Hyljätyn kosijan kosto.
Eräänä iltana muutamia päiviä myöhemmin, tapahtui jotain, mikä
odottamattomalla tavalla häiritsi jälleen rauhaa kersantin pienessä
mökissä.
Karin oli ollut navetassa lypsämässä Kukkasta ja aikoi juuri poistua
sieltä maitokiuluineen, kun hän kohtasi ovessa miehen, joka toivotti
hänelle "hyvää iltaa". Oli jo hämärä, eikä hän ensi hetkessä voinut
tuntea tulijaa, mutta pian hänelle kuitenkin selvisi, kuka vieras oli,
ja ahdistunein mielin hän vastasi tervehdykseen.
"Jos haet isää tai Pekkaa, Rapatalon Lassi", sanoi Karin kylmästi,
"niin on kumpikin tuvassa."
"Ei, sinua minä haen, Karin", sanoi Lassi kiihkeästi. "Laske maitokiulu
maahan ja kuuntele mitä minulla on sanottavana, sillä se ei ole aiottu
muiden kuin sinun korvillesi."
Karin olisi kernaimmin poistunut, sillä häntä ei haluttanut jutella
kahden kesken miehen kanssa, jolle hän vastikään oli antanut rukkaset,
mutta toisaalta hän ihmetteli, mitähän sanottavaa hänelä saattoi olla,
ja sitä paitsi tuntui hänestä kovin pelkurimaiselta lähteä häntä
pakoon. Siksipä hän jäi Paikalleen.
"Mitä sanottavaa sinulla voinee olla minulle, Rapatalon Lassi?"
"Tahtoisin vain kysyä, oletko tarkemmin miettinyt sitä kysymystä, jonka
tein sinulle meidän viimeksi tavatessamme toisemme?"
"Miettinytkö? Miksikä olisin sitä tehnyt? Enhän minä pyytänyt
miettimisaikaa, vaan annoin jo siiloin sinulle selvän vastauksen.
Luuletko, että olisin niin epävarma mieleltäni, etten tietäisi mitä
tahtoisin niin tärkeässä asiassa?"
"Siksikö sinä et tahdo tulla vaimokseni, kun talo on velkainen? Olenhan
minä rakastanut sinua siitä saakka kun me olimme lapsia."
"Oletko jo unohtanut mitä minä vastasin sinulle viime kerralla
jutellessamme yhdessä, koska teet minulle tuollaisen kysymyksen?
Sanoinhan silloin sinulle, että minulle oli kunniaksi, että sinä, jolla
on oma talo, tahdot naida minut, köyhän tytön, mutta että minun kahdesta
syystä on mahdoton suostua pyyntöösi. Täytyykö minun toistaa nuo syyt,
jotka nyt ovat yhtä pätevät kuin silloinkin?"
"Annahan minun kuulla!"
"Ensiksikin minä en tunne sellaista rakkautta sinuun, joka on
kristillisen avioliiton ainoa ja oikea perusta. Ja toiseksi minä, joka
olen tuntenut sinut kahdeksan vuotta, en voi luottaa sinuun, ja
sellaisen miehen vaimoksi en voi suostua, johon en voi luottaa, olkoon
että luulisin rakastavanikin häntä."
"Miksi sinä et luota minuun? Enhän minä ole koskaan pettänyt sinua enkä
ketään muutakaan sinun sukulaistasi."
"Mutta minä tiedän, että olet pettänyt muita, ja itsekin olen
huomannut, ettei sinun sanoihisi aina voi uskoa."
"Pikkuasioissa kenties?"
"Pienissä tai suurissa, se on yhdentekevää. Minä kuulun rehelliseen
sukuun enkä siksi voi koskaan luottaa valhettelijaan."
"Vai niin, sinä kuulut rehelliseen sukuun ja halveksit valehtelijoita.
Mutta sinähän rakastat veljeäsi, Pekka teiniä. Vai arveletko, että se,
mitä et toisissa voi sietää, on luvallista papinkisällille?"
"Mitä sinä tarkoitat?"
"Yhdentekevää. Sen minä vain tahdon sanoa sinulle, Karin: Olen kauan
rakastanut sinua ja sinun täytyy tulla vaimokseni. Älä siis tee
verukkeita, vaan anna suostumuksesi, niin kaikki on hyvin. Sekä rakkaus
että oikea luottamus, josta niin kauniisti puhut, tulee perästäpäin, ja
rauhasta ja ilosta ei tule olemaan puutetta yhtä vähän täällä kuin
Rapatalossakaan. Mutta jollet tule järkiisi, vaan yhä edelleen panet
vastaan, niin saat itse vastata seurauksista."
Nämät sanat kuullessaan Karin peräytyi askeleen verran ja harmin puna
kohosi hänen poskiinsa.
"Kuuluupa siltä, kuin luulisit voivasi pakottaa minua. Et taida olla
järjissäsi, Lassi."
Näin sanoen hän otti maitokiulunsa ja aikoi poistua. Mutta Lassi esti
häntä.
"Pakottaa minä aionkin sinua", sanoi hän kovalla äänellä, "pakottaa
omaksi onneksesi. Sitä sanoakseni minä tulinkin tänne tänä iltana."
"Millä tavalla sinä luulet voivasi pakottaa minua? Ne ajat ovat olleet
ja menneet, jolloin Ahvenanmaalla väkipakolla otettiin emäntä taloon."
"Sen saat heti kuulla. Veljesi Pekan henki on minun kädessäni. Hän on
ampunut kuninkaan hirven, ja minä voin antaa hänet ilmi. Hirven hän möi
Kalastaja-Ollille, ja teille hän sanoi ampuneensa hylkeitä tuodessaan
kotiin ruokavaroja, jotka hän olin ostanut hirventapporahoillaan."
"Nuo ovat sinun tavallisia valheitasi, Lassi", sanoi Karin halveksien,
mutta samassa muistuivat hänen omat hämärät epäilyksensä mieleen, ja
hän lisäsi: "Ja jos hän lapsekkaassa ymmärtämättömyydessään olisi
tehnyt tuon synnin voidakseen auttaa omaisiaan hädästä, niin ei hänen
henkensä siltä ole vaarassa. Ihminen lie kuitenkin enemmän arvoinen
kuin sieluton elukka."
"Sinä erehdyt. Hirvet Ahvenanmaalla ovat kuninkaan omaisuutta, ja sitä
joka käy hänen omaisuuteensa käsiksi, rangaistaan kuolemalla. Kuningas
Kaarle IX:n aikana mestattiin neljä miestä Ahvenanmaalla vaan sen
johdosta, että he olivat harjoittaneet salametsästystä, ja sen asian
kai minä paraiten tiedän, koska yksi näistä neljästä oli minun setäni.
Tiedä siis, Karin, joko sinä tulet vaimokseni, tai minä annan veljesi
ilmi, ja silloin sinä saatat hänen päänsä mestauslavalle."
Karin, joka oli käynyt kalman kalpeaksi, piteli kiinni oven pielestä,
jotta hän ei kaatuisi kumoon. Mutta samassa seisoikin Pekka Drufva
hänen rinnallaan Karinin huomaamatta, mistä hän siihen tuli.
"Älä pelkää, sisar", sanoi Pekka lempeällä äänellä, "minä kuulin
kaikki, ja minä riistän sinut tuon viekkaan ketun pauloista."
Sitten hän kääntyi Lassin puoleen, ja nyt hänen äänessään väreili ivaa
ja halveksumista.
"Konna! Muutamia päiviä on kulunut vain siitä, kun minä, niinkuin sinä
itse sanoit, pelastin sinut hirven kynsistä, ja nyt jo olet valmis
pettämään minut voittaaksesi siten omaksesi tytön, joka ei huoli
sinusta. Mutta sinä petyt. Minä seison hänen rinnallaan, ja kykenen
puolustamaan sekä häntä että itseäni."
"Vai sinä vakoilet ja kuuntelet ovien takana? No, olkoon menneeksi.
Kernaasti voit kuullakin, mitä minä sanon, ja siitä voit olla varma,
että pysyn sanassani."
"En minä ole vakoilija. Etsin Karinia, ja kuulin sinun kovaäänisen
puheesi. Että jäin nurkan taakse kuuntelemaan, päästäkseni paremmin
sinun kehnoutesi perille, sitä ei tosiaankaan voi sanoa vakoiluksi."
"Se joka salaa kuuntelee, saa kuulla kunniansa, tuo sana on nyt
sinuunkin nähden käynyt toteen. Etköhän hiukan hillinne suuria
sanojasi, kun tuumit, mikä valta minulla on sinun ylitsesi. Varmaankin
lopulta rukoilet minua ottamaan sisaresi, sillä siitä lankoudesta
riippuu sinun elämäsi ja kuolemasi. Ja ehkäpä kersantinkin elämä ja
kuolema, sillä varmaankaan ei hän kestäisi sitä häpeää, että hänen
poikansa tulisi mestatuksi kuin tavallinen rikoksentekijä ainakin."
Tämä oli jo liikaa kuumaveriselle teinille. Hänen verensä alkoi kuohua,
ja äkkiä hän iski nyrkkinsä Lassin silmien väliin niin kovasti, että
tulikipinät säihkyivät hänen edessään, ja varmaan hän olisi kaatunut
maahan, jollei hän, samoinkuin Karin äsken, olisi saanut tukea
ovenpielestä. Mutta nyt Lassi vuorossaan, niinpiankuin pahin ilotulitus
hänen aivoissaan oli mennyt ohitse, raivostui silmittömästi. Yhdellä
hyppäyksellä hän heittäytyi teinin päälle, ja navetan kynnyksellä alkoi
nyt niin hurja ottelu, että Kukkanen, joka oli kytkettynä aivan
ovipieleen, pelästyi pahasti, ja Karin vaipui puoleksi tunnottomana
olkikuvolle.
Siten kosinta päättyi varsin kiihkeällä tavalla.
Mutta taistelua ei kestänyt kauan. Vaikka Lassi olikin lähes viisi
vuotta vanhempi vastustajaansa, oli hän ruumiin voimiltaan häntä niin
paljon heikompi ja kömpelömpi, että Pekka voitti hänet hyvinkin pian.
Hän heitti Lassin ulos ovesta, ja koska navetan ulkopuolella oli varsin
jyrkkä ja vielä lisäksi liukas mäki, niin laski hän oman selkänsä
varassa sellaisella vauhdilla mäkeä, että hän meni melkein
tunnottomaksi. Vasta hyvän ajan kuluttua hän pääsi pystyyn ja ontui
suksiensa luo. Poistuessaan illan hämärässä hän heilutti uhkaavasti
suksisauvaansa sisarusparille, joka seisoi oviaukossa.
"Pelkäänpä, että olet saattanut meidät kaikki onnettomiksi. Tämän
jälkeen hän varmaankin antaa sinut ilmi. Minä tunnen hänet ja tiedän,
miten kostonhimoinen hän on", kuiskasi Karin.
"Ole huoleti, sisko kulta, ei hän sitä tee, sillä samalla hän antaisi
itsensäkin ilmi, sillä hänhän se onkin salametsästyksen oikea alku ja
juuri. Myönnän kuitenkin, että parempi olisi ollut, jos olisin voinut
hillitä mieltäni. Mutta rehellisesti hän ansaitsi tuon selkäsaunan."
"Niin, kyllä hän sen ansaitsi, mutta Jumala suokoon, ettei siitä
seuraisi mitään pahaa", huomautti Karin, lisäten: "Mutta ei sanaakaan
tästä isälle ja äidille. Heitä se aivan liiaksi kiihoittaisi.
Kantakaamme yhdessä taakka ja säästäkäämme heitä mahdollisimman kauan."
* * * * *
Taaskin kului joitakuita päiviä. Ilma oli muuttunut suojaiseksi ja
jääkynttilöistä kersantin mökin räystäästä tippui alituiseen. Vielä jää
selillä oli lujaa, mutta kaukana taivaanrannassa näkyi kapea, sinertävä
juova. Se oli meri, jonka suojailma ja myrsky oli pyyhkäissyt
puhtaaksi. Ja pian tuli tieto, että jälleen päästiin kulkemaan veneillä
Ahvenanmaan ja Suomen väliä. Pitkäaikainen ja pelottava eristys oli
päättynyt, ja tämä tieto virkisti useita raskaita mieliä Ahvenanmaalla.
Kersantin mökin asukkaille tuo tieto oli tärkeä. Jääesteiden vuoksi
Pekan joululoma oli pidentynyt näin pitkälle. Nyt hänen täytyi palata
jälleen Turkuun ja kaksinkertaisella ahkeruudella korvata hukkaanmennyt
aika. Karin iloitsi tästä tiedosta, sillä niin paljon kuin hän pitikin
veljestänsä ja tavallisissa oloissa nautti hänen olostaan kotosalla,
toivoi hän nyt hänet mitä pikimmin matkaan -- niin kauaksi kuin suinkin
Rapatalon Lassin kostosta, jota hän joka päivä pelkäsi, joskin Pekka
koetti parhaansa mukaan rauhoittaa häntä. Niin, tämä pelko oli kasvanut
synkäksi, uhkaavaksi pilveksi, joka häiritsi Karinin rauhaa sekä päivin
että öisin ja seurasi häntä kaikkialle. Mutta kunhan Pekka pääsisi
Turkuun, niin kaikki olisi taas hyvin. Siksi hän kiiruhdutti hänen
matkallelähtöään sellaisella kiihkeydellä, että se ihmetytti
vanhuksiakin.
Näinä päivinä oli kaikki ollut rauhallista eikä mitään oltu kuultu
niistä kostosuunnitelmista, joita Lassi varmaankin hautoi, seikka, mikä
vieläkin enemmän vahvisti Pekan vakaumusta, että Lassi oman
turvallisuutensa vuoksi ei uskaltaisi ilmiantaa häntä hirventapon
johdosta. Sitä vastoin hän oli vakuutettu siitä, että Lassi, joka
luonteeltaan oli viekas, tuumi jotakin muuta kostokeinoa.
Oli ilta ennen Pekan Turkuun lähtöä. Reppu oli jo kuntoon laitettu ja
sukset rasvatut. Varhain seuraavana aamuna oli nuoren teinin määrä
lähteä itäiselle jäänreunalle koettaakseen sieltä saada venekyytiä
Suomeen. Koko perhe oli kerääntyneenä uunin ympärille, kukin ahkeroiden
työnsä ääressä, ja kersantti kertoi juttuja sotavuosilta, niinkuin
hänellä oli tapana tehdä ollessaan hyvällä tuulella. Parasta aikaa hän
kertoi juuri Lützenin taistelusta samalla kun hän koristeli vidintä
nuolen lävistämällä sydämillä.
"Minä kuuluin, niinkuin tiedätte, keltaisiin musketööreihin ja meidät
oli asetettu oikeaan sivustaan ratsuväen väliin. Hård johti koko
prikaatia. Sumu oli niin sakea, ettei voinut nähdä kuin parin sylen
leveydeltä eteensä, mutta se hälveni vähitellen taistelun alettua. Me
piiritimme paavilaisten etuvarustuksia ja anastimme seitsemän kanuunaa
heidän valliensa ja hautojensa takaa, mutta jonkun ajan kuluttua meidän
päällemme hyökkäsi niin suuri ylivoima, että harmistunein mielin meidän
oli pakko peräytyä etuvarustusten taakse ja jättää anastamamme kanuunat
paikalleen. Mutta puolitiessä me saimme jälleen apua vihreältä
prikaatilta, ja nyt me hyökkäsimme uudelleen ja valloitimme
toistamiseen vihollisen vallitukset. Samassa hetkessä näin sumun
keskellä kuninkaan Smålannin ratsuväen etunenässä ja hän huusi meille
jotain, jota melussa en voinut erottaa. No, me jouduimmekin niin
kiivaaseen otteluun, että oli mahdoton huomata mitä sumun ja
ruudinsavun peittämällä kentällä tapahtui. Mutta tälläkin kertaa meidän
oli pakko peräytyä. Hetken aikaa oli aivan rauhallista ympärillämme, ja
me hengähdimme hiukan. Silloin näin kauhukseni kuninkaan hevosen tyhjin
satuloin ja maataviiltävin ohjaksin juoksevan ohitsemme. Taistelun
alussa oli kuningas ratsastanut valkealla hevosella, mutta sittemmin
vaihtanut sen toiseen, ruskeaan, samaiseen, jolla hän ratsasti
Breitenfeldinkin taistelussa, ja jonka minä tunsin hyvin. Nähdessäni
nyt tuon näyn, tuntui minusta, kuin olisi minua pistetty suoraan
sydämeen, mutta samalla heräsi minussa hurja sotainto. Toverit, huusin
minä, kuningas on kaatunut, hyökätkäämme vihollisen kimppuun ja
kostakaamme hänen kuolemansa. Ja pian sama huuto kajahti ukkosena yli
koko kentän. Mutta minä se ensimäisenä huusin, sillä minä olin
ensimäisenä nähnyt hevosen. Ja nyt me hyökkäsimme jälleen eteenpäin,
eikä niin hurjaa hyökkäystä ennen oltu nähty. Mutta juuri kun joukkoni
etunenässä juoksin kentän yli, tuntui minusta ikäänkuin maa olisi
väistynyt altani. Minä juoksin yhä edelleen, siltä minusta tuntui,
mutta en päässyt paikaltani. En tuntenut vähintäkään kipua, mutta musta
sumu oli laskeutunut silmilleni ja minä liitelin pohjattomassa pimeässä
huoneessa, jossa en nähnyt muuta kuin pyöreän, punaisen pilkun, joka
suurenemistaan suureni. Sitten menin tainnoksiin. Kun hetkeksi
toinnuin, makasin kentällä kaatuneiden miesten ja hevosten keskellä,
jotka olivat jo heittäneet henkensä, ja minä huomasin silloin, että
kanuunankuula oli katkaissut molemmat jalkani. Sitten menin jälleen
tainnoksiin enkä tointunut jälleen ennenkuin aivan toisessa paikassa.
Olin suuressa, likaisessa teltassa, ja ympärilläni kuulin valituksia ja
voivotuksia. Veristen, vääristyneitten ruumiiden parissa, jotka
loikoilivat valittaen lattialla olkien päällä, liikkui miehiä,
paidanhihat ylöskäärittyinä, esiliinat veressä. Herra Jumala, mikä
teurastuspaikka tämä on, johon olen joutunut? Mutta vähitellen
ajatukseni selvisivät ja minä ymmärsin, että veriset miehet, joita olin
luullut teurastajiksi, olivat välskäreitä, ja että minä olin
sairasteltassa. Kaikkein ensimäiseksi kysyin..."
Kertomus keskeytyi sen johdosta, että vieras mies astui tupaan. Se oli
nimismies.
Aivan rauhallisesti, niinkuin mies ainakin, jolla on hyvä omatunto,
kersantti pyysi kruunun edustajan astumaan peremmälle ja painamaan
puuta, mutta mielessään hän ihmetteli, mitähän asiaa nimismiehellä
saattoi olla tässä talossa, jossa hän ei koskaan ennen ollut käynyt.
Eräs tuvan asukkaista ei kuitenkaan levollisin mielin ottanut vierasta
vastaan ja se oli Karin. Kalpeana kasvoiltaan kuin hursti hän nojautui
rukkiinsa ja oli vähällä vaipua tunnotonna lattialle.
Anna muori, joka huomasi tyyniluontoisen Karinin mielenliikutuksen,
joutui hirveän epäilyksen valtaan: olikohan tytär tehnyt jotain pahaa,
koska hän tuolla tavalla näytti pelkäävän nimismiestä?
Nimismies selitti, että niin kernaasti kuin hän olisikin käynyt
istumaan ja jutellut vanhan rehellisen sotilaan kanssa, niin täytyi
hänen kuitenkin kieltäytyä siitä huvista, koska hänen asiansa oli aivan
toisenluonteinen. Hän oli näet tullut vangitsemaan teini Pekka Drufvaa,
joka ilmiannon mukaisesti oli ampunut yhden kuningattaren hirvistä ja
myönyt sen nimitetylle henkilölle.
Kersantti nousi pystyyn, hänen silmänsä säkenöivät ja harmistuneella
äänellä hän sanoi:
"Tämä ilmianto on häpeällinen valhe, jonka joku alhainen panettelija on
keksinyt."
"Ei, kyllä se on tos", vastasi luja ja selvä ääni.
Nämät sanat lausui syytetty itse. Kalpeana mutta levollisena astui
Pekka Drufva isänsä tuolin luo ja kääntyen hänen puoleensa hän kertoi
nimismiehen kuullen kaiken sen, minkä me jo tiedämme onnettomasta
hirvenpyydystyksestä.
"Hm", sanoi nimismies, kun nuorukainen oli lopettanut, "se, minkä nyt
olen kuullut, ei pidä yhtä syyttäjän kertomuksen kanssa, mutta
sittenkin olen varma siitä, että Pekka Drufva puhuu totta. Rapatalon
Lassi antoi hänet ilmi, ja jo alusta pitäen epäilin, että Lassi oli
enemmän sekaantunut tähän juttuun kuin mitä hän tahtoi tunnustaa. No,
saadaanpa nähdä! Sinä olet tunnustanut rikoksesi kuin kunnon poika
ainakin, Pekka Drufva, ja jos asia riippuisi minusta, niin en pitäisi
kireästi kiinni lain pykälästä, mutta siihen paha kyllä minulla ei ole
oikeutta. Sinun täytyy siksi heti seurata minua."
Haikeaa oli nähdä, miten kersantti yhä enemmän vaipui kokoon pojan
tunnustuksen aikana, kunnes kyyneleet lopulta alkoivat tippua
harmaaseen pintaan. Pekka oli odottanut saavansa kuulla ankaria sanoja,
salamoivaa vihaa ja ankaria nuhdesaarnoja, mutta ei kyyneleitä. Hän ei
ollut koskaan ennen nähnyt isänsä itkevän. Siksipä tämä odottamaton
seikka liikutti häntä sitä syvemmin ja riisti häneltä kaiken voiman,
jota hän vain vaivoin oli ylläpitänyt.
"Anna anteeksi, isä", huudahti hän heittäytyen polvilleen sotavanhuksen
tuolin eteen.
"Niin, minä annan sinulle anteeksi", vastasi tämä, "sillä ymmärrän,
että teit rakkaudesta syntiä. Sen Jumalakin on antava sinulle anteeksi,
mutta rangaistuksesi on sinun nurkumatta kärsittävä."
Emme tahdo yrittää kuvailla Pekan hyvästijättöä kodistaan, jonka hän
luuli olevan viimeisen kotielämässä. Emme myöskään äidin ja sisaren
surua. Nimismieskin, joka oli kunnon mies, sai kyyneliä silmiinsä.
Hetken kuluttua Pekka istuikin reessä ja oli matkalla "varasjoukkoon"
käräjäkylässä.
Käräjätutkinnon voimme parilla sanalla sivuuttaa. Oikeusjutussa, jossa
itse kuningatar oli yhtenä asianomaisena, ei Ahvenanmaan tuomari voinut
langettaa tuomiota, ainoastaan laatia selonteon, joka lähetettiin
Tukholman hovioikeuteen ratkaistavaksi.
Pekka Drufva toisti sanasta sanaan oikeuden edessä saman kertomuksen,
jonka hän oli tunnustanut isänsä ja nimismiehen kuullen.
Sitten kutsuttiin paikalle syyttäjä, Rapatalon Lassi. Hän kielsi
koskaan puhuneensakaan Pekan kanssa hirvenmetsästyksestä. Hän oli
eräänä yönä vain kuljeskellut pyssy olalla metsässä aikoen ampua
mäyrän, jonka pesäpaikan hän tunsi. Siellä hän oli tavannut Pekan, joka
niinikään oli metsästyshommissa. Äkkiä he olivat tavanneet
koirashirven. Vastoin Lassin varoitusta oli Pekka ampunut hirveä ja
tappanut sen toisella laukauksella. Lassi oli silloin nopeasti lähtenyt
kotiin, sillä hän ei tahtonut olla osallisena niin vaarallisessa ja
laittomassa pyynnissä. Kauan hän oli miettinyt mikä olisi hänen
velvollisuutensa tässä asiassa, mutta lopulta oli omatunto pakottanut
häntä tekemään ilmiannon nimismiehelle.
Nyt huomautti Pekka, että oli olemassa todistaja, joka voisi todistaa,
että Rapatalon Lassi oli suunnitellut metsästysretken. Ennen
metsällelähtöä oli hän näet sopinut torpparinsa, Kalastaja-Ollin
kanssa, että tämä ostaisi hirven, jonka he toivoivat voivansa pyytää.
Nyt kutsuttiin sisään Olli, lyhyt, punatukkainen, viekkaan näköinen
mies.
Itkien ja valittaen Olli tunnusti, että hän oli toisten kehotuksesta
suostunut ostamaan hirven, hän syytti suurta köyhyyttään ja pyysi, että
oikeus ottaisi huomioon, että hänellä oli vaimo ja yhdeksän lasta.
"Kuka kehotti sinua ostamaan hirven?" kysyi tuomari.
"Sen teki teini Pekka Drufva, kun hän tuli luokseni samana yönä,
jolloin hirvi ammuttiin."
"Eikö sinun isäntäsi, Rapatalon Lassi ollut aikaisemmin puhunut sinulle
tästä asiasta?"
"Ei koskaan. Hänen ja minun välilläni ei koskaan ole ollut puhettakaan
mistään hirvestä."
Nyt Pekka ymmärsi, että Lassi oli lahjonut Ollin.
Tuomari jatkoi kuulustelua:
"No, Olli, mitenkä sinä, joka olet köyhä mies, niinkuin me kaikki
tiedämme ja sinä itsekin äsken myönsit, mitenkä sinä näinä kovina
aikoina sait hankituksi niin paljon rahaa, että saatoit ostaa hirven?"
Olli silmäsi nopeasti lähinnä tuomaria istuvaan rikkaaseen Sveniin
Mustastakylästä, joka kutistui paikallaan kokoon koettaen tekeytyä niin
pieneksi kuin suinkin.
"Minä olin vain toisen asiamies, joka oli antanut minulle rahaa hirven
ostoa varten", vastasi hän. Rikas Sven kutistui vieläkin pienemmäksi,
niin että hänen päänsä tuskin näkyi pöydän takaa.
"Kuka tuo toinen oli", kysyi tuomari.
Nyt rikas Sven painui kokoon aivan polviinsa saakka.
"Sitä en voi sanoa tänään, mutta jos armollinen tuomari tahtoo
kuulustella minua huomenna, niin sanon sen teille."
"Mitä puhetta tuo on?" ärjyi tuomari. "Se mitä huomenna voidaan sanoa,
voi tänäänkin tulla sanotuksi."
Mutta Olli piti puoliaan. Mahdotonta oli pakottaa häntä puhumaan,
mutta itsepäisesti hän lupasi huomenna ilmaista kaikki.
Lopulta tuomari väsyi pölkkypäiseen kalastajaan ja sanoi
vanginvartijalle:
"Saata Kalastaja-Olli vankilaan ja katso ettei hän pääse karkaamaan.
Huomenna me puserramme totuuden hänestä, vaikkapa peukaloruuvien
avulla. En tänään ensi kertaa ole huomannut, että Ahvenanmaalla on
salakauppias. Mutta toivottavasti me saamme hänet vedetyksi päivän
valoon."
Nyt rikas-Sven vähitellen paisui entiseen kokoonsa.
Seuraavana aamuna oli hirveä hälinä käräjäkylässä. Kalastaja-Olli oli
yöllä karannut varasloukosta, ja selvästi saattoi nähdä, että joku
ulkoapäin oli murtanut ristikon ja auttanut hänet ulos.
Nimismies koetti tavottaa karkulaista, mutta turhaan. Hän oli kadonnut
jäljettömiin eikä häntä mistään löytynyt.
Käräjien päätyttyä Pekka Drufva lähetettiin Tukholmaan, eikä hänen
kohtalostaan muuta tietoa saapunut Ahvenanmaalle, kuin että hänet oli
pantu vankilaan odottamaan hovioikeuden päätöstä.
Pojan onnettomuus oli koskenut niin kipeästi kersantti Drufvaan, että
hän sairastui ja joutui vuoteenomaksi, mikä ei koskaan ennen ollut
tapahtunut siitä saakka kun hän kadotti jalkansa Lützenin taistelussa
vuonna 1632. Hän sairasti parin kuukauden ajan.
Huhtikuu oli jo pitkällä kun kersantti vihdoin reipastui ja tuli
jälleen niin terveeksi, että hän saattoi valjastaa Kukkasen sahran
eteen ja kylvää pienen peltotilkkunsa. Mutta hän oli rauhaton ja
synkkämielinen. Pojan epätietoinen kohtalo painosti häntä. Joka kerta,
kun joku ahvenanmaalainen purjehti pääkaupunkiin, pyysi hän
tiedustelemaan Pekkaa, mutta vastaus oli aina sama: hänen tuomionsa ei
ollut vielä langetettu.