merimiehistä, Mathew Wilson, suomalainen, Porista kotoisin, vaikka
hänen nimensä näin oli laivan kirjoihin merkitty, pysähdytti minut
lausuen:
"Herra, suokaa puhutellani teitä! Tahtoisin tietää, mitä meillä on
lastina ruumassa?"
"Miksi sitä kysyt? Kirjat näyttävät siellä olevan kivihiiliä, rautaa,
tulenkestäviä tiiliä ja sekatavaroita kaikenlaisia."
"Herra," vastasi hän; "tämä on perikatoon tuomittu alus. Ainakin osa
lastiamme, nuo suuret laatikot tuolla ruumassa, ovat pelkkiä kiviä ja
hiekkaa. Tiedättekö, kenen on lasti paraastapäästä ja kuinka korkeasta
on laiva ja tavarat vakuutetut?" kysyi hän taas.
"Sinun kysymyksesi kummastuttaa minua, samoin kuin ilmoituksesi,"
vastasin. "Ottakaamme huomenna asiasta selko."
Seuraavana yönä puolenyön aikaan herätti alaperämies kiireesti minut.
"Tule, Jumalan nimessä, kannelle; nyt on niin kauhea myrsky, että en
milloinkaan ennen ole semmoista nähnyt," huusi hän.
Sitä ei tarvinnutkaan enempää vakuutella, sillä laiva heilui niin, että
menimme suojuksessa seinästä seinään, ennenkuin ulos ennätimme.
Me kiirehdimme kannelle. Huh, miten oli kauhea ilma! Niin pimeä, ett'ei
nähnyt kättä silmäinsä edessä; meri vaahtosi ja kohisi kuin koski.
Myrsky vinkui mastoissa, raakapuissa ja köysissä, niin että luulin
laivan viimeisen hetken jo tulleeksi. Kapteeni seisoi komentosillalla,
antaen uuden määräyksen toisensa jälkeen.
Minä hyppäsin kapteenin viereen. "Mikä, Jumalan nimessä, meitä nyt
auttaa?" huusin hänen korvaansa.
"Sinäkö se olet, Tony?" vastasi hän. "Auta minua käskyjen antamisessa;
minä olen jo huutanut ääneni vallan käheäksi."
Minä ryhdyin toimeen ja komensin, niin kovalla äänellä kuin voin,
miehet käärimään pois purjeita sekä käymään muihin tarpeellisiin
tehtäviin käsiksi.
"Ohoi, ohoi!" kuuluivat miesten tahtilaulut myrskyn vinkuessa. Toiset
kapusivat kuin kissat ylös purjeita kiinnittämään. Sillä aikaa, kun
toiset olivat yläällä, panimme me kuntoon taakipurjeet voidaksemme
alusta pitää tuulessa. Laiva vääntelihe vihaisissa kuohulaineissa kuin
haavoitettu käärme. Välin kohosi se melkein pystysuoraan ylös laineen
syrjää myöden, niin että olisi luullut kölin ylöspäin kääntyvän.
Toisinaan laskeusi se yhtä tulisella vauhdilla laineen harjalta
alaspäin, siksi kunnes sieltä toinen sen ylöspäin kääntymään pakotti.
Mastot rutisivat, jokainen liitos ja jatkos natisi ja liikkui, niin
että koko laiva näytti kappaleiksi irtautuvan. Milloin oli laivamme
ylhäällä ikään kuin ilmassa, niin että vesi kohisi alhaalla kuin
kaivossa, milloin se taasen hautautui kuohuun ja kaikkialle roiskuvaan
vaahtoiseen aaltoon, niin että täytyi kaikin voimin pitää kiinni
jostakin tukevasta esineestä, ettei joutunut suoraapäätä hyökylaineiden
saaliiksi. Kaikki tavarat, mitkä eivät olleet kovin lujasti laivan
kanteen kiinnitetyt, ne tässä kauheassa mellakassa aallot mereen
lakasivat ja rikki mursivat. Vielä kohoili aluksemme kuitenkin
oivallisesti laineille ja kesti myrskyn valtaa vastaan, sillä se oli
hyvin rakennettu ja vasta kolmen vuoden vanha.
Vihdoin rupesi päivä tätä kamalata yötämme valaisemaan. Samassa myös
rupesi myrsky vähän asettumaan. Kapteenin käskystä huudettiin koko
miehistö peräkannelle. Merimiehet tulivat. "Joko kaikki ovat täällä?"
huusin. "Kaikki elossa olevat," kuului vastaus. Kolme puuttui.
Etsittiin tarkoin, mutta heitä ei löytynyt. Vanha Dick oli poissa. Hän
oli mennyt nuoruuden morsiamensa luokse. Ei kukaan ollut huomannut,
milloin hän oli kadonnut. Varmaankin hyökylaineet laivan yli mennessä
vanhuksen mukanaan veivät. Kokkipoika ja nuorin meri-oppiiaista olivat
joutuneet myös ensimäisiksi meren uhreiksi. Eikä niin ihmeellistä
ollutkaan, ettei kukaan heidän katoamistaan ollut huomannut, sillä yö
oli niin pimeä ja kullakin täysi tehtävä itsensä puolesta tässä
kauheassa myrskyssä.
Vähitellen ruvettiin purjeita lisäämään, miehille annettiin lämmityksiä
ja virvokkeita, toinen puoli vartijoita pääsi levolle, aamiaiselle
j.n.e.
Naisseuralaisiamme emme olleet koko yönä joutuneet katsomaan. Sitä
paitsi oli se muutenkin mahdotonta, sillä jos olisimme kajutan oven
milloin tahansa avanneet, olisi siitä saattanut hyökyaalto sisään
loiskahtaa ja täyttää koko kajutan vedellä. Vihdoinkin sinne päästyämme
oli siellä surkea näky edessämme. Naiset olivat kyyristyneinä yhdessä
nurkassa, kuolon kalpeina meritaudin kauheita tuskia kärsittyään. He
olivat luulleet viimeiset hetkensä tulleen. Kannelta kuuluneet huudot
ja myrskyn kauheus olivat heille tuntuneet vielä kauhistavammilta kuin
meille, jotka vaaraa avoimin silmin katselimme. Herättyään olivat he
hädissään huutaneet apua, mutta viimein huomanneet sen turhaksi, samoin
kuin ulospyrkimisenkin, koska ovet olivat ulkoapäin suljetut. He olivat
joka kerta, kuullessaan hyökylaineen laivan yli kohisevan,
kauhistuneina odottaneet kajutan tulevan vettä täyteen taikka sen
ohukaisten seinäin murtuvan, ja itse joutuvansa kuohuviin laineisin.
Mutta, merkillistä kyllä, olivat he kestäneet koko tuon hirmuisen yön
kauheat hetket harvinaisen lujamielisinä ja urhoollisina.
Meidän astuessamme kajuttaan päästivät he riemuhuudon ja syöksyivät
meitä vastaan sanomattoman onnellisina, ilosta ja liikutuksesta itkuun
ratketen, nähdessään meidän vielä elossa ja terveinä olevan. Olinpa
minäkin hetkeksi unhottaa Maryni suloisen kuvan, nähdessäni kapteenin
tytärten avuttoman ja samassa liikuttavan tilan. Vallankin luulin
huomanneeni taas Lisi Megyn silmissä jotain outoa, joka minua
hämmästytti, enkä voinut estää häntä nojaamasta päätään rintaani
vastaan, kun hän näytti nääntymyksestä ja mielenliikutuksesta olevan
kaatumaisillaan.
Luulimme vaaran olevan jo ohitse ja toivoimme enemmittä vastuksitta
pääsevämme matkamme perille. Puolenpäivän aikoina oli taivas jo
selvinnyt niin paljon, että kapteeni ja minä voimme tarkastaa
taivaanrantaa ja ottaa puolipäivä-tarkastukset, josta huomasimme
olevamme noin 100 englannin peninkulmaa Juan Fernandes saaristosta
etelään päin. Yön kauhea myrsky oli siis syrjähdyttänyt meidät
suunnastamme useampia kymmeniä penikulmia. Kapteenin selityksen mukaan
oli meille parasta muuttaa suunta vähän paremmin luodetta kohden muka
löytääksemme tyynempää vettä ja samassa voidaksemme lähettää muutamia
veneitä etsimään juomavettä, joka oli loppumaisillaan, niin ettei se
riittäisi perille saakka. Hän kertoi myös itselläänkin olevan joitakin
tärkeitä asioita siellä toimitettavina.
Suunnan muutos meitä jo hyvin kummastutti, samoin mainitut syyt. Mutta
myöhemmin illalla kajutassa käydessäni huomasin vielä jotakin, mikä
enemmän lisäsi epäluulojani kapteenin rehellisyydestä. Siellä näet
tapasin kaikki tavarat, mitä suinkin voi talteen panna, huolellisesti
ladotuiksi kistuihin ja matkalaukkuihin; kartat, havaintokoneet, kaikki
pikkutavarat, mitä ei aina käsillä tarvita, oli korjattu
hylkeennahkaiseen pitkään matkakistuun.
Kummastellen kysyttyäni, mitä tämä kaikki oli merkitsevä, sain
kapteenilta vastaukseksi, että hän oli viime yönä tullut huomaamaan
suuremman varovaisuuden tarpeelliseksi.
Mutta hänen välttävä katseensa, hätäinen, epävarma puheensa ja
samanmoiset liikkeensä saattoivat minun vielä enemmän häntä epäilemään.
Porilaisen merimiehen kysymys ja hänen ilmoituksensa lastistamme
johtuivat taas mieleeni. Päätin sitä kuulustaa kapteenilta itseltä;
mutta hän näkyi kaikin mokomin välttävän minua, niin paljon kuin
mahdollista oli, joten en saanut häntä puhutella. Sitä paitsi antoi hän
niin paljon kaikenmoisia käskyjä, että minulla oli täysi työ niiden
toimittamisessa. Päätin siis sitä tarkemmin tästedes pitää häntä
silmällä ja seurata kenenkään huomaamatta kaikkia hänen toimiaan.
Kapteenin käskyä seuraten annoin muun muassa katsoa, että kaikki kuusi
pelastusvenettä oli kunnossa ja täysillä tarvekaluilla varustetut.
Juomavesi-leilit täytettiin, kuppeihin varustettiin purjeet, ja muita
kaikenmoisia varustuksia annoin kuumeentapaisella kiireellä tehdä,
semmoisiakin, joita ei oltu käskettykään. Näissä kaikenmoisissa
puuhissa en ollut huomannutkaan, miten taivas taasen oli muuttunut
uhkaavan näköiseksi; kaikki näytti taas ennustavan kauheampaa yötä,
kuin viimeinen oli lähimainkaan ollut.
Menin toisen perämiehen suojaan häntä herättämään ja ilmoitin hänelle
huoleni, lausumatta kuitenkaan mitään epäluuloistani. Hän oli
herättyään kovin alakuloinen ja kertoi nähneensä niin kauheita unia,
että aavisti ikäviä tapauksia, lisäten kuitenkin, ettei hän ollut mies,
joka unia uskoisi. Kumminkin oli hän niin kummallisen levoton ia lausui
aavistavansa piankin purjehdusretkensä päättyvän ja saavansa hänkin
ylimmäiselle Kapteenille antaa lokikirjansa.
Kaikkia muitakin, kapteenia lukuun ottamatta, näkyi vaivaavan salainen
kauhistus ja toivottomuus. Heidän vakaiset kasvonsakin osoittivat
heidän vartoovan jotakin hirmuista kohtausta.
Minäkin menin suojukseeni, ja kapteenin esimerkkiä seuraten valmistin
kaikki pikaista lähtöä varten. Kaikki kalleudet, paperini ja
todistukseni, pienimmästä suurimpaan saakka, kaikki, mitä olin Maryltä
ja kauppaneuvokselta saanut, rahat ja muut semmoiset pistin pieneen
vedenpitävään koteloon, jonka kätkin makuukojuuni, voidakseni tarpeen
tullessa siitä ottaa, jos en muutakaan pelastetuksi saisi.
Noustuani virkatoverini Stephensin kanssa kannelle, oli ilma tyyntynyt
melkein rasvatyyneksi; viime-öiset hyökylaineet vielä kävivät jotenkin
korkeina maininkeina, mutta ei enää tuulen vaikutuksesta. Taivas oli
vetäytynyt mustaan pilveen, ja ilma tuntui raskaalta ja kammottavalta.
Tuontuostakin välähti salaman leimaus kaukana taivaan rannalla,
valaisten silloin koko ympäristön ja tehden näkyalan vieläkin
kamalammaksi. Kapteeni käveli kajutan katolla synkän näköisenä, tuon
tuostakin antaen jonkun uuden määräyksen varokeinojen valmistamisesta.
Kaikki mahdolliset valmistukset olivat tehdyt, kaikkiin varotoimiin
ryhdytty tulevaa myrskyä varten. Purjeet olivat kaikki saman mukaan
järjestetyt, niin että niidenkin puolesta olimme myrskyn varalle
valmistauneet.
Miehet olivat kaikki peräkannelle kutsutut, joten pian olisi voitu
panna toimeen mahdollisesti vaadittavat käskyt. Kaksinkertainen
märssyvahti oli lähetetty ylös, pumput tarkastetut ja huomatut kaikki
olevan täydessä kunnossa. Höyrykone oli täydessä höyryssä mahdollista
tarvetta varten. Lyhyesti sanoen: kaikki oli parahimmassa kunnossa ja
järjestyksessä, kuin mitä koskaan voi olla kunnollisimmassa laivassa,
mikä merta kyntää.
Mutta raju-ilma olikin jo lähestymässä. Ikään kuin kauhean suuri musta
vuori läheni meitä paapuurin puolelta. Se kuului kuin kaukainen ankara
kosken kohina. Samalla kuului kauhea ukkosen jylinä, ilman vinkuminen
ja sihinä. Pian saavutti tuo kauhea vihuri onnettoman laivamme.
Kapteeni seisoi ruorimiehen kanssa peräsimessä. Naiset olivat
perämaston vieressä sitä varten valmistetun pelastusrenkaan sisällä,
sillä he eivät olleet antaneet itseään toista kertaa sulkea kajuttaan.
He väittivät vaaran silmillä nähden olevan monta vertaa huokeamman
kärsiä kuin jos sitä ei näkisi, vaan kuulemain mukaan täytyisi sitä
kuvitella, joten pienempikin sattuma voi luulottelun kautta kasvaneena
synnyttää epätoivoa ja saattaa mielettömäksi.
Kapteeni oli apulaisensa kanssa hyvään aikaan saanut laivan käännetyksi
vastatuuleen, juuri kun hirmumyrsky ensikerran kouristi laivaamme.
Juuri kuin raivostunut jättiläishevoinen, ryntäsi laivamme pystyyn
hyökkäävää hirmumyrskyä ja sen jättiläislainetta vastaan. Koko laiva
natisi, tärisi ja vapisi kuin kuolonkamppauksessa oleva tiikeri
raivostuneen jalopeuran kynsissä. Rautakovilla kourillaan piteli
kapteeni rotevan merimiehen avulla peräsintä, ohjaten laivaa suoraan
eteenpäin, päästämättä sitä luovaantumaan kummallekaan puolen. Mastot
rutisivat, köydet pinnistyivät piukalle kuin viulunkielet. Myrsky
vinkui niin kauheasti joka köydessä ja ylhäällä mastoissa ja
märssyissä, että joka hetki vartosimme, koska mastot alas
rusahtaisivat. Miehet olivat kirveet käsissä valmiina viipymättä
irroittamaan kaikki katkenneet hylyt erilleen. En voi sanoilla kuvata
sitä kauheata pauhinaa ja myrskyä, mikä meitä ahdisti. Aalto aallon
jälkeen syöksyi aluksemme ylitse keulasta perään saakka. Miehistön
täytyi turvautua kiinteihin esineihin pysyäkseen kannella, sillä
välistä ei laivamme kerinnyt kylliksi kiireesti aaltojen notkosta
seuraavalle laineelle, vaan se syöksyi sen lävitse, niin että usein
emme luulleet sen enään voivan sieltä nousta. Mutta kerta toisensa
jäljestä nousi se kuin merihepo, aina pudistaen virtanaan valuvan veden
itsestään. "Ei mitenkään laiva voi kestää tätä kauheata taistelua
luonnon voimia vastaan," kuulin äänen vieressäni lausuvan.
Katsahdin sivulleni ja näin alaperämies Stephensin vakavan katseen.
"Niin, Jumala meitä auttakoon!" vastasin minä; "ihmisten apu näyttää
tässä turha olevan."
Tuskin olin sen saanut sanoneeksi, kun kauhea aalto taas sysäsi
laivaamme, niin että luulimme sen nurin menevän. Kauhea tärähdys
vavahdutti laivaa. Sitä seurasi keulasta päin kuuluva kova rysähdys.
Luulimme ensin laivan törmänneen karille, ja kuolon kauhistuksella
tartuimme kiinni kuka mihinkin voi, odottaen koska kuohuva laine
syöksyisi ylitsemme. Ilma oli myös pimennyt, niin ettemme ensi
hämmästyksessä huomanneet asian todellista laitaa. Mutta kun salama
samassa valaisi vahtoavan meren ja laivamme, huomasimme heti, että
etumasto oli rautaisen juurensa yläpuolelta katkennut ja
kaatunut styyrpuurin puolelle keulaa kohden, ja uhkasi nyt joka
silmänräpäyksessä syöstä laivamme perikatoon. Nuolen nopeudella riensin
Stephensin kanssa sinne kirveinemme irroittamaan maston hylkyä
laivasta. Käskyt olisivat turhia olleet, sillä ne eivät olisi kuuluneet
myrskyn pauhussa ja vinkunassa. Eikä niitä tarvittukaan, sillä joka
mies, kenellä vielä voimia oli ja hyökylaineilta perille pääsi, seurasi
meitä vedessä kahlaten. Ei sanaakaan kuulunut, ainoastaan kirveitten
surmaavaa kalsketta ja rasauksia, kun taasen joku köysi katkesi
raivosista iskuistamme. Vesi kuohui kuin koski ympärillämme; välistä
seisoimme kaulaa myöten vedessä.
Jumalan kiitos! Jopa katkesi viimeinenkin pidike, ja laiva pääsi
vapaaksi tuosta vaarallisesta mastohylystä. Mutta vähintäänkin kaksi
ihmishenkeä sen mukana meni, nimittäin ne miehet, jotka olivat
märssykorissa vartijoina olleet. Luultavasti vielä kolme muutakin tässä
tapauksessa sai hautansa meren syvyydessä.
Mutta pikemmin luimme sen heille onneksi ja Jumalan armoksi, sillä
siten pelastuivat he kärsimästä niitä kauheuksia, jotka vielä olivat
meidän jälkeenjääneiden kestettävinä.
Saimme laivan pystyyn jälleen. Mutta pian huomasimme, ettei se enää
voinut oikein pysyä tasapainossa, kun etumasto varustuksineen oli
menetetty. Sain kapteenilta käskyn katkasta isokin masto rautaista
juurta myöten pois. Myrsky yltyi myös yltymistään, jonka tähden
päätimme Stephensin kanssa, hetken mietittyämme ja nähtyämme, ettei
laiva enää kauvan voinut kantaa mastojaan, ryhtyä toimiin. Muutamia
miehiä nousi märssykoriin. Toiset ottivat köysiä ja muita pidikkeitä
katkoaksensa. Lähes kolmekymmentä kirvestä ryhtyi hävitystyöhön. Isku
seurasi iskua ja köysi köyden jäljestä katkesi, ja viimein taipui
myrskyssä korkea kolmijatkoinen masto kuin luokka. Kerran se vielä
oikeni, ja sitten se kauhealla rytinällä rojahti alas viistoon laivan
ylitse, musertaen kannella seisovista miehistä hengettömäksi kaksi.
Muutamassa silmänräpäyksessä oli se saatu mereen syöstyksi, ja nyt
näytti laiva paljoa helpommin voivan taistella riehuvaa myrskyä ja
pilvenkorkuisia laineita vastaan.
Onnettomat toverit saivat seurata mastonhylkyä. Eipä keritty edes
siunausta heidän levottoman hautansa ääressä lukea.
Kauhea oli tuo hetki. Kaksi parasta, rotevinta merimiestä muserretuin,
verisin päin, toisella vielä suuri ammottava haava vasemmalla puolen
rinnassa, josta veri virtana pursui ja punasi vettä!
"Jumala Kaikkivaltias," huokasin itsekseni, "ota ne haltuusi! He
uhrasivat henkensä velvollisuutensa täyttämisessä."
Mutta tämä näin surkealla uhrauksella saatu huojennus ei meitä
kauvaakaan auttanut. Myrsky kesti yhä raivoten yöt ja päivät, ja
voimiamme ylenmäärin ponnistellen taistelemme sitä vastaan tuskin
öitten ja päivien vaihtumista huomaten. Jo oli kolmas vuorokausi, ja
aina vaan samaa kauheata ilmaa. Kolmaskin masto oli saanut sen ajan
kuluessa seurata veljiänsä. Koko tämän ajan kuluessa emme olleet
maistaneetkaan lämmintä ruokaa tai juomaa, sillä mahdotonta oli
keittiössä sytyttää tulta ja saada sitä palamaan. Mitä parhaita kylmiä
ruokia oli varastossa, niitä kapteenin käskystä jaettiin miehille,
samoin grogia, mutta sitä vaan hyvin pieniä annoksia.
Neljännen vuorokauden illalla, Tammikuun 6 päivänä, ryhdyin itse
tarkastamaan, oliko laiva vuotanut, sillä meri oli jo vienyt
saaliikseen sen miehen, jonka varsinaisena tehtävänä tarkastaminen oli.
Minun mielestäni oli laiva viimeisinä hetkinä ruvennut käymään
syvemmässä kuin ennen; eikä se niin vallan suotta tehnytkään, sillä
tarkastukseni osoitti vettä olevan laivassamme niin kosolta, ettei sitä
mitenkään ollut sinne voinut niin paljoa tavallisen vuotamisen kautta
karttua, vaan oli joku suurempi vamma sen syynä.
"Oi Herra, laupias Jumala!" huudahdin kauhistuneena; "vieläkö, tämä
lisäksi?" Melkein voimatonna vaivuin siihen polvilleni, käsiäni
väännellen. Mutta samassa lennätti hyökylaine minut kauvaksi keulaa
kohden. Siellä sattumalta sain köydestä kiinni, niin etten meren
saaliiksi joutunut enkä pelastunut kärsimästä niitä tuskia ja vaivoja,
mitkä meitä jäljellejääviä vielä odottivat. Jumala itse kuitenkin
parhaiten tiesi kohtaloni ratkaista.
Alaperämies Stephens oli huomannut kauhistukseni. Hän riensi heti
pumpuille. Seuraten esimerkkiäni mittasi hänkin, mutta ei uskonut
silmiään, vaan luuli erehtyneensä. Hätäisesti mittasi hän toisen ja
vielä kolmannenkin kerran, mutta tulos oli aina sama.
Hän oli kuitenkin maltillisempi minua ja komensi miehet pumppuihin,
sanaakaan lausumatta ruumaan karttuneen veden paljoudesta.
Samassa minäkin, ensi hämmästyksestäni tointuneena, riensin puoleksi
uiden kapteenin luo. Hän oli juuri pistäynyt kajuttaan lohduttamaan
naisia, jotka märkinä ja vilusta melkein kangistuneina olivat
lopultakin antaneet saattaa itsensä sinne.
Ovea hiukan avaten kutsuin häntä teeskennellyllä levollisella äänellä
ulos. Sitten ilmoitin hänelle uuden onnettomuutemme, samassa luoden
häneen tutkivan katseen, mitä tämä sanoma häneen vaikuttaisi; sillä en
voinut päästäni poistaa sitä ajatusta, että hän jollakin tavalla oli
syypää tämän odottamattoman uuden onnettomuuden ilmestymiseen. Muistin
vanhaa Dick vainajata ja kapteenin käytöstä silloin, kun näin hänen
likaisena ja tomuisena, työkaluja nuttunsa alla, tulevan laivan
perä-aukosta. Minusta tuntui kuin olisi juuri hän ollut
syyllinen noitten kahdeksan toverin kuolemaan ja kaikkeen muuhun
onnettomuuteemme.
"Herra kapteeni! Laiva on ruvennut kovin vuotamaan. Ruumassa oli
äskeisen tarkastuksen mukaan vettä 7 jalkaa." Minä näin hänen
ensikerran kalpenevan. "Onko se mahdollista? Puhutko totta? Sitten
olemme hukassa!" huusi hän käheällä äänellä. Ja epätoivoon joutuneen
tavalla tarttui hän vasempaan käsivarteeni niin rajusti, että luulin
sen sijaltaan irtautuvan.
"Tony!" sanoi hän. "Jos sinä jäät eloon, ja minä hukun, niin pelasta
kaikin mokomin paperisalkkuni. Siellä on kaikki rahanikin; siellä on
myös selityksiä, jotka voivat olla sinulle hyödyksi. Pidä huolta
vaimostani ja lapsistani! Siellä on ohjeita sinulle. Ja Tony," jatkoi
hän, melkein värisevällä äänellä, "jos olet käytöksessäni huomannut
jotakin erinomaista, niin suo anteeksi! Salkussa on selitys."
En tiennyt mitä ajatella tahi vastata. En voinut muuta kuin puristaa
hänen kättään sanoen: "Olen kentiesi väärin käytöksenne ymmärtänyt,
kapteeni Dawyson; mutta luulen, että teidän on tästä ankara tili
Jumalalle tehtävänä. Mutta vaimonne ja lastenne tähden olen pitävä
tietoni salaisuutena, jos elävänä tästä vielä selkenen. Mutta nyt
tarvitsee Martha Broker jokaisen poikansa neron ja voimat. Mitä teemme
nyt?"
"Ovatko molemmat pumput käynnissä?" kysyi hän. "Ei, herra; toinen
vaan," vastasin. "Viipymättä toinenkin käyntiin!" käski hän, ja lupasi
itsekin tulla toimeen, käytyään vaan naisia vähän lohduttamassa ja
valmistamassa heitä vaikeinta, ikävintä hetkeä vastaanottamaan.
Pian oli höyryllä käyvä toinenkin pumppu niin kiivaassa toimessa, kuin
vaan luulimme pumppu-imurien kestävän. Se syöksi vettä noin 120 kannua
minuutissa laivasta.
Kun pumput olivat tuntikauden olleet herkeämättä liikkeessä, koettelin
taasen veden korkeutta. Se oli alentunut viiteen jalkaan.
"Jumalalle olkoon kiitos!" kuului joukosta ääni, johon minäkin yhdyin.
Ponnistimme voimiamme vieläkin enemmän, aina vaihettaen miehiä
pumppuihin. Lepoa ei ollut tänäkään yönä toivomistakaan.
Kello kymmeneen saakka illalla olimme taukoomatta pumpunneet. Juuri kun
olin taas tarkastamassa, olisiko vesi nyt vähentynyt, sai laiva ankaran
sysäyksen, ja sitä seurasi semmoinen aalto, että me joka mies jouduimme
veden valtaan ja olisimme kaikki mereen menneet, jos emme olisi
pumppuköydestä kiinni pidelleet. Sitä seurasi toinen vielä ankarampi,
niin että tuskin voimme enää köydessä kiinni riippua.
Samassa kuului Stephensin kaikuva ääni: "Tänne peräsimeeen kaksi
vahvinta miestä, joutuen! Ruorimies meni mereen."
Käsipumppu jäi seisomaan siksi aikaa, kun mentiin katsomaan, miten
asian laita oli. Pari miestä oli päässyt peräsimen herroiksi, ennen
kuin se ehti laivan peräkylkeä vastaan pirstaleiksi särkyä, sillä se
oli käynyt puolelta toiselle, niin että ruoriratas oli edestakaisin
pyörinyt kuin hyrrä voimakkaiden aaltojen vaikutuksesta.
Luultavasti oli käynyt niin, että varahenkselit, joilla ruorimies
peräsintä parhaiten hallitsi, olivat ankarasta nykäyksestä katkenneet,
ja ruoripyörä sillä tavoin valloilleen jääneenä viskannut miehen ilmaan
tai kentiesi laivan reilinkiin, koska siinä näkyi jonkunlaisia
verijälkiä. Siitä lienee mies sitten tunnotonna mereen horjahtanut.
Mutta mieshukka oli vielä tuntuvampi pumpunkäyttäjissä, joista meri
neljä kitaansa nuolasi.
Nyt kun jo viidettä päivää oli myrsky riehunut ja taukoomattomia
ponnistuksia jatkettu, alkoivat miehet julkisesti nurista. He eivät
luvanneet enään ryhtyä vettä pumppuamaan, jos eivät saisi grogia ynnä
muuta parasta, mitä laivassa jäljellä oli. Jopa muutamat lähenivät
kajutan ovea, väkivallalla anastaaksensa väkijuomia ynnä muuta,
huutaen: "Kaikki olemme kumminkin kuoleman omat. Tahdomme syödä ja
juoda, niin paljon kuin voimme. Päihtyneinä ollaan rohkeammat kuolemaa
silmästä silmään katsomaan ja täysinäisinä petokaloille soveliaammat,"
lasketteli joku vielä raakaa pilaansa.
"Oikein puhuttu!" kuului useamman suusta yht'aikaa.
He aikoivat juuri rynnätä kajutan ovelle, johon Stephens ja minä olimme
asettuneet, huomatessamme vaaran; sillä jos he raivossaan olisivat
saaneet tahtonsa täytetyksi, niin olisi laivan hoitaminen ollut
mahdotonta ja jokainen sielu kuoleman oma. Olimme vaaran oivaltaneet ja
päättäneet viimeiseen saakka estää tätä.