samaksi mieheksi, olisin toki varovammin asiasta puhunut. Oma syysi se
oli, itse olet valhetellut; minä puhuin totta, sillä minä olen sen omin
silmini sanomalehdistä nähnyt. Glascowissa vielä ollessani luin, näet,
ilmoituksen Martha Brokerin haaksirikosta, ja siinä oli myös lueteltuna
kaikki ne, jotka siitä pelastuivat, eikä siinä ollut mainitun H:n
nimeä. Se oli, lehden omia sanoja myöten, kauppaneuvokselle
Philadelphiasta lähetetyn sähkösanoman mukaan kerrottu. Ja vieläpä
tiedän senkin, että kauppaneuvoksen tytär, joka tuon omituisen
perämiehen kanssa kihloissa oli, ei nyt enää milloinkaan elävin silmin
sulhoansa katsele; sillä miten lienee ollutkaan, lieneekö tuo onneton
sanoma häneen niin koskenut vai muutenko lienee hänen aikansa tullut,
mutta kuoli hän kuitenkin ennen kuin minä kaupungista lähdin. Kukapa
sitä niin tietää, miten ja minkä tähden tuollaiset ylhäiset ja hienot
ihmiset milloinkin kuolevat"
Maailma musteni minun silmissäni; huone alkoi pyöriä kuin tuulimylly,
ja samassa minä kaaduin laattialle.
Pitkän ajan kuluttua jälleen virottuani tuntui kuin olisi sydän ollut
pakahtumaisillaan rinnassani. Ajatukseni olivat pysähtyneet, niin että
tuskin voin ajatella muuta kuin kuolon kalpeata morsiantani. Minä
kirosin sananlennättäjiä, jotka varmaan olivat sähkösanomassani nimeni
väärin kirjoittaneet, sillä muuten ei olisi ollut mahdollinen
tuollainen erehdys, jota täydellä syyllä pidin Maryni surmaajana.
Olisin muuten miten monta kertaa tahansa uudestaan kärsinyt haaksirikon
kaikki tuskat ja kauhut, kuin tämän, mikä nyt sydäntäni ahdisti ja mikä
oli minut tehdä mielipuoleksi.
Epätoivon vimmassa käskin Krusen tilaamaan itselleni grogia ja muita
väkijuomia katkeran tuskani lieventämiseksi. Ja siitä hetkestä alkaen
join, join yöt ja päivät taukoomata kaksi viikkoa, kunnes viimeinenkin
centi oli mennyt, kunnes liiat vaatteenikin olivat samaa tietä menneet.
Tuosta kamalasta ajasta en juuri mitään muista. Täydelle järjelle
selvitessäni löysin itseni samasta Ardmoare laivasta, jolla Kruse oli
New-Yorkiin tullut. Luultavasti oli hän minut siihen toimittanut, sillä
mitenpä muuten olisin siihen päässyt.
Laiva oli matkalla Liverpooliin Englantiin, niin minulle sanottiin.
Mutta tuosta matkasta en minä paljoa mitään tietänyt. Sillä selvittyäni
olivat minun voimain kokonaan lopussa. Levolle kerran päästyäni en enää
koko matkan ajalla voinut ylös nousta enkä nauttia muuta kuin vähän
kahvia ja teetä.
Liverpooliin päästyämme vietiin minut Royal hospitaaliin, jossa makasin
kaksi kuukautta, ensimmäiset kaksi viikkoa alinomaisessa kuolon
taistelussa. Jokaisen uuden päivän koittaessa luulin varmaan sen olevan
viimeiseni, sillä eloon palajaminen tuntui itsestänikin vallan
mahdottomalta, ja toivottomilta näyttivät lääkärien ja hoitajienikin
katseet. "Parantumaton," oli kirjoitus lipussa vuoteeni yläpuolella.
Suurella vaivalla voin kuulla niitä viimeisiä lohdutuksen sanoja, joita
sairashuoneen saarnaaja korvaani huusi, ja viimeisen kerran luulin
nauttineeni Herran pyhää ehtoollista varmaa loppua odotellessani.
Vihdoin nukuin syvään uneen, mutta en kuoleman, vaan virkistävään, eloa
tuottavaan uneen. Siitä herättyäni tunsin itseni paljoa virkeämmäksi,
ja siitä hetkestä alkaen rupesin hitaasti, mutta varmasti parantumaan,
kunnes vihdoin kahdeksan viikon kuluttua näin vuoteeni yläpuolella
lipun: "Terve; vapaa lähtemään."
Tähän loppukoon surullinen kertomukseni, sillä minulla ei ole siihen
enään mitään tärkeätä lisättävänä. Jos olisin tällä voinut saada
jonkunkaan nuorukaisen, joka kevytmielisesti jättää isänmaansa,
ajelehtaaksensa sinne ja tänne avarassa maailmassa muka mainetta ja
rikkautta tahi vaan pelkkää huvia etsien, ja sitten eksyy turmion
poluille, joilta harva takaisin palajaa, -- jos voisin jonkunkaan
nuorukaisen saada ajattelemaan ja punnitsemaan asiata todelliselta
kannalta, niin olisin tarkoitukseni saavuttanut. Muuten olkoon tämä
totuuden mukaisena todistuksenani siitä, miten armollinen Jumalani ei
minua ole suurimmassakaan hädässäni hyljännyt eikä ole tässäkään
jumalattoman kuolemaa tahtonut, vaan uskollisesti käynyt jäljessäni ja
lukemattomat kerrat vetänyt minut kuin kekäleen tulesta, vaikka minä
aina jälleen silmittömänä syöksyin milloin yhteen, milloin toiseen
synnin lokaan ja kadotuksen kuiluun. Tästä hänen uskollisuudestaan ja
armahtavaisesta rakkaudestaan olkoon hänelle ikuinen kiitos!
End of Project Gutenberg's Merimiehen matkamuistelmia I, by Aukusti Högman