vedimme esiin kuusipiippuiset revolverimme, uhaten ampua ensimmäisen,
joka kajutan käytävää lähestyisi. Stephens laukasi ilmaan yhden
laukauksen, näyttääkseen ett'eivät aseemme lataamattomat olleet. Se toi
meille apua. Ensiksi kapteeni, kuultuaan laukauksen kajuttaan, jossa
hän avuttomia naisia lohdutteli, aavistaen taasen uutta onnettomuutta
ryntäsi kannelle kuusipiippuinen revolveri hänelläkin kädessään, toinen
vyössään. Naiset, hiukset hajallaan, ryntäsivät hänen jäljessään. Sillä
aikaa kun Stephens selitti tapausta kapteenille, käytin minä miestemme
hämmästystä hyväkseni, puhuen heille ystävällisesti, muistaakseni
seuraavaan tapaan:
"Toverit! Veljet! Onko paha henki teidät niin valtaansa saanut, että
vaaran suurimmilleen jouduttua unhotatte velvollisuutenne kirottua
viinahimoanne täyttääksenne? Seuratkaa selvää järkeänne ja ajatelkaa,
miten voitte juopuneina astua korkeimman Tuomarin eteen tekemään tiliä
töistänne. Totta kaiketi pidätte parempana hänen eteensä astua
puhtailla omallatunnoilla, kuin vielä viimeisellä hetkellännekin niitä
tahrattuanne. Toverit! Teillä on monella kotonanne rakastava vaimo,
äiti, sisaria, morsian tahi lapset, jotka ikävöiden teitä odottelevat
ja muistelevat. Miettikää, mitä nämä rakkaat omaisenne ajattelisivat,
jos nyt teidän hurjat tuumanne tietäisivät tahi ne jäljestäpäin kuulla
saisivat!"
Huomattuani säikähtyneet naiset takanani, vetäysin sivulle ja
huudahdin, heihin viitaten: "Miehet, katsokaa tänne; tässä näette
elävät kuvat siitä, miten he teitä katsoisivat!"
Hetken äänettömyys seurasi puhettani. Minä näin, että olin puheellani
tarkoitukseni saavuttanut, ja estin sentähden kiivastuneen kapteenin
kentiesi raivoisan sanatulvan; sillä kun hän huomasi puheeni
vaikutuksen, pysyi hän äänetönnä.
Useiden silmissä loistivat kyyneleet, jopa niitä vuoti muutamien
ahavoittuneille poskipäillekin.
"Perämies Tony puhuu kuin mies!" kuului vihdoin joukosta karkea ääni.
"Me pyydämme kapteenilta ja naisilta anteeksi sopimatonta, hurjaa
käytöstämme ja kiitämme molempia perämiehiä itsemme ja perheittemme
puolesta. Eläköön Tony perämies, eläköön!" jatkoi sama karkea ääni. "Ja
nyt, miehet, rientäkäämme kiireesti pumpulle!"
Höyrykoneen avulla käyvä pumppu oli ollut täydessä toimessa koko ajan,
eikä sen käyttäjä mr. Kane siis ollut kapinassa osallisena.
Uudestaan työhön ryhtyessämme osoitti mittanuora taas ruumassa olevan
8 jalkaa vettä, joka huomio ei suinkaan mieliämme eikä väsyneitä
voimiamme virkistyttänyt. Aloimme kuitenkin taistelun yhä lisääntyvää
vedenvuotoa vastaan, toivoen, että myrsky tyyntyisi ja silloin kentiesi
voisimme tutkia, mikä näin äkkinäisen vuotamisen oli vaikuttanut ja
sitten mahdollisesti tukkia vuotoreiän. Nyt näyttivätkin oivalliset
merimiehemme, mihin kelpasivat. Kilvan höyrypumpun kanssa vesi tulvasi
ulos pumpun nielusta.
Mutta nyt huomasimme kuitenkin, ettei vesi ruumassa enää sanottavasti
vähentynyt.
Sillä aikaa, kun toinen puoli miehistöä oli pumppuamassa, annettiin
toisille ruoka-tavaroita taskuihin, että saivat työtä tehdessään
lievittää nälkäänsä ja virkistää edes vähäsen uupuneita voimiaan.
Samoin annettiin joka miehelle grogia, mutta tietysti hyvin tarkasti
silmällä pitäen, ettei kukaan saanut enempää kuin kesti sitä nauttia;
sen verran vaan, että voimat virkeinä pysyivät.
Huomattuamme, ettemme enää mitenkään voisi laivassa pelastua, latasimme
tavan vuoksi molemmat kanuunamme ja ammuimme hätälaukauksia toisen
toisensa jälkeen ja laskemme ilmaan parikymmentä hätärakettia. Kaikki
se kuitenkin oli turhaa vaivaa, jonka kyllä tiesimme ennakoltakin;
sillä mahdotonta olisi ollut kenenkään niitä nähdä tai kuullakaan, ja
jos jossakin laivassa olisi huomattukin hätämme, niin tuskin olisi apua
heidän puoleltaan ollut toivomista; sillä tämmöisessä myrskyssä oli
arvatenkin jokaisella omasta puolestaan kyllin tekemistä.
Sillä aikaa, kun minä olin hätämerkkejä antamassa ja pumppuamista
johtamassa, oli kapteeni Dawyson käskenyt toisen perämiehen yrittää
pelastusveneitä laskea vesille; sillä laiva alkoi yhä raskaammin ja
hitaammin liikkua, niin että selvästi näimme, mikä kentiesi jo muutaman
tunnin kuluessa seuraukseksi tulisi. Stephens luuli sen keinon
mahdottomaksi; sillä jos olisi voitukin saada veneet ulos, niin tuskin
ne kauvankaan olisivat semmoisissa aalloissa pystyssä pysyneet. Mutta
kun ei muuta keinoa pelastumiseksemme enää ollut, niin täytyi sitä
kuitenkin koetella.
Ryhdyttiin siis tuohon viimeiseen pelastuskokeesen epätoivon vimmalla.
Vene irroitettiin, kaikki pantiin kuntoon, ja henkensä kaupalla yksi
rohkeimmista miehistä laskeusi siihen, pidelläkseen sitä ulkona
laivansivusta, sen vesille ennätettyä, ja samassa ollakseen valmis
ohjaamaan sitä ulommaksi laivasta, ettei se aaltoja piestessään vetäisi
sitä alleen.
Tämä ei suinkaan ollut mikään helppo tehtävä semmoisessa vinkuvassa
myrskyssä, kauheassa meren hulminassa, sillä niin pian kuin vene
vesille joutuisi, voisi se samassa tulla vettä täyteen.
Niin kävikin. Ennen kuin mies oli kerinnyt keulasta irroittaa
laskuplokin, oli laine syössyt sen ensin vettä täyteen, siteen
säpäleiksi laivan sivua vastaan ja viimein muutamassa silmänräpäyksessä
lennättänyt loput rauskat kalustoineen kuohuvain laineitten joukkoon
näkymättömiin. Mies parka töin tuskin kerkisi pelastaa itsensä tarttuen
heiluvaan laskuköyteen, jota myöten hän ketterästi kuin orava kiipesi
ylös laivaan.
Koe oli siis tehty. Mutta seuraukset eivät suinkaan olleet lohduttavaa
laatua. Olimmeko siis tuomitut pian uppoavan aluksemme kera samaan
pohjattomaan syvyyteen vaipumaan? Tuntui todellakin kauhealta parhaassa
nuoruuden ijässä joutua kuohuvien laineiden kautta kolkkoon tuonelaan.
Mutta nyt olivat hetket kalliit. Ei ollut aikaa muihin ajatuksiin.
Kapteeni antoi käskyn kiireesti kokea toista venettä vesille saada,
lausuen silmäkulmiaan rypistäen: "Jos meni yksi vene, onpa vielä viisi
jäljellä; uusi koetus siis!"
Toista käskyä ei varrottu. Äsken saadun surkean kokemuksen mukaan
ryhdyttiin vielä varmempiin varotoimiin. Nyt meni kaksi miestä tällä
kertaa, sama Jony Jollybel, joka edellisessäkin veneessä oli ollut, ja
norjalainen Thorvald Thorsen.
Nyt näytti käyvän paremmin. Vene kosketti kuohuvan laineen harjua;
laskuplokit irtautuivat kuin itsellään, ja taitava Thorsen tarttui
peräsimen tankoon, ohjaten varovaisesti venettä aaltojen mukaan
ulommaksi laivan sivusta. Jollybel iski rajusti kuin kotka aironsa
aaltoihin ja piti voimallisilla vedoillaan sitä liikkeellä laivan
mukana.
Nyt läheni se kuin joutsen laivan kylkeä. Riemuhuutoja laskien lennätti
kolme jälellä olevaa merioppilasta itsensä pelastus-innossaan kenenkään
aavistamatta laivasta kohti venettä, joka vielä leijaili parin sylen
päässä siitä. Kaksi heistä kohtasi veneen, kolmas putosi lähellä sen
laitaa mereen.
Häiriö, joka tästä veneessä syntyi, kun toverit kokivat veneesen
pyrkivää reipasta Sam Kilygania pelastaa, toi mukanaan kauhean, sydäntä
särkevän onnettomuuden, joka melkein vei meiltä viimeisenkin toivon
kipinän.
Vene jäi silmänräpäykseksi omiin valtoihinsa, jolla aikaa se jo ennätti
syöksyä hirmuisen hyökylaineen kukkuralta sivuttaisin toisen aallon
pohjaan ja sieltä yhtä lyhyessä ajassa ylös ja alas survovan laivamme
kylkeä vastaan säpäleiksi, samoin kuin ensimmäinenkin veneemme. Nuo
kaksi oivallisinta, uskaliainta miestämme katosivat samalla sinne,
mistä ei ikänä saalista hellitetä. Toisella heistä, Thorsenillä, oli
kotonansa nuori vaimo, joka jäi kelpo miestään suremaan. Jony Jollybel
oli kihlannut itselleen morsiamen kahta päivää ennen Glascowista
lähtöämme.
Näytti siltä, kuin kapteini Dawysonin rohkeus olisi kasvanut, kuta
kovemmiksi vastukset nousivat; näytti kuin olisi hänen intonsa ja
voimansa saaneet uutta virkeyttä, kuta mahdottomammiksi pelastuksen
toiveet kävivät. Hänen muotonsa ja liikkeensä näyttivät saaneen
takaisin entisen eloisuutensa. Ihmetellen silmäilin nyt tuota kookasta,
rohkeata miestä. Näytti siltä, kuin olisi hän ollut pikemmin jossakin
iloisessa seurassa tahi lähdössä rattoisalle huviretkelle, kuin
kuolemaa vastaan taistelemassa. Hänen rohkeutensa näytti tarttuvan
muihinkin, ja uusin voimin ja elpynein toivein ryhdyttiin koettamaan
kolmatta venettä vesille. Mutta onni ei tällä kerralla ollut parempi
kuin edellisilläkään; se vaan oli eroituksena, ettei ihmishenkiä
hukkaan mennyt.
Pahin seuraus oli se, että toivomme ja kestäväisyytemme, melkeinpä jo
voimammekin olivat loppuneet ylenmääräisissä ponnistuksissa.
Pumppumiehet olivat lakanneet työstään; höyrypumppu ainoastaan vielä
liikkui. Karttuneen veden paljoutta emme enää koettaneetkaan tarkastaa.
Muutamat kiirehtivät hätääntyneinä isoon märssykoriin, joka oli korkein
paikka, mikä vielä jäljellä oli. Muutamat seisoivat, käsivarret
rinnalla ristiin puristettuina, tuijottaen toivottomina eteensä ja
mieli mustana odotellen, koska laiva uppoisi. Näkipä myöskin jonkun
polvilleen laskeutuneena jossakin nurkassa laineita piillen notkistavan
polvensa ja huutavan avuksensa häntä, jolta kaikki apu tulee. Naiset
olivat jälleen tulleet kajutan katolle, jossa he kauheassa epätoivon
tuskassa itkivät ja huusivat käsiänsä väännellen. Kapteeni näkyi heitä
hellästi syleilevän, koettaen vieläkin heidän rohkeuttansa vahvistaa,
vakuutellen, ettei kaikki toivo muka vielä ollut mennyttä.
Toivottomuus ja toimettomuus näkyi vallanneen koko väestön. Jokainen
luuli tehneensä, minkä oli voinut, jo nyt kaikki näyttivät, kukin
tavallaan, vaan odottavan viimeistä silmänräpäystä.
Laiva vaipuikin yhä syvemmälle. Sitä ei ollut enää enempää kuin pari
kyynärää vedenpinnan yläpuolella. Selvästi kuului, miten vesi loiskui
ruumassa. Se saattoi joko hajota tai vajota, millä hetkellä tahansa.
Stephens näkyi puhuttelevan kapteenia ja naisia. Huomasin heidän
tuumivan jotakin naisia koskevaa. Kapteeni lähestyi vaimoansa, puhui
hänelle jotakin. Sen jäljestä Stephens tarttui nuorimman tyttären
Nellyn käteen ja suuteli sitä. Ja mitä ihmettä todellakin näin! Hän
otti taskustansa sormuksen ja pani sen hänen sormeensa. Tuskin voin
uskoa silmiäni. Totisesti, nuo ihmiset on hulluja, ajattelin itsekseni.
Kihlaus raivoavassa myrskyssä, kuolemaa odotellessa kuohuvan haudan
partaalla, laivan juuri uppoamaisillaan ollessa! Mutta sitä se
kuitenkin oli, sillä kapteeni puolisonsa kanssa näkyi vielä "siunaavan"
noita kahta onnellista onnettomuuden keskellä. Mutta kentiesi se olikin
kahden rakastavan julkinen liitto yhdessä kuollakseen. Mutta yht'äkkiä
kiintyi katseeni ainoaan vielä kunnossa olevaan luuppiin, joka meillä
vielä eheänä jäljellä oli, sillä toinen oli maston murtuessa
kelpaamattomaksi ruhjoutunut.
"Olemmeko hulluja", huudahdin, "kun antaumme toivottomuuteen ennen kuin
kaikki keinot ovat käytetyt! Seuraa esimerkkiäni!" huusin lähellä
seisovalle merimiehelle. Samassa otin luuppia kannattavasta
käyräkangesta plokin, sain irtaimen lenkin, jolla ripustin sen
hartioilleni, sidoin pitkän köyden vasempaan käsivarteeni, kehoittaen
häntä tekemään samoin, ja riensin ylös rikiä ja sieltä ison raa'an
päähän, jonka ympärille monen vaikeuden jälkeen sain lenkin ja
plokikoukun siihen koukatuksi. Tässä juuri olin menettämäisilläni
tasapainoni ja pudota mereen; mutta köysi, jonka olin varokseni
kiinnittänyt käsivarteni ympäri, oli jollakin tavoin sekaantunut raa'an
ympäri, niin että sen avulla sain uudestaan kiinni ja laskeusin
plokiköyttä myöten laivan kannelle. Toiset seisoivat siinä ja
katselivat ihmetellen, mitä aioin tehdä.
Kannelle ennätettyäni näytti mainitsemani mies huomaavan tarkotukseni.
Hän katsahti minuun halveksivaisesti, kun olin varokseni köyden
käsivarteeni sitonut, ja jupisi: "Minä en ole pelkuri, niin kuin Ruchin
Finn; köyttä en tarvitse tuollaiseen työhön."
Hän nousi mesaaniraa'alle, teki tehtävänsä kuin kunnon mies ainakin ja
paljoa helpommin, kuin minä. Mutta, Herra armahtakoon, miten kävikään!
Yht'äkkiä syöksyi hän päätään myöten kuohuvaan syvyyteen. Kerran hän
nousi laineelle; kyllä heiteltiin hänelle köysiä, ja juuri oli hän
ulottumaisillaan pelastuspojiin kiini, jonka joku oli hänelle
viskannut, mutta samassa tuli kauhea ristilaine, joka kiidätti hänet
näkymättömiin. Vielä nousi hän tuolla korkean laineen harjulla; mutta
sitten ei häntä enää nähty. Ylpeys ja käskyn halveksiminen olivat
hänelle kuoleman tuottaneet.
Nyt oli ainoastaan 21 miestä ja 3 naista jälellä laivan väestöstä, jota
oli, naisetkin lukuun otettuina, ollut 45 henkeä.
Kun näin plokien molemmilla raa'oilla olevan kiinni, en tietysti
joutanut monta silmänräpäystä hukkunutta suremaan. Se oli jo tullut
niin jokapäiväiseksi tapaukseksi, ettei se tässä mielen ja ruumiin
ylenmääräisessä jännityksessä enää oudolta tuntunut; olimme vaan kuin
sotamiehet, jotka joka puoleltansa näkevät tovereitansa kaatuvan, sitä
tarkemmin miettimään joutumatta. Tuntui, kuin olisi joku sisällinen
ääni minua kehoittanut yritystäni jatkamaan, siihen luottaen, ettemme
kaikki vielä olleet perikatoon tuomitut. Melkein käskemättä
keräyntyivät jäljellä olevat miehet ympärilleni, ja nyt ryhdyttiin
kiihkeästi työhön, vielä kerran koettaaksemme viimeistä pelastusvenettä
vesille.
Alussa näytti siltä, kuin voimat eivät enää olisi riittäneet, sillä
tämä oli suurin ja painavin veneemme. Ei ollut muuta keinoa kuin
käyttää avuksi höyrykonetta, joka vielä täyttä vauhtiaan kävi pumppua
liikuttaen. Nostoköydet johdettiin siihen, ja pian oli painava luuppi
teloiltaan ylhäällä ja heilui ilmassa. Helposti saimme sen sieltä alas
laskeumaan, niin että voimme käsillämme sitä kannatella. Käskin
kiireesti viisi miestä veneesen. Keulaan kiinnitettiin monen sylen
pituinen köysi, ja ennen kuin nuo viisi miestä veneessä tiesivät, mitä
heidän siellä oli tekeminen, oli luuppi koneen avulla, johon plokien
köydet kiinnitettiin, saatu laivanreunan ylitse pyörähtämään. Minä
tartuin merimies-puukkooni, viittaisin Stephensiä, joka nyt oli tullut
apuun huomattuaan aikomuksemme, tekemään samoin. Ja huomattuani sopivan
aallonharjan lähenevän, annoin hänelle merkin, että heti leikkaisimme
laskuköydet poikki. Se tapahtuikin niin äkkiä, ettei kukaan huomannut,
ennen kuin raskas luuppi oli irrallaan laineilla.
Kolme paria airoja pistäytyi tuota pikaa ulos. Yksi miehistä tarttui
peräsimeen, ja viides ajoi vettä pois, minkä kerkesi.
"Vuotaako se?" huusin.
"Ei vuoda; mereen pudotessa lienee vettä tullut," vastattiin.
Ilon ja kiitollisuuden huudahduksia kuului laivan takakannelta. Sieltä
läheni kapteeni puoleksi tainnuksissa olevia naisia holhoten. Stephens
riensi kantamaan Nellyä, sillä tämän voimat näyttivät jo loppuun
kuluneen. Mutta eipä hän niitä näyttänyt tarvinneenkaan, sillä hän oli
sulhonsa sylissä, nojaten vaaleita kasvojaan hänen sydäntään vastaan;
Stephens kyllä hänet pelastaa oman henkensäkin uhallakin. Minä muistin
hänen kauheat unensa. Saavatkohan vaan morsiusvuoteekseen riehuvat
aallot hekin?
Jo ohjasivat kunnon toverimme luuppia lähemmäksi laivaa. Keveänä kuin
albatrossi keinui se milloin laineitten huipuilla, milloin taas niiden
pohjaan lentäen, ja aina se vaan vahingoittumatonna sieltä uudelleen
esiin sukelsi.
Jo läheni se taitavasti ohjattuna laivan sivua.
"Varovasti, uljaat pojat; ei liian lähelle! Vartokaa tilaisuutta,
milloin parhaiten soveltuu! Hei, sinä siellä peräsimessä, sinun
taidostasi ja rohkeudestasi nyt riippuu, voimmeko pelastua ja pysyykö
luuppi eheänä!" huuteli kapteeni myrskyn lävitse kaikuvalla äänellään.
Nyt se oli vaan noin kolmen tahi neljän kyynärän päässä laivan sivusta,
lähimpänä kuin koskaan ennen. Silloin syöksähti kymmenkunta miestä
laivan reunan yli luuppia tavoitellen. Mutta sen sijaan, että he, yksi
kerrallaan hypäten, olisivat kentiesi kaikki pelastuneet, niin pääsi
heistä nyt vaan kuusi luuppiin, ja toiset, jotka eivät olleet jaksaneet
odottaa sopivata hetkeä hypätäkseen, joutuivat mereen luupin ja laivan
välille ja joutuivat veden kuohussa laivan alle, jossa saivat
kuolemansa. He katosivat näkyvistämme yht'äkkiä kuin höyhen tuuleen.
Nyt eteni taas luuppi laivasta kymmenen onnellisen keralla. Useampia
airoparia pistäysi ulos, ja luuppi leijaili vaahtoavien laineitten
heittelemänä, välin läheten, välin taasen poistuen laivasta. Olimmeko
me jäljellä olevat seitsemän henkeä pelastuvat luuppiin vaiko meren
saaliiksi jäävät, se näytti tietämättömältä.
Taas näytti siltä, kuin luuppi pääsisi lähenemään vajoavaa laivaamme.
Olimme lyhyen keskustelun jälkeen sopineet niin, että ottaisimme naisen
kukin pelastaaksemme. Kapteeni sulki puolisonsa syliinsä, Stephens
Nellynsä, ja minä tarjouduin Lisy Megyä pelastamaan tahi yhdessä
kuolemaan, josta hän kiitti minua niin selvää kieltä puhuvalla
silmäyksellään, etten saattanut erehtyä sen tarkotuksesta; ja nyt
luulin ymmärtäneeni, miksi hän tuli niin surulliseksi, kuultuansa
kertomukseni Maryn ja minun kihlauksestani. Siinä hengen hädässä ja
toivon ja epätoivon vaiheella ollessani tuskin kykenin näitä
ajattelemaan; mutta sitten jäljestäpäin muistin selvään tuon onnettoman
immen hellät, luottavaiset silmäykset, jotka hän siinä minuun loi;
muistin, miten turvallisesti ja salaamatonta rakkautta osottavalla
mielihalulla hän antautui syliini, -- enkä minä kuitenkaan häntä voinut
tästä kauheasta kohtalosta mukanani pelastaa!
Kaikin kolmisin varustauduimme me, naiset sylissämme, sopivan
silmänräpäyksen tultua joko taakkoinemme hyppäämään veneesen tahi
heittämään ne siellä oleville, jotka kurottivat käsiänsä heitä vastaan
ottaakseen ja vartosivat vaan kapteenin käskysanaa. Hän antoi meille
sovitun merkin, ja me olimme juuri heittämäisillämme heille onnettomat
naiset, jotka tuon tärkeän silmänräpäyksen lähestyessä olivat melkein
tiedottomiksi uupuneet.
Kapteenin käskysana jo kajahti veneessä olijoille. Mutta samassa
ennätti myös surmaava, kaikki peittävä aalto meidät ja syöksi kaikki
kolme paria laivan reunan yli kauvas kuohuvaan mereen, kun emme sillä
hetkellä voineet mihinkään kiinni tarttua.
Minä uskoin varmasti viimeisen hetkeni tulleen, ja jättäysin Luojani
haltuun, avukseni huutaen sen siunatun nimeä, joka on minunkin
syntivelkani Golgatalla sovittanut.
Minä tunsin jotakin kuumaa virtaavan kasvoilleni, ja jotakin punaista
kuvastui silmiini. Molemmin käsin puristin tuota melkein tainnuksissa
olevaa onnetonta impeä syliini. Pidin uimisen vallan tarpeettomana
yrityksenä ja annoin laineitten heitellä meitä molempia mihin
tahtoivat. Tunsin yht'äkkiä kovan tempauksen käsivarteeni ja sen
jälkeen kovin karvastelevata tunnetta kyynärpääni yläpuolella. Samalla
tunsin käteeni jotakin kovaa ja niljakasta.
Minä avasin silmäni ja näin Lisi Megyn veriset kasvot omiani vastassa.
Hänen huultensa liikkeestä ja heikosta kuiskeestaan luulin ymmärtäneeni
hänen sanovan: "Tony, jätä minut! -- Pelasta itsesi! -- Minä kuolen! En
jaksa enää! -- Hyvästi, Tony, rakas Tony! -- Hyvästi!"
Kauhu valtasi minut. Uusi veren tulvaus seurasi, enkä minä enää
huomannut hänessä mitään elon merkkiä.
Minä irroitin käteni, ja Lisi Megyn ruumis vaipui meren syvyyteen.
Mutta minä tiesin hänen sielunsa joutuneen sen luokse, joka omansa
meren aalloistakin korjaa.
Minä katsoin ympärilleni ja näin tuonnempana kapteeni Dawysonin
puolisoansa pidellen taistelevan aaltojen valtaa vastaan ja yrittävän
kiertää laivan ta'itse saavuttaakseen luupin. Mutta hänenkään
jättiläisvoimansa eivät näkyneet enää siihen riittävän. Näin, miten
aalto viskasi Stephensin Nellynsä kera heidän lähellensä, ja miten
kaikkia neljää, heidän toisiaan syleillessään, hyökylaineet taas
viskelivät yhä etemmäksi, kunnes he kaukaisena mustana pilkkuna vihdoin
näkyvistäni sinne hävisivät, mistä ei enää hengissä palata.
Näin oli muutamissa minuuteissa meri niellyt levottomaan hautaan koko
perheen, viisi juuri äsken elänyttä ihmisolentoa.
Laupias Jumala! huokasin. Oliko tuo Sinun kauheata kostoasi, joka isän
tähden syyttömiä lapsia ja hänen rakasta puolisoansakin kohtasi? Oi
sinä kaikkinäkevä ja tietävä vanhurskas tuomari; sinun tuomiosi ja
tiesi ovat tutkimattomat! Herra Jesus, ole armollinen heidän
sieluilleen!
Mutta miten kävi minun? kysynee lukija. Ihmettelenpä itsekin, että joku
vielä tuosta kuohuvasta haudasta ihmisten ilmoille nousi.
Niin kuin jo olen kertonut, tunsin kovan tempauksen käsivarressani jo
silloin, kun Lisi Megy vielä sylissäni oli. Samanlaisia tempauksia
seurasi sitten muitakin, ja minä muistin sitoneeni köyden käsivarteeni
silloin, kun kiipesin luupin plokia raa'an päähän kiinnittämään.
Tartuin tietysti nyt siihen epätoivon innolla ja aloin vetää itseäni
sitä myöten laivaa kohden, koska köysi tuntui siellä kiinni pysyvän.
Lähenin yhä onnetonta alustamme, jota enää vaan muutama kyynärä näkyi
veden yläpuolella heilumassa. Kerta toisensa jäljestä viskasi
hyökylaine minut uudelleen etäämmäksi. Nahka irtautui kämmenistäni.
Mutta tuskin huomasinkaan tuota, enempää kuin suolaisen veden
vaikuttamaa kirvelyäkään. Taukoomatta ponnistelin vaan voimiani
päästäkseni vihdoinkin laivaan.
Viimeinkin se onnistui. Mutta käteni olivat vallan tunnottomat
tuskallisista puserruksista ja ylenmääräisistä ponnistuksistani.
Katsoin pikaisesti ympärilleni ja huomasin olevani laivassa yksinäni.
Koneenkäyttäjäkin, joka vielä silloin oli jälellä, kun aalto meidät
laivasta mereen pyyhkäsi, oli onnellisesti hypännyt veneesen, jossa nyt
oli kaksitoista sielua. He näkyivät yhä vartoovan, vieläkö ketään
laivan kannelle ilmestyisi.
Luuppi läheni taasen alusta, kun ko'in huutaa ja viittoa heille. Se oli
enää vaan parin sylen päässä. Samassa heilahti laiva sinne päin. Minä
ponnistin kaikki voimani, hyppäsin ja putosin kuin kivi luupin toiselle
puolelle mereen, josta toverini köyden avulla minut ylös kiskoivat;
sillä en ollut hellittänyt vieläkään käsivarrestani tuota köyttä, jota
myöten äsken olin merestä laivaan itseni kiskonut. Selvään näin tässä
armollisen Jumalan huolenpidon, ett'en tuota köyttä jo silloin
käsivarrestani irroittanut, kun olin raa'an nokalta onnellisesti
kannelle palannut, vaikka se vallan luonnollistakin olisi ollut; sillä
onhan selvää, että tuollainen pitkä köysi, jonka toinen pää vielä
laivan reunassa kiini on, paljon hidastuttaa toimia semmoisessa
kiireessä. Lieneekö Jumala minua rakastanut enemmän kuin muita
onnettomuuden tovereitani, koska olin jo niin monta kertaa pelastunut
samasta kauheasta haudasta, johon niin moni minua vankempi ja
voimallisempi kelpo mies oli vaipunut? Sen Herra yksin tietää. Minä
vaan olin todistuksena siitä, että Herra antaa väkeväin sortua ja
heikoista heikoimman säilyä, ilmoittamaan Hänen voimaansa ja
ihmeitänsä. Kiitetty olkoon Hänen nimensä ijankaikkisesti!
Toverieni avulla veneesen päästyäni sain, kumma kyllä, ikään kuin uusia
voimia, vaikka ne muutama hetki takaperin olin luullut jo perin
loppuneen. En kyennyt ensin saamaan sanaa suustani enkä voinut muuta
kuin viitata kädelläni, että laskettaisiin ulommaksi laivasta ja
katkaistaisiin köysi, jolla vene vielä oli laivaan kiinnitettynä, sekä
että olin viimeinen laivasta lähtenyt.
Sitten kiirehdin heitä pystyttämään molemmat mastot. Purjeet olivat
tuota pikaa viimeisessä reivissä ja ylhäällä. Vinhasti etenimme
laivasta.