnaveneessä joella.
* * * * *
Aamusumu hellitti ja vetäytyi metsään. Itäinen taivaanranta hehkui
purppuraisena ja kultaisena. Venelaituriin, joka sijaitsi Uuden
Jokilinnan linnoituksen alapuolella Delawarejoen itärannalla, laski
puuvene, josta Pekka Drufva ja Mackin vaimo, Gertrud lapsineen nousi
maihin. Linnoitus vallineen ja paaluaitauksineen lepäsi ääneti mäen
kukkulalle, aamu-auringon taikavalon ympäröimänä, mutta sen muurien
takana näytti tyhjältä ja autiolta. Yksinäinen vahti, joka kivääri
olalla kulki edestakaisin vallilla, sekä vuohi, joka oli kiivennyt
muurille ja sieltä katseli ympäröivää maisemaa, olivat ainoat näkyvät
elävät olennot. Hetken kuluttua avattiin kuitenkin portti, ja nuori
mies sotilaspuvussa kiiruhti jyrkkää polkua myöten alas venesillalle.
Hän ennätti paikalle juuri kun Pekka Drufva ja hänen seuralaisensa
aikoivat sieltä poistua.
"Sinäkö se olet, Gert Rumpali", huudahti edellinen. "Tuotko sanaa
luutnantilta, vai miksikä olet muuten näin varhain jalkeilla?"
"Minä aavistin, että sinä saapuisit tänne, niinpiankuin kuulin, että
Gertrud oli lähtenyt kuvernöörin puheille Mackin katoamisen johdosta,
sillä kenet hän lähettäisi tänne jollei sinua, ja siksi olen kaiken
yötä odottanut veneen tuloa saadakseni keskustella kanssasi."
"Varmaankin sinulla on tärkeää asiaa, koska olet kaiken yötä ollut
vahdissa. Mitä sinulla on sydämelläsi?"
"Niin, minä aioin pyytää, Pekka Drufva, että sallisit minun seurata
mukanasi tiedusteluretkellesi. Enkö saa tulla mukaan, Pekka? -- -- --"
"Ei", vastasi Pekka Drufva lyhyesti "Mohikaanit auttavat minua, ja
siinä työssä, joka minulla nyt on käsillä, on minulla heistä enemmän
apua kuin sotamiehistä."
Näin sanoen Pekka Drufva aikoi poistua, mutta kun hän huomasi, miten
sotamiehen reippaat, terveeltä näyttävät kasvot muuttuivat
alakuloisiksi, hillitsi hän itseään ja kysyi lempeämmällä äänellä:
"Miksikä haluaisit seurata mukanani, Gert Rumpali?"
"Katsos", vastasi sotilas punastuen, "kun minä viime syksynä putosin
jokeen ja olin vähällä hukkua, seisoivat useat tovereistani rannalla ja
katselivat vain liikuttamatta sormeakaan pelastamisekseni, mutta Mack,
joka sattumalta tuli paikalle, heittäytyi heti veteen ja pelasti minut
oman henkensä uhalla, sillä virta oli hyvin voimakas syyssateiden
aikana. Minä saan siis kiittää häntä hengestäni. Olkoon, ettei
yksinkertainen rumpali ole suuren arvoinen, mutta velka on velka,
olkoon se suuri tai pieni, ja minä olin arvellut saavani lyhentää sitä
hiukan, kun pelastajani ehkä itse on vaarassa."
Pekka Drufva tunsi jotakin kosteaa silmäkulmassaan kuullessaan nuo
sanat. Hän vastasi:
"Sinulla on kiitollinen sydän, Gert Rumpali, ja koska vielä lisäksi
tiedän, että olet rohkea ja hyvä toveri, niin saat seurata mukanani,
sillä senkaltaisesta auttajasta on aina hyötyä. Mutta et sinä voi
muitta mutkitta heittää virkaasi ja tulla mukaan retkelle, joka venyy
ehkä pitkäksikin."
"Olen jo pyytänyt lomaa ja saanut luutnantilta luvan", vastasi Gert
riemuiten.
"No, se on toista se! Varustuksia sinulla on myöskin, niinkuin näen,
sekä kivääri että ampumavaroja. Mutta sinulla on rumpu selässäsi! Et
suinkaan sinä aio ottaa sitä mukaan metsään? Niin kovaäänisestä
soittokoneesta ei meillä ole hyötyä matkallamme. Äänettömyys tai
kuolema tulee siellä useasti kysymykseen."
"Rumpali ei kernaasti luovu rummustaan. Se tuottaisi hänelle
onnettomuutta. Ja voit olla varma siitä, Pekka Drufva, että rumpuni on
vaiti niinkauan kuin minä haluan, mitä jokainen aviomies ei taida voida
väittää vaimostansa."
Pekka Drufva nauroi.
"Pidä sitten rumpusi, hupsu poika, mutta sen minä sanon, jos kuulen sen
rämisevän sopimattomaan aikaan, niin isken sen murskaksi selkääsi
vasten."
"Heti paikalla saat nähdä mihin se kelpaa, Pekka Drufva."
Näin sanoen nuori sotamies asetti Mackin pojan rummulle istumaan. Pikku
pojan suureksi iloksi hän sai ratsastaa sillä kotiin saakka.
Kävely ei ollut pitkä. Pian metsä harveni ja yksinkertainen hirsimaja,
jota ympäröi varsin laaja pelto ja kaunis puutarha, pisti esiin
jokirannassa.
Mack oli syntyisin Tukholmasta. Hänen isänsä oli ollut noita
skotlantilaisia sotamiehiä, jotka Juhana III:n aikana muuttivat maahan.
Hänen nimensä oli "Mac" -- ja jotakin muuta lisäksi, mutta kun hän oli
nainut ruotsalaisen naisen ja kotiutunut Ruotsissa, arvelivat
ruotsalaiset, että niin alhaisessa asemassa oleva mies kuin hän saisi
tyytyä vain yhteen nimeen ja nimittivät häntä ainoastaan "Mackiksi".
Itsekin hän hyväksyi sen ja nimi Mack ilman "mitään lisäystä" meni
perinnöksi pojalle. Aluksi tämä oli sotilas niinkuin isäkin, mutta hän
kyllästyi pian ankaraan kenttäelämään ja rupesi puutarhuriksi.
Puutarhanhoitoa näinä aikoina harrastettiin innolla ruotsalaisissa
herraskartanoissa ja linnoissa, ja nuori Mack sai paikan eräässä
kartanossa, jossa hän työskenteli monta vuotta. Kartano oli Göteborgin
läheisyydessä. Mutta kun tuli tietoon, että laiva lähtisi sieltä
valtameren tuolle puolen ruotsalaisen siirtomaan perustamisaikeissa,
heräsi skotlantilais-ruotsalaisessa nuoressa puutarhurissa
seikkailuhalu ja hän seurasi vapaaehtoisena laivan mukana naituaan
ensin tytön Göteborgin seuduilta.
Sellainen oli uutisasukasparin tarina.
Ei ollut muuten vaikea huomata Mackin yksinkertaisen hirsimajan
ympäristöstä, että harrastus hänen entiseen ammattiinsa yhä oli hänessä
vireillä. Puutarha oli kuin tuoksuava ja värikäs kukkakeidas keskellä
erämaata. Ja melkein kaikki kukat ja kasvikset, joita siellä
viljeltiin, olivat ruotsalaisia. Mutta Uuden Ruotsin neitseellinen maa
ja edullinen ilmanala oli antanut niille rehevyyden, joka suorastaan
hämmästytti pohjoismaalaisen silmää.
Kun Pekka Drufva ja hänen seurueensa oli ennättänyt köynnöskasvien
koristamalle verannalle, astui sieltä esiin nuori ja tavattoman kookas
ja kaunis intiaani sulkakruunu päässään.
Se oli Uncas.
"Sinä ennätit siis sittenkin tänne ennen minua, Uncas ystäväni",
huudahti Pekka Drufva ja puristi sydämellisesti päällikön kättä. "Nyt
sinun pitää selittää minulle, mistä olet saanut tietää Mackista kaiken
sen, jonka vampumisi ilmaisi."
He kävivät verannalle istumaan ja sillä välin kuin Gertrud valmisti
vierailleen tervetulleen aamiaisen, kertoi Uncas seuraavaa:
Mohikaanien kyliin oli saapunut sanoma, että irokeesijoukkoja samoili
metsissä sekä heidän omalla että myöskin ruotsalaisten alueella.
Sodanjulistusta ei oltu tehty eikä varsinaista vihamielisyyttäkään
ollut vielä ilmennyt mohikaaneja vastaan. Pidettiin kuitenkin
tarpeellisena lähettää tiedustelijoita ottamaan selkoa näiden
retkeilyjen tarkoituksesta. Eräs tiedustelijoista oli, pensaikkoon
kätkeytyneenä, nähnyt hyvinkin läheltä Mackin vangitsemisen. Tämä oli
juuri päässyt kauniin metsäkauriin jäljille, jonka hän oli aikonut
ampua, kun useita irokeesejä, jotka siihen saakka olivat lymynneet
metsässä, hyökkäsi hänen päälleen lyhyen, mutta hyvin tuiman
taistelua jälkeen, jolloin myös eräs valkea mies, kaikesta päättäen
hollantilainen, tuli irokeesejä auttamaan. Kun Mack oli sidottu ja
hänen aseensa riistetyt, oli koko seurue kerääntynyt sen pensaikon
juurelle, jonka takana tiedustelija lymysi. Paitsi hollantilaista oli
paikalla viisi irokeesiä, joista ei kukaan kuitenkaan ollut päällikkö.
Nyt syntyi vilkas neuvottelu. Paha kyllä ymmärsi tiedustelija hyvin
vaillinaisesti irokeesien kieltä ja siksi suurin osa keskustelusta meni
häneltä hukkaan, mutta yhtä ja toista hän sittenkin ymmärsi. Niinpä
esim. että hollantilainen koetti kehottaa irokeesejä lähtemään Mackin
majalle ja murhaamaan hänen perheensä, ryöstämään hänen talonsa ja
polttamaan sen. Mutta sitä irokeesit eivät uskaltaneet tehdä. He
arvelivat, että se olisi samaa, kuin heti paikalla sytyttää sodan
liekki ilmituleen, ja se oli vasten heidän lakejaan, sitä paitsi oli
heidän joukkonsa liian vähälukuinen. Sen sijaan he aikoivat lähteä
johonkin paikkaan, jonka nimeä tiedustelija paha kyllä ei voinut
kuulla, ja odottaa siellä suurempaa joukkoa. Sitä paitsi mainittiin
useasti nimi "Kovapää", ja koska eräs mohawkien tunnetuimmista
päälliköistä oli sen niminen, niin veti tiedustelija siitä sen
johtopäätöksen, että varmaankin häntä aiottiin odottaa. Mitä vankiin
tuli, niin tahtoi hollantilainen, että hän heti paikalla olisi otettu
hengiltä, mutta siihenkään hän ei saanut toisia suostumaan, vaan
irokeesit päättivät kuljettaa hänet mukanansa. Sitten joukkue läksi
pohjoiseenpäin, ja tiedustelija palasi takaisin kertoakseen, mitä hän
oli nähnyt. Kaikki tämä oli tapahtunut aivan Varchenjoen rannan
läheisyydessä ja vain noin tunnin matkan Päässä Mackin plantaashista.
Puolen tunnin kuluttua oli retkikunta valmiina, jonka oli määrä lähteä
etsimään Mackia ja jos mahdollista vapauttaa hänet. Siihen kuului Pekka
Drufva, Gert Rumpali, päällikkö Uncas ja kaksi hänen miestään, molemmat
viimeksimainitut erikoisen taitavia vainuujia. Pekka Drufvan ja Uncasin
mielestä olisi ollut epämukavaa ottaa sen useampia miehiä mukaan.
Kun he olivat lähdössä, sanoi Gertrud:
"En koskaan ennen ole pelännyt täällä kotona, vaikka Mack on ollut
poissakin, mutta nyt olen niin pelästynyt, etten tiedä, uskallanko
jäädä tänne yksin lasten kanssa."
Uncas näytti ymmärtävän ruotsia, vaikka hän harvoin yritti puhua sitä
kieltä, sillä tarttuen Gertrudia käsivarteen hän sanoi pehmeällä ja
hivelevällä äänellä, joka on intiaaneille ominainen:
"Ei huoli pelätä -- mohikaanit valvovat -- vaikka heitä ei näy --"
Hän tahtoi siten sanoa, että hän oli antanut väelleen käskyn salassa
vartioida Mackin kotia.
Tämä tieto lohdutti Gertrudia, sillä mohikaaneja hän ei pelännyt. He
olivat Pekka Drufvan ja ruotsalaisten ystäviä, sen hän tiesi.