Hirvenpyynti.
Korkeana ja juhlallisena seisoi honkametsä kuutamossa. Puiden oksilla
kimalteli lunta, ja valkealle vaipalle, joka peitti maan runkojen
välissä, piirteli kuu omituisia varjoja. Ilma oli raitis ja selkeä ja
pakkanen pureva. Hiljaa ja varovaisesti hiipi kaksi suksimiestä honkien
pilaririvien lomitse. Siinä oli Pekka Drufva ja Rapatalon Lassi.
Pekalla oli ruutisarvi sivullaan ja selässä hyljepyssy, sytytin loisti
kuin kiiltomato. Puoleksi kuiskaten he vaihtoivat silloin tällöin
muutamia sanoja. Kumpaisenkin silmät olivat koko ajan kiintyneet
kuutamon valaisemaan maahan.
"Jälki kulkee ylös vuorelle. Koiras on eronnut naaraasta ja vasikasta.
Tuossa on sen jäljet. Erotan ne pitkistä sorkista", kuiski Pekka.
"Siinä tapauksessa on naaras ja vasikka etsinyt yösijaa jossain
tiheikössä alhaalla notkossa, ja koiras on noussut kukkulalle
tähystelemään. Vaikka tuuli onkin heikko tänä yönä, täytyy meidän
sittenkin lähetä hirveä vastatuulessa. Muussa tapauksessa se vainuaa
meidät ja lähtee liikkeelle ennenkuin ennätämme kuulan kannattamiin.
Kierretään mäen ympäri", sanoi Lassi.
Sen he tekivätkin. He poikkesivat toiseen suuntaan ja tekivät suuren
kierroksen. Vasta sitten kun he tunsivat heikon, mutta kirpeän tuulen
vastassaan, alkoivat he hitaasti nousta mäkeä ylös. Nyt he eivät
uskaltaneet edes kuiskia. Kaikki riippui äänettömyydestä, sillä
hirvellä on tarkka kuulo. Hanki kannatti erinomaisesti, niin että he
pääsivät äänettömästi eteenpäin ja lähestyivät hitaasti, mutta varmasti
mäen kukkulaa.
Äkkiä Pekka Drufva pysähtyi, päästi sauvat irti ja vetäisi pyssyn
hihnan pään yli. Keskellä mäen nuppulaa kasvoi viisi tai kuusi
jättiläishonkaa, jotka ympäröivät miltei ympyrän muotoista aukeaa.
Jättiläishonkien runkoja vasten piirtyi kuun valossa suuren
koirashirven varjokuva, jonka monihaaraiset sarvet olivat ikäänkuin
puiden oksien kanssa yhteenkasvaneet.
Pekka Drufva oli taitava metsämies ja hän näki hirven aivan selvästi
edessään. Mutta välimatka oli pitkä, yksinpä hienojyväiselle
hyljepyssylle. Uskaltaisikohan hän astua aukealle? Ei, hirvi alkoi jo
näyttää levottomalta. Se pärskyi, ja siitä saattoi päättää, että se
vainusi jotakin pahaa.
Pekka nosti pyssyn poskelleen ja ampui.
Hirvi hypähti äkkiä, josta saattoi nähdä, että kuula oli haavoittanut
sitä, joskaan ei kuollettavasti. Pekka latasi nopeasti uudestaan.
Yhdeksässä tapauksessa kymmenestä lähtee haavoittunut hirvi pakoon
yrittämättäkään hyökätä takaa-ajajansa kimppuun. Mutta joskus voi se
sittenkin tapahtua, ja niin kävi juuri tällä kertaa. Kun hirvi
vihoissaan aikoi kostaa, kääntyi se kuitenkin väärään suuntaan,
nimittäin Lassia kohti.
Kun hirvi oli hypähtänyt saadessaan kuulan kylkeensä, oli Lassi
kiiruhtanut aukealle ollakseen niin lähellä, että hän saattaisi ampua
väkipyssyllään, ja hirvi hyökkäsi nyt suoran hänen päälleen. Lassi
ampui, mutta syrjään. Pelästyksissään häneltä meni sukset ristiin ja
hän kaatui -- selkoselälleen maahan. Samassa hirvi oli hyökännyt
uhrinsa luo. Nyt Lassin henki oli kysymyksessä.
Taaskin pyssy laukesi. Hirvi kohosi takajaloilleen kuin koira, kellahti
sitten syrjälleen ja oli kuollut.
Pekka oli nyt ennättänyt uudestaan ladata pyssynsä, mutta luoti, joka
osui hirven sydämeen, pelasti aivan viime hetkessä Lassin hengen.
Sen toinen käsitti täydesti. Kun hän taas oli pystyssä, änkytti hän
vapisevalla äänellä:
"Eipä paljon puuttunut, että olisin ollut mennyttä miestä. Jollet olisi
ampunut oikeana henkenä! tai jollei laukauksesi olisi ollut
kuollettava, niin emme enää eläisi. Näin miten tuo peijakas tähtäsi
kaviollaan päähäni. Hyvän avun sinä minulle annoit! Pekka Drufva."
Mutta Pekka ei ottanut hänen sanojaan korviinsa. Kumartuneena pyssyynsä
hän katseli kuollutta hirveä. Siinä makasi lain suojelema,
kuninkaallinen riista ja tässä seisoi uhkarohkea lainrikkoja. Hän oli
kuulevinaan puiden latvoista omituisesti humisevia ääniä: "Sala-ampuja,
sala-ampuja! Rikosta seuraa rangaistus, rangaistus, rangaistus..."
Vihdoin hän mutisi hampaittensa välistä:
"Tehtyä ei voi tekemättömäksi tehdä. Nyt on paha käännettävä hyväksi
omaisilleni." Ja sitten hän sanoi Lassille: "Nimitäppä nyt se mies,
joka ostaa hirven ja heti maksaa siitä rahat."
"Kalastaja-Olli."
Pekka hämmästyi. Äkkiä hänen aivoissansa välähti epäilys, että Lassi
oli ehkä petkuttanut häntä, eikä hänen perheensä saisikaan nauttia sitä
etua tästä sala-ammunnasta, jota hän oli toivonut -- tuo ajatus oli
hirveä, sillä siinä tapauksessa hän olisi turhaan rikkonut lakia. Hän
tiesi liiankin hyvin, ettei kersantti koskaan suostuisi ottamaan
vastaan ammutun hirven lihaa, vaikkapa nälkäkuolema häntä uhkaisi.
"Kalastaja-Olli!" huudahti Pekka vihasta säihkyvin silmin.
"Kalastaja-Olli! -- Sinun oma torpparisi! -- Hänhän on yhtä köyhä kuin
kuka hyvänsä meistä, jollei vielä köyhempikin. Mistä hän saisi rahaa
hirven maksamiseen?" Lassi nauroi.
"Ole siitä huoleti, Pekka. Olli on vain toisen bulvaani -- ja tuolla
toisella on yllin kyllin rahaa."
"Ja kuka tuo toinen on?"
"Mustankylän rikas Sven, sinun oma enosi. Niin lautamies kuin hän onkin
ja on mukana käräjillä tuomitsemassa sala-ampujia, niin hän se
sittenkin viime vuosina on Ollin välityksellä ostanut toistakymmentä
salassa ammuttua hirveä. Hiihdä sinä Ollin luo ja sovi hänen kanssaan
kaupasta. Minä jään siksi aikaa tänne vartioimaan hirveä, niin etteivät
metsäneläimet meidän poissaollessamme turmele sen taljaa."
Pekka Drufva oli kovin ihmeissään. Hänen oma enonsa, arvossa pidetty
suurtalollinen, joka itse käräjillä tuomitsi muita, oli siis
salatuumissa sala-ampujien kanssa. Hänestä oli vastenmielistä joutua
sellaisiin suhteihin sukulaisensa kanssa. "Mutta", tuumi hän, "kun nyt
kerta on ruvennut tuollaiseen peliin, niin täytyy se suorittaa myös
loppuun." Olivathan he nääntyä nälkään kotosalla. Ja Kukkasen
henki oli vaarassa. Hän karaisi mieltään ja läksi kiireimmän kautta
Kalastaja-Ollin mökille, joka ei ollut kovinkaan kaukana.
Kun hän hetkistä myöhemmin saapui paikalle kalastajan kera, ei Lassi
ollut enää siellä. Vaikka hän oli sanonut, että riistaa oli välttämättä
vartioitava, oli hän nähtävästi syyttä poistunut paikalta. Kylläpä se
näytti omituiselta. Oliko hän vainunnut vaaraa vai eikö hän tahtonut,
että joku kolmas näkisi hänet osallisena tällaisessa metsästyksessä?
Niin, sitä ei Pekalla ollut aikaa sen tarkemmin miettiä. Nyt oli muuta
ajateltavaa ja tehtävää.
Pekka Drufva saapui kotiin varsin myöhään yöllä. Mutta siitä huolimatta
hän nousi aamulla varhemmin kuin muut ylös, otti potkurin ja läksi
kirkonkylään.
Päivemmällä hän palasi takaisin, ja nytkös kersantti Drufvan mökissä
ilo syttyi. Pekka ei näet tullut tyhjin käsin. Potkurilla oli kaksi
säkkiä jauhoja, suuri siankinkku, kuivattua, kalaa ja kaikenlaista
muuta hyvää, muun muassa oikeaa tupakkaa kersantille, joka jo hyvän
aikaa oli polttanut kirsikanlehtiä piipussaan. Ilo oli niin suuri, että
tuskin ennätettiin tiedustella, mistä rikkaudenlähteestä teini oli
ammentanut niin kallisarvoisia lahjoja. Kersantti sanoi kuitenkin
sivumennen:
"Varmaankin sait monta, hyljettä ammutuksi, koska sait niin runsaasti
rahaa."
"Olihan niitä koko monta", sanoi Pekka hiljaisella äänellä. Tämä
vastaus kirveli hänen sydäntään kuin puukonisku, sillä ensi kertaa hän
nyt valehteli isälleen.
Yksi joukosta ei kuitenkaan ottanut toisten iloon osaa, nimittäin
päivän sankari, Pekka Drufva itse. Mutta, tuumi sekä kersantti että
hänen vaimonsa, onhan aivan luonnollista, että poika näyttää hiukan
väsyneeltä, eihän hän nukkunut kuin nimeksi viima yönä, ja oli taas
varhain liikkeellä. Vain Karin tarkasteli häntä väliin ihmettelevin
katsein, ikäänkuin hän olisi' epäillyt, ettei kaikki ollut niinkuin
olisi pitänyt. Mutta hänen ilonsa, kun Kukkanen oli pelastettu, oli
siksi suuri, että kaikki epäilykset hyvinkin pian katosivat.