Pekka Drufva saa uuden nimen.
Kun Pekka Drufva heräsi, oli aurinko jo kohonnut hyvän matkaa
taivaanrannan yläpuolelle. Linnut visersivät metsässä ja kosteista
kiviseinämistä hän huomasi, että aamukaste alkoi jo laskeutua maahan.
Mutta hän huomasi myös jotakin muuta, jotain, mikä suuresti hämmästytti
häntä. Hänen toverinsa, saareen suljetut delawarit, olivat varmaan
hyvin kiihkoissaan, päättäen heidän tosin hiljaisesta, mutta hyvin
kiihkeästä puheestaan ja rauhattomasta liikehtelemisestään pienellä
saarella.
Pekka kiiruhti ylös makuupaikaltaan saadakseen selville, mitä oli
tapahtunut.
Näky, joka kohtasi häntä, lisäsi vieläkin hänen hämmästystään.
Kiivenneenä korkealle kielekkeelle seisoi Lentävä Orava, näennäisesti
raivoisan vihan vallassa, sillä hänen silmänsä iskivät tulta ja hän
heilutti uhkaavasti säihkyvää tomahawkiaan päänsä päällä, ikäänkuin hän
olisi taistellut näkymätöntä vihollista vastaan, sillä välin kuin hänen
miehensä, joiden katseet olivat kiintyneinä eteläiseen rantakallioon,
näyttivät olevan hyvin kiihkoisssaan. Pekka Drufva kiipesi ylemmäksi,
josta hän saattoi nähdä eilispäivän taistelutantereen, ja nyt hänelle
selvisi, mikä oli syynä delawarelaisten kiihkoon.
Sudet olivat pystyttäneet leirin samalle pengermälle, joka aikaisemmin
oli ollut delawarelaisten hallussa. Harjun korkeimmalle kohdalle oli
sytytetty valtava tulirovio, joka valaisi miltei verenpunaisella
hohteellaan sen ympärillä olevia hurjia olentoja. Vähän matkan päässä,
tulen toisella puolella, näkyi vanki, joka oli sidottuna puunrunkoon.
Kirjavasta höyhenkruunusta ja sinisin nyörein koristetusta, punaisesta
takista hän tunsi hänet heti nuoreksi mohikaaniksi.
Nyt hän käsitti syyn Lentävän Oravan vihaan. Uncas ei ollut kaatunut
taistelussa, vaan Sudet olivat ottaneet hänet vangiksi. Poika parka!
Liiankin hyvin Pekka Drufva tiesi kulkupuheiden nojalla, miten
surullisen julmasti intiaanit, ja varsinkin Sudet kohtelivat vankejaan.
Ihmekös siis, että delawarelaiset olivat kiihkoissaan. Nuorukainen,
joka kuului arvossapidettyyn päällikkösukuun ja heimoon, joka oli
ystävyyden ja heimolaisuuden siteillä heihin liitetty, oli tullut
vieraaksi heidän luokseen ja saisi nyt heidän silmiensä edessä kärsiä
hirveää kidutusta. Pekka Drufvan aivoissa alkoivat epämääräiset tuumat
askaroida nuorukaisen pelastamiseksi.
Olisiko pelastus mahdollinen?
Se tuntui hyvinkin vähäiseltä delawarien pieneen voimaan katsoen. Ensin
hän tahtoi odottaa, mitä he itse keksisivät.
Lentävä Orava oli nyt rauhoittunut. Hän näytti vajonneen mietteihinsä.
Sitten hän keskusteli kuiskaten tavallisen neuvonantajansa, Villikissan
kanssa, ja sen jälkeen hän nousi vieläkin korkeammalle kalliolle, josta
Susienkin täytyi nähdä hänet.
Pekka Drufva ihmetteli, mitähän päällikkö mahtoi tuumia. Lentävä Orava
päästi vyönsä irti, niin sanotun vampumin, kiinnitti sen toisen pään
jouseensa ja heilutti sitä ilmassa päänsä yläpuolella.
Merkki näytti herättävän huomiota tulen ympärille kerääntyneitten
ryhmien parissa. Jättiläismäinen intiaani, jolla oli kaksi korvakiharaa
sekä sulkakruunu, ja oli siis päällikkö, astui hetken kuluttua kosken
partaalle, missä hän, kantaen myös vampumiansa jousen kärjessä, asettui
Lentävää Oravaa vastapäätä.
Siitä piti siis tulla neuvottelu.
Ikävä kyllä tapahtui se kielellä, jota Pekka Drufva ei lainkaan
ymmärtänyt, nimittäin Susien kielellä, joka ei juuri lainkaan
muistuttanut sitä kieltä, jota lenni-lenapit puhuvat.
Villikissa, joka seisoi Pekan vieressä, käänsi hänelle sanasta sanaan
delawarekielelle molempien päälliköiden keskustelun.
Vieras sanoi:
"Kirjava Kotka on suuri päällikkö. Hänen nimensä on tunnettu yli
suurien metsien. Hirvet vapisevat ja yksin harmaa karhukin pakenee
luolaansa, kun sitä mainitaan. Ja ne lukemattomat sormet, jotka
riippuvat maquelaisten majojen ovien yläpuolella, kalisevat pelosta
tuon nimen vuoksi. Kirjava Kotka rakastaa sotaa, mutta hän ei vihaa
neuvotteluakaan. Mitä delawarien päälliköllä on sanottavaa, koska hän
on nostanut vyönsä?"
Lentävä Orava vastasi:
"Minäkin olen suuri päällikkö, mutta nimeni on niin tunnettu, ettei
minun tarvitse sitä edes mainita. Maquelaisten leirissä on vanki,
mohikaani-nuorukainen, päällikkösukua, joka nuoruutensa vuoksi ei
pitäisi olla kovin arvokas maquelaisille. Tämä nuorukainen oli vieraani
ja siksi tahdon tarjota teille hänestä kohtuulliset lunnaat."
"Minä tarjoan valkoihoisten tavaroita maquelaisille heidän oman
valintansa mukaan viidenkymmenen majavannahan hinnasta."
Se oli varsin kaunis tarjous. Sitä mieltä näyttivät myös ne Sudet
olevan, jotka olivat tunkeutuneet kosken partaalle kuuntelemaan
neuvottelua, sillä saattoi nähdä, miten heidän silmänsä kiilsivät
himosta. Mutta heidän päällikkönsä kovissa kasvoissa ei näkynyt
vähintäkään halua suostua tähän edulliseen tarjoukseen. Olisi kuitenkin
sotinut liiaksi intiaanien tapaa vastaan, jos heti aprikoimatta olisi
vastattu kieltävästi. Hän vetäytyi siis takaisin tulen ääreen ja
saatettiin nähdä, miten osa ylhäisimmistä Susista keräytyi hänen
ympärilleen neuvottelemaan.
Neuvottelua ei kestänyt kauan. Hetken kuluttua saapui hän jälleen
kosken rannalle ja sanoi:
"Maquelaiset ovat viisaita ja urhoollisia ja voivat itse hankkia
itselleen niin paljon valkoihoisten tavaroita kuin he haluavat. Siitä
hinnasta he eivät myö vankiaan. Mutta pitäköön delawarein päällikkö
korvansa auki, sillä he aikovat ehdottaa toisia lunnaita."
"Puhukoon Kirjava Kotka. Naurava vesi ei tukahduta hänen ääntänsä,
sillä delawarien korvat ovat auki."
"Delawarien leirissä on valkeaihoinen, jolla on ukontuli kädessään ja
jota sen vuoksi nimitetään Ukontuleksi. Kun maquelaiset palaavat kotiin
majoihinsa, läntisiin metsiin, niin heidän naisensa laulavat
kuolinlauluja, sillä Ukontulen tuliputki on kaatanut useita urhoollisia
miehiämme. Siksi me haluamme saada hänet mohikaanin sijaan.
Niinpiankuin hän jätetään meidän huostaamme, on kilpikonnien kuuluisaan
sukuun kuuluva nuorukainen vapaa. Minä olen puhunut."
Kumea vastenmielisyyden sorina kävi delawarien harvojen rivien läpi. Se
asettui kuitenkin heti, sillä heidän päällikkönsä vastasi:
"Ukontuli", sanoi hän. "on tupakoinut Lentävän Oravan teltan edustalla
ja siksi hänen persoonansa on pyhä. Lentävä Orava ei ole mikään
petturi, joka jättää ystävänsä vihollisen valtaan. Pikemmin maquelaiset
saavat ottaa hänen oman henkensä. Mutta katsoen siihen, että vanki
kuuluu kilpikonnien kuuluisaan sukuun, tahdon korottaa tarjoukseni
seitsemänkymmenenviiden majavannahan hintaan."
Nyt neuvoteltiin jälleen tulen ääressä, mutta ilman muuta tulosta, kuin
että Kirjava Kotka uudisti entiset ehtonsa. Tuntikausia jatkettiin
täten hitaita neuvotteluita. Päivällisaikaan oli Lentävän Oravan
tarjous kohonnut 125 majavannahkaan, se oli todellakin suunnaton hinta
vangista. Mutta aivan tuloksettomasti. Silloin turhat neuvottelut
päättyivät seuraaviin Kirjavan Kotkan sanoihin:
"Ukontuli jätettäköön heidän käsiinsä. Muuten kidutamme mohikaania
kaakinpuussa huomenaamuna, niinpiankuin aurinko on kohonnut itäisen
metsän rajan yläpuolelle. Siihen mennessä delawarit tehköön
päätöksensä. Olen lausunut viimeisen sanani."
Sitten hän vyötti vyönsä merkiksi, että neuvottelut olivat päättyneet,
ja palasi tulen ääreen.
Delawarit olivat kovin alakuloisia, sillä he eivät tienneet enää mitään
keinoa, millä pelastaa nuo:: ystävänsä. Pekka Drufvalle sanoi Lentävä
Orava toivorikkaana:
"Jollemme ole voittaneet muuta, niin aikaa me ainakin olemme
voittaneet. Visertävä Pääskynen on nopsajalkainen, ja delawarien
kylässä ei anneta heinän kasvaa jalkojen alla. Ehkäpä saamme apua yön
aikana."
Oli kuitenkin helppo nähdä päällikön synkästä muodosta, ettei hän
suuresti uskonut omiin sanoihinsa.
Jos Pekka Drufva jo aikaisemmin oli tuuminut, miten hän koettaisi
pelastaa nuorukaisen, niin piti hän nyt sitä vieläkin tärkeämpänä. Hän
vetäytyi syrjään yksinäiseen kallionkoloon, aivan kosken partaalle ja
siellä hän istui mietteihinsä vajonneena.
Äkkiä hänen huolestunut katseensa kirkastui. Hän pisti kätensä
hylkeennahkalaukkuunsa, joka uskollisesti oli seurannut häntä Ruotsista
saakka, ja otti siitä esille tinaisen metsästyspullon. Hän oli saanut
sen isältään, matkustaessaan Göteborgiin.
Käännellen pulloa kädessään kuiskasi hän itsekseen:
"Kyllähän minä panen tähän suurta arvoa, sillä onhan se viimeinen
lahja, jonka sain isältäni lähtiessäni kotoa, ja usein ovat kuivat
huuleni saaneet siitä virvoittavan juoman pitkillä retkilläni
kesähelteessä, mutta se ei saa estää minua uhraamasta sitä, jos sillä
voin pelastaa mohikaanin. Mutta minulla täytyy olla hyvä ja luotettava
apulainen."
Pekka Drufva nousi paikaltaan ja astui kallion toiselle puolelle.
Siellä istui intiaani tuijottaen kohisevaan veteen, ikäänkuin hän olisi
tahtonut päästä tunkeutumaan levottoman veden salaisuuden läpi. Kun
Pekka Drufva kosketteli kevyesti hänen olkapäätään, hätkähti hän ja
ojensi vartaloaan.
"Sinä kuuntelet kernaasti kosken kohinaa, Mugalla", sanoi nuorukainen.
"Niin, Ukontuli, kun minulla ei ole muuta tehtävää. Olen kuulevinani
salaperäisiä ääniä veden kohinassa."
"Mutta", jatkoi Pekka Drufva, "en käsitä, miksi delawarit nimittävät
tätä koskea Nauravaksi vedeksi. Minun korvissani sen kohina kuuluu
pikemmin karhun äkäiseltä murinalta kuin naurulta."
"Niin, nyt ennenkuin kevättulvan vedet ovat vielä ennättäneet ehtyä,
mutta annappas valkoisen veljeni tulla tänne siihen aikaan, jolloin
plataanit kantavat hedelmää, ja kun voi hyppiä kiveltä kivelle keskellä
koskea. Silloin veden solina kuuluu nuoren tytön naurulta. Naurava vesi
on saanut nimensä kesän aikana."
"Kuunteleeko veljeni kernaasti nuoren tytön naurua?"
Intiaanin synkät kasvot kirkastuivat. "Kuuntelen kylläkin kernaasti
Aamukasteen naurua", sanoi hän.
"Onko Aamukaste Mugallan mielitietty?"
Hän nyökkäsi päätään.
"Sitten kai Mugalla toivoisi, että palatessaan Delaware-kyliin häntä
tervehdittäisiin nuorena sankarina, joka olisi saanut aikaan jotakin
suurta, jota kaikki ylistäisivät. Silloin Aamukasteen nauru kajahtaisi
vielä entistään kauniimmalta."
Nuoren intiaanin silmät leimusivat hänen vastatessaan:
"Sano Mugallalle, miten hän voi voittaa niin suuren kunnian, ja hän
menee tulen ja veren läpi saavuttaakseen sen."
"Hän ja Ukontuli pelastavat yhdessä mohikaanin."
Intiaani hätkähti hämmästyksestä, mutta hänen kasvonsa synkkenivät.
"Mugalla ei voi saada mahdottomuuksia aikaan", sanoi hän alakuloisena.
Pekka Drufva kävi hänen viereensä istumaan ja kuiskasi jotain hänen
korvaansa. Ja siitä koitui pitkiä kuiskailuja, mutta kun ne olivat
päättyneet, loisti Mugallan kasvoilla rohkeutta ja toivoa.
"Minä seuraan valkeaa veljeäni, vaikka kuolemaan", sanoi hän.
Vähää myöhemmin oli Pekka Drufvalla pitkä salainen keskustelu päällikön
kanssa. Mutta tämä oli epäluuloisempi kuin Mugalla, sillä kerta
toisensa jälkeen hän pudisti päätään, ikäänkuin hän olisi epäillyt
toisen sanoja. Hän ei näyttänyt kuitenkaan vastustavan kokonaan
yritystä, vaan lopetti keskustelun seuraavin sanoin:
"Näyttää siltä kuin Manitu suosisi valkoisen veljen yritystä, sillä
mustia pilviä kohoaa lännen taivaalle. Yö tulee olemaan hyvinkin
pimeä." -- -- --
* * * * *
Oli ilta. Päällikkö oli ennustanut oikein. Taivas oli mustissa
pilvissä, hienoa tihkusadetta tuli maahan ja metsä pimeni vuoden aikaan
nähden hirveän pimeäksi. Oli aivankuin syysilta. Kaadetun männyn oksien
välissä seisoivat Pekka Drufva ja Mugalla odottaen aikaansa. He olivat
täydesti varustautuneet vaaralliselle retkelleen. Ukontuli oli luopunut
uskollisesta pyssystään, joka hänestä oli vähemmän sopiva hänen
aiettaan varten, ja sen sijaan hänellä oli tomahawk ja puukko vyöllä.
Siinä kaikki hänen aseensa. Mugalla oli samalla tavalla varustettu. He
odottivat vain, että ilta vieläkin pimenisi, ja että kaikki Sudet
kerääntyisivät valtavan nuotiotulen ympärille, jonka sateen samentama
leimu loisti tänne saakka.
"On välttämätöntä", sanoi Pekka Drufva, "että pääsemme toiselle
rannalle ja työhömme käsiksi, ennenkuin Sudet ennättävät mennä levolle,
sillä sen mukaan mitä eilen huomasin, asettivat he yöksi koko
vartioketjun kosken puoleiselle rannalle. Sen sijaan on nyt vain kaksi
vahtia, jotka piileksivät paaden takana virran toisella puolella ja
heidän tehtävänään on hälyyttää, jos me yritämme pyrkiä täältä yli."
"Niin, Mugalla on nähnyt heidät."
"Nämät molemmat vahdit ovat meidän vaarallisimmat esteemme. Jos saamme
heidät vain vaikenemaan, niin menen takuuseen lopusta, sillä minä
tunnen paikan ja tarkastin eilen kalliolta Susien leiriä. Vahtien
täytyy kadota koskeen ennenkuin he ennättävät päästää ainoatakaan
ääntä. Se on meidän vaikein tehtävämme."
Yhä pimeämmäksi muuttui molempia miehiä ympäröivä ilma, yhä tiheämmäksi
sade. Vihdoin Pekka Drufva antoi lähtömerkin.
Vatsallaan ryömien kuin madot he kulkivat limaista tukkia myöten, jonka
alla koski kohisi ja ärjyi. He pääsivät pimeälle rannalle ja ryömivät
nelinkontin ääneti ja varovaisesti jyrkkää rantatörmää ylös, eroten
toisistaan sen verran, että he samalla kertaa voisivat kumpikin
puoleltaan päästä kalliolle, jonka takana molemmat vahdit piileksivät.
Että heidän onnistui päästä kalliolle, siitä he saivat kiittää pimeyttä
sekä varmaan myöskin sitä seikkaa, että vahdit eivät voineet olettaa,
että kukaan olisi siksi tyhmänrohkea, että yrittäisi saaresta kulkea
kosken yli. Kuului ähkymistä, ikäänkuin kiivaassa ottelussa, sitten
veden loiskinaa kahteen eri toviin, mikä ääni tukehtui kuitenkin kosken
kohinaan. Sitten kaikki hiljeni rantatörmällä.
Pekka Drufva ja Mugalla seisoivat läähättäen rannalla. Kaikki oli
käynyt onnellisesti. Ei ainoatakaan ääntä tuosta kiivaasta, joskin
lyhyestä taistelusta ollut tunkeutunut leiriin, nuotiotulen ääreen,
missä Sudet istuivat ryhmittäin ja lämmittelivät itseään koleassa
yöilmassa ja sateessa, joka pikemmin oli vain sumua kuin oikeaa
sadetta.
Itäpuolella suurta aukeamaa, jossa suuri nuotio oli sytytettynä, oli
pieni kukkula, jolla kasvoi tiheää nuorta näreikköä, muodostaen
suoranaisen tiheikön. Se oli siksi korkea, että se varjosti
täydellisesti sen takana olevan maan. Pimeys oli siellä sitä syvempi,
kun tuli valaisi aukiota. Tähän pimeään näreikköön Pekka Drufva ja
Mugalla nyt pyrkivät, levättyään hiukan kiivaan taistelun jälkeen. He
pysähtyivät tiheikön läheisyydessä, ja Pekka Drufva kuiskasi Mugallan
korvaan:
"Sinä näet vangin tuolla, puuhun kytkettynä, vähän matkan päässä
nuotiosta. Hiivi niin lähelle kuin mahdollista pysytellen kuitenkin
varjossa. Ja kun se, mitä minä olen ennustanut, on tapahtunut, niin
hyökkää paikalle ja katkaise hänen siteensä välittämättä vahdeista,
vaikka ne vielä vartioisivatkin puuta, jota minä suuresti epäilen. Ota
hänet mukanasi tiheikköön. Siellä sinä tapaat minut ja me koetamme
yhdessä päästä rantatörmälle, jonne Lentävä Orava on luvannut sillä
välin tuoda miehensä."
"Mugalla tahtoo tehdä parastaan", vastasi tämä, ja sitten he erosivat.
Pekka Drufva ryömi näreikköön.
Loimuavan nuotion ääressä, johon alituisesti heitettiin polttopuita,
istuivat Sudet tiheissä joukoin. Pieni ryhmä oli kuitenkin hiukan
syrjässä muista. Siihen kuului Kirjava Kotka sekä muutamia maquelaisten
vanhimpia ja arvossapidetyimpiä miehiä. Kostealle maalle levitetyillä
kaislamatoilla he istuivat jalat ristissä ja polttivat pitkiä
piippujaan, jotka olivat samanlaisia kuin delawarienkin. Arvokkaasti
vetäessään sauhujaan he keskustelivat päivän tapahtumista.
Vanhemmanpuoleinen intiaani, Majavantappaja, oli puheenvuorossa.
"Kun Majavantappaja oli nuori, näki hän kerran koiran, joka loikoi
kylän portin ulkopuolella ja pureskeli rasvaista lihapalaa. Samassa
koira huomasi, että vieläkin suurempi lihapala oli ripustettu paaluille
kuivamaan. 'Sen minä haluan saada', tuumi koira. Hän heitti lihapalansa
maahan ja alkoi hyppiä tavotellakseen toista palasta. Mutta vihdoin hän
huomasi, että se riippui liian korkealla. Harmissaan se palasi entisen
palansa luo. Mutta sitä ei ollutkaan enää olemassa. Kettu oli pitänyt
varansa ja varastanut sen koiran hyppiessä. Eivätköhän maquelaiset ole
nyt tehneet samalla tavalla? Me tavoittelemme valkean miehen henkeä ja
meiltä menee sen vuoksi kalliit lunnaat hukkaan. Sillä, uskokaa minua,
kalpeakasvoa ei koskaan tuoda kahlehdittuna meidän leiriimme. Delawarit
panevat aivan liian suurta arvoa salamaan, jota hän kuljettaa mukanaan
putkeen kytkettynä. Nuoret miehemme iloitsevat hetken aikaa nähdessään
mohikaanin kituvan kaakinpuussa. Mutta mitä lyötyä meillä on siitä? Sen
sijaan me voisimme palata kotiin suuret ja hyödylliset rikkaudet
mukanamme, jos olisimme suostuneet. Lentävän Oravan tarjoamiin
lunnaihin. Minä olen puhunut."
Kirjava Kotka tiesi vallan hyvin, ett'ei Majavantappaja yksin ollut
tätä mieltä, ja jos hän tahtoi säilyttää valtansa, täytyi hänen pelata
ulos valttinsa. Voidakseen arvostella minkä vaikutuksen hänen puheensa
teki kuulijoihinsa, tahtoi hän katsoa heitä suoraan silmiin. Ja siksi
hän nousi pystyyn ja asettui puhuessaan seisomaan selin tuleen.
"Majavantappaja on hyvin viisas", sanoi hän, "mutta vanhuus on
himmentänyt hänen silmänsä. Hän ei huomannut kuinka monta maquelaisten
parhaista miehistä kaatui taistelussa kalpeakasvoisen salaman iskusta.
Tahtooko Majavantappaja elättää niitä vaimoja, jotka ovat nyt jääneet
leskiksi, tai lapsia, jotka ovat tulleet orvoiksi? Mutta jos me
ripustamme kalpeakasvon sormet oviemme yläpuolelle, niin naiset ja
lapset tuntevat suloisen koston tyydytystä."
Hän vaikeni hetkeksi ja huomasi suureksi tyydytyksekseen, että useimmat
kuuntelijoista hyväksyivät hänen sanansa. Sitten hän jatkoi:
"Majavantappaja on hyvin viisas, mutta vanhuus on tylsistyttänyt
hänen muistinsa, aivankuin hänen kivikirveensä terän. Muuten hän
tietäisi, mikä merkitys kilpikonnien suvulla on suuren ja mahtavan
Mohikaaniheimon parissa. Jos mohikaanien kylissä tulisi tunnetuksi,
että delawarit antoivat nuoren kilpikonnan, heidän vieraansa, kuolla
kaakinpuussa siksi, että he panivat enemmän arvoa kalpeakasvoon, niin
he kaivaisivat sotatapparansa esille ja hyökkäisivät vanhojen
liittolaistensa kimppuun kernaammin kuin kärsisivät sellaista häpeää!
Ja silloin delawarit joutuvat vaikeaan pulmaan. Uskokaa minua! Lentävä
Orava on ovela kettu ja hän tietää, että kalpeakasvoja on paljon joen
rannassa ja ettei niiden Manitu pidä kostosta, mutta että kilpikonnien
jalo suku sen sijaan on hyvin pieni ja että heidän Manitunsa vaatii
kostoa. Senpä vuoksi hän kernaammin uhraa kalpeakasvon kuin mohikaanin.
Ennen aamun valkenemista on kalpeakasvo leirissämme."
Samassa kun hän lausui nuo sanat, näki hän kiiltävän esineen kiitävän
kaaressa ilman halki ja putoavan keskelle tulta hänen takanaan, mutta
hän ei ennättänyt tuumia, mikä merkillinen kapine se oli, ennenkuin hän
tunsi maan heilahtavan jalkojensa alla ja palavan kekäleen iskevän
häntä selkään, samalla kun kauhea paukahdus, ukkosen ääntä mahtavampi,
kajahti ilmassa. Hän tunsi sietämättömän kirvelevää kipua päässään.
Kosteasta ilmasta huolimatta olivat sulkakruunu sekä vahatut
korvakiharat syttyneet ilmiliekkiin. Kivusta ja pelästyksestä parkuen
päällikkö kieritteli maassa.
Sanoin on aivan mahdoton selittää sitä kauhua ja pelästystä, joka
valtasi koko intiaanileirin tämän yhtä kauhean kuin käsittämättömän
räjähdyksen sattuessa. Hehän näkivät omin silmin, miten palavia puita
ja risuja lensi nuotiosta ylös ilmaan, aivankuin näkymättömät henget
olisivat heitelleet niitä, ja ne kihisivät kuin tulikäärmeet heidän
korvissansa. Ja sitten tuo kamala paukahdus, joka sai koko harjun
vapisemaan perustuksiaan myöten. Rohkeimmat pakenivat, juoksivat
umpimähkään henkensä edestä, ajattelematta minne he pakenivat.
Heikommat olivat aivan lamaantuneet, heittäytyivät kasvoilleen ja
painoivat nenänsä kosteaan sammaleeseen. Tässä asennossa he odottivat
maailman häviötä, jota heidän poppamiehensä olivat ennustaneet.
Kiiltävä esine, jonka päällikkö oli nähnyt lentävän ilmassa, oli Pekka
Drufvan tinainen metsästyspullo, jonka hän oli täyttänyt ruudilla.
Näreikköön piiloutuneena hän oli taitavasti heittänyt sen keskelle
nuotiota. Mikä siitä olisi seurauksena, sitä ei ollut vaikea arvata,
mutta ei hän sittenkään ollut uskaltanut toivoa, että se siihen määrin
valtavasti vaikuttaisi Susiin. Ainoa vaara, mikä uhkasi häntä, Mugallaa
sekä vapautettua Uncasta, heidän palatessaan kalliosaarelle, oli se,
että pelosta mielettömät intiaanit juoksisivat heidät kumoon.
Kalliosaarella heidät vastaanotettiin äänekkäin riemuhuudoin, joskin
delawaritkin, niin tottuneita kuin he olivat kuulemaan kanuunien
laukauksia suuren joen rannassa, joutuivat myöskin kauhun valtaan,
nähdessään kamalan ilotulituksen Susien leirissä.
Seuraavana aamuna ei ainoatakaan Sutta ollut enää Nauravan veden
lähettyvillä. Kun hajaantunut joukko varhain aamulla oli ennättänyt
hiukan kerääntyä yhteen, läksivät he Majavantappajan johtamina
kaukaisiin kyliinsä. Heiltä oli kadonnut taisteluhalu ja he pakenivat
peloissaan siltä kirotulta paikalta, jossa hirveä kauhu oli vallannut
heidän mielensä.
Vähää myöhemmin läksivät myös delawarit liikkeelle ja kulkivat itään
kyliään kohti. He olivat kadottaneet halunsa alkuperäisesti
suunnittelemansa metsästysretkeen, eikä Ukontulella sitä paitsi ollut
enää ruutiakaan ruutisarvessaan. Ja illoin metsästys oli kadottanut
osan viehätystään. Matkalla he tapasivat kaksi tiedustelijaa, jotka
olivat lähetetyt länteen. Pensaikon takaa he olivat nähneet Susien
kulkevan ohitse. -- Sudet olivat näyttäneet hirveän noloilta, kertoivat
he, ja heidän päällikkönsä oli kurjassa tilassa. Hänen tukkansa oli
kärventynyt aivan juuriaan myöten ja hän oli täynnä palohaavoja.
Vähää myöhemmin he kohtasivat suuren joukon delawareja, jotka
Visertävän Pääskysen kehotuksesta olivat kiiruhtaneet veljiensä apuun.
He olivat saapuneet liian myöhään ottaakseen taisteluun osaa, mutta
palasivat riemumielin kyliin, kun he olivat kuulleet Susien nolosta
paosta.
Pysyväksi muistoksi tästä merkillisestä retkestä antoivat intiaanit
Pekka Drufvalle uuden nimen: Ukkosen Veli.