KUUDES LUKU.

Ukontuli.

Sokerikeon muotoinen vuori kohosi metsässä. Sen rinteitä peitti nuori

vesakko ja pensaikko, mutta sen ylimmällä harjalla kasvoi vanha

kyhmyinen tammi, jonka latvassa näkyi salaman jälkiä ja jonka paksu

kaarna todisti korkeaa ikää. Vesakko olikin osoittanut kunnioitusta

vanhalle tammelle jättämällä sen paksun rungon ympärille aukean paikan,

jolla kasvoi vain heinää ja pikku kukkasia.

Aukealta paikalta tammen juurelta oli laaja ja kaunis näköala vesakon

yli.

Tammen juurella seisoi parasta aikaa nuori, kookas ja jäntevä mies,

jonka terveet, ahavoituneet posket, siniset silmät ja vaalea tukka

ilmaisivat pohjoismaalaista syntyperää. Lyhyt hirvennahkatakki, paksut

nahkasäärykset ja huopahattu muodostivat silmäänpistävimmän osan hänen

puvustaan. Hän nojautui pitkään piilukkopyssyyn, joka oli paljoa

kevyempi ja hoikempi kuin mitä sen aikaiset kömpelöt ampuma-aseet

yleensä olivat. Hihnasta olalla riippui suuri ruutisarvi, niin suuri,

että sen sisällöllä helposti olisi voinut räjähyttää suuren talon

ilmaan, sekä tilava hylkeennahkainen laukku. Jalassa hänellä ei ollut

eurooppalaisia jalkineita, vaan intiaanimokasiinit, joita piikkisian

piikit koristivat.

Nuorukaisen koko ulkoasu ilmaisi metsästäjää. Mutta missä me olemme

ennen nähneet tämän notkean ja voimakkaan vartalon, nämät kauniit ja

hellyttävät, mutta samalla aito-ruotsalaiset kasvot? Aivan oikein,

Ahvenanmaalla. Yksinäinen metsämies tammen juurella on Pekka Drufva.

Monet tuulet ovat puhaltaneet siitä kun viimeksi tapasimme hänet. Se

oli vuonna 1642, jolloin Pekka oli vasta 18-vuotias nuorukainen. Nyt on

vuosi 1645. kolme vuotta merkitsee paljon siinä iässä, varsinkin sille,

joka on seisonut valtameren tuulessa ja kokenut monenlaisia

seikkailuja. Ahvenanmaan honkametsissä samoilevasta teinistä on tullut

nuori metsästäjä Amerikan aarniometsissä, sivistyksen raivaaja, mies,

joka on tottunut luottamaan omaan voimaansa ja omaan järkeensä.

Sellainen muutos jättää jälkensä kasvoihinkin. Siitä johtui hänen

vankka ryhtinsä, tarmokas piirre suun ympärillä sekä valvova, väijyvä

katse.

Yhdessä uuden kuvernöörin, Johan Printzin kanssa oli Pekka Drufva

keväällä 1643 saapunut Uuteen Ruotsiin. Heti paikalla hän oli ryhtynyt

siihen ammattiin, joka vuosien kuluessa tuli olemaan hänen omansa,

nimittäin metsänkävijän ja tiedustelijan. Opettajanaan ja seuraajanaan

oli hänellä ensi aikoina ollut vanha, ruotsalaisten palveluksessa oleva

hollantilainen, joka vuosikausia oli elänyt Delawaren aarniometsissä,

ja Pekka oli ollut hyvä oppilas vieläpä niinkin hyvä, että hän varsin

pian oli voittanut opettajansa taidossa. Vain kaksi vuotta hän oli

viettänyt tätä reipasta, mutta vaaroille altista elämää, mutta hän oli

jo saavuttanut siirtolan parhaan metsänkävijän ja tiedustelijan nimen

ja maineen ja intiaanit, joiden parissa hän oli paljon seurustellut

olivat antaneet hänelle nimen "Ukontuli", joka viittasi hänen

tavattomaan ampumataitoonsa.

Nyt hän seisoi ja tähysteli yli laajan maiseman, joka avautui hänen

eteensä vuoren harjanteelta. Ikäänkuin rehevästi vihannoiva lainehtiva

meri siinsi metsä niin kauaksi kuin silmä kantoi. Aurinko laskeutui

länttä kohden ja punasi monin eri vivahduksin tätä vihreää latvamerta.

Tummina harjut siinsivät, sillä niitä peittivät männyt ja kuuset,

joiden vaaleanvihreät kerkät loistivat kuin joulukynttilät, ja niiden

välissä lepäsivät lehtipuita kasvavat notkot, joiden pohjalla kaikki

mahdolliset vihreät, punaiset ja keltaiset värivivahdukset olivat

keräytyneet yhteen. Laaksossa, kukkulan juurella kimalteli siellä

täällä siniseltä vivahtavia läikkiä ja juovia. Se oli joki, joka

kiemurteli laakson läpi. Ei ainoatakaan ihmisasuntoa näkynyt tässä

vihannassa meressä, ei pieninkään savupatsas ilmaissut ihmisten

läsnäoloa tässä metsäerämaassa. Kaukana lännessä hohti jotain liikkuvaa

valkeaa, jota vasten auringonsäteet taittuivat. Se oli varmaankin

vesiputous tai koski. Siihen suuntaan Pekka Drufvankin silmä oli

kiintynyt. Samoinkuin useimmat muutkin ihmiset, jotka oleskelevat

paljon yksikseen, oli hän ottanut tavakseen puhua ääneensä. Niinpä hän

nytkin teki. "Niin, niin, tuo on varmaankin Naurava vesi, jonka

läheisyydessä minun oli määrä tavata intiaanit. Sinne on vielä

pitkältä, mutta jos vain löydän kanootin, niin ennätän sinne

auringonlaskun aikana."

Hän alkoi nyt tarkastaa kukkulan lähiympäristöä. Vihdoin hänen

katseensa kiintyi varsin omituisen näköiseen puuhun. Se oli näet

haarakynttilän muotoon kasvanut.

"Kas tuossahan kolmihaarapuu on", huudahti hän hyvillään. "Sen lähellä

on ryteikkö, josta intiaani puhui."

Hän heitti pyssyn hihnan olalleen, kiiruhti rinnettä alas ja saapui

hetken kuluttua joulukynttilän muotoisen puun juurelle. Ja aivan

oikein! -- Aivan sen vieressä oli ryteikkö, kasa kaatuneita, kuivia

puita, jotka muodostivat suuren risukasan.

Hän alkoi kaivaa risukasaa ja löysikin pian etsittävänsä --

kaarnakanootin sekä siihen kuuluvan airon.

Lujasti tarttuen kiinni kanoottiin hän sai sen esille risukosta. Juuri

kun hän nosti sen pystyyn ottaakseen sen selkäänsä ja kantaakseen alas

jokirantaan, hätkähti hän, sillä hänestä tuntui ikäänkuin lintu hyvin

nopeasti olisi suhahtanut hänen poskensa ohitse niin läheltä, että

sulat pyyhkäisivät ihoa.

Mutta se oli vaarallinen lintu. Aivan hänen silmiensä edessä oli nuoli

iskenyt kanootin kaarnapintaan ja siinä se yhä vieläkin värähteli.

Nuolen hännässä olevat sulat olivat pyyhkäisseet hänen poskeaan ja

synnyttäneet hänen ajatuksissaan lentävän linnun mielikuvan.

Heti paikalla hän j piiloutui pystyssä seisovan kanootin taakse,

irroitti pyssynhihnan ja jännitti hanan odottaen tilapäisen kilpensä

takana mitä nyt tapahtuisi.

Mutta ei mitään tapahtunut. Ei ainoakaan ääni katkaissut erämaan

hiljaisuutta. Varovaisesti hän kurkisti kanootin reunan yli. Ei mitään

näkynyt. Hän laski nuolen suunnan ja vertasi sitä siihen välimatkaan,

josta nuoli luultavasti oli ammuttu. Näiden laskujen tuloksena oli

tiheikkö noin puolimatkan päässä jo aikaisemmin mainitusta kummusta.

Hän mietti hetken aikaa. Sitten hän hypähti pystyyn ja alkoi pitkin

harppauksin toisesta puunrungosta toiseen lähestyä epäilyksenalaista

tiheikköä, jonne hän pian saapuikin. Jousi jännitettynä, jotta hän

milloin hyvänsä saattaisi ampua vastaan, hän etsi tarkalleen joka sopen

ikäänkuin olisi ollut kysymyksessä nuppineulan etsintä, mutta ei mitään

löytynyt, ja tiheikön takana oli avoin lakeus, jonka yli hän saattoi

nähdä aina kukkulan juurelle saakka.

Yhtä ihmeissään kuin harmistuneena hän huudahti:

"Ja sittenkin voin vannoa, että nuoli lensi tästä tiheiköstä. Sekä

suunta että välimatka todistaa sen."

Hän alkoi tarkalleen tutkia maaperää tiheikössä. Niin, olihan kuivia

lehtiä paikoitellen liikuteltu, mutta voisivathan eläimetkin olla

siihen syypää. Ei missään intiaanin mokasiinin jälkeä.

Hetken kuluttua hän jätti etsinnän sikseen ja palasi varsin

alakuloisena kanootilleen.

"Joku ampui tuon nuolen aikoen osua minuun", mutisi hän itsekseen, "ja

tietysti se oli vihollinen. Mutta tietääkseni ei minulla nykyään ole

ainoatakaan vihollista seudun intiaanien joukossa, eikä luullakseni

mikään intiaaniheimo ole näinä päivinä kaivanut esille tomahawkia.

Siinä tapauksessa ei Lentävä Orava olisi pannut toimeen metsästysretkeä

lännen metsiin eikä kutsunut minua mukaan."

Asian laita oli näet sellainen, että Pekka Drufvan hyvä ystävä,

delawarepäällikkö Lentävä Orava oli kutsunut hänet metsästysretkelle

lännen metsiin. Pekan oli määrä kohdata intiaani-ystävänsä Nauravan

veden partaalla ja löytääkseen tien sinne hän oli kiivennyt ylös

kukkulalle.

Pekka Drufva toivoi yhä keksivänsä, mistä petollinen nuoli oli

alkujaan. Hän tiesi, että intiaanit merkitsivät nuoltensa varret --

toiselle puolelle heimon ja toiselle omistajan nimen. Tarkastamalla

nuolta hän voisi siis päästä salaisuuden perille.

Hän irroitti sen kanootista ja tarkasteli sitä. Aivan oikein, merkitty

se oli. Toisella puolella oli koukeroviiva, aivankuin kiemurtelevan

käärmeen kuva, ja toisella puolella omituinen kiemura, varmaankin

omistajan puumerkki.

Mutta nuo molemmat merkit olivat hänelle kerrassaan oudot, joskin hän

tunsi suuren joukon Lenni-Lenapen heimojen merkkejä. Ei ainoakaan

niistä muistuttanut käärmettä.

Toinenkin seikka herätti hänen huomiotaan. Nuolen kärki oli piikivestä

hakattu ja kiinnitetty jänteillä ja pihkalla varteen.

Tuollaisia nuolenkärkiä ei hän koskaan ollut nähnyt Lenapien parissa.

Heidän sotanuoliensa kärjet olivat aina rautaisia, joita he ostivat

valkeaihoisilta -- varsinkin ruotsalaiset kaupittelivat niitä

intiaaneille -- ja heidän metsästysnuolillaan oli luiset tai

näkinkuoresta veistetyt kärjet, jolleivät nekin olleet rautaisia.

"Hm!" sanoi Pekka itsekseen, "tämän pähkinän saa ystäväni Orava

purrakseen. Mutta ikävä kuitenkin on sellainen metsä, joka sylkäisee

nuolia vastaan."

Näin sanoen hän nosti kanootin selkäänsä, kantoi sen jokirantaan ja

laski sen vesille. Ladattu pyssy polvilla ja tähystelevä katse

kiintyneenä joen vihantaan rantaan kiiti hän nopeasti ja äänettömästi

virtaa alas. Joka kerta kun pelästynyt sorsa kahahti kaislikossa tai

lintu pyrähti puiden välistä lentoon, odotti hän nuolisadetta. Mutta ei

mitään kuulunut. Kaikkialla oli rauhallista. Vaikka soutajan kädet

liikuttivatkin rivakasti airoa ja hänen silmänsä tähystelivät

tiheikköä, askarteli hänen aivoissaan sittenkin kaiken aikaa kysymys:

"Kuka ampui nuolen -- eihän se voinut itsestään lehahtaa lentoon!" Ja

kumma kyllä: hän ei ollut kuullut tuttua jänteen napsahdusta. No niin,

hänen mieleensä muistui nyt, että hän samassa hetkessä oli astunut

kuivalle oksalle kun nuolen sulat olivat kosketelleet hänen poskeaan.

Oksan narahdus oli estänyt häntä kuulemasta nuolen ääntä.

Aurinko alkoi kosketella puiden latvoja taivaanrannassa. Pekka Drufva

ihmetteli, olisikohan vielä pitkältä Nauravan veden luo, jota hän joen

tehdessä polvekkeen ei voinut nähdä, mutta kylläkin luuli kuulevansa

sen kohinan. Seuraavassa joen käänteessä kanootti solui pieneen järven

tapaiseen. Miltei paljaalla niemenkärjellä, aivan kanootin kokan

edessä, näkyi kookkaan intiaanin notkea vartalo. Hän seisoi jousensa

nojassa, aivan liikkumattomana ja näytti odottavan.

Pekka. Drufva pysähdytti kanoottinsa, sillä voisihan tuo olla

vihollinen, tuumi hän. Mutta hän luopui heti tuosta ajatuksesta.

Vihollinen ei olisi asettunut niin näkyvälle paikalle. Se olisi ollut

aivan intiaanien luonnetta vastaan. Pikemmin se olisi joku Lentävän

Oravan miehistä, joka ehkä juuri odotti häntä. Pekka arvasikin oikein,

sillä tultuaan lähemmäksi huomasi hän, että mies oli delawarelainen.

Intiaani oli ruumiinrakennukseltaan erinomaisen kaunis. Hän seisoi

siinä ilta-auringon valossa kuin pronssipatsas. Hän oli aivan alaston,

lanteilla vain oli vyöhyt, kiiltävä kirves kupeella, nuolikontti

selässä ja moniväriset papukaijansulat tukassa. Hänen ruumiinsa ei

ollut koristettu maalauksilla, mikä todisti, että hän kävi rauhan

asioissa.

Kun Pekka Drufva oli ennättänyt niin lähelle, että hän saattoi

keskustella intiaanin kanssa, ojensi tämä käsivartensa -- mikä oli

intiaanien rauhan- ja tervehdyksen merkki -- ja sanoi:

"Lentävä Orava lähettää Mugallan kanssa sen tervehdyksen Ukontulelle,

että tältä kalliolta kulkee lyhin tie hänen leiriinsä."

Pekka Drufva oli niinä kahtena vuonna, jona aikana hän oli ollut

tekemisissä intiaanien kanssa, oppinut sekä ymmärtämään että jossakin

määrin puhumaankin delawarekieltä.

"Kiitos punaiselle veljelleni", vastasi hän. "Kernaasti sallin hänen

olla oppaanani leiriin."

Kun Pekka Drufva oli laskenut niemen kärkeen maihin, kysyi intiaani:

"Onko valkea veljeni matkansa varrella metsässä kuullut hirvien

huutoa?"

"En ole", vastasi Pekka' Drufva, "mutta sen sijaan kuulin omituisen

linnun laulavan."

"Tahtooko valkea veljeni sanoa, millainen lintu se oli?"

"Tämä näin", vastasi Pekka Drufva ojentaen toiselle salaperäisen

nuolen.

Intiaani ei koskaan tahdo näyttää hämmästystään, vaikka hän sitä olisi

miten suuressa määrässä hyvänsä, mutta siitä huolimatta ei Mugalla

voinut olla ääneensä huudahtamatta: "hui!" kun hän lähemmin tarkasteli

nuolta.

"Kenen jousesta tuo lintu on lentänyt?" kysyi hän.

"En tiedä. Mitä veljeni luulee?"

"Timmahin -- s.o. Suden" -- vastasi Mugalla vähääkään epäilemättä.

Pekka Drufva kertoi nyt salaperäisestä nuolesta, ja Mugalla kuunteli

tarkkaavaisesti. Kun hän oli lopettanut kertomuksensa, sanoi intiaani:

"Jospa Ukontuli antaisi salaperäisen linnun visertää Lentävän Oravan

korvan juurella, kun saavumme leiriin."

* * * * *

Kauniissa laaksossa, jossa kasvoi harvassa komeita sokerivaahteria ja

jota lännen puolelta rajoitti jyrkkä, mäntyjen ja kuusien peittämä

harju, oli pystytetty tilapäinen intiaanileiri. Siinä oli vain yksi

ainoa teltta, jonka riukujen yli oli pingoitettu kaislamattoja, ja sen

ulkopuolella istui noin parikymmentä intiaania. Lähinnä teltan aukkoa

istui päällikkö, Lentävä Orava, ja hänen kummallekin puolelleen olivat

muut asettuneet siten, että vanhimmat ja arvokkaimmat miehet olivat

häntä lähinnä, nuoremmat ja vähemmän kokeneet kauempana sivustoissa.

Lukuunottamatta kahta miestä olivat kaikki samanlaisissa puvuissa kuin

intiaani, jonka jo tapasimme jokirannassa, joskin värit hiukan

vaihtelivat. Toinen näistä miehistä, jotka pukuunsa nähden erosivat

muista, oli päällikkö itse, sillä paitsi kahta korvakiharaansa oli

hänellä sulkakruunu päässä, joka kimmelsi kaikissa sateenkaaren

väreissä, sekä jonkinmoinen sinisestä villakankaasta tehty mantteli tai

kevyt viitta hartioillaan. Toinen oli aivan nuori mies eli nuorukainen,

tuskin 18-vuotias, joka nuoruudestaan huolimatta istui kuitenkin

lähinnä päällikköä, varma merkki siitä, että nuorukainen oli hyvin

ylhäistä sukuperää. Sitä todistivat niinikään korvakiharat sekä

sulkakruunu, joka hänellä oli myöskin päässä. Mutta viitan asemesta oli

hänellä yllään punainen verkatakki, joka oli nyöreillä koristettu sekä

eurooppalaista kuosia. Takki ei ollut kuitenkaan edestä napitettu, niin

että leveä rinta, johon oli piirretty kilpikonnan kuva, oli paljaana.

Hänen vampuminsa, s.o. vyö -- joka oli koristettu monivärisillä

simpukankuorilla -- intiaanien rahoilla -- sekä hänen tomahawkinsa

kahva olivat kullatut. Nuorukainen ei kuulunut samaan heimoon kuin

tämän leirin muut intiaanit, vaan oli mohikaani ja hyvin ylhäistä

päällikkösukua. Hänen nimensä oli Uncas, ja samoinkuin Pekka Drufvan

oli Lentävä Orava kutsunut hänetkin metsästysretkelle.

Kaikki intiaanit polttivat piippuja, joiden varret olivat sylenpituiset

ja kartionmuotoiset kopat poltettua savea. Päällikkö oli vaiti,

ylhäisin vieras oli vaiti ja kaikki muutkin olivat vaiti. Kevättuulen

kevyt humina sokerivaahterien latvoissa oli ainoa ääni, joka häiritsi

hiljaisuutta, ja pienet savurenkaat, jotka kohosivat piipuista, ainoa

merkki siitä, että tässä syvässä hiljaisuudessa oli eloa.

Äkkiä hiljaisuuden katkaisivat kevyet askeleet. Pekka Drufva ja Mugalla

astuivat piiriin.

Nyt seurasi näky, joka olisi naurattanut eurooppalaista, joka ei

tuntenut intiaanien tapoja. Ikäänkuin komennosta alkoivat kaikki

intiaanit, päällikkö etunenässä, kiivaasti hieroa käsivarsiaan. Näytti

siltä, kuin kauhea syyhy äkkiä olisi kiusannut koko leiriä. Ensin oikea

käsi kihnutti vasenta käsivartta ja sitten päinvastoin. Se näytti

hirveän lystikkäältä, varsinkin kun miehet samalla näyttivät kovin

vakavilta ja juhlallisilta.

Mutta Pekka Drufva ei nauranut. Päinvastoin hän oli hyvillään, sillä

hän tiesi, että tällainen vastaanotto merkitsi suurinta kunniaa, mikä

intiaanien käsityksen mukaan saattoi tulla vieraan osaksi. Hän

kiittikin painamalla toisen kätensä sydäntänsä vasten ja hieromalla

toisella kädellään otsaansa.

Senjälkeen Lentävä Orava pyysi häntä istumaan viereensä ja ojensi

hänelle täytetyn piipun, jonka sytyttämistä varten leirin nuorin jäsen

oli varannut hehkuvan hiilen.

Vasta kun hän oli vetänyt muutamia sauhuja piipustaan, pudisti hän

Lentävän Oravan kättä -- valkoihoisten tervehdys kuului juhlamenoihin,

kun valkea mies saapui joukkoon. Kummankin kansan tapoja oli pidettävä

pyhinä, kun niiden jäsenet kohtasivat toisensa ystävyydessä ja

rauhassa. Sellainen oli intiaanien kirjoittamaton laki.

Vedettyään vieläkin muutamia sauhuja alotti Pekka Drufva keskustelun

seuraavaan tapaan:

"Onko viisas veljeni varma siitä, ettei Susia hiiviskele niillä teillä,

jotka johtavat Lenapien kyliin?" -- --

Päällikön tummat silmät tarkastivat tutkivasti hetken aikaa valkoista

miestä, ennenkuin hän vastasi:

"Yhdeksän kuunkiertoa on kulunut siitä, kun Lenapien kansa karkoitti

Sudet hännät jalkojen välissä kyliinsä. He ovat epärehellisiä ja

verenhimoisia, mutta koira ei unohda hevin kättä, joka kurittaa sitä.

Miksikä sudella olisi huonompi muisti kuin koiralla? -- Sitäpaitsi

eivät nuoret miehemme nuku. Aivan varmaan he huomaisivat, jos Susi

kulkisi meidän poluillamme."

"Polut ovat monet, ja Susi osaa piiloutua."

"Meidän nuorten miestemme silmät ovat terävät ja he tuntevat metsän

salaisuudet. Onko veljeni nähnyt unta Susista, vai miksi hän kyselee

heitä?"

"Katsokoon veljeni itse, mitä syytä minulla on kysyä."

Näin sanoen hän ojensi päällikölle ennenmainitun nuolen, jonka hän oli

piiloittanut takkinsa alle.

Lentävä Orava ei voinut pidättää hämmästynyttä "hui" huudahdusta

tarkastettuaan nuolta, ja monta "huita" seurasi sen jälkeen, nuolen

kierrellessä piirissä kädestä käteen.

Päällikkö veti pari syvää sauhua piipustaan, ennenkuin hän jatkoi

kyselyään:

"Missä valkea veljeni sai kiinni tämän harvinaisen linnun?"

Pekka Drufva kertoi nyt seikkailunsa yksityiskohtia myöten. Kertomus

näytti tekevän hyvin syvän vaikutuksen kuulijoihin. Monen silmä salamoi

ja monet kädet tavoittelivat salavihkaa tomahawkejaan. Verivihollinen

olisi siis aivan heidän parissaan. Kun Pekka oli päättänyt

kertomuksensa, viittasi päällikkö Mugallan luokseen ja kuiskasi jotain

hänen korvaansa. Heti sen jälkeen poistui tämä ääneti leiristä kolmen,

neljän nuorukaisen seuraamana. Ei ollut vaikea käsittää missä asiassa

he poistuivat. Salaperäinen jousimies sokerikekokukkulan luona oli

saanut kintereilleen hyvät vainukoirat.

Siitä kiihkeästä tavasta, jolla piiput nyt savusivat, saattoi huomata,

että tärkeä neuvottelu oli tulossa intiaanileirissä. Äkkiä sanoi

Lentävä Orava:

"Lausukoon veljeni Uncas mielipiteensä tapahtumasta. Kilpikonnat ovat

aina olleet viisaita neuvotteluissa. Meidän korvamme ovat valmiit

kuulemaan heidän perillisensä sanoja."

Se oli hieno kohteliaisuus, kun päällikkö kääntyi ensiksi ylhäisen

vieraan puoleen, vaikka hän olikin niin nuori.

Mutta tämä kieltäytyi intiaanien kohteliaisuudella kunniasta.

"Uncas on viisaitten isien poika, mutta hän on kovin nuori. Puhukoon

kokeneempi ensin, Uncas ei ole tullut ystäviensä ja heimolaistensa,

delawarien luo vain metsästyshuvin vuoksi, vaan pikemmin oppiakseen

jotain heidän viisailta miehiltään."

Tämä vastaus näytti voittavan suurta mieltymystä, ja monet kiinnittivät

hyväksyvän katseensa nuoreen, kauniiseen mohikaaniin.

"Puhukoon Villikissa", sanoi nyt päällikkö.

Villikissa oli yksi vanhimpia läsnäolevista, mies, joka oman heimonsa

parissa nautti suurta arvoa, vaikkei hän ollut päällikkösukua. Hän

nousi ja alkoi täten:

"Kun olemme kuulleet, että Susi liikuskelee parissamme ja kylissämme,

on kaikkein ensiksi otettava selkoa, onko hän yksin vai parvessa.

Voihan se olla yksinäinen väijyjä, joka on lähetetty ottamaan selkoa,

nukkuvatko lenapit teltoissaan vai ovatko he hereillä. Luultavaa on,

että hän oli yksin pyöreän kukkulan luona, sillä muussa tapauksessa

valkea veljemme olisi nähnyt useampiakin nuolia. Mutta silti ei ole

sanottu, ettei useampiakin Susia väijyile metsässä, vaikkeivät he

silloin olleet paikalla. Nuoret miehet ovat lähteneet jälkiä

vainuamaan. Odottakaamme heidän paluutaan ennenkuin teemme mitään

päätöstä. Minä olen puhunut."

Tämä varsin järkevä neuvo saavutti kaikkien hyväksymisen ja neuvottelu

päätettiin siten, että jokainen, odottaessaan vakoilijoiden

takaisintuloa, valmistautui joko taisteluun tai metsästysretkelle,

kumpiko siitä sitten syntyisi. Mutta viisas ja varovainen päällikkö

lähetti myöskin pari miestä länteen päin tutkimaan niitä teitä, joita

maquelaiset kulkivat tavallisesti, hyökätessään delawarien maahan.

Sillä, arveli hän, jos he olivat lähettäneet yhden ainoankin vakoilijan

sieltä, niin se varmaankin tarkoitti uutta hyökkäystä. Voidakseen pitää

puoliaan sitä vastaan tarvittiin kuitenkin suurempi joukko ja parempia

varustuksia, kuin mitä tällä pienellä metsästysretkikunnalla oli

tarjona. Jos saatiin tietää, että Sudet suuremmissa joukoissa olivat

tulossa, niin aikoi Lentävä Orava pikaisesti vetäytyä kylien

läheisyyteen lähteäkseen sitten vahvistunein voimin vihollista vastaan.

Kesti kuitenkin varsin kauan, ennenkuin kukaan vakoojista palasi. Oli

tullut jo pimeä. Tosin se oli keväisen yön hämärää, mutta joka

tapauksessa täytyi olla hyvin varovainen, jos vihollinen todellakin oli

lähiseuduilla. Lukuisia vahteja oli myös asetettu.

Äkkiä Mugalla seisoi päällikön teltan edustalla, kenenkään huomaamatta

hänen tuloaan. Vasen käsi oli sidottu ja siteen alta tihkui verta. Ja

synkkä kuin ukkosilma oli hänen muotonsa, kun hän ilmoitti uutisensa.

Toista sataa Sutta, kertoi hän, piileskeli tällä hetkellä kylien ja

metsästysmaan välillä ja yhä useampia odotettiin lännestä. Heidän

aikomuksensa oli kiertää ja vangita koko metsästysseurue, ja he

odottivat vain merkkiä lännestä hyökätäkseen esiin. Saattoi odottaa

heidän tuloaan vielä tänä yönä. Miten niin suuri joukko Susia oli

voinut kätkeytyä samaan metsään, jonka läpi äskettäin metsästysseurue

oli kulkenut keksimättä jälkeäkään heistä, oli Mugallalle täysi

arvoitus.

"Varmaa on", päätti hän kertomuksensa, "että jollei kuljeskeleva Susi,

joka luultavasti yksin samoili pyöreän kukkulan juurella, olisi

verenhimossaan ampunut Ukontulta, niin olisivat he yllättäneet meidät

kaikki tänä yönä, vanginneet tai tappaneet meidät."

"Oletko lähettänyt sanaa kyliin?" kysyi Lentävä Orava.

"Kyllä, lähetin Visertävän Pääskysen. Hän on nopsajalkainen ja luulen,

että hän on onnellisesti päässyt Susien ohitse."

"Mistä sinä sitä oletat?"

"Hänen oli määrä kolmasti matkia haikaran ääntä, jos hän pääsisi läpi,

ja minä kuulin huudon."

"Hyvä, sitten saamme pian apua. Nyt täytyy meidän vain pitää puoliamme

kunnes toiset tulevat. Antakoon Manitu voimaa jahtinuolillemme! Ne

eivät ole terästetyt taistelua varten!"

"Mutta meillä on Ukontuli joukossamme sekä hänen putkensa, ja se

merkitsee paljon", sanoi Villikissa toivehikkaasti.

"Niin, niin, Ukontuli auttaa meitä", kuului monelta taholta.

Pekka Drufvan ei ollut vaikea ymmärtää, että häneen ja hänen pyssyynsä

etupäässä luotettiin. Tosin hän oli aikaisemmin ottanut osaa pariin

kahakkaan irokeesejä vastaan, mutta ne olivat sittenkin olleet varsin

vähäisiä. Siten hänellä ei ollut suurempaa kokemusta intiaanisodasta,

mutta hän päätti sittenkin tehdä parastaan, jotta hänen punaisten

ystäviensä toiveet hänen suhteensa eivät pettäisi.

Nyt ei ollut aikaa neuvotella kauniin sanoin ja sauhuavin piipuin.

Lentävä Orava neuvotteli kuitenkin yksityisesti muutamien kokeneitten

miesten kanssa, ennenkuin hän jakeli käskyjään.

Olemme jo aikaisemmin maininneet, että mäntyjä kasvava, varsin jyrkkä

harju rajoitti vaahterametsää, jonne leiri oli pystytetty. Harjun

toisella puolen, s.o. lännessä, levisi suunnattomia suomaita, jotka

nyt, ankarien kevätsateiden jälkeen olivat miltei ylipääsemättömiä.

Pohjan puolella taas katkaisi harjun aivan äkisti syvä uoma, jossa

virta kulki muodostaen juuri tällä kohdalla ennenmainitun putouksen,

jota intiaanit nimittivät Nauravaksi vedeksi. Kahdelta puolen oli siis

mahdoton lähestyä harjua. Nyt Lentävä Orava päätti siirtää leirin

siihen osaan harjun yläpengertä, joka oli lähinnä putousta. Ja heti

paikalla ryhdyttiin vahvistamaan luonnollista puolustusasemaa kummankin

puolen, idässä sekä etelässä, missä pääsy harjulle oli mahdoton. Tämä

tapahtui siten, että kaadettiin puita ja rakennettiin niistä valleja

kumpaiseenkin ilmansuuntaan. Ja nämät vallitukset, jotka pikemmin

kätkivät heidät vihollisen silmiltä, kuin varjelivat heidän nuoliltaan,

valmistuivat tavattoman lyhyessä ajassa.

Kun murto oli valmis, ei Pekka Drufvalla ollut muuta tekemistä kuin

odottaa. Ja lyhentääkseen jossakin määrin odotusaikaa, asettui hän

putouksen reunalle katsellakseen kuohuvaa vesimäärää, niinhyvinkuin se

kesäyön hämärässä kävi päinsä.

Naurava vesi ei ollut erikoisen jyrkkä, vielä vähemmän pystysuora

vesiputous, vaan pikemmin pitkä, mutta jyrkästi viettävä koski,

täynnään kiviä, joiden yli vesi valkoisena vaahtona kuohui, virraten

riehuvalla voimalla eteenpäin. Jos ihminen olisi laskenut tätä

vaahtorataa alas, olisi hän murskautunut jo paljon ennen kuin hän olisi

hukkunut.

Sitä vastoin koski ei ollut erikoisen leveä. Hirvi, jota metsästäjä

kiivaasti ajoi takaa, olisi uskaltanut hypätä kuohuvan kuilun yli ja

olisi varmaankin onnistunut uhkarohkeassa yrityksessään. Tämä kosken

kapeus verrattuna veden paljouteen, riippui kuitenkin siitä, niinkuin

Pekka Drufva pian huomasi, että suunnattoman suuri, omituisen muotoinen

ja aivan paljas kallio kohosi keskellä koskea. Varmaankin tämän

luoksepääsemättömän kallion takana oli toinen ja ehkäpä leveämpikin

koski.

Pekka hätkähti, sillä voimakas käsi laskeutui hänen olkapäälleen.

Kääntyessään taaksensa seisoi hän suoraan Lentävän Oravan edessä.

"Valkea veljeni tarkastelee kalliosaarta Nauravassa vedessä", sanoi

hän. "Niin, minäkin ajattelen tätä saarta. Se on meidän viimeinen

turvamme, ja siksi valitsinkin taistelukentäksemme tämän harjun, jolla

me nyt seisomme. Kun emme jaksa enää vastustaa ylivoima näiden

kaadettujen puiden takana, pakenemme kaikki saarelle, eivätkä Sudet voi

karkoittaa meitä sieltä muulla kuin nälällä. Mutta sitä ennen sadottain

delawareja hyökkää heidän kimppuunsa."

Pekka Drufva katsoi häneen koettamattakaan salata hämmästystään.

"Me pakenemme kaikki tuonne, sanoo viisas veljeni. Niin, että Lentävä

Orava voi sen tehdä, sen kyllä uskon, mutta me emme ole kaikki lentäviä

oravia. Omasta puolestani täytyy minun rehellisesti tunnustaa, etten

uskalla yrittää sellaista hyppäystä."

Hetkeksi intiaanin synkät kasvot vetäytyivät hymyyn.

"Kun aika tulee", sanoi hän, "niin huomaa valkea veljeni, että voimme

päästä sinne lentämättäkin."

"Miksikä me emme lähde sinne sitten heti paikalla?" kysyi Pekka Drufva

epäillen.

"Ei, Ukontuli, ei. Delawarit eivät salli Susien ajaa heitä

rotanloukkoon ensi hädässä. Me tahdomme ensin nähdä, miten suuri

ylivoima on. On kunniakkaampaa taistella vihollista vastaan

avotantereella", sanoi päällikkö tuimasti.

Sitten hän poistui tarkastaakseen vielä kerran taistelulinjojaan.

* * * * *

Olihan Pekka Drufva kuullut nelijalkaisten susien ulvovan kotimaansa

metsissä eikä tuo ulvonta ollut erikoisesti miellyttänyt hänen

musikaalista korvaansa, mutta suloinen synfoniia se sittenkin oli ollut

verrattuna siihen kamalaan sotahuutoon, jonka Amerikan kaksijalkaiset

Sudet päästivät, kun he hetkistä myöhemmin ryntäsivät harjulla olevaa

mäntyvallitusta vastaan. Se kuului hänen korvissaan ikäänkuin kaikki

maailman soraäänet olisivat olleet kerätyt säkkiin ja äkkiä päästetyt

nyt valloilleen. Ja hämmästyksessään hän miltei oli unohtaa antaa

"tuliputkensa" soittaa bassoa tässä helvetillisessä konsertissa.

Pian hän kuitenkin huomasi, että huuto oikeastaan oli pelottavampi kuin

itse hyökkäys. Hän näki yönhämärässä, miten joukko tummia olentoja

kiiti puunrunkojen lomissa, mutta he pysähtyivät heti päästyään

aukealle paikalle, joka oli syntynyt puita kaadettaessa murtoa varten.

Samassa risukasat, joiden takana hän makasi, rasahtelivat aivankuin

kovassa raesateessa. Ne olivat Susien nuolia.

Luultavasti nämät nuolet olivat kuitenkin aivan umpimähkään ammutut,

sillä hän ei kuullut ainoankaan osuneen. Nyt hän itse tähtäsi ja antoi

pyssynsä puhua. Surkea huuto villien puolelta todisti, että kuula oli

osunut. Ja samassa silmänräpäyksessä metsä, niin pitkälle kuin silmä

kantoi, oli puhtaaksi pyyhkäisty vihollisista.

Kesti hyvän aikaa ennenkuin Sudet olivat voittaneet sen pelon, jonka

laukaus oli herättänyt heidän parissaan. Mutta jonkun ajan kuluttua he

uudistivat hyökkäyksensä, ja nyt suuremmalla voimalla. Kilpiensä

suojassa Sudet hyökkäsivät yksin aukean paikan poikkikin, ja siellä

täällä risukoissa syntyi kiivasta käsikahakkaa, jolloin delawarit,

vähäiseen joukkoonsa nähden ja heikompien aseittensa vuoksi -- heillä

ei ollut edes kilpiä, koska he olivat lähteneet vain metsästysretkelle

-- usein vain suurimmalla vaivalla saattoivat puolustaa varustuksiaan.

Lentävä Orava oli, rakentaessaan ne, tehnyt sen erehdyksen, että ne

olivat tulleet liian laajoiksi, jotta miehistö niiden takana oli liian

harvassa. Mutta kaikkialla, missä Ukontulen pyssy paukkui, väistyi

vihollinen. Niinpä Pekka Drufvan täytyi alituisesti juosta toisesta

asemasta toiseen ja juostessaan suurella tottumuksella ja taidolla

ladata pyssyään.

Yöllistä taistelua oli kestänyt noin kahden tunnin verran, joskin

useasti oli pidetty pitempiä tai lyhyempiä väliaikoja, vihollisen

pysytellessä metsässä, kun Lentävä Orava, jota nuoli oli haavoittanut

jalkaan, kuiskasi Pekka Drufvalle:

"Me emme voi enää vastustaa ylivoimaa. Nyt Sudet ovat vetäytyneet

metsään, ja me voimme hiukan hengähtää. Käyttäkäämme tätä hetkeä

hyväksemme ja kiiruhtakaamme huomaamatta saarelle keskelle Nauravaa

vettä. Tule!"

Pekka Drufva seurasi häntä ja huomasi, että muutkin olivat saaneet

saman käskyn, sillä jono mustia varjoja liikkui äänettömästi koskea

kohti. Kun hän tuli jokitörmälle, huomasi hän, että siellä oli

tapahtunut muutos. Valtava mänty, jonka runkoa vasten hän oli nojannut

katsellessaan koskea ennen taistelun alkua, oli kaadettu siten, että

runkopuoli oli kannon vieressä, mutta tuuhea latva kääntyneenä

kalliosaareen päin, jotta vain kyynärän levyinen kuilu erotti sen

rannasta.

"Ahaa!" mutisi Pekka Drufva. "Sitä en tosiaankaan ollut ajatellut. Nyt

huomaan, että sukkela päällikkö oli keksinyt keinon."

Haavoittunut päällikkö ontui edeltä ja Pekka Drufva seurasi hänen

jäljissään. Pian he olivat kaikki kerääntyneet kalliosaarelle, ja tämä

siirtyminen oli tapahtunut niin äänettömästi, ettei vihollisella ollut

vähintäkään aavistusta siitä. Pekka Drufva ei voinut olla itsekseen

nauramatta ajatellessaan, miten Sudet ällistyisivät, kun he ensi

hyökkäyksellään huomaisivat tilapäisen linnoituksen tyhjäksi.

Kosken keskellä oleva saari oli muodostunut tuhansiksi sirpaleiksi

murskaantuneesta, epätasaisesta kalliosta, täynnä luolia ja halkeamia,

joista useat kovimman kevättulvan aikana varmaankin olivat olleet veden

alla, mutta tällä haavaa kuivina. Sen parempaa turvapaikkaa ei olisi

voinut ajatellakaan. Lujat kivilohkareet olivat erinomaisena suojana,

ja monien halkeamien, kalliokielekkeiden ja ontelojen takaa saattoi

turvassa lennättää nuolia tai pyssynkuulia vastakkaiselle rannalle.

Pekka Drufva huomasi nyt, että päällikkö oli oikeassa: tällaisessa

asemassa ei ollut pelkoa muusta kuin nälästä, vaikka miehistö olisi

ollut miten harvalukuinen hyvänsä. Niinpiankuin kaikki olivat

kerääntyneet kalliosaarelle laski päällikkö ensimäiseksi väkensä. Mutta

tulos oli varsin mieltämasentava. Leirissä, vaahterain suojassa oli

heitä ollut 22 miestä, Pekka Drufva kin mukaanlaskettuna. Yksi joukosta

oli sanansaattajana lähtenyt kylään ja kaksi vakoilijoina länteen --

jäljellä oli siis 19. Mutta kalliosaarella oli ainoastaan 11 miestä,

siis tasan puolet alkuperäisestä summasta. Ei sen vähemmän kuin 3 oli

kaatunut tai joutunut vangiksi.

Ja missä oli nuori päällikkö Uncas -- mohikaani? Lentävän Oravan

ennestäänkin varsin ankarat kasvot synkkenivät vielä enemmän, kun hän

asetti tämän kysymyksen miehilleen.

Ei kukaan voinut vastata siihen. Eräs intiaani sanoi nähneensä

mohikaanin käsikahakassa vihollisen kanssa keskellä risukkoa, mutta

senjälkeen ei kukaan ollut nähnyt häntä enää. Eikä mitään tarkempia

tietoja voitu saada. Nuorukainen oli taistellut kuin sankari, siitä

kaikki olivat yhtä mieltä.

Pekka Drufva kuuli surukseen, että kaunis nuorukainen oli kadonnut,

sillä hänen katseensa ja käytöksensä oli todistanut tavallista

suurempaa älyä, ja hän oli suuresti kiinnittänyt hänen mieltään.

"Miten kalliin uhrin", mutisi hän hampaittensa välissä, "päällikön

turhamielisyys on vaatinut, kun hän ei aikaisemmin tahtonut paeta

rotanloukkoon. Ensiksikin tämän kelpo nuorukaisen, joka oli hänen

vieraansa, ja sen lisäksi seitsemän hänen omaa miestänsä."

Ehkäpä Lentävä Orava ajatteli itsekin jotain samantapaista istuessaan

kalliopaadella ja sitoessaan haavaansa, sillä hänen muotonsa oli

tavallista synkempi ja ankarampi.

Taaskin Sudet päästivät hirveän sotahuutonsa, johon Pekka oli

alkanut jo hiukan tottua, ja jokseenkin korkealta paikaltaan

kallionkielekkeeltä hän saattoi nähdä, miten he suurin joukoin

hyökkäsivät puuvallitusta vastaan. Sitten kajahti vieläkin

korviasärkevämpi riemuhuuto, kun he olivat nousseet vallille, mutta sen

jälkeen seurasi täydellinen hiljaisuus.

Oli helppo käsittää, mitä tämä hiljaisuus merkitsi -- pettyneitä

toiveita ja ihmetystä, kun vallien takana ei ollut ainoatakaan, kenen

kanssa ryhtyä taisteluun. He olivat valloittaneet linnoituksen, mutta

kadottaneet vihollisensa.

He juoksivat kuin päästään pyörällä olevat kanat pitkin harjua. Vihdoin

he keksivät portaan, joka johti kalliosaarelle, ja nyt he ymmärsivät,

mitä oli tapahtunut. Silmänräpäyksessä koko ranta oli täynnä vihollisia

ja pari heistä oli siksi uhkarohkeaa, että he hyppäsivät männyn

rungolle. Mutta nytpä kiiti nuoliryöppy saaren halkeamista ja luolista

esille ja Ukontulenkin pyssy puhui hirvittävää kieltänsä. Ranta tuli

silmänräpäyksessä pyyhkäistyksi puhtaaksi, ja ne tyhmänrohkeat, jotka

olivat uskaltaneet nousta rungolle, katosivat ikiajoiksi koskeen.

Siitä hetkestä saakka ei uutta hyökkäystä tehty. Sudet olivat kai

huomanneet, ettei kalliosaarta voitu valloittaa. Kun Lentävä Orava oli

määrännyt tarpeellisen määrän vahteja, kehotti hän muita lepäämään,

jotta he vahvistunein voimin voisivat ottaa vastaan huomispäivää.

Pekka Drufva oli yksi niistä, joita päällikkö kehotti lepäämään, ja hän

seurasi ilolla tätä kehotusta, sillä yöllinen taistelu alituisine

juoksuineen, lataamisineen ja ampumisineen oli väsyttänyt häntä.

Sopivan leveään halkeamaan, jonka pohjalle oli hiukan ruohoa juurtunut,

hän heittäytyi levolle ja nukkui pian sikeästi, kosken yksitoikkoisen

kohinan uuvuttaessa hänet uneen.

Punaiset sudet: Historiallinen seikkailukertomus · 第 12 / 31 题