lumoavasta, suloisesta tytöstä. Vihdoin ojensin molemmat käteni häntä
kohden ja melkein kuiskasin:
"Mary! Mary! Herää; minä tulin jäähyväisiä lausumaan; huomena lähden
täältä!"
Viimeiset sanat lausuin niin kuuluvasti, että Mary säpsähtäen heräsi ja
hiljaisesti huudahtaen hypähti ylös.
"Tekö se olettekin?" kuulin hänen herttaisen äänensä lausuvan? "Miksi
seisotte siinä niin kummallisen näköisenä, Tony?"
Pääni painui alas, katseeni kiintyi laattiaan, ja lausuin niin
vakavalla, rauhallisella äänellä kuin voin:
"Mary! Tulin lausumaan jäähyväiseni, sillä huomenna lähden meren
myrskyisiä laineita kyntämään. Ei vesilintu kuivalla menesty, eikä
Pohjolan lumi auringon paisteessa koossa pysy, se sulaa, se katoo
olemattomiin. Mary! Kiitos suloisesta seurastanne, kiitos niistä
hauskoista hetkistä, jotka olen teidän seurassanne viettänyt; kiitos
ystävyydestänne vierasta merimiestä kohtaan! Kiitos, armas Mary,
kaikesta hyvästä, mitä olen nauttinut täällä! Ja nyt hyvästi, Mary!
Jumala teitä siunatkoon ja tehköön teidät onnelliseksi, onnellisemmaksi
kuin minä olen!"
Olin lähteä hänen kättään puristamatta, sanaakaan häneltä vastaukseksi
saamatta. Luulin hänen toivovan pääsevänsä minusta, sillä en ollut
puhuessani katsonut häneen enkä siis huomannut, minkä vaikutuksen
sanani häneen tekivät. En rohjennut nytkään katsoa hänen silmiinsä,
astuin vaan askeleen takaperin, hiljakseen ovea lähestyäkseni. Mutta
silloin kuulin äänen, joka sai sydämeni kiivaammin sykkimään.
"Tony! Tony! Miksi olette noin kovasydäminen minulle?' Istukaa tähän ja
puhukaamme järkevästi keskenämme!"
Minä lähestyin häntä hitain askelin. Seisoin hänen vieressään; näin,
miten hänen povensa kohoili mielenliikutuksesta ja miten hänen oli
vaikea salata tunteitaan.
"Minä rakastan sinua, suloinen impi," pääsi vastoin tahtoanikin
huuliltani, ja minä tartuin hänen pieneen kätöseensä. "Nyt tiedät
kaikki, kallis Mary; tiedät, miksi olen onneton. Sinun rakkauttasi en
pyydä, sillä sitä en rohkene. Muistele minua veljenäsi, kun meren
myrskyaalloilla kiidän tuntematonta tulevaisuuttani kohden. Ja nyt,
anna minun mennä, Mary! Nyt olen rauhoitettu tietäessäni, ettet minua
halveksi."
"Tony!" kuiskasi hän, "sinä et saa mennä; et saa jättää minua, sillä
sinutta en ole onnellinen!"
"Oi!" huudahdin, kavahtaen seisaalleni; "onko se mahdollista, onko se
totta?"
"On," vastasi hän vakavasti. "Se on totta, rakas Tony. Kuka muu voisi
minut onnelliseksi tehdä kuin juuri sinä; ketä muuta voisin rakastaa?
Minua ei sinusta eroita muu kuin kuolema, sillä oman henkesi uhallapa
sinä olet minut kuolemasta pelastanut; siksi tahdon elääkin sinulle."
"Mutta _isäsi_, armas Mary?" muistutin minä.
"Isäni? Kyllä äitini sekä veljeni ja minä itse sen asian selvitämme,
sillä me olemme samaa mieltä."
Siinä istuimme sitten kotvasen aikaa, puhellen yhtä ja toista sekä
nauttien rakastuneitten suloista onnea.
Emme huomanneetkaan, että Charly äitinensä seisoi edessämme.
"Äiti, siunaa meitä!" huudahti Mary, nähdessään äitinsä. "Me olemme
toisemme omat ainaisesti."
Minä säikähdin ensin. Mutta vielä suuremmaksi kävi hämmästykseni, kun
äiti sanaakaan lausumatta syleili meitä molempia sangen liikutettuna ja
onnitteli meitä, rakkaita lapsiansa.
Charly näytti olevan onnellisin ja iloisin meistä kaikista. Hän suuteli
ja syleili vuoroon äitiään, sisartaan ja minua.
Vielä samana iltana pidettiin äidin ja Charlyn toimesta salaiset
kihlaajaiset papin läsnäollessa. Asia päätettiin pitääkin tärkeänä
salaisuutena toistaiseksi, kunnes saataisiin asiat selvitetyiksi
kauppaneuvoksen kanssa ja hänen suostumuksensa.
Pitkän keskustelun jälkeen sovimme myös siitä, että menisin Martha
Brokerilla purjehtimaan. Tätä Mary kyllä vastusteli kiven kovaan; mutta
huomattuaan, että meri-uralla pikemmin pääsisin itsenäiseksi mieheksi,
suostui hänkin vihdoin siihen.
Matkalta, jonka arveltiin kestävän toista vuotta, palattuani rupeisin
lukemaan kapteenin tutkintoa varten. Poissa ollessani lupasivat Charly
ja kauppaneuvoksen rouva taivuttaa isän liittoomme suostumaan.
Seuraavana aamuna menin Clarlyn kanssa kauppaneuvoksen luokse hänen
työhuoneesensa. Hän oli juuri tullut kotiin ja luki parhaallaan
kirjeitä, jotka olivat postissa saapuneet. Meidät nähtyään jätti hän
heti lukemisen, tuli herttaisen ystävällisenä tervehtimään minua
kädestä ja käski istumaan. Charly heittäytyi huolettomasti sohvan
nurkkaan, otti päivän sanomalehden ja näkyi kiintyneen johonkin
uutiseen.
Kauppaneuvos istahti, katsoi tutkivasti meitä kumpaakin hetken aikaa ja
sanoi:
"Hyvä; miten ovat asiat, Charly?"
Charly rykäsi ensin ja vastasi ikään kuin lehdestä lukien: "Isä kulta!
Asiat ovat sillä kannalla, ettei Tony lupaa jäädä tänne. Olen kokenut
saada häntä luopumaan päätöksestään, mutta hän ei myönnä tuumaakaan.
Kun tulin maininneeksi Martha Brokeria, joutui hän aivan haltioihinsa,
sillä hän ei näy viihtyvän maalla; merelle palaa hänen mielensä. Turhaa
on yrittääkään häntä saada jäämään. Hän on rakastunut Martha Brokeriin,
niin että on luvannut siihen mennä vaikka kokkipojaksi."
"Onko niin?" lausui kauppaneuvos hetkisen vaiti oltuaan. Hän näkyi
ajattelevan jotakin tärkeätä tai tekevän jotakin päätöstä.
"No, jos niin on, Tony," lausui hän, minuun kääntyen; "niin tapahtukoon
tahtosi. Kernaammin kuitenkin olisin suonut sinun jäävän tänne, sillä
sinä olet mieleiseni ja sopiva siihen toimeen, minkä olen sinulle
aikonut. Mutta ehkä vasta mielesi muuttuu. Koska ei Martha Brokerissa
vielä ole perämiestä, niin mene sinä siksi, poikani! Tosin olet vielä
liian nuori. Kokemustasi en tahdo epäillä; mutta kun otan sinut omalla
ehdollani, niin ei ole kenelläkään mitään sanomista. Kapteeni Dawyson
on kunnon mies, johon voit täydellisesti luottaa. Jos taitoa huomaisit
puuttuvasi, niin luota huoleti häneen kuin isääsi. Olet tutustunut
häneen täällä; hän suostuu puolestaan tekemään, mitä voi, hyväksesi.
Jos niin haluat, niin saat jo huomenna ryhtyä toimeesi."
Minä olin jännitetyin mielin kuunellut kauppaneuvoksen puhetta enkä
ollut mitenkään pysyä niin kauvan paikoillani, kunnes tuo kunnon mies
lopetti. Nyt hypähdin ylös ja tartuin hänen käteensä.
En tiennyt, miten osottaa kiitollisuuttani hänelle. Kauppaneuvosta
näkyi minun innostukseni huvittavan.
"Istu," jatkoi hän taasen. "En tahdo, että tuosta minua noin kiittelet.
Minä olen velkaa sinulle enemmän kuin milloinkaan voin maksaa, sillä
sinäpä annoit minulle rakkaan Maryni, joka sinutta nyt olisi tuolla
ylhäällä."
Nyt, ajattelin, olisi aika lausua pyyntönsä; mutta samassa Charly, joka
näytti ymmärtäneen aikomukseni, loi minuun silmäyksen, joka minut sai
luopumaan aikeestani. Luulin ymmärtäneeni hänen ajattelevan: "ei ole
vielä aika; kyllä minä sen asian hoidan."
Kauppaneuvos näkyi tulevan murheelliseksi, muistaissaan tuota kauheata
päivää. Hän ei lausunut sanaakaan pitkään aikaan, vaan istui
mietteihinsä vaipuneena.
Charly viittasi minulle, että lähtisimme. Mutta samassa kavahti
kauppaneuvos seisomaan.
"Tony!" sanoi hän; "olin unohtaa vielä tämän." Hän otti taskustaan
jotakin ja antoi minulle, sanoen sen olevan minulle muistona Elokuun
viidennestä päivästä.
Avasin paperin ja näin kotelon, joka sisälsi kultarahan. Siinä oli
kuningatar Viktorian kuva keskellä toisella puolen ja reunan ympäri
kirjoitus: "Ihmishengen pelastuksesta merihädästä 5/8 1876." Toisella
puolen oli taiteellisesti piirretty kuohuva meri, kaatunut vene ja
merimies uppoamaisillaan olevan naisen kanssa. Reunaan oli leikattu
sanat: "Rohkeutta! Luota Jumalaan!"
Kun aioin häntä mennä kiittämään muistorahasta, joka ei ollut mikään
halpa kappale, oli hän jo hiipinyt pois huomaamattani. Hän ei huolinut
kiitollisuuteni osoituksista, jalo vanhus. Sitä hartaammin ilmaisin
tunteeni Charlylle. Minä kiersin käteni hänen kaulaansa ja olin
iloinen. Oi, kuinka herttaisia ihmisiä he kaikki olivat; sillä
Charlynkin kanssa olimme tulleet semmoisiksi ystäviksi, että olisimme
antaneet vaikka sydänveremme toistemme puolesta.
Mutta lopettakaamme tämä ja jättäkäämme sikseen seuraavan kahdeksan
päivän tapaukset, hyvästijätöt ja valmistukset, lähtöpidot, Maryn ja
minun viimeinen kohtaukseni.
Oi, se oli onnellinen hetki, mutta katkera samassa! Jos olisin tiennyt
tämän jäävän viimeiseksi kerraksi, minkä suljin tuon itkevän immen
sykkivää sydäntäni vastaan, niin olisin tuhat kertaa mieluummin
jättänyt sikseen kunnianhimoisen loistavan tulevaisuuden toiveeni
merellä. Mutta ihminen ei näy voivan kohtaloansa välttää eikä olevan
oman onnensa seppä.
Marraskuun 13 päivä valkeni ihanana ja kirkkaana. Laivamme keinui
peilikirkkaalla vedenpinnalla ulkosatamassa täydessä lastissa ja
valmiina levittämään siipensä lentääkseen valtamerta mahtavaa kohti
maita kaukaisia. Kapteeni itse oli vielä maissa.
Kello 11 päivällä oli määrä lähteä. Häntä vaan vielä odotimme. On siis
vielä aikaa odotellessa luoda pieni tarkastava silmäys laivaan.
Astukaamme ensin keulassa olevaan merimiesten asuntoon kannen alle.
Miehet ovat juuri aamiaisella. Heitä on siinä 15 miestä paapuurin
(vasemman kyljen) puolella, toiset 15 styyrpuurin (oikean kyljen)
puolella; kaikki nuoria, terveitä miehiä, nuoruuden parhaassa
kukoistuksessa. Ainoastaaan tuolla ja täällä näkyy joukossa joku
vanhempi kurttunaamainen merikarhu. Ilo loistaa joka miehen kasvoista.
Keskustelu on hyvin meluavata; et voi seurata sitä, sillä toinen
toistaan iloisemmin kertoo kukin toverilleen yhtä ja toista.
Menemme sitten laivan keskimäisiin suojuksiin. Niissä asuvat
merimiesten vanhin, purjemestari, puuseppä, pääkokki ja koneenkäyttäjä,
sillä laivassa oli myös pieni höyrykone, jonka avulla voi pumputa veden
laivasta, nostaa ankkurin, lastata tahi purkaa raskaampia tavaroita,
jonka tähden viimeksimainittukin laivassa tarvittiin. Siellä asui myös
neljä meri-oppilasta, jotka puolestansa maksoivat ja seurasivat mukana
oppiakseen laivan päälliköiksi, ensin perämiehiksi ja sitten eteenpäin.
Hekin olivat aamiaisella, mutta näyttivät olevan vakavammalla tuulella.
Koko väki oli skandinaavialaista, paitsi pojat, jotka olivat
englantilaisia.
Jos mihin katsoi, vallitsi kaikkialla mallikelpoinen järjestys ja
puhtaus. En missään huomannut mitään moitittavaa. Mutta alaperämies
Stephens olikin kunnon mies, joka kykeni kaikinpuolin pitämään
järjestystä ja puhtautta yllä ja joka olisi ensimäiseksi perämieheksi
monta vertaa paremmin sopinut kuin minä; mutta nyt oli sallimus
määrännyt toisin. Sen vuoksi olinkin jättänyt kaikki hänen huostaansa
ja valtaansa, että hän sai toimia, miten parhaaksi näki. Siitä luulikin
miehistö aina siihen saakka, kun ankkuria käytiin nostamaan, että hän
oli ensimäinen ja minä toinen perämies, sillä silloin vasta esiinnyin
oikeassa toimessani.
Mutta tuolta jo lähenikin kauppaneuvoksen pieni höyrypursi. Tunsin sen
jo etäämpää vallan hyvin, sillä monta kertaa olimme Maryn ja Charlyn
kanssa olleet sillä huviretkillä. Juoksin ottamaan kiikarini. Oi,
siellä oli minun Marynikin! Charly, kauppaneuvos, kapteeni Dawyson
olivat siinä, ja vielä neljä naista, joita en tuntenut.
Mary ja Charly huomasivat minut takakannen sillalla. He häilyttivät
nenäliinojaan, ja minä vastasin samoin.
Pian olivat he laivan sivulla ja nousivat ylös portaita myöten,
kapteeni edellä. Hän esitti minulle vaimonsa, vanhemman tyttärensä Lisi
Megyn ja nuoremman Nellyn. He lähtivät seurassamme St. Pransiskoon.
Kumarsin kohteliaasti toivottaen heitä tervetulleiksi, onnellista
matkaa y.m.s. sekä autoin heitä alas kannelle. Viimein hyppäsivät
Charly ja Marykin kannelle. Oi, kuinka vaikeata oli hillitä itseäni
kohtelemasta Maryä kuin kihlattua morsiantani ainakin! Mutta Charlyn
varoittava katse hillitsi meitä molempia. Mary oli ratketa itkuun. "Oi,
armas liljani, koska olen saava sinut julkisesti omistaa?" huokailin
itsekseni.
Viimein tuli kauppaneuvoskin laivaan ja tervehti minua kuin isä
poikaansa: "Miten voit poikani? Oletko nyt tyytyväinen ja onnellinen?"
Minä vastasin myöntäen.
Kapteeni kutsui kiireesti minua luoksensa ja antoi määräykset lähtöämme
varten. Hän käski mahdollisimman pian nostattaa ankkuri, irroittaa
purjeet, pingoittaa niitä tarpeellinen määrä, sillä luotsi oli jo
paikalleen asettunut.
Nyt alkoi vilkas liike laivassa. Minä komensin kaikki miehet esiin ja
annoin kullekin määräyksensä. Alaperämies hoiti tehtäviä keulassa, minä
peräpuolella. Puolen tunnin kuluessa oli ankkuri nostettu, tarpeellinen
määrä purjeita auki ja -- kauppaneuvos Maryn ja Charlyn kanssa
höyrypurressaan.
Jäähyväisiä lausuessansa oli Mary heittäytyä syliini; mutta Charly
ennätti kauppaneuvoksen huomaamatta estää sen. "Älkää, Herran tähden,
antako asianne joutua hukkaan! Malttia, Tony!" kuiskasi hän korvaani.
Alaperämies ja muutamat lähelläseisovat merimiehet huomasivat kyllä
meidän kolmen käytöksen, mutta onneksi ei Maryn isä.
Höyrypurteen päästyänsä näkyi Mary malttinsa kuitenkin menettäneen,
sillä hän peitti kasvonsa nenäliinallansa ja näkyi itkevän sangen
katkerasti.
Nyt käännyimme erään niemekkeen ympäri, ja höyrypursi aarteeni kera oli
näkymättömissä. En voinut itsekään enään tunteitani hillitä, jonka
tähden riensin suojaani ja annoin niille täyden vapauden.
Taasen kannelle tultuani olimme ja kaukana Glascowista. Hieman
siinsivät vaan sen valkeat rakennukset ja korkeat tornit siellä täällä.
Olin ajatuksiini vaipuneena hetken aikaa surumielin katsellut katoavaa
onnelaani, kun äkkiä tunsin käden laskeuvan hartioilleni ja kuulin
nimeäni mainittavan.
Minä pyörähdin ympäri ja näin laivan kapteenin.
"Kaikki hyvin, herra," lausuin; "mitä suvaitsette käskeä? Nyt olen
valmis toimeeni, kun olen lumouspiirin ulkopuolella."
"Hyvä on," vastasi hän. "Kyllä niissä toimeen tullaan. Mutta minä
huomasin sinun ja Mary neidin olevan tavallista hellemmät ystävykset.
Huhuissa näkyy siis perää olevan. Onnittelen! Eipä siis ihme, että sain
noin nuoren perämiehen," jatkoi hän, viekas hymy huulillaan. "Mutta
tulehan nyt tänne," lisäsi hän, huomattuaan minun aikovan jotain
puolustuksekseni lausua. "Saat lähemmin tutustua naisväkeemme. Ei ollut
aikomukseni heitä mukaan ottaa, mutta en voinut heidän yhdistettyjä
rukouksiaan vastustella, ja koska ei kauppaneuvos vastustanut, niin
annoin tulla; sittenpä tietävät, miltä merillä kulkeminen tuntuu."
Menimme kapteenin suojukseen, jossa tapasimme heidät hedelmiä syömässä
ja muuten kovin hilpeällä tuulella.
Kapteenin rouva, jota hän itse Mollyksi nimitti, oli noin 36 ikävuoden
vaiheella, vielä sangen viehättävän ja ikäänsä nähden nuoren näköinen,
keskinkertainen pituudeltaan, solakkavartaloinen ja mustasilmäinen;
paksut mustat hiuksensa oli hän sykyräksi päälaelleen koonnut. Hänen
kasvonsa näyttivät lempeiltä ja aina hymyilevän. Niin perin
onnelliselta hän näytti, ettei olisi luullut hänen koskaan
murheenpäiviä nähneenkään. Vanhin tytär, Lisi Megy, oli 17 vuotias,
iloinen kuin itse iloisuus ja ihan äitinsä kuva, ainoastaan
nuorennetussa muodossa.
Nuorempi tytär oli 16 vuotias Nelly. Hän oli taasen perinyt isänsä
kasvonpiirteet, vieläpä luonnettakin siihen määrään, että hän oli
paljoa vakavampi kuin vanhempi sisarensa, ja usein hän paheksuikin
Liisi Megyn välin liiallista iloisuutta.
Vielä mainittakoon, että kapteeni Dawyson itse oli 40 vuoden ikäinen,
mies parhaassa ijässään, kolmea kyynärää pitkä ja leveähartiainen.
Säännölliset kasvojensa piirteet todistivat päättäväisyyttä ja
rohkeutta, ja suuri ruskea täysiparta teki hänen kasvonsa vielä
juhlallisemmiksi.
Minä pääsin muutamassa päivässä heidän erinomaiseen suosioonsa ja
ystävyyteensä. Tietysti vaativat he minua tarkkaan kertomaan alusta
aikain olostani kauppaneuvoksen perheessä. Siitä heille kerroinkin,
paitsi meidän kihlauksestamme Maryn kanssa, jonka huolellisesti
salasin.
Minä saavutin hyvin pian miehistönikin suosion ja kunnioituksen, vaikka
olinkin niin nuori, ainoastaan 19 vuotias. Alaperämies Stephensin
kanssa olimme erittäin hyvässä sovussa, enkä koskaan huomannut hänen
puoleltaan mitään kateutta eli suvaitsemattomuutta; päinvastoin oli hän
aina valmis kenenkään huomaamatta antamaan neuvoja minulle, missä niitä
tarvitsin. Jäljestäpäin sainkin tietää, että sana "laivanomistajan
vävy," joten he minua keskuudessaan olivat nimittäneet, oli
luonnollisesti paljon vaikuttanut tuota yleistä suosiota ja
kunnioitusta, jota jokaiselta sain osakseni.
Niin kului päivä päivältä, viikko viikolta mitään erityistä
tapahtumatta, jota kannattaisi mainita. Hyvä hankapurje kiidätti meitä
milloin 8, milloin 10, välistä, 12:kin solmunväliä tunnissa. Ilmat
olivat kauniit ja tasaiset. Kaikki näytti erittäin suotuisalta meille,
ja kaikki olimme, sekä päällystö että miehistö, rattoisalla tuulella.
Merimiesten iloiset, elonvoimaa uhkuvat laulut ilahuttivat naisiakin
erinomaisesti.
Eräänä iltana, oltuamme jo 6 viikkoa merellä, istuin kajutan katolla
sohvalla. Maryä ikävöidessäni otin povestani kultamedaljongin, jonka
häneltä olin saanut, nähdessäni hänet ensikerran onnettomuuden
tapauksen jälkeen.
Katselin siitä hänen suloisia, viattomia lapsenkasvojaan, muistellen
liikutettuna niitä suloisia hetkiä, joita olin hänen seurassaan
viettänyt.
Olin juuri ottanut pienen hiushapsen, joka oli Maryn kiharoista
leikattu, kun kuulin kimeän äänen takanani lausuvan: "Ah, nyt tiedän
sydämenne salaisuuden: te olette laivanomistajan Maryn kanssa
kihloissa. Tuossapa on kihlasormuskin, koska siinä ovat hänen
nimimerkkinsä: M. S."
Se oli Lisi Megy. Hän oli huomannut sormuksen, jonka olin medaljonkiin
pienellä renkaalla liittänyt, ja tuo teräväsilmäinen neito oli vielä
huomannut nimimerkitkin. Ei käynyt enää kieltäminen asiata. Pyysin siis
häntä istumaan ja sanoin, että jos hän lupaisi pitää salaisuuteni
yksin, niin sen hänelle ilmoittaisin, koska hän jo osaksi oli tullut
sen perille. Hän kävi totisemmaksi kuin koskaan ennen olin häntä nähnyt
ja lupasi, vaikka väitti siitä jo ennenkin kuulleensa paljon
kulkupuheita, vaikka ei niitä uskoneensa. Minä kerroin hänelle koko
asian alusta loppuun asti. Lopetettuani luulin huomanneeni, miten hän
siitä tuli liikutetuksi, niin että näytti siltä, kuin kyyneleet
olisivat hänen silmiinsä kiertyneet.
Samassa tuli kapteeni Dawyson kannelle laivan peräaukosta. Minä
hämmästyin nähdessäni hänet hikisenä ja vaatteensa sahanpurun
pölyttäminä. Hänellä näytti olevan työkaluja nuttunsa alla. Mutta
nähdessään minut, säpsähti hän ja meni joutuin suojukseensa.
Minä kävelin peräkannella edestakaisin miettien, mitä tämä kapteenin
käytös mahtoi merkitä.
Samassa kuulin hiljaa nimeäni mainittavan. Katsoin taakseni ja huomasin
sen olevan ruorimiehen.
"Mitä tahdot, Dick?" kysäsin häneltä.
"Hyvä herra!" vastasi hän, "minä uskon varmaan, että laivamme on
tuomittu perikadon omaksi. Ettekö ole kuulleet, kuinka täällä
peräpuolessa kummittelee. Ei kukaan enään uskalla tulla ruoriin puolen
yön aikana, sillä täältä kajutan alta kuuluu niin kummallista suhinaa
ja kolinaa, juuri kuin siellä sahattaisiin, porattaisiin ja hakattaisin
pohjaa puhki, ja nyt sitä kuuluu jo päivälläkin, sillä äsken kuulin sen
selvään. Minä olen vanha mies, herra, ja olen tottunut ottamaan vaaria
tuommoisista merkeistä. Ne eivät merkitse hyvää, olkaa varma siitä,
herra. Vielä on minulla toinenkin merkki, eikä se kumminkaan petä.
Kahdesti ennen olen saman näyn nähnyt, ja molemmilla kerroilla on se
ollut haaksirikoksi. Niillä kerroilla jäin kuitenkin henkiin, mutta nyt
kuolen, sillä hän kutsui minua luoksensa."
"Kuka kutsui?" kysäsin häneltä kummeksuen.
"Kuollut morsiameni, ettekö ymmärrä, herra! Jos suvaitsette, niin
kerron koko asian."
"Kerro!" vastasin.
"Hyvä on, herra," alkoi hän. "Olin 18 vuotias, joutuessani kihloihin
erään kauniin amerikalaisen neitosen kanssa. Onneni oli lyhyt.
Kihlaukseni jälkeen menin lyhyelle merimatkalle, ja sieltä häitä varten
palatessani makasi morsiameni kuolleena paareilla. Hän oli kuollut
verensylkyyn, joka muutamassa tunnissa hänet lopetti. Olin tulla
hulluksi murheesta, ja etten milloinkaan toista naista rakastaisi enkä
menisi naimisiin. Olen tähän asti sanani pitänyt; nyt olen 55 vuoden
vanha enkä enään kumminkaan syö sanaani. Kahdesti olen hänen nähnyt
tulevan luokseni. Ensikerran se tapahtui New Foundlandin luona, jossa
jouduimme haaksirikkoon Cheeftain nimisellä parkkilaivalla. 5 miestä
siinä hukkui, 15 pelastui. Toisen kerran, 10 vuotta jälkeenpäin,
ilmaantui hän Pohjanmerellä. Siitä haaksirikosta pelastuimme kaikki.
Nyt taas 10 vuoden kuluttua hän näyttäytyi. Hän puhutteli minua, jota
hän ei ennen ole tehnyt, ja hänellä oli myrttiseppele päässään. Hänen
silmänsä loistivat kuin kaksi kirkasta tähteä, ja vettä valui tulvanaan
hänen pitkistä keltaisista hiuksistaan ja valkeasta morsiushameestaan.
Minä näin hänen siinä aalloissa makaavan, ja minusta tuntui, kuin
olisin ollut siinä hänen vieressään, ja pukuni vettä valunut. Siitä hän
katosi, viitattuaan minulle kolme kertaa, ja selvästi kuulin hänen
äänensä: 'Dick, ole valmis; pian tulen sinua noutamaan!' Tämä tapahtui
viime yönä, ja minä olin vallan hereilläni. Minä tiedän siis, että
lokikirjani [kirja, johon merkitään laivan suunta ja nopeus
kuljettaessa] on loppuun saakka kirjoitettu, ja nyt se on vietävä
tuonne ylös ylimmäiselle Kapteenille. Kyllä tiedän, että siihen on
merkittynä monta, monta väärää matkasuuntaa ja väärää mittausta; mutta
Kapteenin ikuiseen armoon uskaltaen toivon kuitenkin voivani ohjata
tämän vanhan vuotavan laivahylkyni oikeaan satamaan, ja sehän onkin
pääasia. -- Nyt tulee nuori Wily minua levolle laskemaan. Hyvää yötä,
herra! Kyllä tästä pian toista kuuluu! Jumala meitä armahtakoon!"
jupisi hän mennessään.
Vanhan Dickin ennustus oli vaikuttanut minuun hyvin masentavasti. Hänen
kertomuksensa kajutanalaisesta kummittelusta vahvisti minua siinä
uskossa, että kapteenilla oli mielessä jonkunmoisia luvattomia tuumia.
Olisin mennyt katsomaan sinne, oliko siellä mitään epäiltävää, mutta
hänellä oli aina itsellään avain, eikä muilla ollut sinne mitään asiaa.
Miesten mielet rupesivat käymään synkiksi ja alakuloisiksi. Oli kuin
joku onnettomuus olisi väijynyt heitä; sillä varmaan oli Dickin
ennustus heihin vaikuttanut. Kapteenikin oli käynyt harvapuheiseksi ja
vältti minua sekä alaperämiestä, niin paljon kuin voi.
Eräänä päivänä, kun olimme jo olleet matkalla 60 vuorokautta ja juuri
edellisenä päivänä kiertäneet Cap Hornin ja laskimme luodetta kohden,
näin laivan keulapuoleen kävellessäni taasen vanhan Dickin. Hän oli
niin muuttunut, ettei häntä enään olisi luullut samaksi mieheksi kuin
2 kuukautta takaperin hänen laivaan tullessaan. Hänen partansa ja
hiuksensa olivat muuttuneet lumivalkeiksi, eikä hän enään juuri mitään
syönytkään. Työnsä hän kuitenkin teki kunnollisesti. Puhuvan ei hänen
myöskään enään juuri milloinkaan kuultu, ja jos hän jotakin puhui, oli
se niin kummallista, epäselvää ääntä, ettei sitä kukaan ymmärtänyt.
Minut kohdattuaan hän kiireesti sanoi: "Herra, joko on lokikirjanne
selvä? Aika lähenee, laivamme päivät ovat luetut." Sen sanottuaan
poistui hän vastausta odottamatta, mutisten jotain käsittämätöntä.
Jumala varjelkoon meitä tuon vanhan merikarhun ennustuksista, etteivät
olisi tosia, arvelin itsekseni, ja mieleni kävi levottomaksi.