kapteeni Dawyson siinä, aavistaen loppunsa tuossa kauheassa
haaksirikossa saavansa, ilmoitti minulle, että hän juuri oli vehkeillyt
laivamme upottamiseksi, niin kuin olin häntä epäillytkin.
Tunnonvaivoissa hän siinä tunnusti tehneensä laivan pohjaan tuon aukon,
josta jo olen kertonut, ja aikoneensa sitten Juan Fernandes saaristossa
tahi muualla sopivalla hetkellä sen lopullisesti aukaista, kuitenkin
sillä tavalla, ettei ihmishenkiä hukkuisi. Hänellä oli joku osa laivaa
omanaan ja lastia myös; mutta viimeksi mainittu oli arvotonta tavaraa,
vaikka petollisesti ilmoitettu, ja laiva lastineen kaikkineen hyvin
korkeasta summasta vakuutettu. Vielä hän pyysi, että jos hän, niin kuin
itse varmaan uskoi, saisi surmansa kostoksi kauheista hankkeistaan,
minä sitten pitäisin huolta hänen perheestänsä enkä ilmoittaisi hänen
rikostansa hänen perheensä kunnian tähden. Lopuksi hän vakuutti yksin
olevansa syyllinen kamalaan tekoonsa; ei kukaan muu, ei
kauppaneuvoskaan siitä mitään ollut tiennyt. Tarkempia selvityksiä
viittasi hän vielä löydettävän tuossa jo ennen mainitussa salkussa,
jossa myös olivat hänen rahansa ja asiapaperinsa.
Tämmöinen oli kuolevan Pehrsonin kertomus, jonka totuutta ei meillä
ollut syytä epäillä. Selvää on sanomattakin, että se synnytti meissä
katkeruutta sitä vastaan, jonka tähden niin suuri osa tovereitamme oli
saanut ennenaikaisen hautansa ja me jäljelle jääneet viettäneet niin
kauheita päiviä, ja tuskin kukaan meistä enää ihmisten seuraan
pelastuisi.
Yksi asia minua kumminkin ihastutti, se nimittäin, ett'ei kauppaneuvos
ollut osallinen tuohon vehkeesen. Kovin katkeroitti sitä vastaan
mieltäni se, etten tuota kapteenin salaperäistä salkkua kerinnyt
pelastamaan.
Pehrsonin kertomuksen kuultuamme erosimme kukin toimillemme tuota
kapteenin kauheata tekoa ja sen seurauksia miettien. Seuraavana aamuna
menin Pehrsonin lehtivuoteen ääreen. Siinä hän virui kurjana ja
kuivettuneena, ja minä näin, ettei hänellä ollut enää monta hetkeä
jäljellä. Huomattuaan minut, viittasi hän minua lähestymään.
Kallistettuani korvani lähelle, kertoi hän kuiskien, että hänen kotonsa
on Ruotsissa Hudiksvallin kaupungissa. New-Yorkin pankissa kertoi hän
itsellään olevan säästössä 950 dollaria. Vastakirja oli Ruotsin
konsulin hallussa. Hän pyysi minua, jos saaresta hengissä pääsisin,
toimittamaan rahat hänen äidillensä. Vastakirjan mukana oli hänen
testamenttinsa, jonka hän oli tehnyt jo toista vuotta takaperin eräälle
merimatkalle lähtiessään. Vielä pyysi hän, että, jos kotimaahani
palaisin, poikkeisin myös viemään hänen viimeiset terveisensä hänen
äidillensä. Sitä paitsi uskoi hän minulle, että hänellä
kotikaupungissaan oli kihlattu morsian, lapsuuden toveri, jolle hän
toivoi minun niin ikään hänen terveisensä vieväni ja ilmoittavani, että
hän uskollisena sulhona oli kihlasormuksensa hautaansa vienyt.
"Todista, että olet itse nähnyt sen!" lisäsi hän ja näytti minulle
laihtunutta vasenta kättänsä, jonka nimettömässä sormessa sormus
huljui, sillä niin oli hänkin nälkiintyneenä laihtunut. Ja pian tämän
jälkeen oli kunnon Pehrsonkin meidän joukostamme eronnut.
Vielä saman päivän iltana, auringon luodessa viimeisiä säteitään
välkkyvälle meren pinnalle, teimme heille, nimittäin Daltonille ja
Pehrsonille, viimeisen palveluksemme, haudaten heidät toveriensa
viereen ja pystyttäen yhteisen kiven heidän haudalleen. Siihenkin
hakkasimme heidän muistoksensa kirjoituksen samaan tapaan kuin
edellistenkin vainajain.
Näitä kunnon tovereitamme surimme syvästi; sillä he olivat
molemmat kaikin puolin kunnon miehiä ja vielä päälliseksi niin
kristillismielisiä, että heiltä, erittäinkin Daltonilta, saimme tämän
erakko-elämämme aikana kuulla monta lohduttavaa ja mieltä ylentävää
puhetta ja kehoitusta luottamaan kaikissa vaiheissamme taivaalliseen
Isäämme, joka on aina valmis vastaan ottamaan tuhlaajapoikina palaavia
lapsiansa, kun he vaan nöyrin ja katuvaisin sydämin häntä lähestyvät.
Päivä päivältä tuli tilamme yhä kurjemmaksi. Me makasimme
multavuoteillamme melkein alasti; sillä vaatteemme olivat jo melkein
kaikki kuluneet hätämerkeiksi ja lamppujemme sydämiksi, emmekä enää
viitsineet koota lehtiäkään asuntoomme, vielä vähemmin puhdistaa
itseämme. Kuka loikoili nuotion ääressä, porossa ja noessa, mikä
missäkin. Viimeisetkin pelastuksen toiveet olivat kadonneet. Kukin
oleskeli missä halusi, toisistaan välittämättä. Vartosimme vaan
jonkunlaista loppua.
Huhtikuun 27 päivänä tuli Bullard luokseni, lykkäsi minua kylkeen ja
sanoi keksineensä pelastuskeinon. Minä nousin ja seurasin häntä
horjuvin askelin ymmärtämättä, mitä hän tarkoitti.
Kun hän oli vihdoin vaivalla saanut kaikki toverit kokoon, vei hän
meidät asuntoomme.
"Ystävät ja onnettomuuteni toverit!" alkoi hän. "Ehdotukseni on tällä
kertaa lyhyt. Niin kuin näette, kasvaa kurjuus päivä päivältä, eikä
pelastuksen toivetta näytä meillä enää olevan. Viisi parasta toveriamme
on säälimätön kuolema seurastamme temmannut. Sama kohtalo odottaa
meitäkin, kentiesi vielä julmempi. Katsokaa, ystäväni, toisianne,
olemmeko enää ihmisten näköisiäkään!"
Ja tottapa hän puhuikin. Sillä meitä oli siinä kahdeksan
nälkiintynyttä, monissa kärsimisissä vaivaantunutta miespoloista
multaisessa lehtikasassa melkein alastomina istumassa. Ihoamme ei
voinut sanoa valkoiseksi eikä mustaksi. Se oli vetäytynyt ryppyihin
lihattomien jäsenten päällä, ja melkein koko ruumiimme oli kuivana
rupena, yltä yleensä ilettäviä halkeamahaavoja täynnä. Silmämme olivat
painuneet niin syviin kuoppiinsa, että ainoastaan niiden tuijottava
terä sieltä kiilui. Lyhyesti sanoen olimme kaikki kuin kauhistavia
luurankoja, se vaan eroa, että vielä vähän liikuimme ja puhuimme.
Kummalliset päähineemme, jotka olivat bananas- ja pähkinäpuun lehdistä
palmikoidut, niin että paljaat lehtien varret törröttivät ylöspäin,
eivät suinkaan meitä kaunistaneet. Joillakuilla oli samoja lehtiä
ruumiinsakin verhoiksi sideltyinä.
Kun olimme hetken aikaa äänettöminä toisiamme tarkastelleet, jatkoi
Bullard: "Toverit! Tässä on samallaisia juuria, joita syötyään Mac
Camell viimeiseen uneensa levollisesti nukkui. Ehdotukseni on
semmoinen, että syömme näitä maukkaita juuria viimeiseksi ateriaksemme
ja sitten laskeumme rauhassa levolle viimeisen kerran. Rukoilkaamme
Luojaa antamaan tämä tekomme anteeksi. Monta päivää ei meillä
kuitenkaan enää jäljellä ole. Mitä sanotte toverit?"
"Hyvä on, hyvä on," kuului joka miehen suusta yht'aikaa, ja yksi
joukosta vielä lisäsi: "Mitäpä olisi elämästämme täällä; pelkkää
tuskaa, vaivaa, nälkää, ja lopuksi välttämätön kuolema kumminkin!"
Bullardin kehoituksesta vieritimme kiven aukon eteen. Sitte kehoitti
hän minua Dalton vainajalta peritystä kirjasta lukemaan
hautaussiunauksen itsellemme, ett'emme siunaamattomina muuttuisi
muumioiksi.
Minä tein niinkuin kehoitettu oli. Mutta viimeisiä sanoja lukiessani
sortui ääneni mielenliikutuksesta, ja yhtä liikutettuja näkyivät
toisetkin olevan. Hetken kuluttua nousi Wilson ja sanoi: "Tätä en voi
enää kestää. Lopettakaamme nyt pian tämä viimeinen surullinen näytelmä!
Suokaa minun nyt sanoa viimeinen siunaus, ja sitten ryhtykäämme
ateriaan!"
Hän ojensi kätensä meidän puoleemme ja kehoitti meitä kaikkia
seuraamaan häntä. Laskeusimme kaikki polvillemme ja rukoilimme sana
sanalta hänen jäljessään, kyynelvirrat valuen jokaisen kuivuneita
poskipäitä alas. Isä meidän ja Herran siunauksen luettuamme nousimme
ylös ja kättelimme toisiamme, toivoen vielä tuolla Tuonelan satamassa
tapaavamme toisemme.
"Oletteko valmiit nyt, toverit? Istautukaa tähän!" kuului Bullardin
syvä ääni joukosta.
Istahdimme kehoitusta totellen, ja nyt jaettiin melkoinen määrä
nukuttavia juuria kullekin. Yht'aikaa haukkasimme niitä suun täydeltä.
"Mutta mikäs se oli?" huudahdin minä, ja kavahdin pystyyn, sylkäisten
suuni tyhjäksi. "Kuulkaa, taas! Totisesti, jos ei kuuloni petä, jos en
houri, niin ovat paukaukset pyssyn laukauksia!"
"Totta totisesti!" huudahti nyt Wilsonkin, "on Jumala kuullut
rukouksemme. Korkeimmalle olkoon kiitos! Mitä seisotte, toverit, siinä
ja töllistelette; sylkäiskää kadotuksen palat suustanne! Ettekö
ymmärrä, että pelastus on tullut, meitä etsitään! Joutuin, miehet, ulos
täältä haudastamme!"
Kuin raivohenget ryntäsimme luolastamme ulvoen ja huutaen ilosta, sillä
todellakin kuului pyssyn laukauksia ja ihmisääniäkin, kun pääsimme
ulos. Juoksimme ääniä ja laukauksia kohti. Entiset voimamme näkyivät
palanneen; ei heikkoutta eikä väsymystä nyt tunnettu.
"Tuolla!" huusin minä, "ovat pelastajamme," ja osoitin kädelläni
miesjoukkoa, joka näkyi nostavan jotain otusta maasta pois kantaakseen.
Verrattomalla ilon ja riemun kiljunalla kiiruhdimme askeleitamme
pelastajiamme lähestyen.
Jo huomasivat he meidät. Mutta he pakenivat, ikään kuin joukko
villipetoja olisi heidän kintereillään, huutaen täyttä kurkkua:
"Jumala, auta ja pelasta meitä; saari on täynnä kummituksia ja pahoja
henkiä!" Vieläpä muutamat houkkiot laukasivat pyssynsä meitä onnettomia
kohden. Mutta onneksi olivat he niin pelon ja kauhistuksen valtaamat,
ett'eivät osanneet tähdätä. Muutamia kuulia meni vinkuen korviemme
ohitse, muuta vahinkoa vaikuttamatta, kuin että kolme miestä kaatui
peljästyksestä, luullen itsensä haavoitetuksi.
Huomattuani, että oli mahdoton heitä pysähdyttää ja rauhoittaa, pyysin
tovereitani istumaan ruohostoon, kunnes menisin yksin heille
vakuuttamaan olevamme haaksirikkoon joutuneita, joita pelastamaan he
varmaankin olivat tulleet. Käveltyäni vähän matkaa sinne päin, missä
heidän veneensä oli, tapasin heidän johtajansa, laivan perämiehen, joka
juoksi metsästä, kuultuaan väkensä huudot kummituksista. Huomattuaan
minut, pysähtyi hän kuin kiinni naulattu, hämmästynyt katseensa
kiinnitettynä minuun. Ennen kuin kerkisin hänelle mitään sanoa,
huudahti hän: "Pyhän Jumalan nimessä, kuka olet?"
"Kukako olen?" vastasin. "Minä olen haaksirikkoon joutuneen Martha
Brokerin perämies, nälkiintynyt, haudan reunalla horjuva merimies
raukka. Tulitteko meitä tänne surmaamaan, koska miehesi laukasivat
pyssynsä meitä vastaan, vai pelastamaanko? Ettekö näe, että olemme
ihmisiä niin kuin te itsekin, vaikka olemme kurjuuteen ja epätoivoon
vaipuneina tämmöiseen tilaan joutuneet."
Kerroin sitten lyhyesti onnettomuutemme pääpiirteet ja kuinka lähellä
olimme olleet tästä maailmasta erota.
Hän seisoi aina edelleen kuin patsas, tarkasti seuraten kertomustani.
Lopetettuani lausui hän silmiään hetkeksikään minusta kääntämättä: "Jos
se on totta, mitä kerrot, niin sano, vieläkö Mathew Wilson, joka oli
Martha Brokerissa, elää, vai onko hänkin muuttunut kaltaiseksesi?
"Tunnetko Mathew Wilsonin?" huudahdin. "Hänet olet pian kohtaava.
Saanko siis kutsua tänne toverini, jotka vähän matkan päässä täältä
odottavat apuanne?"
Hän näytti vieläkin epäilevän, tarttui käsivarteeni, koettaakseen
olinko henki vai maallinen olento. Vihdoin näkyi hän tulleen
vakuutetuksi erhetyksestään, ja käytöstään häveten pyysi hän
kohteluansa anteeksi, vieläkin ihmetellen, kuinka kurjan näköiseksi
elävä ihminen voi tulla.
Menimme sitten toveriemme luo, ja perämies kutsui miehensä kokoon
vihellyspillillään. Pian olivat asiat meidän kesken selvillä, ja mikä
vielä oli kummallisempaa tässä pelastuskohtauksessa, oli se, että M.
Wilsom ja tämä höyrylaivan perämies olivat veljekset. Sanomattakin on
selvää, että heidän aavistamaton kohtauksensa oli liikuttava.
Tunnin kuluttua olimme matkalla höyrylaivaan, josta pelastusmiehistö
oli lähetetty. Se oli St. Franciskosta Philadelphiaan menevä
matkustajahöyrylaiva "White Eagle," johon me pelastuimme. Kapteeni oli
aamupäivällä laivan kulkiessa jotenkin etäällä saarestamme huomannut,
näköputkella merta tarkastellessaan, oudonlaisia hätämerkkiämme pitkien
tankojen huipuissa. Hän oli heti kääntänyt kulun saareen päin, tullen
sitä niin lähelle kuin uskalsi. Hän oli luullut saaressa asuvan
villejä, ja joitakuita sivistyneitä joutuneen heidän valtaansa ja
olevan nyt jonkun avun tarpeessa. Siksi varusti hän 15 miestä aseilla
mahdollista tarvetta varten ja lähetti heidät perämies Wilsonin
johtamina pelastamaan, jos joitakuita vielä olisi pelastettavina.
Saareen päästyänsä alkoivat miehet sitä varovasti tutkia, peläten minkä
pensaan takaa hyvänsä villiparven heidän kimppuunsa ryntäävän. Kun he
olivat siten siellä ja täällä kierrelleet, olivat he huomanneet kivet
toveriemme hautakummuilla ja saaneet niistä tietää, mistä laivasta
haaksirikkoon joutuneet olivat. He eivät, merkillistä kyllä, olleet
huomanneet meidän asuntoamme; sillä sen yli oli ruohoa kasvanut
niinkuin muuallekin. Hautakivet tarkoin tutkittuansa rupesivat he yhä
tarkemmin etsimään jälkeenjääneitä, joita heidän mielestään täytyi
olla, koska olivat toverinsa haudanneet. Mutta kun etsimiset olivat
turhia, me kun olimme melkein maanalaisessa kuopassamme, ryhtyivät he
metsästykseen, edes jotakin laivaan viedäkseen. Siksi olikin heidän
hämmästyksensä sitä suurempi, kun me niin äkkiarvaamatta syöksyimme
heidän näkyviinsä, melkein alastomina, kummastuttavan näköisinä
omituisissa lehtipuvuissamme.
En voi kuvata iloamme ja rajatonta onnellisuuttamme, jota tunsimme, kun
niin monen vaaran, tuskan ja kärsimyksen jälkeen, kun kaiken toivon jo
luulimme turhan olevan, näin pelastetuiksi tulimme. Tuskin voimme
todeksi uskoa, että nyt todellakin kiidimme kohti höyrylaivaa, joka
tuloamme vartoi. Kolmen sadan ihmisen silmät katsoa töllistelivät
tuloamme, ihmetellen mitä olentoja olimmekaan, kuin niin kummallisilta
ja kurjilta näytimme.
Nyt olisivatkin vihdoin kaikki vaivamme olleet lopussa, ja me kaikki
muutamissa päivissä virkistyneet, jos ei tietämättömyys tai
ajattelemattomuus olisi saattanut White Eaglen perämiehen
hyväntahtoisuudessaan syöksemään meitä uusiin kärsimisiin ja vaivoihin.
Hän oli, nimittäin, saatuansa meidät veneesensä ja huomattuaan, miten
heikkoja ja viheliäisiä olimme, tarjonnut meille mukanaan olevasta
pullostaan virkistykseksi konjakkiryypyt. Kukin otti sitä makunsa ja
halunsa mukaan, niin suuren kulauksen kuin halutti. Mutta tästä oli se
selvä seuraus, ett'ei nälästä heikontunut veremme sitä kestänyt, vaan
me jouduimme kovin humalaan.
Saavuttuamme White Eaglen sivulle, nousimme rohkeasti huimapäisinä kuin
villit laivaan, ilman mitään kainostelua.
Kun matkustajat, jotka olivat kokoontuneet kannelle tulokkaita
katsomaan, näkivät meidän tulevan köysiportaita ylös, kuului joukosta
hämmästyksen huuto toisensa jäljestä. Mutta kun ennätimme kannelle ja
minä seitsemän toverini kera lähestyin takakannella seisovaa kapteenia,
väistyi joukko tieltämme, ikään kuin ruttotautisia paeten. Kun laivan
lääkäri, joka seisoi kapteenin vieressä, näki meidät lähempää, huusi
hän perämies Wilsonille: "Mitä, Jumalan nimessä, olette ajatelleet, kun
tuollaisille olennoille olette väkeviä juomia antaneet? Kuka voi sanoa,
vieläkö nuo onnettomat tuosta eloon selvenevät!"
Laiva alkoi jälleen liikkua, ja meidät vietiin istumaan takakannelle,
jossa meille ensin annettiin lusikallinen säilytettyä karmaa ja
lasillisen vettä, joka oli jollakin muulla aineella maustettua. Sitten
kehoitti kapteeni meitä kertomaan onnettomuutemme tapaukset. Saatuansa
tietää, että olin uponneen laivan perämies, käski hän minua kertomaan
surullisen historiamme. Siitä annoinkin niin tarkan selityksen, kuin
mielenliikutukselta voin tehdä. Kertomukseni ajalla olivat kaikki
takakannen matkustajat tunkeuneet ympärillemme ja suurimmalla
tarkkuudella seuranneet kertoelmaani. Ei yhdenkään silmä kuivalta
kuultanut; sääliväisyyden kyynel kostutti jokaisen poskipäitä.
Me saimme haalean merivesi-kylvyn, ja kuivettuneet, rohtuneet ihomme
huolellisesti hierottiin öljyllä. Sitten saimme taasen lasillisen
maidon sekaista juomaa, ja sen jälkeen meidät toimitettiin laivan
lasareettiin levolle.
Toisen päivän iltapuolella herättyämme olimme kaikin niin voimattomat,
ettemme kyenneet päätämme kohottamaan, ja tuon kaiken oli yksi
konjakkiryyppy vaikuttanut. Ja jos emme olisi saaneet niin erinomaista
hoitoa, josta kiitos tulee White Eaglen kapteenille James Lewisille ja
laivan lääkärille W. Rogerhillille, niin olisimme kentiesi kaikin
kuolleet. Nyt olimme kahden viikon kuluttua niin voimissamme, että
jaksoimme liikkua laivan kannella raitista ilmaa nauttimassa, paitse
Dawy Ross ja John Higgins, jotka jo toisena päivänä laivaan tultuamme
heittivät henkensä, lääkärin ilmoituksen mukaan "alkohoolin
vaikutuksesta."
Meitä oli siis neljästäkymmenestä viidestä jäljellä ainoastaan kuusi
miestä, jotka olimme kestäneet kaikki vaivat ja kärsimiset.
Nämä uroot olivat, paitsi minua: James Bullard, kotoisin Liverpoolista
Englannista, 48 v. vanha; Wily Galecher Grenokista Skotlannista, 30 v.
vanha; Jim Darkley Dublinista Irlannista, 25 v. vanha; Lowy Kane
Glascowista Skotlannista, 23 v. vanha, ja Mathew Wilson Porista
Suomesta, 22 v. vanha.
Neljä viikkoa oltuamme White Eaglessa, saavuimme terveinä ja jotenkin
voimistuneina Philadelphiaan, suureen merikaupunkiin Amerikan
Yhdysvaltain itärannikolla. Laivassa kaikki kohtelivat meitä
hellimmällä lempeydellä, erittäinkin naiset. Olimme kaikinpuolin kuin
maksavat matkustajat. Me saimme matkustajilta kaikenlaisia vaatteita,
ja vähää ennen kuin saavuimme Philadelphiaan, annettiin minulle
matkustavaisten kesken kootut 200 dollaria; toiset miehet saivat
jaettavakseen 250 dollaria. Sitäpaitse oli minulle kokoontunut
tavallisen suuri merimiehen kirstu hyviä vaatteita, joita voi
minkälainen herrasmies tahansa käyttää. Muutamat nuoret naiset olivat
osallisina meidän hoitamisessamme niin kauvan, kun sairaina makasimme.
He myös panivat toimeen rahankeräyksen, josta oli yllämainittu mainio
tulos ja josta pääasiallisesti saimme kiittää Miss Fany Ward'ia, Nelly
Burckea ja Mary Cromvellia. Jumala heidän hyväsydämisyytensä
palkitkoon!
Philadelphiaan tultuamme menin Englannin konsulin luo, jossa ilmoitin
Martha Brokerin haaksirikon ja annoin sähkösanomalla siitä Glascowiin
laivan omistajalle tiedon, luetellen eloonjääneitten miesten nimet ja
luvaten heti lähettää täydellisen merivahingon selityksen.
Yksi tovereistani, Mathew Wilson, oli löytänyt itselleen oman armaan
White Eaglessa, erään farmarin tyttären, jonka kanssa hän vietti häänsä
5 engl. penik. päässä Philadelphian kaupungista. Niissä viimeisen
kerran me kuusi olimme koossa, eroten sieltä kukin omille teilleen.
Wilson puolestaan oli päättänyt, ettei enään milloinkaan menisi
merelle. Hänen tulevaisuutensa olikin varmaksi turvattu, sillä hän sai
vaimokseen varakkaan farmarin ainoan perillisen. Bullard sanoi myös
saaneensa tarpeensa merielämästä. Hänellä oli säästössä rahoja, joilla
hän lupasi ostaa Chicagon läheisyydessä teurastuslaitoksen, kutsua
perheensä Liverpoolista ja elää siellä lopun ikäänsä. Kolme muuta
toveriamme, Galecher, Kane ja Darkley, aikoivat jatkaa vieläkin
merielämän vaihtelevaisuuksia.
New-Yorkiin tultuani toimitin ensimmäiseksi Pehrsonin rahat ja
testamentin Hudiksvalliin hänen vanhemmilleen sekä kirjoitin hänen
morsiamelleen, lähettäen hänelle uskollisen sulhonsa viimeiset
terveiset ja lyhyesti kertoen hänen kohtalonsa.
Viikon päivät kaupungissa viivyttyäni päätin lähteä yli Atlannin
Glascowiin eräässä tähtilinjan höyrylaivassa. Lähdin siis astelemaan
laivakonttooria kohden ostaakseni lipun, sitten seuraavana päivänä
alkaakseni matkan. Ohitse mennessäni pistäydyin Suomen ja Venäjän
konsulin luokse kuulustelemaan, olisiko minulle kirjeitä tullut. Ja
kuvatkaapas ihastustani, kun sain paksun kirjeen, jossa oli Englannin,
St. Franciskon, Philadelphian ja New-Yorkin postileimat!
Päällekirjoituksen tunsin oman armaan Maryni käsialaksi.
Lensin kuin nuolena konsulin luota ja juoksin kuin vainottava
ensimmäiseen ravintolaan, jossa tilasin pullon viiniä ja eri huoneen.
Siellä revin kirjeen auki. Tuskin voin lukea ja ymmärtää, mitä se
sisälsi. Eikä se ihme ollutkaan, sillä oma armas Maryni kertoi siinä,
että hänen isänsä oli suostunut liittoomme ja että häät vietettäisiin
niin pian, kuin Martha Broker saapuisi Glascowiin.
Enempää en voinut lukea. Minä join viinin, heitin dollarin pöydälle ja
ryntäsin ulos kuin mielipuoli, odottamatta takaisin tulevaa rahaani.
Sitten ajoin hevosella asuntooni, suljin huoneeni ja aloin nyt vähän
tyyntyneenä uudestaan lukea Maryn kirjettä.
Charlylta oli myös kirje, joka huokui lämmintä veljellistä rakkautta.
Hän ilmoitti, että ei isä ollut voinut Maryn rakkautta moittia ja oli
heti, nähtyään estelyt turhiksi, suostunut liittoomme. Saatuansa kuulla
meidän kihloissa olevan, oli musta pilvi laskeutunut hänen otsalleen;
mutta kun äiti puolusti meitä ja sanoi suostuneensa siihen, oli hän
rauhoittunut ja nähtävästi kovin liikutettuna sanonut: "Siunatkoon
teitä sitten Jumala! Koska tuo jalo nuorukainen sinut, rakas tyttäreni,
minulle lahjoitti, pelastaen sinut oman henkensä uhalla, niin on kait
minun velvollisuuteni nyt sinut hänelle takaisin lahjoittaa."
Vielä oli siinä kauppaneuvoksen rouvaltakin kirje. "Rakas poikani!"
alkoi se. "Avaran valtameren ylitse lähetämme siunauksemme sinulle,
armas poikamme, rakkaan Marymme tulevalle miehelle. Kaikki esteet ovat
nyt poistetut. Riennä vaan kiireesti kotiin. Kaikin vartoomme täällä
sinua. Jumala poistakoon kaikki vaarat tieltäsi ja johdattakoon sinut
onnellisesti tänne!"
Hetken kuluttua lähdin jälleen ulos varustautuakseni huomiselle
matkalleni. Mutta ylen onnelliseksi itseni tuntiessani en voinut olla
pistäymättä erääsen hienoon ravintolaan, jossa onneni harjakaisiksi
tilaisin hienon illallisen sampanjoineen.
Siinä onneani nauttien istuessani kuulin läheisestä huoneesta tuttavan
äänen. Siellä oli vanha laivatoverini Teodor Kruse. Me tunsimme heti
toisemme, ja minä pyysin häntä illallistoverikseni.
Syötyämme ja juotuamme rupesimme sitten kertoelemaan retkiämme sen
jälkeen, kun olimme eronneet. Siinä heti aluksi kuultuani hänen juuri
Glascowista tulevan, en malttanut olla urkkimatta häneltä kuulumisia
sieltä. Hän kysyi minulta, olinko kuullut mitään kauppaneuvos S:stä,
Ardmoare-laivan omistajasta, ja hänen perheestänsä.
Olin hypähtää ylös, kuultuani nimen, mutta sain mieleni maltetuksi.
"Minä tunnen hänet!" huudahdin; mutta samassa johtui mieleeni, että
paras olisi olla varovainen, ehken saisikaan tietää kaikkia, jos
ilmaisen asian oikean laidan. "Mitä hänestä tiedät?" kysyin sitten
tyynemmin. "Onpa hauskaa kuulla, mitä vanhassa maailmassa on
tapahtunut."
"No," alkoi hän, "sanopas, Harryson [minä, niin kuin usein muutkin
merimiehet, olin kulkenut toisella nimellä; olin nimittänyt itseäni
Harrysoniksi ollessani hänen kanssansa samassa laivassa], tunnetko
erästä suomalaista H. nimistä merimiestä, vai olitko itse viime vuonna
Glascowissa?"
Minä kielsin, saadakseni kuulla enemmän, ja sydämeni alkoi rajusti
sykkiä, kuultuani että minusta oli kysymys. "Vai niin," jatkoi hän. "No
sitten saat kuulla oikein merkillisen kertomuksen samasta miehestä."
Sitten kertoi hän oman historiani, vaikka vähän toisenlaisena, ja
viimein seurasi tieto, jota en ollut vielä kuullut ja joka oli tehdä
minut mielipuoleksi. Hän kertoi nimittäin paria päivää ennen Ardmoaren
lähtöä Glascowiin saapuneen sähkösanoman, että saman kauppaneuvoksen
toinen laiva Martha Broker oli joutunut surkeaan haaksirikkoon ja siinä
oli sama suomalainenkin, laivan ensimmäinen perämies, hukkunut.
"Hukkunutko?" huudahdin kavahtaen seisoalleni, sillä en voinut enää
hillitä itseäni. "Sinä valhettelet, katala!" huusin, tartuin häneen
rintapielistä ja pudistin häntä raivostuneena. "Tässä olen elävänä
edessäsi; onko Martha Brokerin perämies merenpohjassa silloin, kun hän
tässä seisoo edessäsi sinua ravistellen?" Ensi hämmästyksessään ei
Kruse voinut sanaakaan suustaan saada, sitä vähemmin tehdä vastarintaa.
Mutta pian oli hän siitä selvinnyt, irroittanut itsensä minusta ja
painanut minut tuolilleni, jossa hän piteli minua kuin pientä poika
nalikkaa.