Valtaneuvos ja kersantti.
Aurinkoinen toukokuunpäivä. Tammet Valdemarinsaarella -- nykyisessä
Djurgårdenissa Tukholmassa -- eivät vielä olleet pukeutuneet vihreään,
mutta tammimetsän pikkuasukkaat, tuomet, pihlajat ja paatsamat olivat
täydessä lehdessä; riippukoivujen liehuvat höyhentöyhdöt loistivat eri
vihreän vivahteissaan, ja orapihlajat olivat täynnä valkeita
vastapuhjenneita kukkia, aivankuin vastasataneen lumen peitossa. Mäen
rinteillä vaaleanvihreät nurmikentät kevätesikkoineen hohtivat
keltaisenpilkullisina ja notkot välkkyvät valkeina ja sinisinä valko-
ja sinivuokkoineen. Tukholman virta loisti kevätauringossa kuin
kiilloitettu teräspaita, ja etelän puolella levät vuoret, joiden
rinteillä punaiset tuvat pilkistivät sireenipensaiden takaa esiin,
tuulimyllyt pyörittelivät siipiään ja pienet puutarhamaat
karviaismarjapensaineen ja kukkivine omenapuineen kallioiden kolossa
näyttivät ikäänkuin kirjavalta seinältä järven ja taivaan välissä.
Virran väreilevillä laineilla kulki joukottain purje- ja soutuveneitä
raittiissa aamutuulessa, muiden joukossa ahvenanmaalainenkin alus. Sekä
kokka että perä oli pakattuna täyteen jos jonkinlaista tavaraa,
halkoja, kalakoreja, mylviviä vasikoita, määkiviä lampaita, y.m., niin
että tuskin laivan miehistö, johon kuului vain kolme miestä, pääsi
liikkumaan. Mutta kajuutassa oli varmaan jotain vikaa, sillä sen
tasaisella katolla seisoi harmaapartainen mies, joka varmaan oli
pistänyt jalkansa katossa olevista reijistä sisään, sillä takinlieve
ulottui kattolautoihin saakka eikä jalkoja näkynyt lainkaan.
Ei, reikiä ei katossa ollut, sillä mies oli kersantti Drufva
Ahvenanmaalta, ja me tiedämme kyllä miten hänen jalkojensa laita oli.
Hän oli asettunut tälle korkealle paikalle voidakseen ihailla Tukholman
satamaan johtavaa reittiä.
Ja sitä kannattikin katsella. Taustalla näkyi vanha kaupunki, sen monet
punatiilikattoiset talot, joiden yläpuolella pari kirkontornia piirsi
taivasta laivasillat, joiden ääressä ihmiset ja alukset olivat lastaus-
ja purkarnishommissa, pimeitten katusolien suita ja tynnyri- ja
säkkikasoja. Oikealla puolella rajoitti tätä tiheään asuttua kaupunkia
komean kuninkaallisen linnan säteilevät ikkunat sekä monisakaraiset
muurit, joiden takana kohosi suunnaton torni kullattuine kruunuineen.
Tämän tornin mukaan itse palatsikin, "Kolmen kruunun linna", oli saanut
nimensä.
Kersantti huokasi syvään nähdessään "Kolmen kruunun linnan", sillä sen
valtavien muurien sisäpuolella oli pelkoaherättävä vankityrmäkin, jossa
hänen poikansa nääntyi.
Siitä ei ollut niinkään monta vuotta, kun kersantti viimeksi oli käynyt
Tukholmassa, mutta kaupunki oli siitä lähtien sittenkin paljon
kasvanut sekä pohjoiseen että etelään päin.
Ahvenanmaalainen alus laski Eteläportin läheisyyteen, ja kersantti
laskeutui vaivalla alas korkealta paikaltaan, nousi maihin ja alkoi
heti hitaasti taivaltaa etelää kohti, herättäen vastaantulijoiden
huomiota ja sääliä. Tukholman katupojat ovat aina olleet kaltaisiansa.
"Älä kompastu partaasi, ukkoseni", huusi yksi joukosta, ja useat muut
huusivat pilkkasanoja ramman mies paran jälkeen. Mutta kersantti ei
välittänyt siitä, vaan jatkoi rauhallisesti matkaansa.
Yksinkertaisessa, mutta tilavassa huoneessa, komeassa aatelispalatsissa
Götakadun varrella, istui vanhempi, harmaapartainen mies aamiaistaan
syöden. Yhtä vähän hänen ulkomuotonsa kuin huoneen valkeaksi silatut
seinät todistivat rikkautta tai komeutta. Mutta ruokaa tarjoilivat
hopeavadeilta komeapukuiset> kumartelevat paashit, ja aterioivan
viereen oli huolimattomasti tuolille heitetty purppurasamettien,
hermeliinipäärmeinen valtaneuvoksen viitta. Tämä ulkomuodoltaan varsin
vaatimattomalta näyttävä mies ei ollutkaan kukaan sen vähempi kuin
Jaakko De la Gardie, Leckön kreivi, Ekholman vapaaherra, Haapsalon,
Hiidenmaan ja Kolkan herra, oli tähän aikaan 59:n vuoden vanha. Kaunis
hän ei ollut, tuo kunnon sotaherra. Hänen litteät kasvonsa, paksu
nenänsä ja ulospistävä leukansa eivät olleet miehuullisen kauneuden
tunnusmerkkejä, mutta leuvan puutteellisuutta peitti teräksenharmaa,
kaunis täysiparta, samanmuotoinen kuin Axel Oxenstjernan, ja pienissä,
ruskeissa silmissä, jotka joskus saattoivat näyttää varsin teräviltä,
loisti tavallisen hyväntahtoinen, mutta samalla viisas ja sukkela ilme.
Valtaneuvos oli juuri ennättänyt hyvänhajuiseen paistiinsa, kun
palvelija astui sisään ja ilmoitti:
"Eteisessä seisoo puolinainen jättiläinen ja tahtoo välttämättä päästä
teidän armonne puheille."
Valtaneuvos laski ihmeissään veitsen ja kahvelin kädestään.
"Puolinainen jättiläinen! -- Mitä lorua se on?"
"Niin, jalaton jättiläinen."
"No, kanna hänet sitten sisään, sillä jollei hänellä ole jalkoja, niin
mitenkä hän voisi astua sisään."
Mutta sisään astui niin hyvin kuin hän taisi vanha tuttavamme
ahvenanmaalaisesta aluksesta.
Jaakko De la Gardie tarkasteli rampaa jättiläistä ystävällisin katsein:
"Vanha sotilas, arvatenkin."
"Aivan niin, teidän armonne! Entinen kersantti, keltaisen prikatin
musketöörien parissa."
"Missä sinä kadotit jalkasi?"
"Samassa taistelussa jossa Ruotsi kadotti suurimman ja parhaimman
kuninkaansa. Vähäinen minun vahinkoni oli valtakunnan vahinkoon
nähden."
Valtaneuvos nyökkäsi hyväksyvästi päätään ja sanoi ystävällisesti:
"Astu peremmälle, vanha toveri, ja käy tähän tuolille istumaan, niin
voimme keskustella yhdessä."
Kersantti seurasi korkean herran käskyä, ja De la Gardie jatkoi:
"Mikä on nimesi, ystäväni?"
"Gunnar Drufva, teidän armonne."
De la Gardie hätkähti ja iski pienet, ruskeat silmänsä kersanttiin.
Vihdoin hän sanoi:
"Jos olisit ollut ratsumies etkä musketööri, niin olisin luullut
tunteneeni sinut."
"Saksan sodassa olin musketöörinä, mutta Puolan sodassa ratsumiehenä --
olin Upplannin ratsuväen korpraali."
De la Gardie työnsi syrjään kalkkunapaistinsa, nousi paikaltaan,
ikäänkuin hän olisi aikonut astua kersantin luo, mutta muutti mielensä,
tarkasteli jälleen tuikeasti sotavanhusta ja kysyi:
"Olitko mukana Liettuan retkellä vuonna 1827, jolloin me ajoimme takaa
pakenevia puolalaisia ja pakoitimme heidät pysyttelemään loitolla
Liivinmaalta?"
"Olin kyllä, teidän armonne!"
"Muistatko kiivasta ottelua Disnan soilla, missä puolalaiset väijyivät
meitä aikoen ylivoimallaan musertaa meidät -- sanohan, muistatko sitä?"
"Muistan, se ei koskaan katoa mielestäni."
"Hyvä, niinpä minä kerron sinulle pienen jutun siitä taistelusta. Koska
puolalaisten hyökkäys oli varsin odottamaton -- me olimme useamman
kerran karkoittaneet heidät pakosalle -- niin jouduimme alussa hiukan
epäjärjestykseen, mutta varsin pian me toinnuimme ja annoimme
puolalaisille aika lailla selkään. Mutta taistelun kestäessä tuli
hevoseni ammutuksi, ja mikä vieläkin pahempi, olin joutunut erilleni
miehistäni, niin että sätkyttelin aivan yksin maassa koettaessani
irtaantua jalustimista. Viisi, kuusi puolalaista ratsumiestä lähestyi
nyt minua aikoen ottaa minut vangiksi. Yhden heistä sain ammutuksi,
mutta toinen oli tarttunut suitsiini ja kolmas hyökkäsi takaa
kimppuuni. Synkältä maailma sinä hetkenä minusta tuntui, varsinkaan kun
en voinut saada jalkaani jalustimesta irti. Viime hetkessä kiiruhti
luoksi eräs Upplantilainen korpraali. Hän oli yksin, mutta oikea
miesten mies hän oli. En koskaan voi unohtaa kuinka reippaasti hän iski
vihollisten keskelle. Minä autoin tietenkin häntä, sillä vihdoinkin
olin saanut jalkani vapaaksi, ja me karkoitimme puolalaiset pakosalle
useampien sorruttua paikallaan. Sillä välin oli taistelu vetäytynyt
toisaalle, ja me kaksi olimme yksin tiheikössä. Minä etsin taskustani
jotain, mitä olisin voinut antaa pelastajalleni palkinnoksi, mutta
Jumala paratkoon, en löytänyt mitään, varmaankin taistelun tuoksinassa
olin kadottanut rahakukkaroni. Silloin minä sanoin: 'Tule joskus
telttaani, ja jotta varmaan tuntisin sinut tullessasi, annan sinulle
tunnussanan, jonka tullessasi voit toistaa.' Sitten korpraali antoi
minulle hevosensa, ja sen selässä minä ratsastin miesteni luo. Sitä
ennen olin kuitenkin kysynyt korpraalilta hänen nimeään ja hän vastasi
'Drufva.'"
Tarkastettuaan vieläkin hetken aikaa kersantti jatkoi Jaakko De la
Gardie:
"Mutta Drufva ei tullut koskaan. Silloin aloin tiedustella sen nimistä
korpraalia, ja sain kuulla, että sellainen olikin olemassa, mutta
Disnan taistelussa hän oli hävinnyt. Luultiin hänen kaatuneen, ja samaa
luulin minäkin."
"Hän joutui vangiksi. Tuskin sotaherra oli ratsastanut pois, kun joukko
puolalaisia saapui häntä etsimään. Minä en päässyt pakoon, vaan olin
pakotettu antautumaan vangiksi."
"Sinä se siis olit?"
"Aivan niin."
"Mikä oli tunnussana?"
"Evert Horn."
"Niin, niin, minä annoin korpraalille Venäjän sodassa kaatuneen,
unohtumattoman ystäväni nimen. Sinä olet totta totisesti oikea mies."
De la Gardie työnsi nyt aamiaispöydän syrjään ja sulki kersantin
syleilyynsä, liikutuksen kyynelten vieriessä hänen partaansa.
"Kauanko olit vankina?"
"Puolitoista vuotta."
"Lunastettiinko sinut?"
"Ei, minä lunastin itseni karkaamalla, ja monien seikkailujen jäljestä
pääsin Liivinmaalle."
"Miksi et silloin tullut luokseni? Olinhan niihin aikoihin Liivinmaan
kuvernöörinä."
"Minusta tuntui vastenmieliseltä pyytää palkintoa sen johdosta, että
olin täyttänyt vain velvollisuuteni varsinkin kun silloin oli vain
kysymys minusta itsestäni. Nyt sitä vastoin -- --"
"Nyt -- --"
"Nyt nöyrä pyyntöni ja rukoukseni tarkoittaa toista, nimittäin
poikaani, joka parasta aikaa nääntyy vankilassa."
"Mitä nuorukainen on sitten tehnyt?"
"Ampunut yhden kuningattaren hirvistä."
"Jumalan kiitos, ettei mitään pahempaa. Kerro koko asia
yksityiskohtiaan myöten."
Kersantti teki niinkuin pyydettiin. Kun hän oli lopettanut
kertomuksensa, sanoi De la Gardie:
"Minä lähden nyt neuvoskuntaan ja esitän siellä poikasi asian. Sillä
välin sinä viivyt minun talossani, syöt aamiaista -- näethän, että
pöytä on katettu -- ja lepäät sitten merimatkan jälkeen. Meri-ilma
väsyttää. Palattuani juttelemme edelleen."
Niin, kersantti söi kalkkunapaistia hopealautaselta ensi kerran
eläissään ja nukkui sen jälkeen pehmeillä untuvapatjoilla. Ainoa mikä
vaivasi häntä oli se, että niinpiankuin hän hiukankin liikahti,
palvelija heti kumarsi maahan saakka.
Valtaneuvos palasi aikoinaan kotiin:
"Minä ehdotin, että poikasi vapautettaisiin heti ilman muuta. Mutta
toiset eivät suostuneet siihen. 'Jos me annamme niin paljon myöten',
sanoivat he 'niin ajan pitkään ei ole ainoatakaan jaloa otusta enää
metsissämme!' Sen sijaan päätettiin, että nuorukainen lähetetään,
vapaana miehenä eikä suinkaan vankina, siirtokuntaamme Uuteen Ruotsiin
Pohjois-Amerikassa. Siellä on kylliksi tilaa reippaalle nuorukaiselle
ja vapaasti tilaisuutta metsästykseen innokkaalle metsämiehelle. Ja
muutaman vuoden kuluttua hän voi palata kotimaahan varakkaana miehenä.
Uuden Ruotsin kuvernööriksi on nimitetty eversti Printz, ja syksyllä
hän lähtee Göteborgista matkalle kahden aluksen kera. Hänen mukanaan
poikasi saa matkustaa."
Kersantti kiitti kyynelsilmin.
"Ja toinen asia vielä. Minä en salli, että sinä edelleen asut
Ahvenanmaalla torpan pahasessa, jossa voit toisenkin kerran joutua
kärsimään nälkää niinkuin viime talvena. Torpan saat kyllä myödä. Sen
sijaan saat käytettäväksesi soman ja hauskan tuvan minun maatilallani
Jakobsdalissa Edsvikenissä. Elatuksesi saat talosta, mutta muuten voit
tehdä ja toimia mitä mielesi tekee. Koska sinä valtion palveluksessa
olet tullut rammaksi etkä siis kykene yksin ja naistesi avulla pitämään
huolta muutostasi, niin on valtioneuvosto päättänyt antaa apulaiseksesi
vangin n:o 96, Pekka Drufvan ja hän saa olla luonasi syksyyn saakka
sillä ehdolla kuitenkin, että sinä menet hänestä takuuseen, niin ettei
hän karkaa eikä ole saapumatta Göteborgiin määräaikana, jolloin
retkikunta lähtee Uuteen Ruotsiin."
Jos kersantti Drufva olisi voinut langeta polvilleen valtaneuvoksen
eteen, niin olisi hän varmaan ilossaan sen tehnyt. Mutta koska se oli
hänelle mahdotonta, ilmaisi hän kiitollisuutensa vain sanojen muodossa,
mutta vähemmän lämpimiä ne siltä eivät olleet.
Samana päivänä illan suussa kersantti matkusti takaisin Ahvenanmaalle,
mutta nyt hänellä oli Pekka Drufva seurassaan, joka oli aivan mieletön
ilosta.
Kaikki kävi niinkuin valtaneuvos De la Gardie oli käskenyt. Jo ennen
juhannusta oli kersantin onnistunut myödä torppansa Ahvenanmaalla ja
muuttaa perheineen Jakobsdaliin, missä hänelle kauniin järven rantaan
oli rakennettu soma mökki. Täällä hänen hyväntekijänsä, valtaneuvos
kävi häntä tervehtimässä viettäessään kesää maatilallaan. Melkein
yhdenikäiset sotilaat juttelivat silloin sotamuistoistaan ja huolimatta
erilaisesta arvostaan ja yhteiskunta-asemastaan heistä tuli melkein
eroamattomat ystävät.
Lokakuussa Pekka Drufva matkusti Göteborgiin ja sieltä Fatme-nimisellä
laivalla hän läksi Uuteen Ruotsiin Delawarejoen rannoille. Samassa
laivassa matkusti myöskin uusi kuvernööri, Johan Printz perheineen.
Entäs Rapatalon Lassi?
Hänen kävi huonosti, niinkuin sellaisen miehen tulikin käydä.
Ahvenanmaalaiset huomasivat hyvinkin pian, mikä osa hänellä oli ollut
hirvenjahdissa, ja vaikkei laki voinutkaan saada häntä edesvastuuseen,
tuli kaikkien halveksuminen hänen osakseen.
Siitä oli seurauksena, että hän alkoi juopotella eikä hoitanut taloaan.
Pian hänen oli pakko myödä se, ja sitten hän läksi Tukholmaan sekä
sieltä merille. Minne hän sitten joutui, sitä ei kukaan Ahvenanmaalla
tiennyt.