Ukontuli.
Sokerikeon muotoinen vuori kohosi metsässä. Sen rinteitä peitti nuori
vesakko ja pensaikko, mutta sen ylimmällä harjalla kasvoi vanha
kyhmyinen tammi, jonka latvassa näkyi salaman jälkiä ja jonka paksu
kaarna todisti korkeaa ikää. Vesakko olikin osoittanut kunnioitusta
vanhalle tammelle jättämällä sen paksun rungon ympärille aukean paikan,
jolla kasvoi vain heinää ja pikku kukkasia.
Aukealta paikalta tammen juurelta oli laaja ja kaunis näköala vesakon
yli.
Tammen juurella seisoi parasta aikaa nuori, kookas ja jäntevä mies,
jonka terveet, ahavoituneet posket, siniset silmät ja vaalea tukka
ilmaisivat pohjoismaalaista syntyperää. Lyhyt hirvennahkatakki, paksut
nahkasäärykset ja huopahattu muodostivat silmäänpistävimmän osan hänen
puvustaan. Hän nojautui pitkään piilukkopyssyyn, joka oli paljoa
kevyempi ja hoikempi kuin mitä sen aikaiset kömpelöt ampuma-aseet
yleensä olivat. Hihnasta olalla riippui suuri ruutisarvi, niin suuri,
että sen sisällöllä helposti olisi voinut räjähyttää suuren talon
ilmaan, sekä tilava hylkeennahkainen laukku. Jalassa hänellä ei ollut
eurooppalaisia jalkineita, vaan intiaanimokasiinit, joita piikkisian
piikit koristivat.
Nuorukaisen koko ulkoasu ilmaisi metsästäjää. Mutta missä me olemme
ennen nähneet tämän notkean ja voimakkaan vartalon, nämät kauniit ja
hellyttävät, mutta samalla aito-ruotsalaiset kasvot? Aivan oikein,
Ahvenanmaalla. Yksinäinen metsämies tammen juurella on Pekka Drufva.
Monet tuulet ovat puhaltaneet siitä kun viimeksi tapasimme hänet. Se
oli vuonna 1642, jolloin Pekka oli vasta 18-vuotias nuorukainen. Nyt on
vuosi 1645. kolme vuotta merkitsee paljon siinä iässä, varsinkin sille,
joka on seisonut valtameren tuulessa ja kokenut monenlaisia
seikkailuja. Ahvenanmaan honkametsissä samoilevasta teinistä on tullut
nuori metsästäjä Amerikan aarniometsissä, sivistyksen raivaaja, mies,
joka on tottunut luottamaan omaan voimaansa ja omaan järkeensä.
Sellainen muutos jättää jälkensä kasvoihinkin. Siitä johtui hänen
vankka ryhtinsä, tarmokas piirre suun ympärillä sekä valvova, väijyvä
katse.
Yhdessä uuden kuvernöörin, Johan Printzin kanssa oli Pekka Drufva
keväällä 1643 saapunut Uuteen Ruotsiin. Heti paikalla hän oli ryhtynyt
siihen ammattiin, joka vuosien kuluessa tuli olemaan hänen omansa,
nimittäin metsänkävijän ja tiedustelijan. Opettajanaan ja seuraajanaan
oli hänellä ensi aikoina ollut vanha, ruotsalaisten palveluksessa oleva
hollantilainen, joka vuosikausia oli elänyt Delawaren aarniometsissä,
ja Pekka oli ollut hyvä oppilas vieläpä niinkin hyvä, että hän varsin
pian oli voittanut opettajansa taidossa. Vain kaksi vuotta hän oli
viettänyt tätä reipasta, mutta vaaroille altista elämää, mutta hän oli
jo saavuttanut siirtolan parhaan metsänkävijän ja tiedustelijan nimen
ja maineen ja intiaanit, joiden parissa hän oli paljon seurustellut
olivat antaneet hänelle nimen "Ukontuli", joka viittasi hänen
tavattomaan ampumataitoonsa.
Nyt hän seisoi ja tähysteli yli laajan maiseman, joka avautui hänen
eteensä vuoren harjanteelta. Ikäänkuin rehevästi vihannoiva lainehtiva
meri siinsi metsä niin kauaksi kuin silmä kantoi. Aurinko laskeutui
länttä kohden ja punasi monin eri vivahduksin tätä vihreää latvamerta.
Tummina harjut siinsivät, sillä niitä peittivät männyt ja kuuset,
joiden vaaleanvihreät kerkät loistivat kuin joulukynttilät, ja niiden
välissä lepäsivät lehtipuita kasvavat notkot, joiden pohjalla kaikki
mahdolliset vihreät, punaiset ja keltaiset värivivahdukset olivat
keräytyneet yhteen. Laaksossa, kukkulan juurella kimalteli siellä
täällä siniseltä vivahtavia läikkiä ja juovia. Se oli joki, joka
kiemurteli laakson läpi. Ei ainoatakaan ihmisasuntoa näkynyt tässä
vihannassa meressä, ei pieninkään savupatsas ilmaissut ihmisten
läsnäoloa tässä metsäerämaassa. Kaukana lännessä hohti jotain liikkuvaa
valkeaa, jota vasten auringonsäteet taittuivat. Se oli varmaankin
vesiputous tai koski. Siihen suuntaan Pekka Drufvankin silmä oli
kiintynyt. Samoinkuin useimmat muutkin ihmiset, jotka oleskelevat
paljon yksikseen, oli hän ottanut tavakseen puhua ääneensä. Niinpä hän
nytkin teki. "Niin, niin, tuo on varmaankin Naurava vesi, jonka
läheisyydessä minun oli määrä tavata intiaanit. Sinne on vielä
pitkältä, mutta jos vain löydän kanootin, niin ennätän sinne
auringonlaskun aikana."
Hän alkoi nyt tarkastaa kukkulan lähiympäristöä. Vihdoin hänen
katseensa kiintyi varsin omituisen näköiseen puuhun. Se oli näet
haarakynttilän muotoon kasvanut.
"Kas tuossahan kolmihaarapuu on", huudahti hän hyvillään. "Sen lähellä
on ryteikkö, josta intiaani puhui."
Hän heitti pyssyn hihnan olalleen, kiiruhti rinnettä alas ja saapui
hetken kuluttua joulukynttilän muotoisen puun juurelle. Ja aivan
oikein! -- Aivan sen vieressä oli ryteikkö, kasa kaatuneita, kuivia
puita, jotka muodostivat suuren risukasan.
Hän alkoi kaivaa risukasaa ja löysikin pian etsittävänsä --
kaarnakanootin sekä siihen kuuluvan airon.
Lujasti tarttuen kiinni kanoottiin hän sai sen esille risukosta. Juuri
kun hän nosti sen pystyyn ottaakseen sen selkäänsä ja kantaakseen alas
jokirantaan, hätkähti hän, sillä hänestä tuntui ikäänkuin lintu hyvin
nopeasti olisi suhahtanut hänen poskensa ohitse niin läheltä, että
sulat pyyhkäisivät ihoa.
Mutta se oli vaarallinen lintu. Aivan hänen silmiensä edessä oli nuoli
iskenyt kanootin kaarnapintaan ja siinä se yhä vieläkin värähteli.
Nuolen hännässä olevat sulat olivat pyyhkäisseet hänen poskeaan ja
synnyttäneet hänen ajatuksissaan lentävän linnun mielikuvan.
Heti paikalla hän j piiloutui pystyssä seisovan kanootin taakse,
irroitti pyssynhihnan ja jännitti hanan odottaen tilapäisen kilpensä
takana mitä nyt tapahtuisi.
Mutta ei mitään tapahtunut. Ei ainoakaan ääni katkaissut erämaan
hiljaisuutta. Varovaisesti hän kurkisti kanootin reunan yli. Ei mitään
näkynyt. Hän laski nuolen suunnan ja vertasi sitä siihen välimatkaan,
josta nuoli luultavasti oli ammuttu. Näiden laskujen tuloksena oli
tiheikkö noin puolimatkan päässä jo aikaisemmin mainitusta kummusta.
Hän mietti hetken aikaa. Sitten hän hypähti pystyyn ja alkoi pitkin
harppauksin toisesta puunrungosta toiseen lähestyä epäilyksenalaista
tiheikköä, jonne hän pian saapuikin. Jousi jännitettynä, jotta hän
milloin hyvänsä saattaisi ampua vastaan, hän etsi tarkalleen joka sopen
ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä nuppineulan etsintä, mutta ei mitään
löytynyt, ja tiheikön takana oli avoin lakeus, jonka yli hän saattoi
nähdä aina kukkulan juurelle saakka.
Yhtä ihmeissään kuin harmistuneena hän huudahti:
"Ja sittenkin voin vannoa, että nuoli lensi tästä tiheiköstä. Sekä
suunta että välimatka todistaa sen."
Hän alkoi tarkalleen tutkia maaperää tiheikössä. Niin, olihan kuivia
lehtiä paikoitellen liikuteltu, mutta voisivathan eläimetkin olla
siihen syypää. Ei missään intiaanin mokasiinin jälkeä.
Hetken kuluttua hän jätti etsinnän sikseen ja palasi varsin
alakuloisena kanootilleen.
"Joku ampui tuon nuolen aikoen osua minuun", mutisi hän itsekseen, "ja
tietysti se oli vihollinen. Mutta tietääkseni ei minulla nykyään ole
ainoatakaan vihollista seudun intiaanien joukossa, eikä luullakseni
mikään intiaaniheimo ole näinä päivinä kaivanut esille tomahawkia.
Siinä tapauksessa ei Lentävä Orava olisi pannut toimeen metsästysretkeä
lännen metsiin eikä kutsunut minua mukaan."
Asian laita oli näet sellainen, että Pekka Drufvan hyvä ystävä,
delawarepäällikkö Lentävä Orava oli kutsunut hänet metsästysretkelle
lännen metsiin. Pekan oli määrä kohdata intiaani-ystävänsä Nauravan
veden partaalla ja löytääkseen tien sinne hän oli kiivennyt ylös
kukkulalle.
Pekka Drufva toivoi yhä keksivänsä, mistä petollinen nuoli oli
alkujaan. Hän tiesi, että intiaanit merkitsivät nuoltensa varret --
toiselle puolelle heimon ja toiselle omistajan nimen. Tarkastamalla
nuolta hän voisi siis päästä salaisuuden perille.
Hän irroitti sen kanootista ja tarkasteli sitä. Aivan oikein, merkitty
se oli. Toisella puolella oli koukeroviiva, aivankuin kiemurtelevan
käärmeen kuva, ja toisella puolella omituinen kiemura, varmaankin
omistajan puumerkki.
Mutta nuo molemmat merkit olivat hänelle kerrassaan oudot, joskin hän
tunsi suuren joukon Lenni-Lenapen heimojen merkkejä. Ei ainoakaan
niistä muistuttanut käärmettä.
Toinenkin seikka herätti hänen huomiotaan. Nuolen kärki oli piikivestä
hakattu ja kiinnitetty jänteillä ja pihkalla varteen.
Tuollaisia nuolenkärkiä ei hän koskaan ollut nähnyt Lenapien parissa.
Heidän sotanuoliensa kärjet olivat aina rautaisia, joita he ostivat
valkeaihoisilta -- varsinkin ruotsalaiset kaupittelivat niitä
intiaaneille -- ja heidän metsästysnuolillaan oli luiset tai
näkinkuoresta veistetyt kärjet, jolleivät nekin olleet rautaisia.
"Hm!" sanoi Pekka itsekseen, "tämän pähkinän saa ystäväni Orava
purrakseen. Mutta ikävä kuitenkin on sellainen metsä, joka sylkäisee
nuolia vastaan."
Näin sanoen hän nosti kanootin selkäänsä, kantoi sen jokirantaan ja
laski sen vesille. Ladattu pyssy polvilla ja tähystelevä katse
kiintyneenä joen vihantaan rantaan kiiti hän nopeasti ja äänettömästi
virtaa alas. Joka kerta kun pelästynyt sorsa kahahti kaislikossa tai
lintu pyrähti puiden välistä lentoon, odotti hän nuolisadetta. Mutta ei
mitään kuulunut. Kaikkialla oli rauhallista. Vaikka soutajan kädet
liikuttivatkin rivakasti airoa ja hänen silmänsä tähystelivät
tiheikköä, askarteli hänen aivoissaan sittenkin kaiken aikaa kysymys:
"Kuka ampui nuolen -- eihän se voinut itsestään lehahtaa lentoon!" Ja
kumma kyllä: hän ei ollut kuullut tuttua jänteen napsahdusta. No niin,
hänen mieleensä muistui nyt, että hän samassa hetkessä oli astunut
kuivalle oksalle kun nuolen sulat olivat kosketelleet hänen poskeaan.
Oksan narahdus oli estänyt häntä kuulemasta nuolen ääntä.
Aurinko alkoi kosketella puiden latvoja taivaanrannassa. Pekka Drufva
ihmetteli, olisikohan vielä pitkältä Nauravan veden luo, jota hän joen
tehdessä polvekkeen ei voinut nähdä, mutta kylläkin luuli kuulevansa
sen kohinan. Seuraavassa joen käänteessä kanootti solui pieneen järven
tapaiseen. Miltei paljaalla niemenkärjellä, aivan kanootin kokan
edessä, näkyi kookkaan intiaanin notkea vartalo. Hän seisoi jousensa
nojassa, aivan liikkumattomana ja näytti odottavan.
Pekka. Drufva pysähdytti kanoottinsa, sillä voisihan tuo olla
vihollinen, tuumi hän. Mutta hän luopui heti tuosta ajatuksesta.
Vihollinen ei olisi asettunut niin näkyvälle paikalle. Se olisi ollut
aivan intiaanien luonnetta vastaan. Pikemmin se olisi joku Lentävän
Oravan miehistä, joka ehkä juuri odotti häntä. Pekka arvasikin oikein,
sillä tultuaan lähemmäksi huomasi hän, että mies oli delawarelainen.
Intiaani oli ruumiinrakennukseltaan erinomaisen kaunis. Hän seisoi
siinä ilta-auringon valossa kuin pronssipatsas. Hän oli aivan alaston,
lanteilla vain oli vyöhyt, kiiltävä kirves kupeella, nuolikontti
selässä ja moniväriset papukaijansulat tukassa. Hänen ruumiinsa ei
ollut koristettu maalauksilla, mikä todisti, että hän kävi rauhan
asioissa.
Kun Pekka Drufva oli ennättänyt niin lähelle, että hän saattoi
keskustella intiaanin kanssa, ojensi tämä käsivartensa -- mikä oli
intiaanien rauhan- ja tervehdyksen merkki -- ja sanoi:
"Lentävä Orava lähettää Mugallan kanssa sen tervehdyksen Ukontulelle,
että tältä kalliolta kulkee lyhin tie hänen leiriinsä."
Pekka Drufva oli niinä kahtena vuonna, jona aikana hän oli ollut
tekemisissä intiaanien kanssa, oppinut sekä ymmärtämään että jossakin
määrin puhumaankin delawarekieltä.
"Kiitos punaiselle veljelleni", vastasi hän. "Kernaasti sallin hänen
olla oppaanani leiriin."
Kun Pekka Drufva oli laskenut niemen kärkeen maihin, kysyi intiaani:
"Onko valkea veljeni matkansa varrella metsässä kuullut hirvien
huutoa?"
"En ole", vastasi Pekka' Drufva, "mutta sen sijaan kuulin omituisen
linnun laulavan."
"Tahtooko valkea veljeni sanoa, millainen lintu se oli?"
"Tämä näin", vastasi Pekka Drufva ojentaen toiselle salaperäisen
nuolen.
Intiaani ei koskaan tahdo näyttää hämmästystään, vaikka hän sitä olisi
miten suuressa määrässä hyvänsä, mutta siitä huolimatta ei Mugalla
voinut olla ääneensä huudahtamatta: "hui!" kun hän lähemmin tarkasteli
nuolta.
"Kenen jousesta tuo lintu on lentänyt?" kysyi hän.
"En tiedä. Mitä veljeni luulee?"
"Timmahin -- s.o. Suden" -- vastasi Mugalla vähääkään epäilemättä.
Pekka Drufva kertoi nyt salaperäisestä nuolesta, ja Mugalla kuunteli
tarkkaavaisesti. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, sanoi intiaani:
"Jospa Ukontuli antaisi salaperäisen linnun visertää Lentävän Oravan
korvan juurella, kun saavumme leiriin."
* * * * *
Kauniissa laaksossa, jossa kasvoi harvassa komeita sokerivaahteria ja
jota lännen puolelta rajoitti jyrkkä, mäntyjen ja kuusien peittämä
harju, oli pystytetty tilapäinen intiaanileiri. Siinä oli vain yksi
ainoa teltta, jonka riukujen yli oli pingoitettu kaislamattoja, ja sen
ulkopuolella istui noin parikymmentä intiaania. Lähinnä teltan aukkoa
istui päällikkö, Lentävä Orava, ja hänen kummallekin puolelleen olivat
muut asettuneet siten, että vanhimmat ja arvokkaimmat miehet olivat
häntä lähinnä, nuoremmat ja vähemmän kokeneet kauempana sivustoissa.
Lukuunottamatta kahta miestä olivat kaikki samanlaisissa puvuissa kuin
intiaani, jonka jo tapasimme jokirannassa, joskin värit hiukan
vaihtelivat. Toinen näistä miehistä, jotka pukuunsa nähden erosivat
muista, oli päällikkö itse, sillä paitsi kahta korvakiharaansa oli
hänellä sulkakruunu päässä, joka kimmelsi kaikissa sateenkaaren
väreissä, sekä jonkinmoinen sinisestä villakankaasta tehty mantteli tai
kevyt viitta hartioillaan. Toinen oli aivan nuori mies eli nuorukainen,
tuskin 18-vuotias, joka nuoruudestaan huolimatta istui kuitenkin
lähinnä päällikköä, varma merkki siitä, että nuorukainen oli hyvin
ylhäistä sukuperää. Sitä todistivat niinikään korvakiharat sekä
sulkakruunu, joka hänellä oli myöskin päässä. Mutta viitan asemesta oli
hänellä yllään punainen verkatakki, joka oli nyöreillä koristettu sekä
eurooppalaista kuosia. Takki ei ollut kuitenkaan edestä napitettu, niin
että leveä rinta, johon oli piirretty kilpikonnan kuva, oli paljaana.
Hänen vampuminsa, s.o. vyö -- joka oli koristettu monivärisillä
simpukankuorilla -- intiaanien rahoilla -- sekä hänen tomahawkinsa
kahva olivat kullatut. Nuorukainen ei kuulunut samaan heimoon kuin
tämän leirin muut intiaanit, vaan oli mohikaani ja hyvin ylhäistä
päällikkösukua. Hänen nimensä oli Uncas, ja samoinkuin Pekka Drufvan
oli Lentävä Orava kutsunut hänetkin metsästysretkelle.
Kaikki intiaanit polttivat piippuja, joiden varret olivat sylenpituiset
ja kartionmuotoiset kopat poltettua savea. Päällikkö oli vaiti,
ylhäisin vieras oli vaiti ja kaikki muutkin olivat vaiti. Kevättuulen
kevyt humina sokerivaahterien latvoissa oli ainoa ääni, joka häiritsi
hiljaisuutta, ja pienet savurenkaat, jotka kohosivat piipuista, ainoa
merkki siitä, että tässä syvässä hiljaisuudessa oli eloa.
Äkkiä hiljaisuuden katkaisivat kevyet askeleet. Pekka Drufva ja Mugalla
astuivat piiriin.
Nyt seurasi näky, joka olisi naurattanut eurooppalaista, joka ei
tuntenut intiaanien tapoja. Ikäänkuin komennosta alkoivat kaikki
intiaanit, päällikkö etunenässä, kiivaasti hieroa käsivarsiaan. Näytti
siltä, kuin kauhea syyhy äkkiä olisi kiusannut koko leiriä. Ensin oikea
käsi kihnutti vasenta käsivartta ja sitten päinvastoin. Se näytti
hirveän lystikkäältä, varsinkin kun miehet samalla näyttivät kovin
vakavilta ja juhlallisilta.
Mutta Pekka Drufva ei nauranut. Päinvastoin hän oli hyvillään, sillä
hän tiesi, että tällainen vastaanotto merkitsi suurinta kunniaa, mikä
intiaanien käsityksen mukaan saattoi tulla vieraan osaksi. Hän
kiittikin painamalla toisen kätensä sydäntänsä vasten ja hieromalla
toisella kädellään otsaansa.
Senjälkeen Lentävä Orava pyysi häntä istumaan viereensä ja ojensi
hänelle täytetyn piipun, jonka sytyttämistä varten leirin nuorin jäsen
oli varannut hehkuvan hiilen.
Vasta kun hän oli vetänyt muutamia sauhuja piipustaan, pudisti hän
Lentävän Oravan kättä -- valkoihoisten tervehdys kuului juhlamenoihin,
kun valkea mies saapui joukkoon. Kummankin kansan tapoja oli pidettävä
pyhinä, kun niiden jäsenet kohtasivat toisensa ystävyydessä ja
rauhassa. Sellainen oli intiaanien kirjoittamaton laki.
Vedettyään vieläkin muutamia sauhuja alotti Pekka Drufva keskustelun
seuraavaan tapaan:
"Onko viisas veljeni varma siitä, ettei Susia hiiviskele niillä teillä,
jotka johtavat Lenapien kyliin?" -- --
Päällikön tummat silmät tarkastivat tutkivasti hetken aikaa valkoista
miestä, ennenkuin hän vastasi:
"Yhdeksän kuunkiertoa on kulunut siitä, kun Lenapien kansa karkoitti
Sudet hännät jalkojen välissä kyliinsä. He ovat epärehellisiä ja
verenhimoisia, mutta koira ei unohda hevin kättä, joka kurittaa sitä.
Miksikä sudella olisi huonompi muisti kuin koiralla? -- Sitäpaitsi
eivät nuoret miehemme nuku. Aivan varmaan he huomaisivat, jos Susi
kulkisi meidän poluillamme."
"Polut ovat monet, ja Susi osaa piiloutua."
"Meidän nuorten miestemme silmät ovat terävät ja he tuntevat metsän
salaisuudet. Onko veljeni nähnyt unta Susista, vai miksi hän kyselee
heitä?"
"Katsokoon veljeni itse, mitä syytä minulla on kysyä."
Näin sanoen hän ojensi päällikölle ennenmainitun nuolen, jonka hän oli
piiloittanut takkinsa alle.
Lentävä Orava ei voinut pidättää hämmästynyttä "hui" huudahdusta
tarkastettuaan nuolta, ja monta "huita" seurasi sen jälkeen, nuolen
kierrellessä piirissä kädestä käteen.
Päällikkö veti pari syvää sauhua piipustaan, ennenkuin hän jatkoi
kyselyään:
"Missä valkea veljeni sai kiinni tämän harvinaisen linnun?"
Pekka Drufva kertoi nyt seikkailunsa yksityiskohtia myöten. Kertomus
näytti tekevän hyvin syvän vaikutuksen kuulijoihin. Monen silmä salamoi
ja monet kädet tavoittelivat salavihkaa tomahawkejaan. Verivihollinen
olisi siis aivan heidän parissaan. Kun Pekka oli päättänyt
kertomuksensa, viittasi päällikkö Mugallan luokseen ja kuiskasi jotain
hänen korvaansa. Heti sen jälkeen poistui tämä ääneti leiristä kolmen,
neljän nuorukaisen seuraamana. Ei ollut vaikea käsittää missä asiassa
he poistuivat. Salaperäinen jousimies sokerikekokukkulan luona oli
saanut kintereilleen hyvät vainukoirat.
Siitä kiihkeästä tavasta, jolla piiput nyt savusivat, saattoi huomata,
että tärkeä neuvottelu oli tulossa intiaanileirissä. Äkkiä sanoi
Lentävä Orava:
"Lausukoon veljeni Uncas mielipiteensä tapahtumasta. Kilpikonnat ovat
aina olleet viisaita neuvotteluissa. Meidän korvamme ovat valmiit
kuulemaan heidän perillisensä sanoja."
Se oli hieno kohteliaisuus, kun päällikkö kääntyi ensiksi ylhäisen
vieraan puoleen, vaikka hän olikin niin nuori.
Mutta tämä kieltäytyi intiaanien kohteliaisuudella kunniasta.
"Uncas on viisaitten isien poika, mutta hän on kovin nuori. Puhukoon
kokeneempi ensin, Uncas ei ole tullut ystäviensä ja heimolaistensa,
delawarien luo vain metsästyshuvin vuoksi, vaan pikemmin oppiakseen
jotain heidän viisailta miehiltään."
Tämä vastaus näytti voittavan suurta mieltymystä, ja monet kiinnittivät
hyväksyvän katseensa nuoreen, kauniiseen mohikaaniin.
"Puhukoon Villikissa", sanoi nyt päällikkö.
Villikissa oli yksi vanhimpia läsnäolevista, mies, joka oman heimonsa
parissa nautti suurta arvoa, vaikkei hän ollut päällikkösukua. Hän
nousi ja alkoi täten:
"Kun olemme kuulleet, että Susi liikuskelee parissamme ja kylissämme,
on kaikkein ensiksi otettava selkoa, onko hän yksin vai parvessa.
Voihan se olla yksinäinen väijyjä, joka on lähetetty ottamaan selkoa,
nukkuvatko lenapit teltoissaan vai ovatko he hereillä. Luultavaa on,
että hän oli yksin pyöreän kukkulan luona, sillä muussa tapauksessa
valkea veljemme olisi nähnyt useampiakin nuolia. Mutta silti ei ole
sanottu, ettei useampiakin Susia väijyile metsässä, vaikkeivät he
silloin olleet paikalla. Nuoret miehet ovat lähteneet jälkiä
vainuamaan. Odottakaamme heidän paluutaan ennenkuin teemme mitään
päätöstä. Minä olen puhunut."
Tämä varsin järkevä neuvo saavutti kaikkien hyväksymisen ja neuvottelu
päätettiin siten, että jokainen, odottaessaan vakoilijoiden
takaisintuloa, valmistautui joko taisteluun tai metsästysretkelle,
kumpiko siitä sitten syntyisi. Mutta viisas ja varovainen päällikkö
lähetti myöskin pari miestä länteen päin tutkimaan niitä teitä, joita
maquelaiset kulkivat tavallisesti, hyökätessään delawarien maahan.
Sillä, arveli hän, jos he olivat lähettäneet yhden ainoankin vakoilijan
sieltä, niin se varmaankin tarkoitti uutta hyökkäystä. Voidakseen pitää
puoliaan sitä vastaan tarvittiin kuitenkin suurempi joukko ja parempia
varustuksia, kuin mitä tällä pienellä metsästysretkikunnalla oli
tarjona. Jos saatiin tietää, että Sudet suuremmissa joukoissa olivat
tulossa, niin aikoi Lentävä Orava pikaisesti vetäytyä kylien
läheisyyteen lähteäkseen sitten vahvistunein voimin vihollista vastaan.
Kesti kuitenkin varsin kauan, ennenkuin kukaan vakoojista palasi. Oli
tullut jo pimeä. Tosin se oli keväisen yön hämärää, mutta joka
tapauksessa täytyi olla hyvin varovainen, jos vihollinen todellakin oli
lähiseuduilla. Lukuisia vahteja oli myös asetettu.
Äkkiä Mugalla seisoi päällikön teltan edustalla, kenenkään huomaamatta
hänen tuloaan. Vasen käsi oli sidottu ja siteen alta tihkui verta. Ja
synkkä kuin ukkosilma oli hänen muotonsa, kun hän ilmoitti uutisensa.
Toista sataa Sutta, kertoi hän, piileskeli tällä hetkellä kylien ja
metsästysmaan välillä ja yhä useampia odotettiin lännestä. Heidän
aikomuksensa oli kiertää ja vangita koko metsästysseurue, ja he
odottivat vain merkkiä lännestä hyökätäkseen esiin. Saattoi odottaa
heidän tuloaan vielä tänä yönä. Miten niin suuri joukko Susia oli
voinut kätkeytyä samaan metsään, jonka läpi äskettäin metsästysseurue
oli kulkenut keksimättä jälkeäkään heistä, oli Mugallalle täysi
arvoitus.
"Varmaa on", päätti hän kertomuksensa, "että jollei kuljeskeleva Susi,
joka luultavasti yksin samoili pyöreän kukkulan juurella, olisi
verenhimossaan ampunut Ukontulta, niin olisivat he yllättäneet meidät
kaikki tänä yönä, vanginneet tai tappaneet meidät."
"Oletko lähettänyt sanaa kyliin?" kysyi Lentävä Orava.
"Kyllä, lähetin Visertävän Pääskysen. Hän on nopsajalkainen ja luulen,
että hän on onnellisesti päässyt Susien ohitse."
"Mistä sinä sitä oletat?"
"Hänen oli määrä kolmasti matkia haikaran ääntä, jos hän pääsisi läpi,
ja minä kuulin huudon."
"Hyvä, sitten saamme pian apua. Nyt täytyy meidän vain pitää puoliamme
kunnes toiset tulevat. Antakoon Manitu voimaa jahtinuolillemme! Ne
eivät ole terästetyt taistelua varten!"
"Mutta meillä on Ukontuli joukossamme sekä hänen putkensa, ja se
merkitsee paljon", sanoi Villikissa toivehikkaasti.
"Niin, niin, Ukontuli auttaa meitä", kuului monelta taholta.
Pekka Drufvan ei ollut vaikea ymmärtää, että häneen ja hänen pyssyynsä
etupäässä luotettiin. Tosin hän oli aikaisemmin ottanut osaa pariin
kahakkaan irokeesejä vastaan, mutta ne olivat sittenkin olleet varsin
vähäisiä. Siten hänellä ei ollut suurempaa kokemusta intiaanisodasta,
mutta hän päätti sittenkin tehdä parastaan, jotta hänen punaisten
ystäviensä toiveet hänen suhteensa eivät pettäisi.
Nyt ei ollut aikaa neuvotella kauniin sanoin ja sauhuavin piipuin.
Lentävä Orava neuvotteli kuitenkin yksityisesti muutamien kokeneitten
miesten kanssa, ennenkuin hän jakeli käskyjään.
Olemme jo aikaisemmin maininneet, että mäntyjä kasvava, varsin jyrkkä
harju rajoitti vaahterametsää, jonne leiri oli pystytetty. Harjun
toisella puolen, s.o. lännessä, levisi suunnattomia suomaita, jotka
nyt, ankarien kevätsateiden jälkeen olivat miltei ylipääsemättömiä.
Pohjan puolella taas katkaisi harjun aivan äkisti syvä uoma, jossa
virta kulki muodostaen juuri tällä kohdalla ennenmainitun putouksen,
jota intiaanit nimittivät Nauravaksi vedeksi. Kahdelta puolen oli siis
mahdoton lähestyä harjua. Nyt Lentävä Orava päätti siirtää leirin
siihen osaan harjun yläpengertä, joka oli lähinnä putousta. Ja heti
paikalla ryhdyttiin vahvistamaan luonnollista puolustusasemaa kummankin
puolen, idässä sekä etelässä, missä pääsy harjulle oli mahdoton. Tämä
tapahtui siten, että kaadettiin puita ja rakennettiin niistä valleja
kumpaiseenkin ilmansuuntaan. Ja nämät vallitukset, jotka pikemmin
kätkivät heidät vihollisen silmiltä, kuin varjelivat heidän nuoliltaan,
valmistuivat tavattoman lyhyessä ajassa.
Kun murto oli valmis, ei Pekka Drufvalla ollut muuta tekemistä kuin
odottaa. Ja lyhentääkseen jossakin määrin odotusaikaa, asettui hän
putouksen reunalle katsellakseen kuohuvaa vesimäärää, niinhyvinkuin se
kesäyön hämärässä kävi päinsä.
Naurava vesi ei ollut erikoisen jyrkkä, vielä vähemmän pystysuora
vesiputous, vaan pikemmin pitkä, mutta jyrkästi viettävä koski,
täynnään kiviä, joiden yli vesi valkoisena vaahtona kuohui, virraten
riehuvalla voimalla eteenpäin. Jos ihminen olisi laskenut tätä
vaahtorataa alas, olisi hän murskautunut jo paljon ennen kuin hän olisi
hukkunut.
Sitä vastoin koski ei ollut erikoisen leveä. Hirvi, jota metsästäjä
kiivaasti ajoi takaa, olisi uskaltanut hypätä kuohuvan kuilun yli ja
olisi varmaankin onnistunut uhkarohkeassa yrityksessään. Tämä kosken
kapeus verrattuna veden paljouteen, riippui kuitenkin siitä, niinkuin
Pekka Drufva pian huomasi, että suunnattoman suuri, omituisen muotoinen
ja aivan paljas kallio kohosi keskellä koskea. Varmaankin tämän
luoksepääsemättömän kallion takana oli toinen ja ehkäpä leveämpikin
koski.
Pekka hätkähti, sillä voimakas käsi laskeutui hänen olkapäälleen.
Kääntyessään taaksensa seisoi hän suoraan Lentävän Oravan edessä.
"Valkea veljeni tarkastelee kalliosaarta Nauravassa vedessä", sanoi
hän. "Niin, minäkin ajattelen tätä saarta. Se on meidän viimeinen
turvamme, ja siksi valitsinkin taistelukentäksemme tämän harjun, jolla
me nyt seisomme. Kun emme jaksa enää vastustaa ylivoima näiden
kaadettujen puiden takana, pakenemme kaikki saarelle, eivätkä Sudet voi
karkoittaa meitä sieltä muulla kuin nälällä. Mutta sitä ennen sadottain
delawareja hyökkää heidän kimppuunsa."
Pekka Drufva katsoi häneen koettamattakaan salata hämmästystään.
"Me pakenemme kaikki tuonne, sanoo viisas veljeni. Niin, että Lentävä
Orava voi sen tehdä, sen kyllä uskon, mutta me emme ole kaikki lentäviä
oravia. Omasta puolestani täytyy minun rehellisesti tunnustaa, etten
uskalla yrittää sellaista hyppäystä."
Hetkeksi intiaanin synkät kasvot vetäytyivät hymyyn.
"Kun aika tulee", sanoi hän, "niin huomaa valkea veljeni, että voimme
päästä sinne lentämättäkin."
"Miksikä me emme lähde sinne sitten heti paikalla?" kysyi Pekka Drufva
epäillen.
"Ei, Ukontuli, ei. Delawarit eivät salli Susien ajaa heitä
rotanloukkoon ensi hädässä. Me tahdomme ensin nähdä, miten suuri
ylivoima on. On kunniakkaampaa taistella vihollista vastaan
avotantereella", sanoi päällikkö tuimasti.
Sitten hän poistui tarkastaakseen vielä kerran taistelulinjojaan.
* * * * *
Olihan Pekka Drufva kuullut nelijalkaisten susien ulvovan kotimaansa
metsissä eikä tuo ulvonta ollut erikoisesti miellyttänyt hänen
musikaalista korvaansa, mutta suloinen synfoniia se sittenkin oli ollut
verrattuna siihen kamalaan sotahuutoon, jonka Amerikan kaksijalkaiset
Sudet päästivät, kun he hetkistä myöhemmin ryntäsivät harjulla olevaa
mäntyvallitusta vastaan. Se kuului hänen korvissaan ikäänkuin kaikki
maailman soraäänet olisivat olleet kerätyt säkkiin ja äkkiä päästetyt
nyt valloilleen. Ja hämmästyksessään hän miltei oli unohtaa antaa
"tuliputkensa" soittaa bassoa tässä helvetillisessä konsertissa.
Pian hän kuitenkin huomasi, että huuto oikeastaan oli pelottavampi kuin
itse hyökkäys. Hän näki yönhämärässä, miten joukko tummia olentoja
kiiti puunrunkojen lomissa, mutta he pysähtyivät heti päästyään
aukealle paikalle, joka oli syntynyt puita kaadettaessa murtoa varten.
Samassa risukasat, joiden takana hän makasi, rasahtelivat aivankuin
kovassa raesateessa. Ne olivat Susien nuolia.
Luultavasti nämät nuolet olivat kuitenkin aivan umpimähkään ammutut,
sillä hän ei kuullut ainoankaan osuneen. Nyt hän itse tähtäsi ja antoi
pyssynsä puhua. Surkea huuto villien puolelta todisti, että kuula oli
osunut. Ja samassa silmänräpäyksessä metsä, niin pitkälle kuin silmä
kantoi, oli puhtaaksi pyyhkäisty vihollisista.
Kesti hyvän aikaa ennenkuin Sudet olivat voittaneet sen pelon, jonka
laukaus oli herättänyt heidän parissaan. Mutta jonkun ajan kuluttua he
uudistivat hyökkäyksensä, ja nyt suuremmalla voimalla. Kilpiensä
suojassa Sudet hyökkäsivät yksin aukean paikan poikkikin, ja siellä
täällä risukoissa syntyi kiivasta käsikahakkaa, jolloin delawarit,
vähäiseen joukkoonsa nähden ja heikompien aseittensa vuoksi -- heillä
ei ollut edes kilpiä, koska he olivat lähteneet vain metsästysretkelle
-- usein vain suurimmalla vaivalla saattoivat puolustaa varustuksiaan.
Lentävä Orava oli, rakentaessaan ne, tehnyt sen erehdyksen, että ne
olivat tulleet liian laajoiksi, jotta miehistö niiden takana oli liian
harvassa. Mutta kaikkialla, missä Ukontulen pyssy paukkui, väistyi
vihollinen. Niinpä Pekka Drufvan täytyi alituisesti juosta toisesta
asemasta toiseen ja juostessaan suurella tottumuksella ja taidolla
ladata pyssyään.
Yöllistä taistelua oli kestänyt noin kahden tunnin verran, joskin
useasti oli pidetty pitempiä tai lyhyempiä väliaikoja, vihollisen
pysytellessä metsässä, kun Lentävä Orava, jota nuoli oli haavoittanut
jalkaan, kuiskasi Pekka Drufvalle:
"Me emme voi enää vastustaa ylivoimaa. Nyt Sudet ovat vetäytyneet
metsään, ja me voimme hiukan hengähtää. Käyttäkäämme tätä hetkeä
hyväksemme ja kiiruhtakaamme huomaamatta saarelle keskelle Nauravaa
vettä. Tule!"
Pekka Drufva seurasi häntä ja huomasi, että muutkin olivat saaneet
saman käskyn, sillä jono mustia varjoja liikkui äänettömästi koskea
kohti. Kun hän tuli jokitörmälle, huomasi hän, että siellä oli
tapahtunut muutos. Valtava mänty, jonka runkoa vasten hän oli nojannut
katsellessaan koskea ennen taistelun alkua, oli kaadettu siten, että
runkopuoli oli kannon vieressä, mutta tuuhea latva kääntyneenä
kalliosaareen päin, jotta vain kyynärän levyinen kuilu erotti sen
rannasta.
"Ahaa!" mutisi Pekka Drufva. "Sitä en tosiaankaan ollut ajatellut. Nyt
huomaan, että sukkela päällikkö oli keksinyt keinon."
Haavoittunut päällikkö ontui edeltä ja Pekka Drufva seurasi hänen
jäljissään. Pian he olivat kaikki kerääntyneet kalliosaarelle, ja tämä
siirtyminen oli tapahtunut niin äänettömästi, ettei vihollisella ollut
vähintäkään aavistusta siitä. Pekka Drufva ei voinut olla itsekseen
nauramatta ajatellessaan, miten Sudet ällistyisivät, kun he ensi
hyökkäyksellään huomaisivat tilapäisen linnoituksen tyhjäksi.
Kosken keskellä oleva saari oli muodostunut tuhansiksi sirpaleiksi
murskaantuneesta, epätasaisesta kalliosta, täynnä luolia ja halkeamia,
joista useat kovimman kevättulvan aikana varmaankin olivat olleet veden
alla, mutta tällä haavaa kuivina. Sen parempaa turvapaikkaa ei olisi
voinut ajatellakaan. Lujat kivilohkareet olivat erinomaisena suojana,
ja monien halkeamien, kalliokielekkeiden ja ontelojen takaa saattoi
turvassa lennättää nuolia tai pyssynkuulia vastakkaiselle rannalle.
Pekka Drufva huomasi nyt, että päällikkö oli oikeassa: tällaisessa
asemassa ei ollut pelkoa muusta kuin nälästä, vaikka miehistö olisi
ollut miten harvalukuinen hyvänsä. Niinpiankuin kaikki olivat
kerääntyneet kalliosaarelle laski päällikkö ensimäiseksi väkensä. Mutta
tulos oli varsin mieltämasentava. Leirissä, vaahterain suojassa oli
heitä ollut 22 miestä, Pekka Drufva kin mukaanlaskettuna. Yksi joukosta
oli sanansaattajana lähtenyt kylään ja kaksi vakoilijoina länteen --
jäljellä oli siis 19. Mutta kalliosaarella oli ainoastaan 11 miestä,
siis tasan puolet alkuperäisestä summasta. Ei sen vähemmän kuin 3 oli
kaatunut tai joutunut vangiksi.
Ja missä oli nuori päällikkö Uncas -- mohikaani? Lentävän Oravan
ennestäänkin varsin ankarat kasvot synkkenivät vielä enemmän, kun hän
asetti tämän kysymyksen miehilleen.
Ei kukaan voinut vastata siihen. Eräs intiaani sanoi nähneensä
mohikaanin käsikahakassa vihollisen kanssa keskellä risukkoa, mutta
senjälkeen ei kukaan ollut nähnyt häntä enää. Eikä mitään tarkempia
tietoja voitu saada. Nuorukainen oli taistellut kuin sankari, siitä
kaikki olivat yhtä mieltä.
Pekka Drufva kuuli surukseen, että kaunis nuorukainen oli kadonnut,
sillä hänen katseensa ja käytöksensä oli todistanut tavallista
suurempaa älyä, ja hän oli suuresti kiinnittänyt hänen mieltään.
"Miten kalliin uhrin", mutisi hän hampaittensa välissä, "päällikön
turhamielisyys on vaatinut, kun hän ei aikaisemmin tahtonut paeta
rotanloukkoon. Ensiksikin tämän kelpo nuorukaisen, joka oli hänen
vieraansa, ja sen lisäksi seitsemän hänen omaa miestänsä."
Ehkäpä Lentävä Orava ajatteli itsekin jotain samantapaista istuessaan
kalliopaadella ja sitoessaan haavaansa, sillä hänen muotonsa oli
tavallista synkempi ja ankarampi.
Taaskin Sudet päästivät hirveän sotahuutonsa, johon Pekka oli
alkanut jo hiukan tottua, ja jokseenkin korkealta paikaltaan
kallionkielekkeeltä hän saattoi nähdä, miten he suurin joukoin
hyökkäsivät puuvallitusta vastaan. Sitten kajahti vieläkin
korviasärkevämpi riemuhuuto, kun he olivat nousseet vallille, mutta sen
jälkeen seurasi täydellinen hiljaisuus.
Oli helppo käsittää, mitä tämä hiljaisuus merkitsi -- pettyneitä
toiveita ja ihmetystä, kun vallien takana ei ollut ainoatakaan, kenen
kanssa ryhtyä taisteluun. He olivat valloittaneet linnoituksen, mutta
kadottaneet vihollisensa.
He juoksivat kuin päästään pyörällä olevat kanat pitkin harjua. Vihdoin
he keksivät portaan, joka johti kalliosaarelle, ja nyt he ymmärsivät,
mitä oli tapahtunut. Silmänräpäyksessä koko ranta oli täynnä vihollisia
ja pari heistä oli siksi uhkarohkeaa, että he hyppäsivät männyn
rungolle. Mutta nytpä kiiti nuoliryöppy saaren halkeamista ja luolista
esille ja Ukontulenkin pyssy puhui hirvittävää kieltänsä. Ranta tuli
silmänräpäyksessä pyyhkäistyksi puhtaaksi, ja ne tyhmänrohkeat, jotka
olivat uskaltaneet nousta rungolle, katosivat ikiajoiksi koskeen.
Siitä hetkestä saakka ei uutta hyökkäystä tehty. Sudet olivat kai
huomanneet, ettei kalliosaarta voitu valloittaa. Kun Lentävä Orava oli
määrännyt tarpeellisen määrän vahteja, kehotti hän muita lepäämään,
jotta he vahvistunein voimin voisivat ottaa vastaan huomispäivää.
Pekka Drufva oli yksi niistä, joita päällikkö kehotti lepäämään, ja hän
seurasi ilolla tätä kehotusta, sillä yöllinen taistelu alituisine
juoksuineen, lataamisineen ja ampumisineen oli väsyttänyt häntä.
Sopivan leveään halkeamaan, jonka pohjalle oli hiukan ruohoa juurtunut,
hän heittäytyi levolle ja nukkui pian sikeästi, kosken yksitoikkoisen
kohinan uuvuttaessa hänet uneen.