ajatusvoimiani käsittääkseni, olinko kuollut vai eläväkö; sillä siitä
en selvillä vieläkään ollut, vaikka ymmärrykseni alkoi jo vähin
valjeta. Aloin jo siksi selvitä, että ymmärsin pelätä elävänä
haudatuksi tulevani. Wilson oli juuri ollut ryhtymäisillään työhön,
johon arpa hänet oli määrännyt. Mutta silloin olivat toverit todellakin
selvään huomanneet maata edessämme. He jättivät tuon kauhean hätäkeinon
sikseen ja alkoivat kaikin voimin soutaa maata kohden, ja luulivat
minun kuolleen pelosta ja kauhistuksesta. Ruumiini aikoivat he venettä
keventääksensä heti mereen viskata, mutta koska Wilson epäili minun
vaan valekuolleen tilaan menehtyneen, antoivat he minun jäädä veneesen
ja päättivät maalle haudata.
Ensimmäiset virvoituksensa maalla saatuansa palasivat toverini minua
hautaamaan. Mutta maahan pudotessani tunsin minä ruumiissani
äkkinäisen, kylmän värähdyksen, juuri kuin sähkökipinä olisi jääkylmänä
kiireestä kantapäähäni valahtanut, ja minä olin kuin unesta herännyt.
Toverieni hämmästykseksi yritin nousta istualleni ja ilmaisin
viittauksillani ankaraa janontuskaa suussani, sillä kieleni tuntui
olevan kuin kiinnikasvaneena ja kuivaneena kitalakeeni, niin etten
voinut ääntä suustani saada. Wilson toi kokospähkinän, jonka maitoa hän
hiljalleen valutti polttavaan suuhuni. Toinen toverini toi raikasta
lähdevettä, jota join, niin että luulin halkeavani.
Tämä virkisti minua niin paljon, että voin seurata tovereitani; sillä
nyt olimme todellakin päässeet maalle, vaikka emme vielä tarkoin
tienneet, mikä maa tämä oli. Sen kuitenkin pian huomasimme, että tämä
oli saari ja laskujemme mukaan arvatenkin St. Juan Fernandes
saariryhmään kuuluva.
Vähän levähdettyämme ja saaren runsailla hedelmillä itseämme
virkistettyämme lähdimme joukossa kulkemaan pitkin rantoja nähdäksemme,
olisiko saari asuttu ja sattuisiko purjehtijaa näkyviin tulemaan.
Olimme kulkeneet noin tunnin ajan minkäänlaisia ihmisasumuksen merkkiä
huomaamatta. Saari näytti olevan vallan asumaton.
Me palasimme aluksemme luokse, vedimme sen suurella vaivalla kuivalle
maalle, ja virkistettyämme taas itseämme hedelmillä, kokospähkinän
maidolla ja raittiilla lähdevedellä, jota vallan läheltämme löydettiin,
paneuduimme kaikin levolle veneesemme, jonka ylitse purjeet levitimme
suojaksemme aurinkoa ja kentiesi sattuvaa sadetta vastaan.
Herättyämme paistoi aamuaurinko kirkkaasti, ja me tunsimme olevamme
jotenkin virkistyneitä. Taas ravitsimme itsemme hedelmillä ja lähdimme
uudelleen tarkastelemaan maata, johon kohtalomme meidät oli saattanut.
Tutkimuksemme osoitti, että saari oli, kuten olimme jo arvelleet,
ainakin nyt vallan asumaton. Eläimiä täällä näkyi olevan. Arviomme
mukaan oli se noin Suomen peninkulman pituinen ja 8 virstan levyinen.
Se oli enimmäkseen metsäistä ja hedelmällistä maata, jossa kasvoi
kokospalmuja, bananapuita ja erästä puulajia nimeltä Johanneksen
leipäpuu, taadelipuita, ja ihmeeksemme näimme siellä täällä muutamia
perunoitakin villeinä kasvavan. Löysimme myös muutamia omenapuita,
joissa suuret, mehukkaat omenat killuivat ja ikäänkuin tervehtivät
meitä nauttijoiksensa.
Purjehtijoita emme missään huomanneet, vaikka miten olisimme merta
tarkastelleet.
Väsyneinä palasimme illalla taas aluksemme luokse neuvottelemaan, mitä
tekisimme. Muutamat tovereista ehdoittivat, että täyttäisimme
vesileilit ja sangot vedellä, kokoisimme hedelmiä kaikenmoisia, mitä
saaresta löytäisimme, ja lähtisimme taas purjehtimaan eteen päin,
kentiesi päästäksemme mannermaalle tahi tavataksemme jonkun
purjehtijan, joka meidät pelastaisi. Muutamat rohkeimmat tähän
suostuivatkin; mutta minä puolestani olin jo saanut tarpeeksi
vene-elämästä valtamerellä. Lupasin siis jäädä vaikka yksinäni saareen
ja elää täällä kuin Robinpoika Krusoe. En kieltänyt ketään lähtemästä
onneaan koettamaan, mutta lausuin toivovani, etteivät hekään niin
tekisi, vaan että kaikki jäisimme saareen. Tähän vihdoin kaikki
suostuivat.
Wilsonin ehdotuksen mukaan rakennettiin asunto suuren palmupuun alle.
Me kaivoimme sen juurelle syvänteen, käyttäen kuokkinamme liuskakiviä,
joita saaressa näkyi runsaasti olevan ja jotka olivat niin kovia, että
ne soveltuivat hyvin meille työaseiksi. Vedimme sitten aluksemme sinne,
kumosimme sen kuopan päälle ja tukimme sen molemmilta puolin kivillä ja
mullalla. Ainoastaan rannan puolelle jätimme niin suuren aukon, että
mies helposti voi siitä ryömiä ulos ja sisään. Siihen toimme oveksi
suuren kiven, jolla sisäpuolelta aukon suljimme, ettei nukkuessamme
mitään vastenmielisiä vieraita seuraamme saapuisi. Viimein peitimme
koko aluksemme mullalla, kivillä ja hiekalla, saadaksemme huoneemme
vähän lämmintä pitäväksi ja myös estääksemme alustamme ravistumasta.
Sitten asetuimme levollisina ja tyytyväisinä asumaan uuteen kotiimme,
toivoen piakkoin jonkun purjehtijan ohitse kulkeissaan huomaavan meidät
ja pelastavan ihmisten seuraan.
Vähitellen pystytimme saaren joka kulmalle hätämerkiksi monijatkoisia,
lujilla juurilla yhteen sidottuja riukuja, joiden päihin panimme
paitojamme liehumaan, niin että ne keksityiksi tulisivat, miltä
puolelta purjehtijat kulkisivatkin. Sen lisäksi osasi eräs meistä, Jim
Darkley niminen merimies, joka oli joskus öljytehtaassa työskennellyt,
valmistaa kokospähkinöistä öljyä, jota sitten panimme koviin
pähkinänkuoriin palamaan, ja vaatteidemme repaleet saivat olla sydäminä
näissä lampuissamme.
Asetimme yön ajoiksi tämmöisiä lamppuja korkeiden puiden latvoihin
lähelle rantoja ja kävimme vuoromme mukaan niitä sytyttelemässä ja
täyttämässä. Koimme myös aina yöt ja päivät pitää palamassa suuren
nuotion, johon aina kokoilimme kaatuneita puita, koska tulitikkuja ei
ollut; sillä ne tikut, mitä meillä mukanamme sattuivat olemaan, olivat
niin lävitse lionneet, että suurella vaivalla niillä ensin saimme
tulen. Kerta sattui kuitenkin sitten myöhemmin niin kurjasti, että
ankara sade oli yöllä kaikki tulemme sammuttanut.
Ei ollut muuta keinoa kuin ryhtyä kihnaamaan kahta puukalikkaa
toistansa vastaan. Kalikat kulkivat mieheltä miehelle, ja kukin koitti
voimiansa, kunnes ne vihdoin tulivat Wilsonin käsiin, ja hetken
kiivaasti niitä käytellen, sai hän tulen kytemään. Kuivien lehtien ja
risujen avulla leimusi sitten kirkas nuotio taas, emmekä sitä enää
päästäneet sammumaan.
Ensimmäinen viikkokausi saarella ollessamme kului hyvinkin hupaisesti.
Mutta seitsemän jälkimmäistä alkoi käydä jo sangen ikäväksi, vaikka
kyllä koimme parhaimman mukaan oloamme rattoisaksi tehdä.
James Bullard, vanhin koko joukosta, ehdoitti eräänä päivänä
määrättäväksi jokaiselle erityinen tehtävänsä, sillä hän luuli sillä
tavalla paremmin pelastuvamme vaipumasta tylsämielisyyteen ja pysyvämme
paremmin virkeinä ja voimissamme.
Ehdotukseen suostuttiin ja arvalla määrättiin, mikä tehtävä kullekin
oli tuleva. Päälliköksi määräsi arpa Bullardin, joka oli englantilainen
ja laivassa merimiesten vanhuksena palvellut. Jim Darkley, samoin
englantilainen, valittiin ilman arpaa öljyn valmistajaksi, ja hänen
apulaisikseen joutuivat englantilainen koneenkäyttäjä Lowy Kane ja
skotlantilainen Camell. Minä jouduin rantatulien virittäjäksi, ja
hätämerkkein kunnossapidon saivat toimekseen ruotsalainen Pehrson,
skotlantilaiset Wily Galecher ja Dawy Ross, laivan purjemestari.
Hedelmien kokoojiksi tulivat skotlantilaiset John Higgins ja Tom
Convey, englantilainen Bill Dalton ja irlantilainen Sam Pordy.
Myöhemmin ehdotti sama Bullard, että valittaisiin vielä hartaushetkien
johtaja; "sillä," lausui hän, "olemme saaneet tällä matkalla kokea niin
armollista Jumalan johtoa, ja tulemme vieläkin ken tiesi kokemaan, että
on tarpeellista asettaa joku vakinainen henkilö toimittamaan aamu- ja
iltarukouksia ynnä muita toimia, mitä saarnamiehen tehtäviin kuuluu.
Minä en kykene siihen toimeen," lisäsi hän; "mutta jos jollakulla on
halua ja taipumusta siihen ryhtyä, ilmoittakoon itsensä!"
Ei kukaan näkynyt olevan halukas, vaikka asian tarpeellisuudesta olimme
kaikki yksimieliset. Kukin luuli vaan siihen olevansa kykenemätön. Arpa
tuli taas kysymykseen, ja se määräsi vastoin tahtoani minut
"saarnamieheksi." Wilson tuli minun apulaisekseni.
Nyt oli kullakin oma tehtävänsä. Tätä paitsi oli tulensytyttäjillä
velvollisuutena pitää hirsinuotiot päivillä kytemässä. Yöt oli pari
miestä aina tulia vartioimassa ja pitämässä silmällä, sattuisiko
purjehtijoita kulkemaan saaren ohitse. Päivillä oli vielä
tulensytyttäjäin velvollisuutena hedelmäin kokoojain kanssa vuoroa,
neljän miehen kerrallaan, pitää samaa tointa.
Hedelmien kerääjien oli myös varustaminen asuntomme tarpeen mukaan
tuoreilla lehdillä, joita käytimme makuuvaatteinamme. Ateriamme söimme
aina kauniilla säällä luolamme takana olevan tuuhean kokospähkinäpuun
alla; ainoastaan sateisina päivinä "salissa", joksi välin leikillämme
luolaamme nimitimme.
Ensimmäiset viikot kävi kaikki toimet säännöllisesti. Päivän valjetessa
tarkastimme aina ikävöiden taivaanrantaa pelastajia odotellen; mutta
tuloksena oli aina sama epätoivo ja masentuva mieli.
Aamu- ja iltahartauksia pidimme joka päivä. Bill Daltonilla sattui
olemaan pieni virsikirja, johon myös oli uusi testamentti yhdistetty.
Tämän kirjan hän aina piti mukanansa, sillä hän oli sen saanut
kuolevalta äidiltään, joka oli varoittanut, ettei hän sitä koskaan
hyljäisi. "Tämä on ainoa perintö rakkaalta ja hurskaalta äidiltäni,"
sanoi hän aina, kun kirja tuli puheeksi, ja silloin näkyi myös usein
kyynel kimaltelevan hänen silmissään.
Rukouksia lukiessani sain häneltä sen aina lainaksi; mutta lopetettuani
täytyi hänen se saada takaisin, sillä hän piti sitä ikään kuin
varjeluksena kaikkea pahaa ja onnettomuutta vastaan.
Eräänä päivänä, ensimmäisen viikon 6:tena, saarella ollessamme kävelin
metsässä ikävissäni. Kun juuri olin poimimassa hedelmiä vasuuni, jonka
olin pehmeistä juurista palmikoinut, kuulin risahduksen takanani.
Luullen sen toveriksi kehoitin häntä kanssani hedelmiä poimimaan
taakseni katsomatta. Mutta ajatelkaas hämmästystäni, kun vastaukseksi
tunsin hengityksen ja samassa jotain kosteata ja lämmintä niskaani!
Säikähtyneenä hypähdin pystyyn, käännyin päin ja näin karvaisen eläimen
edessäni. Heti tartuin vyölläni riippuvaan kivikirveeseni ja iskin
eläintä päähän ennen kuin se kerkisi pakenemaan. Siitä se pyörtyneenä
alkoi pyöriä ympärinsä, ikään kuin etsien sopivaa pakotietä. Minä
huusin tovereitani, joita muutamia hengästyneinä pian saapuikin
paikalle. Huomattuaan taistelevani eläintä vastaan, ryhtyivät he heti
avukseni, ja pian oli vastustajamme kaadettu kivikirveillämme, sillä
Wily Galecher oli tehnyt meille jokaiselle kovasta kivestä kirveen
tapaisia aseita, jotka olivat varustetut kyynärän pituisilla varsilla,
mihin terät olivat juurisiteellä kiinnitetyt. Näitä aseita pidimme aina
mukanamme, koska olimme heti huomanneet metsässä eläimiä olevan.
Pordy, joka oli eräästä putki-kasvista edellisenä päivänä tehnyt
itselleen torven, koitteli nyt sen käytännöllisyyttä, törähyttäen sillä
muutamia kertoja, niin että metsä kajahti, kutsuakseen muitakin
tovereitamme saalista asunnollemme kantamaan.
Pian tulivatkin kaikki toverit yksi toisensa jäljestä juoksujalkaa
taistelutantereelle ihmetellen, mitä merkillistä meillä oli edessämme.
Lyhyesti asian selitettyämme lähdettiin yhdessä iloisten
merimieslaulujen kaikuessa juhlakulussa saalista kantaen asuntoamme
kohden kulkemaan.
Viivyttelemättä raastoimme nahan ja sisälmykset pois. Sitten kaivoimme
matalan kuopan, jonka pohjan peitimme lehdillä ja panimme suolaisella
merivedellä täytetyn eläimen niille. Sitten seurasi taas kerros lehtiä
ja viimein multaa ja pieniä kiviä. Päällimmäiseksi sytytettiin siihen
aimo nuotio.
Vähän ajan kuluttua alkoi nuotiosta nousta niin herkullinen haju, että
tuskin voimme vartoa, kunnes juhlapaisti olisi kypsynyt.
Kun se sitten syötäväksi otettiin, niin voinpa vakuuttaa, etten
milloinkaan, en ennen enkä jälkeenpäin ole niin maukasta paistia
nauttinut, ja luulen tovereini olleen samaa mieltä. Huomista päivää ei
sitä ateriata syödessä jouduttu muistamaan, ja tuskin neljännestäkään
siitä jäi seuraavaksi kerraksi. Omituista oli, ettemme sen erän
jäljestä onnistuneet muuta otusta saamaan; elukat näyttivät meitä kovin
sen jälkeen kammovan.
Eläin, jonka saimme, oli kooltaan ja ruumiinrakennukseltaan pienen
peuran kaltainen, mutta sarviton. Sillä olivat suuret, punertavan
ruskeat silmät, muhevan ruskeat korvat ja saman karvainen pää ja lyhyt
kaula, jota se piti hyvin pystyssä; muu osa ruumista oli ruskean ja
mustan täplikäs. Kaviot olivat samannäköiset kuin pienen varsan; jalat
muuten peuran jalkojen kaltaiset, mutta mustan ruskeat ja yksiväriset.
Häntä oli jotenkin pitkä, ruunin ja mustan täplikäs ja tupsupäinen.
Otuksen nimestä ja lajista emme selvää saaneet.
Tämän jälkeen ei taas moneen aikaan tapahtunut mitään mainittavaa.
Päivä päivän jälkeen koitti; mutta jokainen näytti meille, että olimme
tuomitut saareen jäämään, kentiesi ainaiseksi. Saari oli kait niin
kovin kaukana purjehdusväylästä, että aniharvoin, tuskin milloinkaan
lienee purjehtija liikkunut sen ohitse, paitsi semmoisilla retkillä
kuin mekin.
Olimme olleet saaressa jo viisi viikkoa, kun seuraava surullinen tapaus
kohtasi meitä. Yksi tovereistamme, skotlantilainen John Higgins,
poikkesi lamppujamme tarkastamasta tullessaan metsään hedelmiä syömään.
Siellä kävellessään sattui hän astumaan pensastossa jonkun pehmeän,
liukkaan esineen päälle, josta hän livahti nurin. Kauhukseen huomasi
hän herättäneensä unesta suuren käärmeen, joka sihisten näytti hänelle
terävillä hampailla varustettua veripunaista kitaansa.
Mutta Higgins ei ollut mies, joka vaaran uhatessa olisi pakoon pötkinyt
Hän sivalsi ilkiötä kirveellään päähän silmäin väliin ja tähtäsi niin
mainiosti, että hän sillä olisi vaarasta eheänä päässyt. Hirviö
vääntelehti tuskissaan ja kiskaisi maasta irralleen muutaman kyynärän
korkean puun, jonka ympärille se oli pyrstönsä kiertänyt.
Huomattuaan käärmeen kauhean voiman, törähytti Higgins Pordytorveansa,
joiksi edellä mainittuja torvia keksijänsä mukaan nimitimme. Se oli
meillä sovittuna merkkinä, että jokaisen oli sen äänen kuultuansa
paikalle rientäminen. Kaikki kiirehdimme ääntä kohden. Siellä kohtasi
meitä kauhea näky. Suuri kuusikyynäräinen käärme riehui hurjistuneena,
kokoillen ruumistaan kiemuroille hyökätäkseen ahdistajaansa
musertamaan. Mutta Higgins oli varoillaan. Vikkelästi kuin kärppä
hypähti hän aina syrjään, samassa iskien kivikirveellään hirviötä, niin
että veri ulos purskahti. Siitä käärme vaan näytti hurjistuvan
kauheammin, kuta useampia iskuja se sai.
Saavuttuamme voimme tuskin paikalta liikahtaa, sillä niin meitä tuo
näky kauhistutti. Mutta nähtyämme toverimme vaaran, rohkasimme itsemme,
ja pian sai hirviö kahdestatoista kirveestä yhä uudistettuja iskuja,
jotka panivat sen värisemään. Kauheasti suhisten kohosi se puoleksi
pystyyn, jännitti ruumiinsa ja iski keskellemme kuin ilmasta lennätetty
nuoli. Siinä sai se äkkiä kierrokseensa Tom Conveyn, ja
silmänräpäyksessä oli onneton toverimme rutistunut hengettömäksi
käärmeen kauheassa kuolonsyleilyssä. Samassa osasin minä hirviötä
oikeaan silmään, joka iskuni sen taasen herätti uuteen raivoon. Se
kyllä hellitti Conveyn, mutta hän raukka oli jo hengetön; rinta ja
kylkiluut olivat musertuneet, ja veri purskui onnettoman suusta ja
sieramista, eikä ollut pienintäkään toivoa hänen toipumisestaan. Mutta
käärme oli nyt kumminkin kostoksi tapettava.
Se kait tunsi verenvuodosta liiaksi heikontuneensa, ja nyt se vetäytyi
kokoon oikein äkäisesti suhisten, aikoen paeta pensastoon. Mutta
silloin onnistui Higgins iskemään sitä sivulta päin vasempaan silmään,
joten se tuli vallan sokeaksi.
Nyt ei ollut meillä enään mitään vaaraa, kun ei vastustajamme meitä
nähnyt. Pian oli sen pää hakattu murskaksi ja sen koko ruumis haavoja
täynnä. Mutta kauvan aikaa sen ruumis vielä sittenkin vääntelehti.
Saatuamme käärmeen täydellisesti voitetuksi, nostimme onnettoman
Conveyn ruumiin risuista tehdyille paareille ja kannoimme asunnollemme.
Puhdistettuamme itsemme taisteluverestä ja tultuamme vakuutetuiksi,
että onneton toverimme oli todellakin kuollut, kaivoimme haudan
pienelle aukealle paikalle metsän keskelle, laskimme vainajan siihen,
ja minä virkani puolesta siunasin ruumiin hautaansa niin kuin
kristillinen tapa vaatii. Aluksi ja lopuksi veisasimme muutaman värsyn
Daltonin virsikirjasta, ja niin oli surullinen toimituksemme päätetty.
Lopuksi pystytimme kiven hänen haudalleen, ja hakkasimme siihen hänen
nimensä ynnä muutamia sanoja hänen sukuperästään ja kohtalostaan.
Taasen kului viikkokausi ilman mitään erinomaista; samaa toivotonta
tilaa kesti vaan yhäti. Muutamat oli ikävyys ja heikko ravinto niin
laihduttanut, että he tuskin enää liikkua jaksoivat tahi viitsivät;
makasivat vaan syömättä, ainoastaan raikasta vettä juoden.
Kuudennen viikon keskipalkoilla oli Bill Dalton eräänä päivänä metsässä
hedelmiä etsimässä. Siellä löysi hän Mac Camellin makaavan kuin
kuolleen, vieressään suuri kasa juurikasvia, joita emme olleet vielä
ennen nähneet. Ne olivat valkoisia kelta- ja sinijuovaisia, sormen
paksuisia ja hyvänhajuisia. Ne olivat Daltonille maistuneet erinomaisen
hienoilta ja hyvänmakuisilta, mutta hetken kuluttua oli häntä ruvennut
raskaasti unettamaan.
Saatuaan Mac Camellin luolallemme, nukkui Daltonkin ja heräsi vasta
muutaman tunnin kuluttua hyvin heikkona. Hänen selityksensä mukaan
huomasimme siis juurissa olevan sangen väkevää unettavaa myrkkyä, jonka
tähden ne heitettiin tuleen, ettei niitä kukaan enää nauttisi.
Mutta Mac Camell ei enää herännyt. Seuraavana päivänä veti hän
viimeiset henkäyksensä ja kuoli 23 vuoden vanhana. Ennen kuin ennätimme
hänen ruumiinsa hautaan saada, oli meillä toinenkin haudattava. Sam
Pordy kuoli pian hänen jälkeensä heikkouteensa, ikävyyteen ja ehkä
nälkäänkin 38 vuoden ikäisenä. Hän oli kuivettunut kuin luuranko
kuollessaan.
Hautasimme heidät molemmat samana päivänä ja pystytimme heidänkin
haudoillensa kivet, joihin hakkasimme heidän nimensä, ikänsä,
kotipaikkansa ja kuolemapäivänsä.
Nämä tapaukset alkoivat yhä enemmän masentaa mieliämme, ja kaikki elon
virkeys näytti kadonneen meistä hilpeämielisen Pordyn kuoltua.
Alakuloisuus ja epätoivo olivat vallanneet meidät niin, ett'emme enään
muuta varronneetkaan kuin kuolemaa pelastajaksemme.
Seitsemännellä viikolla muuttivat taas Bill Dalton ja Mich. Pehrson
seurastamme ja tämän maailman myrskyiseltä mereltä rauhan satamaan,
jossa eivät rajuilmat enää ahdista. Paria tuntia ennen viimeistä
hengenvetoansa tahtoi Dalton, että me kaikki kahdeksan jälkeen jäävää
kokoontuisimme heidän ympärilleen, saadakseen meidät hyvästijättää ja
puhua jotakin, mikä meidän jokaisen oli kuultava. Bill Dalton oli myös
kehoittanut minua antamaan heille Herran ehtoollista. Kalkkina käski
hän käyttää kokospähkinä-maitoa ja leipänä Johanneksen leipäpuun
hedelmiä. Se oli juhlallinen hetki, hetki, joka liikutti meidän
kaikkien sydämiämme. Minä en voinut jättää hänen pyyntöänsä
täyttämättä. Hänen virsikirjastansa luin sanat ja vielä muutamia
kohtia uudesta testamentista.
Sitten kehotti Dalton meitä kaikkia lankeemaan polvillemme ja
rukoilemaan hänen kanssaan vielä viimeisen kerran. Me tottelimme, ja
Dalton aloitti heikolla, vapisevalla äänellä hartaan rukouksen, jossa
hän kiitti Jumalaa, joka hänen niin ihmeellisesti oli äkkinäisestä
haaksirikko-kuolemasta pelastanut ja suonut levossa sulkea silmänsä
onnellisena siinä uskossa, että oli pääsevä rauhan majoihin
Vapahtajansa luokse, joka häntä oli niin äärettömästi rakastanut, että
oli kuolemallaan pyyhkinyt pois hänen ja koko maailman syntivelan.
Paljon muutakin rukoili hän ja puhui elämänsä merkillisistä vaiheista.
Hetken äänetönnä levättyään, jatkoi hän taas: "Vielä tahdon teille
ilmoittaa salaisuuden, jonka todistajana tässä pian kuoleva Mich.
Pehrson on. Luvatkaa kuitenkin, ett'ette ilmaisemani salaisuuden
johdosta kuolleen nimeä ja mainetta tahraa, sillä Jumala on hänen
tekonsa kostanut." Kääntyen Pehrsonin puoleen, lausui hän hänelle:
"Rakas Pehrson, kerro sinä salaisuutemme. Minä tunnen voimaini
loppuvan, loppuni lähenevän. Mitä hän haaksirikosta ja kapteenista
kertoo, on totta," vakuutteli hän vielä meille tuskin kuultavalla
äänellä.
Luulimme hänen jo kuolleen, ja olimme juuri kehoittamaisillamme
Pehrsonia kertomaan salaisuutta, peläten että hänenkin voimansa
uupuisivat ennen kuin saisimme kovin kiihtyneen uteliaisuutemme
tyydytetyksi. Mutta kerran hän vielä avasi silmänsä, jätteli uudestaan
meidät armollisen Jumalan haltuun ja nukkui autuaalliseen kuolon uneen,
jättäen sielunsa Vapahtajan armolliseen huomaan.
Me kokoilimme vehreitä lehtiä ja peitimme niillä kuolleen toverin
kelmeät, mutta onnellisuutta kuvastavat kasvot ja istahdimme Pehrsonin
ympärille, kuullaksemme hänen salaisuutensa.
"Viime Tammikuun 16 päivän iltana," alkoi hän, "eli päivää ennen kuin
jätimme laivan, hiivin minä kenenkään huomaamatta pääkokin luokse
ruokavarastoon ja pyysin häneltä ryyppyä tahi paria, virkistääkseni
itseäni. Hän antoikin kieltämättä ja vielä lisäksi kaksi pulloa
konjakkia, että saisin toisillekin salaa tarjota. Hetken siellä oltuani
syöden, mitä edessäni näin, aioin lähteä; mutta oven avattuani tuli
kapteeni kajuttaan, jonka tähden pelosta, että hän ehkä huomaisi minut,
lymyin siihen, jotta kapteenin poistuttua hänen huomaamattansa olisin
päässyt pois. Pian hän poistuikin, ja minä kiiruhdin ulos. Mutta
tullessani huomasin kajutan permannolla kirjeen. Otin sen ja näin sen
osoitetuksi perämies Tonylle. Käsiala oli kapteenin. Aioin laskea sen
pöydälle; mutta samassa kuulin jonkun koskevan oven ripaa, jonka tähden
minä kiiruhdin vastaisesta ovesta kirjeineni. Se jäi siis minulle. Sen
antaminen viipyi viipymistään, ja mitä kauvemmin se viipyi, sitä
vaikeammaksi alkoi minusta tuntua sen antaminen, kun ei olisi ollut
mitään syytä mainittavana, miksi sitä olin salaillut. Se oli myöskin
niin pilautunut paitani povitaskussa, etten sitä enää luullut voivani
omistajalleen antaakaan. Mutta täällä saarella ollessamme tulin siitä
maininneeksi Daltonille, joka kehoitti minua kirjettä sittenkin
omistajalleen antamaan. Kun tuota tuhrautunutta ja kulunutta kirjettä
sitten yhdessä katselimme ja levittelimme, kiihdytti se meidän
uteliaisuuttamme, niin että yhdessä sitä luimme, koska se jo oli
avonaiseksi kihnautunut. Suurella vaivalla voimme sen palaset niin
kokoon asetella, että siitä osan selväksi saimme; mutta siinä se olikin
koko kirjeen loppu, sillä sen repaleisista palasista ei enää ollut
kenellekään annettavaa."