Vaikea kiusaus.
Oli kylmä tammikuunpäivä vuonna 1642. Jäisen kylmä lumimyrsky pyyhkäisi
yli Ahvenanmeren selkien ja saarien, metsien ja kukkuloiden, ja ilma
oli niin sakea lumituiskusta, että kulkija, joka tällaisessa
koiranilmassa liikkui ulkona, töin tuskin saattoi nähdä parikaan syltä
eteensä. Metsässä oli hiukan tyynempää, mutta sielläkin täytyi olla
hyvin tuttu löytääkseen lumimyrkyssä eteensä, vaikka olikin, tai
oikeammin olisi pitänyt olla valoisa päivä, sillä vastikään oli Jomalan
kirkosta kuulunut puolipäivän soitto.
Mutta enimmät ahvenanmaalaiset pysyttelivät mökeissään ja lämmittelivät
itseään loimuavan takkavalkean ääressä.
Eivät kuitenkaan kaikki. Kaukana Mustankylän metsässä kiiti hiihtäjä
kapeaa polkua pitkin, ja varmaankin hän tunsi tarkasti nämät seudut,
sillä hämärästä huolimatta hän ei hetkeäkään näyttänyt epäröivän tien
suuntaa, jonka jäljet tuisku oli näkymättömiin pyyhkäissyt.
Hiihtäjä oli 17 tai 18 vuoden vanha, kookas ja vahvarakenteinen
nuorukainen, jonka pyöreät, varsin kaunismuotoiset kasvot punoittivat
lumimyrskyssä tavallista enemmän. Vaatteet olivat karheaa sarkaa
ja maalaiskuosia, mutta tavallisen, lyhyen ahvenanmaanlaisen
talonpoikaistakin asemesta oli hän kääriytynyt karheaan sarkavaippaan,
jommoisia siihen aikaan teinit, s.o. kaupunkien kimnaasien oppilaat
käyttivät.
Nuorukainen olikin teini.
Selässä hänellä oli säkki, mutta se oli tyhjä eikä sillä näyttänyt
muuta virkaa olevankaan, kuin suojella selkää takaapäin pyryttävältä
lumelta.
Tähän saakka oli ollut varsin raskasta hiihtää vasta sataneessa
lumessa, mutta nyt nuorukainen saapui jyrkän mäen päälle, ja siitä
suksi liukui vinhaa vauhtia alas. Äkkiä hän huomasi edessään mäessä
lumituiskun keskellä liikkuvan kummituksen, jonka ääriviivoja hänen oli
mahdoton erottaa. Se tuli yhä lähemmäksi, ja koska kapea tie painui
keskellä mäkeä syvään kuoppaan, niin näytti siltä kuin yhteentörmäystä
olisi ollut mahdoton välttää.
Mutta nuorukainen oli taitava hiihtäjä. Lujasti jarruttaen sauvoillaan
ja kääntäen suksensa poikittain hänen onnistui pysähtyä. Mutta hän oli
tullut siksi lähelle tuota kummitusta, että hän tunsi eläimen
huohotuksen vasten kasvojaan.
Eläimen hän äkkäsi kokonaan lumeen peittyneeksi hevoseksi, ja hevosen
selässä kyykötti ratsastaja.
"Tuhat tulimmaista, sinäkö siinä pyrähdät päälle, Pekka Teini?"
"Rapatalon Lassiko tällaisessa tuiskussa on hevosta jalottelemassa!"
Nämät huudahdukset kaikuivat yhteen aikaan kummaltakin taholta.
Se, jota nimitettiin Rapatalon Lassiksi, oli pitkä roikale, jonka jalat
viilsivät miltei maata, niin pienikasvuinen hevonen oli, jonka selässä
hän istui. Hän oli paria vuotta teiniä vanhempi, oli vastikään ottanut
hoitoonsa isänsä talon ja elätti itseään osittain maanviljelyksellä,
osittain kalastuksella, niinkuin enimmät ahvenanmaalaiset.
"Sinä tulet varmaankin Mustankylän rikkaan Svenin luota", jatkoi Lassi.
"Oikein arvasit."
"Mutta säkki, joka riippuu selässäsi, on tyhjä. Et siis saanut
jauhoja."
"En hyppysellistäkään."
"Niin, niin, ei suvusta suurta apua, sanoi kettu koirista."
Teinin kasvot olivat synkistyneet ja hän puri huultaan. Vihdoin hän
sanoi:
"Mitäpä se asia sinuun kuuluu, Rapatalon Lassi. Ei sinulla kuitenkaan
liene halua täyttää säkkiä."
Näin sanoen hän aikoi jatkaa matkaansa. Mutta se ei näyttänyt sopivan
nuoren talollisen aikeihin. Hän pidätti häntä sanoen:
"Älä pane pahaksesi, Pekka Teini; tarkoitukseni ei ollut paha. Kyllähän
minä sen käsitän, ettei kersantin tuvassa tänä talvena ole helppo
elämä. Herranen aika tätä vuotta! Viljahan paleltui viime syksynä
pelloilla, silakansaalis oli huono ja puolet Ahvenanmaan asukkaista
näkee nälkää. Kersantti ei voi myödä verkkojansa, sillä ei kellään ole
millä ostaa, eikä hän samasta syystä saa leikkauksilla koristamiaan
rasioita eikä vitimiä myödyiksi. Kun rikas lankokaan ei tahdo auttaa,
niin ymmärtäähän sitä jokainen, että te olette ahdinkotilassa. Ei,
pussiasi en minä voi täyttää, jauhoja ei minulla ole edes sen vertaa
kuin itse tarvitsisin, mutta hyvän neuvon voit saada minulta."
"No, annahan kuulua."
"Niin nuori kuin oletkin, Pekka, ja tottunut istumaan nenä kirjassa,
niinkuin ammattisi vaatiikin, koska aiot papiksi, olet kuitenkin paras
ampuja ja reippain metsämies koko Ahvenanmaalla. No niin, jos jauhot
loppuvat vakkasesta, niin heitä pyssy olalle ja hanki jotakin pataan
pantavaa."
"Olen yrittänyt pyytää hylkeitä, mutta ne ovat menneet merelle karkuun.
Ja jäniksiä ja metsoja ei tänä talvena ole runsaasti."
"Jäniksiä ja metsoja -- kuka nyt sellaista roskaa ajattelee. Ei,
parempaa riistaa minä tarkoitan. Ahvenanmaan metsissä ei ole puutetta
hyvistä paisteista, jotka toistaiseksi vielä kulkevat neljällä jalalla
ja odottavat vain metsästäjän kuulaa."
"Mitä sinä tarkoitat, Lassi?"
Tämä kumartui teinin puoleen ja kuiskasi hänen korvaansa:
"Minä tiedän sopivan hirvien oleskelupaikan. Jos tahdot tulla mukaan,
niin lähdemme jonakin kuutamoyönä ja nappaamme itsellemme kauniin
koirashirven."
"Oletko mieletön, Lassi. Etkö tiedä että kuninkaalla yksin on oikeus
ampua hirviä Ahvenanmaalla? Jokainen ahvenanmaalainen hirvi on
kuninkaan yksityisomaisuutta, ja jos siihen kajoo, niin tuomitsee laki
pahantekijän kuolemaan."
Lassi nauroi.
"Ja siitä huolimatta", sanoi hän, "ammutaan vuosittain Ahvenanmaalla
useitakin hirviä metsämiehen siitä kärsimättä. Mutta eipä hän olekaan
niin typerä, että hän ilmoittaisi nimismiehelle, milloin hän aikoo
ampua hirven. Luoja on luonut eläinparat ihmisten hyväksi, mutta
sanassa ei sanota, että kuninkaalla yksin olisi oikeus niihin. Sitä
paitsi ei meillä ole kuningasta Ruotsissa, vaan ainoastaan
kuninkaallinen neito, joka on vain 16 vuoden vanha, eikä hänen taida
tehdä mieli lähteä Ahvenanmaalle hirviä metsästämään."
"Yhdentekevää. Voihan hän lähettää jonkun puolestansa. Sitä paitsi
väitetään, että nuori kuningatar on hyvin huvitettu metsästyksestä,
niin että kempä tietää?"
"Jos hän tietäisi, että Ahvenanmaan asukkaat näkevät tänä talvena
nälkää, niin ei hän ankarasti rankaisisi sitä, joka hätäänsä ampuu
hirven. Muuten hän ei tulisi hyväsydämiseen isäänsä."
"Siinä kyllä voit olla oikeassa, Lassi. On raskasta nähdä nälkää, kun
metsässä on yllin kyllin ravintoa. Yksinpä isänikin, joka on niin
kuningasmielinen, ettei toista hänen vertaansa koko maassa, arvelee,
että metsästyslait ovat kohtuuttomia ja vääriä, sen hän on useasti
sanonut, varsinkin kun hirvistä on ollut puhetta, jotka kesäisin eivät
tuota niinkään vähän tuhoa talonpoikien pelloilla, mutta onpa hän
myöskin sanonut: lakia tulee meidän kunnioittaa. Enpä kuitenkaan usko,
että nykyään, niinkuin korkeasti edesmenneen kuningas Kaarle IX:n
ankaran hallituksen aikana, rangaistaisi hirvenampujaa kuolemalla,
vaikkakin laki siten määrää."
"Siinä sen näet. Ja mitä kersanttiin tulee, niin minun mielestäni
hänellä, joka kuninkaan palveluksessa on uhrannut molemmat jalkansa,
pitäisi olla oikeus vaatia vastalahjana kuninkaalta, että hän saisi
tyydyttää nälkäänsä kuninkaallisen hirven lihalla, sellaisessa hädässä
kuin hän ja hänen perheensä nyt on. Sitä suuremmalla syyllä, kun hänen
kolme vanhinta poikaansa on sotapalveluksessa Saksassa."
Teini nauroi.
"Jos minä", sanoi hän, "saadakseni särvintä taloon, ampuisin yhden
kuninkaan hirvistä, niin luuletko sinä, että minä tai joku muu, jollei
juuri kuningatar itse, saisi isä ukkoa, maistamaan palastakaan sen
hirven lihaa? Ei, pikemmin hän kuolisi nälkään. Vanhan kersantin kunnia
ei istu vatsassa, vaan hiukan korkeammalla. Ja mitä hyötyä koko
salametsästyksestä silloin olisi, sillä en minä itseni vuoksi yritä
hankkia ruokaa taloon. Tämänpäiväinen käyntini enoni luona oli raskas
matka, enkä minä sitä olisi tehnyt, jos vain minusta olisi ollut
kysymys. Mutta en voi nähdä omaisteni kituvan koettamatta ainakin
lieventää hätää."
"Se onkin sinun velvollisuutesi. Mutta mitä nyt minun ehdotukseeni
tulee, niin tiedän kyllä, että kersantti ei koskaan suostuisi syömään
hirvenlihaa. Mutta mitä sillä väliä? Ukkoa on autettava vastoin hänen
tahtoaan. Eikä se vaikeata ole. Minä neuvon sinulle miehen
lähiseudulla, joka salassa ostaa ja maksaa käteisellä rahalla sekä
nahan että lihat. Rahoilla hankit sinä sitten sekä jauhoja että muita
elintarpeita kyläkauppiaalta, ja sanot kersantille, että olet ne saanut
ampumistasi hylkeistä. Sitten voit huoleti palata Turkuun ja jatkaa
lukujasi, sillä silloin voit olla huoleti, että vanhukset tulevat
toimeen kevääseen saakka, ja sen jälkeen ukko omin neuvoinkin
suoriutuu."
"Tuo kuuluu erittäin hyvältä, ja jos suunnitelmaasi voitaisiin
toteuttaa rikoksetta ja valheetta, niin olisin sinulle kiitollinen
neuvostasi. Mutta siten se ei käy. Isäni on opettanut minulle, että
rehellisyydellä pääsee pisimmälle."
"Niin, jos tahtoo nähdä nälkää. -- -- Mutta jos lähemmin asiaa
aprikoituasi tulet toiseen tulokseen, niin käänny puoleeni. Minä pysyn
sanassani."
Teini työnsi sen enempää sanomatta suksisauvansa lumeen ja katosi
äkisti lumituiskuun.
Talonpoika katsoi vielä hetken aikaa teinin jälkeen ja mutisi
hampaittensa välissä:
"Kyllä hän tulee, kun oikein kovalle ottaa. Ja jos kaikki onnistuu,
niin Karin, tuo kopea letukka, on vallassani, hän, joka pitää itseään
liian hyvänä ruvetakseen talonpojan vaimoksi."
Sitten hän uhutti hevostansa ja hetken kuluttua hänkin oli kadonnut
lumipyryyn, joskin vastakkaiseen suuntaan.
* * * * *
Pekka Drufva jatkoi sillä välin hiihtoretkeään. Noin puolen tunnin
hiihdon jälkeen alkoi metsä harveta, ja nuorukainen lähestyi rantaa,
joka oli täynnä lukemattomia lahtia ja niemiä. Myrsky yhä yltyi, ilma
sakeni sakenemistaan. Että Pekka Drufva siitä huolimatta pääsi
eteenpäin, joskin hitaammin, riippui kerrassaan hänen hiihtotaidostaan
ja harvinaisista ruumiinvoimistaan. Ja vieläkin ihmeellisempää oli,
että hän tässä lumipyryssä saattoi pysyä oikealla tiellä. Se riippui
varmaankin enemmän vaistosta kuin silmistä, jotka olivat aivan pyryn
sokaisemat.
Mutta vähitellen hän pääsi matkansa määrään, matalan mökin edustalle,
jonka ikkunasta tuli loisti. Hän asetti sukset seinää vasten, pudisti
lumen yltään ja astui pimeään eteiseen, missä hän ripusti tyhjän
säkkinsä naulaan. Sen jälkeen hän meni tupaan, jota valtava pystyvalkea
valaisi.
Mökin pienuuteen nähden oli tupa varsin tilava, joskin neljännen osan
siitä vei suuri muuri tulipesineen ja leivinuunineen, ja sen
yläpuolella oleva holvi, jonka yksi kulma lepäsi vankan, leikkauksilla
koristetun tammipylvään päällä. Se oli n.s. harjatupa, jommoisia
saarella oli useita, mutta tässä oli sittenkin joitakin erikoisuuksia
huomattavissa. Niinpä toisella pitkällä sivulla oli ikkuna
lyijykehyksisine lasiruutuineen, harvinainen ylellisyystavara
tosiaankin näinä aikoina ahvenanmaalaisessa tuvassa, sillä tavallisesti
käytettiin lasin asemesta vain öljyttyjä kalvoja ja usein ne
sijoitettiin kattoon. Siten oli laita tuvan toisessa päässä.
Lasi-ikkuna sekä tuvan kalusto yleensäkään eivät todistaneet köyhyyttä,
päin vastoin jommoistakin varallisuutta sekä ilmaisivat samalla, että
tuvan asukkailla oli hiukan suuremmat vaatimukset elämän ulkonaisiin
oloihin nähden kuin tavallisilla torppareilla.
Nälkävuosina vain hätä kolkuttikin tämän tuvan ovelle. Tavallisissa
oloissa kersantti osasi kylläkin pitää sen loitommalla.
Erikoisuutena tälle tuvalle oli sekin, että hirsiseinät olivat
aistikkaasti peitetyt kalaverkoilla, jotka nähtävästi olivat aivan
uusia ja käyttämättömiä.
Muurin ja pitkänseinän välinen ala oli järjestetty jommoiseksi
juhlahuoneeksi. Siellä vallitsi suurempi siisteys kuin muualla ja
kaikki laitteet olivat sirompia; siellä suuri perhevuode oli saanut
paikkansa, ja sen yläpuolella riippui kuningas Kustaa Aadolfin kuva
päärynäpuisissa, veistetyissä kehyksissään, jota vielä lisäksi ympäröi
pajunlehdistä solmittu seppel, ainoa laakeripuun tapainen, joka
Ahvenanmaalla kasvaa. Kuvan alla riippui kaikesta päättäen paljon
käytetty pertuska, ase, joka jo kolmekymmenvuotissodan aikana oli
joutunut pois käytännöstä, mutta jota sen sijaan jalkaväen aliupseerit
kantoivat virkamerkkinään.
Uunin toisella puolella istui itse kersantti Drufva veistäen puuta. Hän
oli oikea sankari vartaloltaan, vuodet ja rasitukset eivät olleet
käyristäneet hänen selkäänsä. Harvinaisen leveät hartiat, voimakkaat
käsivarret ja suuret jäntevät kädet todistivat murtumatonta
ruumiinvoimaa ja hyvää terveyttä. Pää oli kaunismuotoinen, hopeinen
parta valui alas rinnalle, siniset silmät olivat terävät ja terve
kasvojenväri ilmaisi pikemmin parhaassa iässään olevaa miestä kuin.
vanhusta.
Oikeastaan kersantti ei vielä ollutkaan mikään ikäloppu. Aivan
vastikään hän oli täyttänyt 60:nnen ikävuotensa. Mutta tukka ja parta
olivat aikaisin harmaantuneet, ja siksi hän näytti vanhemmalta kuin
mitä hän oli. Jolleivät ne olisi kadottaneet alkuperäistä väriään, niin
olisi voinut luulla häntä 50-vuotiaaksi mieheksi.
Jos miehen ruumiin yläosa teki voimakkaan vaikutuksen, niin sen alaosa
sen sijaan oli kovin surkea. Jalkoja ei ollut lainkaan olemassa,
molemmat jalat olivat katkaistut polvien yläpuolelta. Eikä hänellä
ollut puujalkojakaan. Sen sijaan jalantynkät olivat pistetyt
nahkalieriöihin, joissa oli pyöreät, pehmeät pohjat, ja niillä hän
kulki, tosin ei nopeasti, mutta sittenkin vakavammin kuin
kainalosauvoilla. Sitä paitsi olivat kädet täten vapaat, mikä oli
suureksi eduksi hänen työskennellessään pienellä maatilkullaan. Mutta
kovin omituiselta tuo suuri jättiläinen näytti, joka siten oli
kutistunut kääpiöksi.
Paitsi pientä maanviljelystään oli kersantti Drufvalla kaksikin varsin
edullista ansiolähdettä. Hän oli taitava puunveistäjä ja verkonkutoja.
Hän osasi taitavasti kirjailla rasioita, haarikkoja, puuvateja ja
vitimiä, joilla pellavaa kalvitaan. Varsinkin näitä viimeksimainittuja
meni runsaasti kaupaksi.
Ahvenanmaalla oli näet vanhoilta ajoilta sellainen tapa yleinen, että
kun nuori mies rakastui nuoreen tyttöön, kosi hän häntä siten, että hän
lahjoitti hänelle vitimen, jonka tuli olla mahdollisimman kaunis ja
leikkauksilla koristeltu. Jos tyttö otti sen vastaan, niin antoi hän
kosijalle myöntyvän vastauksen, mutta jos hän lähetti sen takaisin,
merkitsi se rukkasia. Naimiskaupat solmittiin Ahvenanmaalla sen vuoksi
siten, että ensiksi mentiin kersantin luo ja ostettiin vidin ja sen
jälkeen lähdettiin pappilaan kuulutusta hakemaan.
Mutta nyt oli hätävuosi saarella, ja siksi kersantin tavalliset
apulähteet olivat ehtyneet. Tänä vuonna ei edes kosittu. Ei ainakaan
vitimiä siihen tarvittu. Ja talonpojilla, jotka melkein kaikki myös
olivat kalastajia, ei ollut rahaa millä ostaa verkkoja. Ahvenanmaa oli
sitä paitsi kuukausimääriä ollut erotettuna mannermaasta, niin hyvin
lännen kuin idän puolelta. Oli täydellinen kelirikko.
Loimuavan takkavalkean toisella puolella istui kaksi naista ahkerasti
pyöritellen rukkejansa. Vanhempi heistä oli Anna muori, kersantin
vaimo, joka huolimatta viidestäkymmenestä vuodestaan ja varmaankin
hyvin työteliäästä elämästään oli yhä nuorekas olennoltaan. Lempeät ja
kauniit silmät ilmaisivat lempeää ja ystävällistä luonnetta. Nuorempi,
joka suuresti muistutti äitiään, joskin hän oli suurikasvuisempi ja
karheatekoisempi, mutta siitä huolimatta varsin kaunis tyttö, oli
Karin, puolisoiden ainoa tytär, kahta vuotta vanhempi nuorinta poikaa,
Pekkaa.
Kun Pekka Drufva astui tupaan, meni hän nyökättyään päätä
tervehdykseksi ikkunanalaisen hyllyn luo, otti kirjan ja istahti
lukemaan takan ääreen, ikäänkuin hän ei olisi käynyt pihaa kauempana.
Kersantti tarkasteli häntä puoleksi ilkkuvalla katseella.
"Oletko käynyt enoa tervehtimässä Mustassakylässä", kysyi hän vihdoin.
"Kävinhän tuota."
"Lähettikö hän lämpimiä terveisiä?"
"Enpä voi kehua."
"Minnekä sinä panit tuomasi jauhot?"
"Enhän minä saanut jauhoja."
"Mitä rikas Sven sanoi sinulle, kun pyysit jauhoja?"
"Hän sanoi, että näin huonoina aikoina täytyi jokaisen pitää itsestään
huoli."
Kersantti naurahti.
"Kas vaan, minäpä luulin aina, että jos milloin niin kovina aikoina
kelpo miestä oli autettava. Minä tarkoitan, hyvinä aikoina hän auttaa
itseään. Mutta Sven eno on muita viisaampi. No, sanoitko minultakin
terveiset ja kysyit lainaisiko hän hiukan rahaa verkkolankojen ostoon?"
"Kysyin kyllä."
"Entäs mitä hän vastasi?"
"Hän sanoi, että mies, jolla on varaa hankkia lasiruudut tupaansa ja
kustantaa poikansa Turun kymnaasiin, ei suinkaan ollut lainan
tarpeessa."
Kersantti siristi silmiään ja kääntyi vaimonsa puoleen.
"Muistatko, Anna, miten sinä, kehottaessasi minua kahdeksan vuotta
sitten muuttamaan vanhasta kodistani Roslagenista sinun kotiseudullesi,
Ahvenanmaalle, vetosit siihen, että me täällä hädän hetkenä voisimme
saada tukea rikkailta sukulaisiltasi. Mitä sinä nyt tästä arvelet?"
Anna muori puri huultaan, mutta vastasi lempeästi:
"Enpä minä sittenkään ollut aivan väärässä, sillä toisen veljeni,
Niilon avutta emme koskaan olisi voineet kouluuttaa Pekkaa. Onhan
hänellä, tietääkseni, sekä vapaa asunto että ruoka enonsa luona
oleskellessaan Turussa."
"No, siinä olet kyllä oikeassa, Anna", myönsi kersantti. "Mutta
katsohan, hevosenkengittäjävanhin Turussa onkin oikea miesten mies,
joka ei ole enemmän veljensä Svenin kaltainen kuin pertuska taikon. Ja
sitä paitsi hän ei asu Ahvenanmaalla, niin etten voinut luulla sinun
tarkoittavan häntä puhuessasi 'tuesta'. Mutta miksikä sinä välttämättä
tahdoit tänään, tämmöisessä koiran ilmassa vielä lisäksi, lähettää
pojan Mustaankylään sellaiselle asialle? Sanoinhan sinulle edeltäkäsin,
miten sen asian kävisi, niin, vastaukset osasin ulkoa ennenkuin olin ne
kuullutkaan. Mutta minä sallin sinun tehdä mielesi mukaan, sillä minä
tuumin: Voi olla hyväksi, jos Anna oppii perin pohjin tuntemaan
vanhimman veljensä."
Anna muori oli vaiti, ja hiljaisuus vallitsi takan ääressä. Kersantti
veisti, naiset kehräsivät, ja Pekka luki. Äkkiä sanoi kersantti
karskilla äänellä, joskin sanojen alla tuntui syvä liikutus:
"Huomenna on Kukkanen teurastettava."
Kaikki kolme kuuntelijaa hätkähtivät, ikäänkuin sähköiskusta. Anna
muori alkoi heti puolustaa lemmikkiään.
"Mutta mies kulta, ethän sinä voine sitä tarkoittaa? Teurastaisimmeko
Kukkasen, joka on paras! lehmä koko paikkakunnalla ja johon me kaikki
olemme niin suuresti kiintyneet -- ainoan lehmämme, ainoan
kotieläimemme voinen kai sanoa, sen jälkeen kuin vuohet teurastettiin
viime syksynä. Milläs me voisimme korvata sen mainion maidon?"
"Vedellä. Kaivo on paras aittamme, sillä se ei tyhjene koskaan."
"Ja kuka vetää sahraa, kun keväällä on kylvettävä?"
"Sen minä teen. Minun jalkani ovat lyhyet mutta vahvat."
Anna muori risti kätensä ja huojutti suruissaan vartaloaan edes ja
takaisin.
"Ymmärräthän sinä", sanoi kersantti lempeämmällä äänellä, "että vain
kova pakko saattaa minun tekemään sellaisen päätöksen, sillä toista
sellaista lehmää kuin Kukkasta emme saa koskaan, ja se on palvellut
meitä niin uskollisesti, että lasken sen oikein perheeseen kuuluvaksi.
Mutta en keksi muutakaan keinoa. Lehmän lihalla ja nauriilla, jotka
viime syksynä pelastin pakkaselta, voimme elää kevääseen asti. Ja sen
nahasta voimme saada hiukan rahaakin. Niin, totta totisesti, muuta
keinoa en keksi -- --"
Karin heitti esiliinan kasvoilleen ja kiiruhti ääneensä nyyhkyttäen
ulos. Hetken kuluttua seurasi Pekkakin häntä. Hän tiesi löytävänsä
sisarensa navetasta, ja siellä hän olikin. Siellä oli pimeä, mutta
sisar oli heittänyt oven auki, ja hämärässä valossa hän näki Kukkasen
seisovan karsinassaan ja märehtivän aavistamatta sitä kuolemantuomiota,
joka äskettäin oli langetettu. Ja kädet lehmän kaulaan kiedottuina
seisoi Karin itkien, ikäänkuin hänen sydämensä olisi ollut haljeta.
"Kultakukkaseni", nyyhkytti Karin, "minä suren sinua koko elinikäni,
enkä koskaan maista palastakaan sinun lihaasi, vaan syön vain nauriita,
vaikkapa kuolisin nälkään."
Pekka astui navettaan, laski kätensä sisarensa olkapäälle ja sanoi
lempeällä ja lohduttavalla äänellä:
"Älä itke, Karin, Kukkanen saa elää."
"Ei, kuolla sen täytyy", nyyhkytti Karin, "isä on sen sanonut, ja mitä
isä kerran on sanonut, sen hän myös pitää."
"Minä lupaan sinulle, ettei Kukkasta teurasteta."
Ääni, jolla nuo sanat lausuttiin, kuului niin varmalta, että Karinin
epätoivo katosi. Iloisena hän kiersi käsivartensa veljensä kaulaan ja
kuiskasi:
"Jos sinä pelastat Kukkasen, niin kiitän sinua koko elinaikani."
Kun Pekka hiukkasta myöhemmin palasi tupaan, astui hän isän luo, laski
kätensä hänen olkapäälleen ja sanoi:
"Anna Kukkasen elää vielä pari päivää. Olen kuullut, että
Lumparinselällä on hylkeenreikiä."
"Niin", sanoi kersantti lempeästi. "Antaa sen elää niinkauankuin meillä
on toivoa suoriutua tästä pulasta muulla tavalla. Jos saisit ammutuksi
hylkeen tai kaksi, pääsisimme hyvän matkaa edemmäksi."
Karin katsoi kiitollisena veljeensä, ja äiti astui hänen luokseen ja
taputti häntä poskelle.
Varhain seuraavana aamuna, kun ilma oli kaunis, joskin pakkanen yhä
paukkui nurkissa, läksi Pekka Drufva matkaan hyljepyssy olkapäällään.
Illalla hän palasi väsyneenä ja pahoillaan.
"Etkö tavannut hylkeitä?" kysyi kersantti.
"En ainoatakaan. Mutta toivoani en vieläkään ole kadottanut. Ensi
kerralla yritän yön aikaan. Ehkäpä hylkeet uskaltavat esille
kuutamolla." Kersantti nyökkäsi päätään, eikä sinä iltana sen enempää
metsästyksestä puhuttu.
Mutta kun Pekka Drufva kävi vuoteelleen, tuumi hän mielessään:
"Huomenna minä lähden Rapatalon Lassin luo. Jumala antaa syntini
anteeksi, sillä hän tietää, miksi sen teen. Isän ei tarvitse vetää
sahraa kuninkaan palveluksessa silpoutuneilla jaloillaan -- pikemmin
joku kuninkaan hirvistä saa heittää henkensä."