hetkellä pääsneet laivasta erillemme. Sillä tuskin olimme saaneet
purjeet levitetyiksi, kun näimme, miten se rupesi viimeisiä liikkeitään
tekemään. Ensin syöksyi sen keula suuren jättiläislaineen alle.
Peräpuoli kohosi ilmaan. Samassa kuului hämmästyksen huudahdus
muutamien miesten suusta ynnä kirouksia ja sadatuksia, että joku
tahallansa oli vehkeillyt laivan upottamiseksi.
Käänsin kiireesti pääni viitattuun suuntaan, ja kauhukseni huomasin
semmoisen todistuksen edellisten epäluulojeni vahvistukseksi, että en
tiedä, mitä lienen ensi hämmästyksessäni lausunut.
Laivan peräpuolessa, noin kolmen kyynärän päässä peräsimen sarannoista,
kahdennentoista jalan mittamerkin kohdalla olevassa pohjapalkissa näkyi
aukko, josta tulvasi mutaista vettä ulos. Noin kymmentä tuumaa pitkä
pala oli ikään kuin sahattu poikki peränpuolisesta päästä;
keulanpuolimainen pää näytti epätasaiselta, ikään kuin puoleksi itse
katkenneelta, niin että päättelimme sen olleen alkuun poratun ja
katkenneen kauhean myrskyn raivotessa ja aaltojen laivaa hakatessa
noina viitenä kauheana myrskypäivänä. Mutta siitä tarkemmin
tuonnempana. Sillä, miten käsitettävää on, emme tuota ennättäneet kuin
hyvin hätäisesti tarkastaa, koska samassa tuokiossa laivan perä taas
painui alas, niin että alus hetken aikaa kauheasti vääntelehti.
Muutaman silmänräpäyksen näytti se sitten olevan aivan alallaan. Mutta
yhtäkkiä upposi se kuin kivi paiskattuna valtameren syvyyteen. Siinä
synnytti se jälkeensä niin kauhean pyörteen, että vaikka veneemme jo
oli ennättänyt arviolta noin kahdensadan sylen päähän siitä ja vaikka
vaaran huomattuamme syöksimme ulos kuusi paria airoja ja soudimme
poispäin voimaimme mukaan, veti se kuitenkin meitä melkoisen matkan
takaisin päin. Jos emme olisi ennättäneet saada ylös purjeita, jotka
meitä auttoivat etenemään, niin varmaankaan eivät olisi voimamme
riittäneet vastustamaan laivan synnyttämän pyörteen vetoa, vaan olisi
meidän auttamattomasti täytynyt seurata sitä samaan kuolon kuljuun. Se
ei kuitenkaan ollut meidän haudaksemme määrätty.
Meitä oli nyt jäljellä kolmetoista 45 hengestä. Muut olivat saaneet
hautansa meressä, ja kauhuksemme olimme vielä huomanneet, ettei
ainoastaan myrsky ollut kauhean onnettomuutemme syynä, vaan ilkeä ja
kauhea voitonhimo ja rikkauksien halu. Ja sama kauhea himo oli nyt
onnettoman kapteenin syyttömän perheensä kera vienyt ennenaikaiseen
kolkkoon hautaan.
Kun vaara oli ohitse, eikä meidän tarvinnut enää laivan puolesta mitään
pelätä, niin vasta sitten huomasimme, ettei kohtalomme suinkaan
kadehdittava nytkään ollut.
Ylellisistä voimiemme ponnistuksista olimme niin uupuneet, että tuskin
miehet enää kykenivät pyörteen vaikutuksen tauottua airoja veneesen
vetämään. Onneksi rupesi toki myrsky laantumaan, suoden meille vähän
huojennusta. En voi arvata, miten muuten olisimme voineet pitää
venettämme vedestä tyhjänä, sillä monta kertaa olimme vallan
uppoamaisillamme, kun aalto täytti sen; ainoastaan laivan sangoilla
myötäänsä vettä ajaen voimme veden pinnalla pysyä.
Vihdoin saimme presenningin (tervavaatteen) kiinnitetyksi veneen
laitojen ylitse. Siihen teimme veitsellä niin monelle miehelle aukot
kuin tarpeelliseksi katsottiin, ja nämä sitten elävillä tulpilla
suljettiin, -- istuimme nimittäin itse niissä, ja niin ohjasimme
venettämme tuntematonta tulevaisuutta kohden.
Myrsky laantui vähitellen tuntuvasti. Toivon kipinä kyti jokaisen
rinnassa mahdollisesta pelastuksesta. Pian otimme purjeet alas, ja
sitten paneuduttiin ylön uupuneina hetkeksi lepäämään. Minä ainoastaan
jäin peräsintä hoitamaan ja toinen mies pitämään tarkasti silmällä,
sattuisiko ketään purjehtijaa näkymään. Pian saavutti meidät myös yön
pimeys; mutta ei tällä kertaa kauheana, riehuvana, uhkaavana, vaan
hiljaisena, melkein tyvenenä, rauhaa tuottavana, lepoa suovana. Pian
tuikkivat tähtöset taivaalla; etelämerien suloinen yö peitti vaipallaan
vähän aikaa sitten riehuneen ja kuohuneen valtameren, joka vielä nytkin
lainehti jotenkin raskaasti, mutta tasaisesti, tuudittaen meitä
onnettomia haaksirikkoisia sikeään uneen. Sitä me jokainen olimmekin
vailla.
Kun kaikki toverimme olivat vaipuneet unen helmoihin, kävi meidän
kahden valveille jääneen vaikeaksi pitää silmiämme auki. Pian näkyikin
toverini pää vaipuvan; raskas, tasainen hengitys ilmoitti hänenkin
unelle antautuneen. Enkä minäkään voinut kauvaa taistella uupumusta
vastaan. Velvollisuudentunto veneen peräsimen hoitajana ollessani piti
minua hereillä jotenkin kauvan, sillä tiesinpä, että jos nukahtaisin,
voisin toverieni kanssa herätä vetisessä haudassa, ja niin kaikki
pelastuksemme kokeet olisivat sillä tavoin turhiksi rauenneet.
Näistä mietteistäni huolimatta tunsin itseni kuitenkin niin uupuneeksi,
että tuskin voin hoitaa peräsintä. Otin siis hihnan vyöltäni, sidoin
peräsimen tangon sillä kiinni ja asetuin mukavaan asentoon, voidakseni
nähdä pohjantähden, jonka mukaan ohjasin hiljalleen eteenpäin luikuvaa
alustamme; sillä valveille jääneen toverini kanssa olin uudestaan
levittänyt lisää purjeita, joten vene kulki pari solmunväliä tunnissa.
Vihdoin vaivuin minäkin tiedottomaan tilaan, aina luullen pohjantähden
oppaanani olevan. Se laskeusi jo veneesemme saakka, ja sitten niitä
ilmaantui useampiakin, ja sillä tavalla minun ajatukseni vähitellen
himmentyivät ja kävivät yhä kummallisemmiksi. Olin pohjantähtien mukana
kulkevinani aina lumiseen pohjolaan saakka rakkaiden omaiseni luoksi.
Sitten taas kaikki himmentyi, ja minusta tuntui kuin olisin vallan
olemattomiin kadonnut.
Kuinka kauvan olisin näin maannut ja uneksinut, en tiedä, jos ei
aamu-aurinko kirkkailla säteillään olisi ruvennut pistelemään silmiäni.
Minä heräsin ja huomasin oivallisesti hoitaneeni minulle uskotun
tehtävän unessakin ollessani, koska ei mitään onnettomuutta ollut
tapahtunut. Pohjantähti oli sittenkin oivallisesti meitä onnettomia
ohjannut läpi pimeän, pitkän yön.
Hereille päästyäni oudoksuin tukalaa tilaani. Puoleksi houreissa ollen
en muistanut enkä ymmärtänyt, miten olin joutunut tähän veneesen ja
missä oli laivamme. En voinut käsittää, mitä se oli, kun paljas taivas
oli päälläni ja meri silmieni edessä. Olinkohan yksinäni, ajattelin,
tässä pienessä veneessä. Mutta pian huomasin muitakin onnettomuuteni
osaveljiä, joiden yläruumiit vaan tervavaatteella näkyivät. Mitenkä nuo
miehet ovat tuommoisiksi katkotut, ihmettelin, ja luulin näkyjä
näkeväni. Hieroin silmiäni ja tutkin, olinko hereillä vai unissaniko?
Huudahdin: "halloo!" Kyllä se oli oma ääneni. Luulin järkeni seonneen.
Huusin uudestaan: "Halloo, te ihmisolennot, vastatkaa, jos eläviä
olette." Ei kuulunut vastausta.
Vielä meni hetkinen aikaa, ennen kuin ajatukseni oikein selvisivät, ja
minä muistin edellisten päiväin onnettomat tapaukset, jotka minua niin
kauhistuttivat, että olin säikähdyksestä mereen horjahtua.
Ensi työkseni herättelin toverini, eikä kauvaa kestänyt, ennenkuin
kaikki miehet olivat pystyssä. Pian syntyi liikettä valtameren
tuudittamassa pienessä aluksessamme.
Kun vihdoin kaikki olivat unestaan selvinneet sekä varattoman tilamme
oivaltaneet, komensin minä, saadakseni miehiä edes vähäsen hilpeämmälle
mielelle, oikein vakavana ja käskevällä äänellä: "Kaikki ylös ja
peräkannelle kapteenin luokse!"
"Kaikki hyvin!" kuului vastaus, ja vanhan totutun tavan mukaan
kokoontuivat kaikki kaksitoista miestä yhteen ryhmään ympärilleni
kuulemaan, mitä kapteenilla olisi sanomista.
"Miehet, toverit!" huudahdin vihdoin, nähdessäni heidän alakuloisina
istuvan ympärilläni vartoomassa, mitä sanoisin heille. "Onnettomuuteni
toverit, kuulkaa minua! Ennen kuin rupeamme tässä alakuloisina
antautumaan epätoivon valtaan, niin pitäkäämme lyhyt kiitosrukous ja
veisatkaamme ylistysvirsi korkeuden Herralle kiitokseksi siitä, että
hän on meidät niin monen seasta tahtonut eloon pelastaa siitä kauheasta
haaksirikosta, joka on toverimme niin säälimättömällä tavalla
ijankaikkisuuteen temmannut. Olette omin silminne nähneet alusta
loppuun asti, miten kaikki kävi, siihen saakka, kun tämä vene saatiin
vesille. Minä yksinäni näin, miten kävi heille, jotka viimeisinä
kanssani laivassa olivat."
"Miten kävi? Kertokaa!" kuului useammasta suusta yht'aikaa. Tein heille
mieliksi ja kerroin näkemäni, niin kuin jo tässä edellä olen kuvaillut.
Lopetettuani kuulin joukosta muutamien lausuvan: "Jumalan tuomio ja
kosto kohtasi heitä ankarasti yhden tähden."
Veisasimme sitten kiitosvirreksi saman virren, joka suomalaisena on
numerona 300 vanhassa virsikirjassamme: "Kiitos olkoon sull', Isä maan
ja taivaan!" Sen jälkeen luin lyhyen rukouksen, kiittäen siinä
toverieni ja itseni puolesta taivaan Herraa pelastuksestamme ja pyytäen
Häntä meitä pian saattamaan pois tästä onnettomasta tilasta ihmisten
seuraan.
Lyhyen jumalanpalveluksen lopetettuamme otimme tarkastellaksemme, mitä
ruokavaroja olimme mukaamme saaneet. Paljoa ei niitä ollut. Keksimme
säkillisen homehtuneita, madonsyömiä ja suolaisen meriveden lioittamia
laivakorppuja, noin 20 naulaa vanhaa toukansyömää, homehtunutta
Hollannin juustoa, saman verran suolaisia kuivia kaloja, 40 kannua
juomavettä ja 2 pulloa hyvää konjakkia; siinä olivat ruokavarat 13
miehelle, ja jos ne eivät olisi pilaantuneita olleet, niin ei olisi
meillä niitäkään ollut. Kokki oli nimittäin muutama päivä takaperin
vienyt ne veneesen kuivumaan ja tuulettumaan. Konjakkipullot oli taas
eräs tovereistamme "puhaltanut" ensimmäisenä myrsky-yönä ja kätkenyt
sinne eikä sitten enään tuossa hämmingissä muistanut hyväkseen niitä
käyttää. Kummallista kyllä oli, ettemme olleet laisinkaan muistaneet
ruokavaroilla venettämme varustaa, joka ei olisi juuri mahdotonta
ollut; mutta jokainen oli niin kauhuissaan, ettei muuta kerinnyt
muistamaan kuin vaan henki siitä onnettomuudesta pelastuisi, mikä
silloin lähinnä oli. Vaatteita ei ollut edes tarpeellisimpiakaan,
ainoastaan ne vettyneet, mitkä olivat yllämme ja mitkä semmoisessa
kovassa työssä merimies voi yllään pitää.
Minua itseäni katkerasti häviöni harmitti. Kaikki kalleuteni, mitä olin
kauppaneuvokselta saanut, pelastusmitalli, sormukset, kellot,
medaljonki ja kallis Maryn kuva, yhteensä noin kahdentuhannen markan
arvoiset rahassa laskien, kaikki jäivät meren saaliiksi. Sitä paitsi
jäi sinne puhdasta rahaa 240 Suomen markkaa ja muut tavarani, noin 500
markan arvosta, kaikki todistukseni ja paperini. Melkein yhtä paljon
harmitti minua se, etten kerinnyt enkä muistanut kapteeni vainajan
salaperäisiä asiapapereita pelastaa, sillä siinäpä kentiesi olisi saatu
korvaus kaikista kärsimisistämme. Kova oli kohtaloni siis tälläkin
kerralla, niin kuin aina lapsuudestani saakka oli onni minua emintimän
kovuudella kohdellut.
Oli välttämättömän tarpeellista niin säästäväisesti, kuin mahdollista
oli, käyttää niukkaa ruokavarastoamme. Minä panin ne veneen perässä
olevaan komeroon, ja kaikki suostuimme, että rupesimme elämään vaan
puolilla annoksilla, jotta voisimme mahdollisimman kauvan tulla näillä
varoillamme toimeen, kunnes joku purjehtija meidät mereltä keksisi ja
pelastaisi. Konjakkia sekoitimme muutamia tippoja veteen, jota täytyi
noin kolmen korttelin verta päivässä jokaiselle antaa,
Ensimmäiset päivät menivät jotenkin hyvin toivoessamme purjehtijoita
tahi maata tapaavamme. Olin varma siitä, että määräämääni suuntaa
kulkien joutuisimme St. Juan Fernandes saaristoon. Kompassia ei meillä
tosin ollut muuta, kuin kuu, aurinko ja tähdet; mutta nehän
merimiehellä usein paremmissakin oloissa ohjaajina ovat.
Minä olin kuitenkin laskuissani erehtynyt matkan ja ajan pituuden
suhteen niin paljon, ett'emme saavuttaneetkaan maita niin pian kuin
olin luullut. Päivät ja yöt vaihtuivat toinen toisensa jälkeen, ja
samalla aina toivommekin masentui, kunnes se vihdoin rupesi kokonaan
loppumaan.
Epätoivon silmäyksillä tarkastimme taivaan rantaa kahdeksannen
vuorokauden valjetessa veneessä ollessamme. Mutta ei muuta näkynyt kuin
sininen taivas päällämme ja ääretön meri, minne ikään katsoimmekin.
Tämän lisäksi täytyi minun ilmoittaa, että vaikka olinkin kenenkään
huomaamatta aina vähentänyt ruoka- ja vesi-annoksia, niin ei niistä
kuitenkaan nyt enää mitään huomiseksi säästynyt. Se oli kauhea tieto
monelle jo ennestään nälkiintyneelle onnettomuuteni toverille. Mutta
mitä tehdä! Ei ollut muuta odotettavana, kuin kauhea janon ja nälän
vaiva sekä viimein niiden tuottama kuolema.
Yhdeksäs päivä koitti, eikä pienintäkään toivonkipinää ilmestynyt.
Nälkä ja jano alkoivat kauheasti vaivata ja kiduttaa meitä, ja
epätoivon tuska rupesi samassa määrässä rintaamme ahdistamaan.
Kaksi seuraavaa vuorokautta olivat aina surkeammat. Janon ja nälän
tuska rupesi jo muutamissa muuttumaan kauheaksi kuumeentapaiseksi
houreeksi. Omien tuskien lisäksi oli nyt tullut niille, jotka vielä
olivat täydellä järjellä, kamala pelko ja vartioiminen, etteivät
hourailevat toverit surmaisi itseänsä tahi toisiansa.
Kahdestoista vuorokausi valkeni, aina yhtä kurjana ja toivottomana kuin
edellisetkin. Janon ja nälän tuskat alkoivat vaan yhä kauheampia
seurauksia tuottaa. Päivä oli paahtavan kuuma ja ilma tyyni. Tuntui
kuin sammumaton tuli olisi sisuksia kärvennellyt. Kieli rupesi suussa
kuivuudesta kangistumaan. Tuskin sain enää sanaa suustani. Ja
tovereillani näkyivät olevan vielä kauheammat tuskat. Muutamat
makasivat veneen pohjalla melkein tiedottomina, houreissaan huutaen:
"vettä, vettä!" Vieläpä tapahtui muutamasti niinkin, että kuumeen
houreissa miehet iskivät veitsillä milloin itseänsä, milloin
tovereitaan ja imivät kuin petoeläimet haavasta juoksevaa verta, joka
näkyi heille antavan tuskien lievitystä. Sen jälkeen he vaipuivat unen
horroksiin. Silloin kokivat ne, jotka sattuivat olemaan paremmissa
voimissa, tukkia onnettomain haavoja ja sitoa heidän käsiänsä ja
jalkojaan, etteivät hourupäissään pääsneet mereen syöksymään tahi
toisiansa vallan surmaamaan.
Noin puoleen päivään asti olin minäkin näin hoidellut onnettomia
tovereitani. Mutta silloin nälän ja janon tuskat voittivat uupuneet
voimani, niin että jouduin itsekin houreisin, ja tietämättäni käytin
samaa keinoa, josta juuri olin muita kokenut estellä. Minä tunsin,
miten toverini veri virkistävänä nesteenä kostutti tulikuumaa suutani
ja valui kuin lievittävä voide kurkkuuni. Mutta siihen se loppui, sillä
samassa sain iskun päähäni; minä vaivuin kykenemätönnä veneen pohjalle,
ja entinen polttava kuivuus tuntui taas suussani. Mutta tuolla, tuolla
juuri edessämme, vallan lähellä, niin kaukana vaan, etten sinne
mitenkään päässyt, väikkyi ihanasti viheriöivä saari ja siellä paljaan
taivaan alla mitä ylellisimmin katetuita pöytiä toinen toisensa
vieressä monenlaisine virkistystä tarjoavine juomineen. Minä huusin ja
komensin miehiä henkensä takaa soutamaan saareen ja syömään; mutta he
eivät minua totelleet. Tahdoin hypätä mereen ja uida yksinäni noita
herkkuja ja juomia ahmimaan, koska toiset olivat muka niin tuhmia,
etteivät ymmärtäneet osallisiksi tulla.
Toverini kykenivät vielä kuitenki käsittämään, että tuo kaikki oli vaan
nälän ja janon tuskia kärsivän tavallisia harhanäkyjä. He ottivat minut
kiini, ja muutamissa silmänräpäyksissä olin kuin veneen pohjaan
naulattu, niin ett'en voinut jäsentäni järkähdyttää. Kuta hurjemmin
riehuin ja soimasin tovereitani jumalattomiksi, kun varmaan luulin
heidän aikovan minua surmata, sitä tuimemmin koski ranteisiini ja
nilkkoihini, juuri kuin niitä olisi tulikuumalla raudalla katkaistu.
Minä virkosin raivoamistani seuranneesta horrostilastani vasta yöllä
neljännentoista vuorokauden alkaessa eli Tammikuun 31 päivänä. Tunsin
itseni perin voimattomaksi; ajatusjuoksuni oli sangen hidas; tuskin
kykenin mitään käsittämään. Pääni tuntui vallan ontolta ja koko
ruumiini voimattomalta, niin tyhjältä ja kevyeltä, että ihmettelin,
miksi ei tuuli minua mukanansa ilmaan vienyt.
Hitaat ajatukseni pysähtyivät alinomaa siihen, että nyt olisi parasta
päästä tästä surkeasta elämästä. Mutta mereen en kyennyt pääsemään eikä
käsi veistä semmoiseen tekoon käyttämään, eikä tovereistakaan siihen
apua ollut.
Minä tarkastelin tovereitani. He näyttivät olevan yhtä auttamattomassa
tilassa, hekin, useimmat loikoen veneen pohjalla silmät veripunaisina
tuijottaen syvissä kuopissaan, suut ammollaan, ja kasvot tumman
vehreinä, kalman leimalla merkittyinä. Huh, vielä oli sen verran voimaa
ruumiissani, että siinä kauhun värähdyksiä tunsin!
Mutta päivän valjetessa rupesi, Jumalalle kiitos, hienosti vettä
tihkuilemaan. Tosiaankin, se oli vettä! Oi, miten suloiselta nuo hienot
vesipisarat tuntuivat. Ne suurenivat ja tihenivät ja muuttuivat viimein
rankkasateeksi. Oli kuin aavistamaton elonhengähdys olisi veneesemme
puhaltanut. Yksi toisensa jälkeen kohotti kasvonsa taivasta kohden ja
koki mahdollisimman leveälle avata leukojansa, ikään kuin joka ainoata
putoavaa vesipisaraa suuhunsa odottaen. Ja tämäpä se olikin tällä
kerralla meidän pelastuksemme; sillä jos tämä päivä olisi yhtä kuiva ja
kuuma tullut kuin edellisetkin, niin olisi se meidätkin mennessänsä
ikuiseen matkaan vienyt.
Mutta nyt me olimme kuin vallan virkeät miehet edelliseen tilaamme
nähden. Eikä siinä ollut kylliksi, että olimme tulikuumat suumme
saaneet jäähdytetyiksi; vaan me kokosimme hatuillamme, purjeilla ja
laivaämpäreillä tuota alas valuvaa elonnestettä vastaisuudenkin
varaksi, niin että meillä sitä muutamassa tunnissa oli jo useita
kannuja, ei tosin aivan puhdasta eikä suolatonta, sillä merivesi oli
koko veneemme ja kalustomme niin läpeensä liotellut, että siitä
suolanmakua sadeveteenkin tuli; mutta arvaamattoman kallista oli tämä
meille sittenkin.
Sade rupesi pian taukoamaan. Mutta meidät oli jo kumminkin sadevesi
niin virkistänyt, että jaksoimme puhua, liikkua ja ajatella, vaikka
tosin paljoa hitaammin kuin ennen.
Luulimme jo kaukaa silmiimme häämöittävän maata. Ilon ja riemun
huudahdus pääsi jokaiselta mieheltä. Purjeet levitettiin kiireesti ja
airot lykättiin ulos. Minä irroitin peräsimen, ja uusin voimin, joita
ei olisi voinut aavistaakaan enää olevan niin nälkiintyneillä miehillä,
kiidimme eteenpäin huomattua maata kohden. Iloisia naurun
äännähdyksiäkin kuului joukossamme. Kaikki olimme virkeitä ja
elokkaita; sillä toivo vielä kerta tavata omaisiamme liehtoi
ihmeteltävällä tavalla meihin uutta elämänhalua.
Me sousimme ja pyrimme eteenpäin. Mutta kauhuksemme keksimme, että koko
maa oli yht'äkkiä hävinnyt nähtävistämme. Se oli vaan kangastusta,
jommoista merellä välistä näkee, vaikka on satoja penikulmia maihin.
Helposti voi käsittää, minkälaista katkeruutta tuo meissä synnytti;
jopa kuului julkisia vihanpurkauksiakin kärsimyksiin nääntymäisillään
olevain merimiesten suusta. Me vaivuimme jälleen synkkään
toivottomuuteen, ja entistä varmemmin taas uskoimme, että me olimme
kaikki tuomitut sittenkin nälkään nääntymään.
Näitä alakuloisina miettiessämme soutamatta istuskellen, keksimme
taasen purjelaivan täyttä vauhtia kulkevan edellämme. Taasen
innostuimme ja toivo heräsi uudelleen sydämissämme. Mutta pian
huomasimme senkin vaan kangastukseksi, meidän haaksirikkoisten
härnääjäksi.
Kun nälän vaivat yhä ankarammin alkoivat meitä kouristella, eikä
sadevesikään enää voinut meitä virkistää, vaan yhä kamalammat päivät
näyttivät edessämme olevan, katosivat meistä niin ihmiselliset
tunteemme, että jouduimme vallan petoeläinten kannalle. Oli mielestämme
tärkeätä, että ainakin joidenkuiden piti säilyä maailmalle kohtaloamme
ilmoittamaan, jos ei muuten, niin toverinsa syöden. Teimme semmoisen
kauhistuttavan, petomaisen sopimuksen, että arvan oli määrääminen,
kenen vuoronsa mukaan oli toisten ruoaksi käyminen.
Ei ollut malttia eikä aikaa pitkältä tuumia sopimuksemme
kohtuullisuutta, sillä nälän kouristukset ja sen tuottama raakuus
tuskin tapaavat vertaisiansa.
Arpa heitettiin. Se tuli minun osakseni.
Veri tuntui seisahtuvan suonissani. Minä olin ehdotuksen ilmilausujana
tarttunut omaan paulaani. Ei siis muuta kuin rohkeutta muutama
silmänräpäys, ja kaikki olisi lopussa. Kentiesi olin sittenkin parhaan
osan saanut!
Pyysin vähäsen aikaa valmistautuakseni kauheaan kuolemaani. Minä
vaivuin melkein tunnotonna veneen pohjalle. Tuskin tiesin, mitä
ympärilläni tapahtui. Ajatukseni työskentelivät ainoastaan
kuolemanvalmistuksissa. Koko edellinen elämäni levisi eteeni uhkaavana
kuvana; sieluni pelastuskin näytti mahdottomalta. Oi, miten on
kauheata, kun täytyy näin nuorena kuolla, ja vielä tällä tavalla!
huokasin itsekseni. Huh! Koko ruumiini vapisi; en hirvennyt
ajatellakaan, mitä tapahtuva oli! Mutta ajatellessani kauheata
tilaamme, tuntui minusta helpommalta itse käydä uhriksi, kuin ryhtyä
tuohon kauhistavaan hätäkeinoon.
Hartaasti rukoiltuani sain vihdoin lohdutusta sielulleni ja luulin
voivani tyytyä kohtalooni. Minä otin povestani tikarin ja annoin sen
lähinnä istuvalle; sillä minä olin eräänä yönä toverieni nukkuessa
salaa viskonut heidän veitsensä mereen, ett'eivät olisi voineet
toisiansa tahi itseänsä niillä vahingoittaa. Neuvoin myös häntä
tähtäämään iskunsa niin, että se heti hengen veisi. Mutta ei kukaan
näkynyt rohkenevan työhön ryhtyä. Odotin, mutta turhaan. Silloin
ehdotin arvalla määrättäväksi, kenen oli se tehtävä.
Suomalainen toverini Wilson sai työn. Vakuutin olevani valmis ja
mieluinen eroamaan kurjasta elämästäni. Koin vieläkin rukoilla ja
rauhoittua, sillä kohtaloni minua kumminkin kauhistutti. Mutta kuinka
iskua varrotessani kohosi kauhistukseni niin, etten lopulta enää
maailmasta mitään tiennyt, sillä heikot voimani eivät semmoista
mielenjännitystä sietäneet. Olin tuntevinani piston ruumiissani,
korvani humisivat, ja sitten tuntui kuin olisin kuollut eli
olemattomiin kadonnut.
En tiedä, kauvanko vallan tunnotonna olin; mutta sitten aloin
vähitellen hyvin hämärästi tuntea elämää ympärilläni. Uskoin varmaan
olevani kuollut, ja tuntiessani soudun jyskytystä ruumiissani, luulin
sen ruumiskirstun naulaamista tahi jotakin muuta semmoista olevan.
Tunsin myös, että liikuimme eteenpäin ja että liikkeemme päättyi
äkkinäiseen sysäykseen. Epäselviä ääniä kuului myös, mutta puhujien
lauseita en selvälleen käsittänyt; sen verran vaan ymmärsin, että
minusta itsestäni puhuttiin, että olin katala pelosta kuollut ja että
minua mereen aiottiin viskata. Joku kosketteli käsirannettani, ja
taasen luulin kuulleeni vakuutuksia, että olin kuollut. Puhuttiin myös
jotakin maasta ja hautaamisesta, mutta minulla vaan ei ollut voimaa
eikä tarmoa jäsentäni järkähdyttää, ei ääntä suustani saada eikä
myöskään kuulemistani sanoista minkäänlaista selvää ajatusta kokoon
tuoda.
Sysäyksen jäljestä oli hetken aikaa kaikki hiljaista. Sitten kuulin
taas ääniä. Yht'äkkiä temmattiin minut ylös. Tunsin itseäni kannettavan
ja viimein maahan pudotettavan. Minä kuulin puhuttavan kuopasta ja
vainajasta.