Uuden Ruotsin uutisasutuksella.
Kuustoista-sataluvun keskivaiheilla oli Ruotsi Kustaa Aadolfin sotien
ja hallituksen sekä sittemmin taitavan valtiomiehen, Axel Oxenstjernan
johdolla kohonnut suurvallaksi. Mutta maa oli sittenkin köyhä, ja
epävarmalta tuntui perustaa koko tulevaisuus vain miekan nojaan.
Siksipä kaukonäköiset ruotsalaiset, ensi sijassa Kustaa Aadolf itse ja
Axel Oxenstjerna alkoivat kiinnittää huomiotaan siirtolasuunnitelmiin,
jotka tähän aikaan Euroopan valtioissa pääsivät yhä enemmän vallalle.
Uusi maailma, joka uuden ajan alussa oli keksitty ja joka oli yhä
laajentumistaan laajentunut, oli suuressa määrin vahvistanut vanhan
maailman kansojen taloudellista hyvinvointia. Espanjan suuret voitot
valtameren tuolla puolen viekoittelivat muita valtioita kulkemaan sen
vanavedessä, ja varsinkin Englanti, Hollanti ja Ranska olivat
kiiruhtaneet hankkiakseen itselleen maita kaukaisessa lännessä.
Kustaa Aadolfkin oli aikonut seurata muiden maiden esimerkkiä. Mutta
kuula, joka osui häneen Lützenissä, ehkäisi nämät aikeet samoinkuin
monet muutkin. Axel Oxenstjerna pani ne kuitenkin alulle, ja v. 1637
lähetettiin Ruotsista Amerikkaan kahdella laivalla siirtolaisia, joiden
piti perustaa ruotsalainen siirtola Delawarejoen rannoille. Retkikunnan
johtajana oli eräs hollantilainen, Minuit niminen mies, joka tunsi
uudisasutuksen seuduilla tarkalleen, sillä hän oli vv. 1624-1632
toiminut kuvernöörinä hollantilaisessa siirtolassa Hudson- ja
Delawarejokien rannoilla Pohjois-Amerikassa. Hän oli kuitenkin
riitaantunut maalaistensa kanssa ja liittynyt ruotsalaiseen
palvelukseen. Siten hän, joka oli perehtynyt sikäläisiin oloihin
paremmin kuin kukaan ruotsalainen, oli erittäin sopiva retkikunnan
johtajaksi. Hän se myöskin oli neuvonut Ruotsin hallitusta valitsemaan
juuri yllämainitun seudun siirtokunnan asuinpaikaksi.
Vaikean ja seikkailurikkaan matkan jälkeen, jolla varsinkin monet
mukaanotetuista kotieläimistä heittivät henkensä, saapui retkikunta
Delawarejoen partaille maaliskuussa 1638. Tutkittuansa seutua jonkun
aikaa siirtyivät he hiukan kauemmaksi erään Delawareheimoon kuuluvan
intiaanipäällikön kanssa ja ostivat heiltä melko laajan alueen maata.
Kauan ei kuitenkaan Minuit toiminut kuvernöörinä Uudessa Ruotsissa,
sillä vielä samana vuonna hän hukkui eräällä kauppamatkalla.
Vuonna 1639 lähetettiin siirtolaan uusi retkikunta, jonka johtajana
niinikään oli hollantilainen luutnantti Ridder. Vaivalloisen matkan
jälkeen hän saapui Kristina-nimiseen linnoitukseen, jonka Uuden Ruotsin
asukkaat olivat rakentaneet. Hän laajensi suuresti siirtokunnan alueita
ostamalla lisää maita. Hänet kutsuttiin kuitenkin v. 1642 kotimaahan,
ja hänen paikalleen lähetettiin eversti Johan Printz. V. 1643
helmikuussa saapui hänen retkikuntansa onnellisesti perille, ja
siirtolaisten joukossa oli tällä kertaa useita suomalaisiakin.
Printz asettui asumaan eräälle Tennakong-nimiselle saarelle, joka
sijaitsi Delawarejoessa ja hän perusti tänne uuden linnoituksen, joka
sai nimekseen Uusi Göteborg. Itselleen hän rakennutti komean kartanon,
Printzinhovin, jota ympäröi kaunis puutarha. Kartanon läheisyyteen
kohosi piakkoin suuri uutisasutus. Toinen uutisasutus syntyi
ruotsalaisen alueen itäpuolelle, Jokilinnan linnoituksen ympärille>
jonka Printz rakennutti suojaksi idästä tulevia vihollisia vastaan.
Siihen aikaan, jona kertomuksemme tapahtumat liikkuvat, omisti koko sen
alueen, joka pohjoisessa ulottuu nykyiseen Newyorkiin ja lännessä
kulkee loppumattoman kauaksi, suuri intiaanikansa, joka nimitti itse
itseään nimellä Lenni-Lenape. Siihen kuului kolme pääheimoa: delawarit,
joita nimitettiin myöskin minqualaisiksi, moheganit eli mohikaanit,
niinkuin Cooper sata vuotta myöhemmin nimitti heitä, ja nantykokit.
Nämät heimot jakautuivat moniin pienempiin heimoihin, ja kullakin oli
omat päällikkönsä. Näiltä lenapeilta ja ensi sijassa delawareilta
ruotsalaiset ostivat maata ja elivät mitä ystävällisimmässä suhteessa
heidän kanssansa.
Rauha ja ystävyys olisi siis vallinnut Delawaren rannoilla, jollei
olisi ollut olemassa sitä kirousta, joki kaikkina aikoina on seurannut
Pohjois-Amerikan alkuasukkaita, estänyt heidän kehitystään ja osittain
ollut syynä heidän häviämiseensäkin, me tarkoitamme eri heimojen
välillä vallitsevaa ikuista vihaa, joka ei sallinut sotatapparan
milloinkaan levätä.
Siinä suhteessa oli lenni-lenapien asema varsin vaarallinen, sillä
heidän kummallakin puolellaan asui hyvin sotaisia kansoja, jotka eivät
tahtoneet antaa heidän elää rauhassa. Pohjoisessa, suurten järvien
rannoilla ja Kanadan aarniometsissä asuivat irokeesit, joita oli kuusi
eri heimoa, ja heidän kanssaan lenni-lenapit joutuivat hyvinkin usein
riitaan.
Mutta vieläkin julmemmat olivat heidän läntiset naapurinsa. Siellä asui
suuri ja hurja, sodanhaluinen heimo, joita delawarit nimittivät
timmahereiksi. Mutta koska "Timmah" delawarekielellä merkitsee sutta,
niin yksinkertaisinta on nimittää heitä vain "Susiksi".
Nämät Sudet, joiden kylät sijaitsivat niin kaukana tuntemattoman lännen
aarniometsissä, ettei kukaan lenapilainen ja vielä vähemmän
valkeaihoinen ollut käynyt niissä, nimittivät itseään maquelaisiksi.
Koska näiden Susien maat eivät ulottuneet meren rantaan, eivät voineet
hankkia itselleen aseita eikä metallityökaluja, villakankaita y.m.
sivistyksen tuottamia etuja, joita rannikko-intiaanit rauhallisen
kaupan välityksellä saivat valkoihoisilta, niin he tekivät ryöstöretkiä
siinä suhteessa onnellisemmassa asemassa olevien naapuriensa luo
hankkiakseen siten itselleen näitä tavaroita. Näille ryöstöretkille
lähdettiin tavallisesti "hautaamatta sotakirvestä", mitä
sodanjulistustapaa intiaanit muutoin aina seurasivat, ja siksi heidän
tulonsa oli sitä vaarallisempi, koska he hyökkäsivät aivan
äkkiarvaamatta vihollisensa kimppuun. Siksipä lenapit pelkäsivätkin
Susia enemmän kuin irokeesejä, ja luultavasti he osoittivat niin suurta
ystävällisyyttä ruotsalaisille siksi, että he toivoivat, että näiden
pelätyt "tuliputket" pitäisivät Sudet loitolla. Mutta sen jälkeen kuin
ruotsalaisten ja Delawaren rannoilla asuvien hollantilaisten välillä
olivat kiristyneet, sattui varsin usein, että nämä viimeksimainitut
suorastaan uhuttivat Susia hyökkäämään lenapien ja heidän
liittolaistensa, ruotsalaisten kimppuun, niin, vieläpä avustivatkin
heidän hyökkäystänsä.
Tämän ikävän, mutta silti tärkeän johdannon jälkeen siirrymme jälleen
itse kertomukseen.