Produced by Tapio Riikonen
MERIMIEHEN MATKAMUISTELMIA I
Ja haaksirikko
Tositapausten mukaan kertoi
AUKUSTI H. [HÖGMAN]
Tampereen Kirjapaino, Tampere, 1889.
Elokuun ilta v. 1876.
Sakea sumu peitti vaipallaan luonnon-ihanan seudun Glascowin kaupungin
ympäristöllä.
Jokainen noilla Brittein viheriöitsevillä saarilla käynyt tuntee hyvin
tuon ikuisen sumun, joka ei hetkeksikään vallan näkymättömiin poistu,
etenkään sellaisista seuduista, joissa suurempaa liikettä harjoitetaan,
nimittäin laiva- ja tehdasliikettä. Sillä semmoisissa satamapaikoissa
muun muassa ovat kivihiili-lastauspaikat, jotka lakkaamatta täyttävät
ilman kivihiilen tomulla, koska niissä korkeista torneista rautatien
lastivaunuista pitkin sitä varten valmistettuja rännejä myöten syöstään
kivihiiliä suorastaan laivan ruumaan, joten suurikin laiva muutamassa
tunnissa tulee täyteen lastiin.
Tuohon ainaiseen pilvivaippaansa onkin kunnon Glascowilainen
tottumuksesta niin mieltynyt, että hän ei oikein viihdykään muualla,
missä tämä hänen synnyinmaansa pilvinen taivas puuttuu.
Päivä oli ollut paahtavan kuuma ja ilma tyyni koko päivän. Mutta tyyni
ei ollut minun mieleni. Rauhaton oli sydämeni, myrsky raivosi
rinnassani; omaatuntoani kalvoi katumus mennyttä hurjaa, hyödytöntä
elämää muistellessani ja tutkiessani, kuinka himojeni orjaksi
antautuneena juoppouden jumalan palveluksessa olin riehunut.
Yksinäisyyttä haluten, raitista ilmaa kaivaten, lähdin
Boarding-hausista (merimies-majasta) ulos kävelemään. Jonkun ajan
kuljeksittuani katua ylös, toista alas, ohjasi sallimus askeleeni
satamaan ja sieltä taasen eteenpäin meren rantaan. Vihdoin tuntiessani
pientä väsymystä, huomasin mielestäni mukavan levähdyspaikan, johon
istahdin, nauttiakseni raitista meri-ilmaa täydellä halulla.
Vähitellen vaivuin ajatuksiini, ihaellen avaraa näkyalaa ja meren
aaltojen majesteetillista kohoelemista ja laskemista. Nousuvesi oli
juuri ruvennut laskeutumaan, se kun aina säännöllisesti laskeutuu kuusi
tuntia ja taasen samanverran aikaa nousee, -- niin, nousuvesi oli juuri
ruvennut laskeutumaan, ja laivatokkain sulut olivat suljetut; sillä jos
ei niitä laskettaisi tiviisti kiinni, niin juoksisi vesi kuiville
laivatokista, ja laivat jäisivät kuivalle maalle.
Ilta-aurinkokin ikään kuin väkivallalla tunkeusi sumun lävitse,
hälventäen hetkeksi savupilvi-vaipan, osoittaakseen kirkkautensa voimaa
ja viehättäen lumoavalla kauneudellaan ja harvinaisella värityksellään,
minua kumminkin, joka en ennen ollut semmoista tullut huomanneeksi.
Tätä ihaellessani tunsin itseni sanomattoman vähäpätöiseksi, kurjaksi
olennoksi, hyödyttömäksi, yksinäiseksi, onnettomaksi kuljeksijaksi,
niinkuin tosin olinkin. Vähitellen näin vaivuin haaveiluun,
aatemaailman lentäväksi linnuksi. Eteeni selveni kurja tilani,
hulivilielämäni hedelmä.
Olin jo ollut kaksi vuotta, melkein puoli kolmattakin, poissa
kotimaastani, josta olin lähtenyt muka rikkautta ja rauhaa etsimään,
kunniaa ja viisautta kokoomaan.
Kuinka olin käyttänyt tuon ajan? Olinko edistynyt toiveissani? Missä
olivat nuo haaveksitut rikkaudet, joita olin niin toivorikkaana
kokoomaan lähtenyt?
Tuonlaisia ynnä muita semmoisia kysymyksiä soi omassatunnossani. Mitä
noihin voin vastata, mitenkä itseäni puolustaa?
Niin, ensinnäkin täytyi huomata, että lompakkoni oli typi tyhjä; eikä
ollut mitään säästöön muuallakaan joutunut.
Mihin olivat nuo jotenkin runsaat ansaitsemani varat joutuneet; mihin
ne olivat uponneet?
Tunnustaa täytyi, että nuo lukuisat, kirotut merimiesten ystävät olivat
ne ystävällisesti huostaansa korjanneet, kun ei merimies raukka itse
niitä voinut säilyttää; ja siellä ne olivatkin niin hyvässä tallessa,
ettei ikinä niitä enään nähdäkään tarvinnut.
Keitä nuo ystävät sitten ovat, jotka niin hyvää huolta pitävät tuhmista
meripojista, jotka eivät itse kykene rahojaan säilyttämään?
Niin, noita ystäviä on merimiehellä sangen paljo. Ensinnäkin laivan
saapuessa ulkomaiseen satamaan, tulee heti laivaan joukko ystävällisiä
niinsanottuja "runareita" (merimies-majojen isäntien kätyreitä). Niissä
on aina joku, joka osaa kieltäsi puhua, joka on maanmiehesi. Hän tarjoo
sinulle tupakkaa, viinaa, ja jos et noin väkevää rakasta, niin on
hänellä viiniäkin, tuota oikein "puhdasta viinimarjan mehua," jota hän
tervetulijaisiksi tarjoo, kehoittaen ottamaan "aika siemauksia." Ei se
mitään maksa, hauskaahan on, kun saa tavata kansalaisensa. Tarjoopa
vielä rahaakin, jos haluttaa tulla ehtoolla maihin, jossa sitten tuo
herttainen runari vie paikasta toiseen ja näyttelee kaikenlaisia
huvipaikkoja ja kauniita "restarationeja."
Niihin mennään sisään ja juodaan lasia pari kolme, taasen
tervetulijaisiksi; eikä sekään mitään maksa. Täytyyhän
ensikertalaiselle tuonverran tervehdykseksi tarjota. Ei kestä kiittää,
tervetuloa vastakin!
Runari iskee vaan silmää isännälle heti huoneesen tultua, ja sen
masteri (isäntä) hyvin ymmärtää; mutta outo merimies ei sitä huomaa.
Näin käydään sitten "kestissä" parissa, välistä kolmessakin paikassa,
ja sitten mennään "runarin Boarding-hausiin," jossa mistres (rouva),
missis (talon neiti) ja master (isäntä) ottavat mitä herttaisimmalla
tavalla tulijaa vastaan ja jossa häntä sitten vielä kestitään ruoalla
ja juomalla.
Viimein masteri ja runari sulasta ystävyydestä rupeavat tarjoomaan
hänelle parempia palkkoja vähemmästä työstä ja parempaa ruokaa, jos
vain jättää nykyisen laivansa ja tulee heidän luoksensa asumaan.
Mitäs muuta kuin suostutaan ystävällisen, helläsydämisen, isällistä
huolta pitävän masterin neuvon mukaan jättämään vanha huono laiva ja
niukkaa palkkaa maksava kapteeni.
Seuraavana iltana on runari taasen laivassa. Hän on tullut kenenkään
huomaamatta. Mutta eipä haittaa, jos ken tahansa huomaakin. Hän on
merimiehen puvussa ja tulee tapaamaan tovereitaan. Hänen neuvostaan
merimies pyytää kapteenilta rahaa ostaaksensa niitä ja näitä,
välttämättömän tarpeellisia vaatteita y.m. Kapteeni sattuu olemaan
hyvänluontoinen, luulee miehen todellakin tarvitsevan, koska hän niin
hartaasti pyytää, ja antaa hänelle välistä enemmänkin kuin tulevaa
olisi. Välin toki sattuu niinkin, ettei kapteeni olekaan niin herkkä
antamaan, joten merimiehellä on monen kuukauden palkka säästössä.
Mutta ei se esteeksi ole, karataanpa sittenkin; pianhan semmoiset
summat takaisin tienataan.
Runari auttaa yön hiljaisuudessa ja pimeydessä tavarat, kistun, säkin
ynnä muut veneellä maihin. Rannalla odottaa suljettu cabi (vaunu)
tulijaa, ja tulisella vauhdilla mennään Boarding-hausiin, josta "ei
vaadita merimieheltä maksua."
Sitten eletään iloisesti masterin luona; siellä on ravintola; sieltä
saa, mitä haluttaa; maksuista _sitten_ sovitaan.
Jos on itselläsi rahoja, vie runari sinun tanssisalonkiin, jossa on
juomalat kaikissa neljässä nurkassa. Siellä istuu viehättäviä
naikkosia, jotka hymyhuulin heti tulevat vastaan. Luulisi noita
hienoimmiksi herrasnaisiksi, niin hienoja ja kauniita ne ovat.
Hetken niitä näitä juteltuanne, kysäisee kaunottaresi, mitä tahdot
juoda. Vastattuasi neitonen samassa tuo pyydetyn lasisi, taputtaen
sinua poskelle, eikä jätä lasillista samaa ainetta itsensäkin varalle
tuomatta.
Tuossa äkki pikaa tutustutte. Samassa musiikki salongin lehteriltä
kajahtaa, pakottaen sinut kaunottaresi kanssa tahdin mukaan pyörimään
ympäri salongin, vaikka et tanssissa muutoin mestari olisikaan.
Sen jälkeen tuntee sulottaresi itsensä niin pahoinvoivaksi, että et voi
etkä henno olla menemättä häntä saattamaan salongin käytävän toisella
puolella olevaan pieneen kammioon, jossa hän tilapäisesti asuu. Siellä
taasen tarjotaan jotakin vaivoistasi, kohteliaisuudestasi juotavaksi.
Ja niin sitten jatketaan hurjia huvituksia, joista kaikista et tietysti
selviä vähemmällä, kuin että lähtiessäsi on lompakkosi kelpolailla
keventynyt.
Sillä tavoin sitten eletään, niin kauvan kuin masterisi hyväksi näkee.
Koko ajan runari sinua uskollisesti seuraa, mihin menetkin. Lopuksi
laittaakin isällinen Boardingmasterisi sinut tuohon luvattuun uuteen ja
parempaan laivaan, jossa tulet nauttimaan luvattua suurta palkkaa, eikä
tarvitse sinun itse tuosta ollenkaan huolehtia.
Kun sitten tulet tuohon ulkomaiseen muhkeaan laivaan, seuraa sinua
runarisi uskollisesti, kunnes laiva on jättänyt sataman. Kaikki tämä
ystävällinen apu ei maksa mitään; mutta perästä kuuluu, sanoo
torventekijä.
Runari jätti viime laivasta saadun päästötodistuksesi kapteenille, sai
ennakkokuitin, jolla hän kolmen päivän kuluttua laivan lähdöstä nostaa
kuukauden palkkasi, joskus kahdenkin, aina sen mukaan, kuinka pitkälle
matkalle laiva menee.
Siten saat nauttimasi vierasvaraisuuden ja ilon maksaa kahden kuukauden
työlläsi, josta muutoin olisit saanut sata tahi kaksi sataa markkaa
omaan taskuusi. Näin menevät rahasi, jotka hielläsi ja väelläsi, usein
hengen vaarallakin olet ansainnut, kapakoitsijain tiskin laatikoihin ja
pohjattomiin taskuihin, noitten samaisten, jotka näillä kerrotuilla
ynnä monilla muilla keinoin koettavat vetää puoleensa kokemattomia
merimiehiä, samoin kuin kaikkia muitakin, jotka heidän viehättävän
näköisiin pauloihinsa antauvat.
Oi kuinka monta tuhatta nuorukaista ovat nämä perikatoon vietelleet.
Lukemattoman paljo olisi niitä merimiehiä, samoinkuin muitakin
nuorukaisia, jotka eläisivät onnellisina, rikastuisivat sekä henkisesti
että aineellisesti ja säilyttäisivät niin hyvin ruumiinsa kuin
sielunsakin voimat turmeltumattomina, jos ei näitä juomatemppeleitä
olisi. Mihin kaikkiin saastaisiin synteihin ja hurjuuksiin juuri nämä
ovat syypäinä! Kuinka monet tuhannet katkerat kyyneleet ovat vuotaneet
onnettomain vaimojen kalpeille, kuihtuneille kasvoille ja poskipäille,
kunnes he ovat kadonnutta onneaan surren, pakahtunein sydämin ja
murtunein mielin, kolkkoon hautaan sortuneet! Kuinka moni isä, äiti,
sisar ja morsian ovat saaneet nähdä rakastettunsa näitten uskollisina
palvelijoina loassa ja kaikenlaisessa saastaisuudessa matelevan, kunnes
vihdoin ovat joutuneet ennenaikaiseen juomarin hautaan.
Olenpa itse tässä rannalla istuja, yksi näitä tälle tielle joutuneita?
En liene rahtuakaan parempi; semmoiselta kumminkin ulkoasuni näyttää.
Purjekankaiset omatekoiset housut, pluusi samaa hienoa ainetta, suuret,
raskaat merisaappaat, vanha, haalistunut merimiehen takki ja hattu,
jonka ikää olisi vaikea määrätä.
"No," kysynette, lukijani, "kuinka noin huonoissa vaatteissa olit?
Missä olivat paremmat?" -- Mutta sitähän nyt juuri olen selittänyt.
Näitä ajatellessani havahduin vihdoin ja keksin, etten ollutkaan enään
yksin rannalla. Tähän matkan päähän, muutaman purjeveneen luokse oli
ilmaantunut pieni seurue, joka näkyi hankkivan vesille. Parhaallaan
näkyi pari merimiehen pukuun hienosti vaatetettua nuorta miestä
lykkäävän venettä vesille. Seuralaisina näkyi olevan kaksi naista,
toinen vallan nuori neitonen, toinen näytti jo ikänsä jälkipuoliskolle
joutuneen.
Pojat olivat saaneet veneen vesille ja soutaneet sen laiturin
portaitten viereen, avanneet purjeet ja asettaneet kaikki kuntoon.
Mutta mitä lienevät naiset odotelleet, kun eivät astuneet veneesen?
Kentiesi lisäseuraa, arvelin itsekseni. Pian kuitenkin näyttivät
odotteluun kyllästyneen, ja hiljakseen he astuivat veneesen.
Minusta tuntui, kuin joku surullinen aavistus olisi sydäntäni painanut
ja kuin olisin tuon seurueen jo entuudesta tuntenut, niin että minua
halutti tarjoutua heidän apumieheksensä. Olipa juuri kuin joku olisi
sanonut, etteivät nuo pojat ole täysin kykeneviä venettä purjeineen
hoitamaan, heitä varmaan kohtaa onnettomuus.
Olin juuri lähestymäisilläni heitä, kun huomasin ulkoasuni, joka ei
suinkaan ollut luottamusta herättävä. Häpeissäni käännyin takaisin,
alakuloisena luopuen aikeestani, ja istahdin jälleen takaisin samalle
paikallani, josta voin nähdä kauvas merelle päin. Päätin seurata
katseillani noita outoja suosikkejani, sillä semmoisiksi olivat nämä
henkilöt muutamissa silmänräpäyksissä muuttuneet.
Istuin siinä ja seurasin silmilläni purjehtijoita, jotka nyt
myötätuulen tasaisesti puhaltaessa kiitivät eteenpäin hyvää vauhtia.
Alku näytti siis varsin lupaavalta ja huvittavalta.
Mutta nyt huomasi tottunut merimies-silmäni kaukana taivaan rannalla
jotakin, joka näytti toteuttavan kummallisen pelkoni ja aavistukseni.
Se oli pieni musta pilkku taivaan äärimmäisellä rannalla, taivaanreunan
ja merenpinnan välillä.
Pilkku suureni sanomattoman nopeasti, läheni lähenemistään; kummallinen
suhina kuului kaukaa sieltä päin, mistä tuo musta hirviö läheni.
Mikä tuo hirviö oli? -- Jokainen valtamerillä kulkenut merimies tuntee
sen. Se on hirmumyrsky, joka usein menee yhtä joutuin kuin tuleekin.
Mutta onneton on se pursi, niin pieni kuin suurikin, joka silloin ei
tiedä eikä ymmärrä olla varoillaan.
Semmoinen näytti minunkin purjehtijaini kohtalo olevan; sillä
huolettomina, uhkaavaa vaaraa tietämättä kiitivät he eteenpäin täysin
purjein noin englannin penikulman päässä rannasta.
Minä juoksin kuin mieletön laiturilla huutaen heille, huitoen
nenäliinaani heille varoitukseksi ja vielä ampuen pari laukausta
mukanani olevasta revolverista. Mutta kaikki turhaan. He eivät
kuulleet; syöksyivät vaan suoraan vihurin suuhun.
Viimeinkin, Jumalan kiitos, huomaavat vaaran, hyppäävät purjeita
laskemaan. Mutta se oli liian myöhäistä; vihuri kerkisi jo saavuttaa
heidät sitä ennen.
En voinut olla silmiäni ummistamatta. Kuulin sydäntä vihlovan
hätähuudon, toisen ja kolmannenkin. Jännitin silmiäni nähdäkseni
purjehtijoita; mutta mitään ei näkynyt.
Tuolla huomasin veneen, pohja ylöspäin, ja veden pinnalla muutamia
ihmisen päitä, jotka pyrkivät venettä kohden. Tuontuostakin kaikui
korviini haikeita hätähuutoja.
En tiennyt, miten sain nuttuni ja saappaani riisutuksi. Huimaavaa
vauhtia riensin rantaan, ja loiskis olin vedessä, halkaisten kuohuvia
laineita tulisella innolla. Myötävirta auttoi minua eteenpäin
onnettomuuden paikkaa kohden.
Lähenin yhä onnettomia tuulen ja meren pauhatessa. Usein peittivät
risteilevät aallot minun, että olin läkähtyä. Mutta vihdoin sain
aalloissa riisutuksi taas osan vaatteitani, jotka tietysti jäivät
mereen. Sain ikään kuin uusia voimia, ja silmäni olivat luodut
ainoastaan yhteen kohtaan, nuoreen naiseen, joka näkyi viimeisiä
voimiaan ponnistaen koettavan pysytellä aaltojen päällä.
Mutta oi kauhua! Nyt hän upposi, enkä ollut kuitenkaan hänestä etempänä
kuin noin viiden sylen päässä. Ainoastaan muutamia voimakkaita vetoja
ja potkauksia vielä, ja pian olin samalla paikalla, missä hän upposi.
Aioin juuri sukeltaa hänen jälkeensä, kun oikealla sivullani kohosi
vedestä kätönen ja pitkät mustat hiukset.
Salaman nopeudella tartuin hukkuvan käteen ja hiuksiin molemmin käsin,
joka temppu itsenikin saattoi upoksiin. Mutta muutaman silmänräpäyksen
kuluttua olin taasen pinnalla taakkoineni. Heti pyörähdin selälleni,
vedin tiedottoman neidon samoin selälleen vasemmalle puolelle
rinnalleni, pidin hänestä vasemmalla kädelläni, koettaen kohottaa hänen
kuolon kalpeita kasvojaan vedenpinnan yläpuolelle.
Sillä tavoin sitten pyrin voimieni takaa rantaa kohden. Mutta nyt
tarvittiinkin monta vertaa suurempia ja kestävämpiä voimia, sillä nyt
oli kuljettava vasten virtaa. Se ei tosin enään ollut kovin väkevä;
mutta nyt olikin vaan toinen käsi ja jalat vapaat, toinen käsi kun
piteli tuota uinailevaa impeä rintaani vastaan likistettynä.
Hitaasti kului matka. Lienen ollut noin puolimatkassa, kun rupesin
tuntemaan voimaini loppuvan. Hurjasti koittaen ponnistaa viimeisetkin
voimani, tunsin kuitenkin, miten liikkeeni heikontuivat, miten jäseneni
rupesivat kangistumaan. Tuhansia tulitähtiä säihkyi silmissäni.
Yhtäkkiä musteni kaikki; minä kuulin veden kohisevan korvissani pääni
yläpuolella.
Suonenvedon-tapaisesti kiersin molemmat käteni neidon vyötäisille, enkä
sitten tiennyt mitään. Tuntui vaan siltä, kuin joku olisi tarttunut
niskaani ja aikonut minua kuristaa. Tunsin, että minut äkkiä vedettiin
ylös, ja kuulin ääniä; mutta en eroittanut sanoja, vaikka kuuluivat
aivan läheisyydestäni. Tuntui ikään kuin olisi minua kuljetettu
jossakin loiskuvassa vesiastiassa läpi ilman ylös, ylös korkeuteen; ja
kuta korkeammalle tulin, sitä selvemmin rupesi ruumiissani tuntumaan
ikäänkuin se olisi ollut pantuna jäihin.
Vihdoin heräsin, sain silmäni auki ja näin olevani makaamassa rannalla
suuren väkijoukon keskellä. Pari poliisia koitti irroittaa käsiäni ja
eroittaa jotakin naisolentoa sylistäni.
Käteni aukesivat kuolon puristuksesta, ja nainen vietiin lähellä
odottavaan vaunuun. Minä kummastelin ja katselin ympärilleni. En
ymmärtänyt, mitä kaikki tämä merkitsi. Kysyin lähellä seisovilta, missä
olin ja mitä pahaa olin tehnyt, koska poliisit herätessäni käsirautoja
olivat pois ottamassa.
En kerinnyt saada mitään selvää vastausta. Joukosta kuului vaan joku
sanovan: "älä pelkää Jack (merimies); sinä olet oman henkesi uhalla
pelastanut merihädästä kaupungin rikkaimman laivan-omistajan ainoan
tyttären".
Nyt selkeni muistini. Muistin tuon pienen seurueen rannalla; muistin,
kuinka hyppäsin korkealta laiturilta mereen; muistin hurjan uintini
onnettomuuden paikalle; muistin, kuinka viimeisessä silmänräpäyksessä
sain hukkuvan nuoren naisen kiinni; muistin taistelun myrskyissä
hyökylaineita vastaan uidessani rantaan päin takaisin. Ymmärsin nyt,
että olin itsekin ollut hukkumaisillani, mutta jollakin tuntemattomalla
tavalla tullut pelastetuksi.
Kaikki nuo ajatukset ja muistot lensivät mieleeni muutamassa
silmänräpäyksessä, ja minä tajusin kaikki, nähdessäni veden vielä
valuvan vaatteistani.
Puoli alastonna aioin rynnätä hakemaan vaatteitani ja kenenkään
huomaamatta poistua koko paikasta. Mutta kummakseni huomasin, etteivät
jäseneni tehneetkään tehtäväänsä. Kaaduin kuin pölkky maahan, eikä
minussa ollut miestä jälleen pystyyn nousemaan. Tämän muutkin
huomasivat; muutamat sitä nauroivat, toiset järkevämmät surkuttelivat
minua, kun ymmärsivät tilani.
Vihdoin väkijoukon mentyä rantaan jotakin katsomaan, rupesin
nelinryömin raastamaan itseäni tapaustantereelta. Onnistuinkin niin
paljon, että pääsin saman kiven luo, jolla olin istunut ennen
onnettomuuden tapausta ja joka ei ollut monen kyynärän päässä minusta.
Siinä näkyivätkin olevan pluusi, nuttu, hattu ja saappaat. Olisin
kernaasti pukenut nuo ylleni, mutta en voinut jäsenteni kankeuden
tähden.
Mutta palatkaamme kertomaan, miten oli muiden purjehtijain käynyt,
sillä heidän osaksensa ei minun apuni riittänyt, koska koko huomioni
oli kiinnitetty neitoseen, jota riensin pelastamaan.
Kun olin huomannut purjehtijain onnettomuuden ja hädissäni huutanut
sekä revolverini laukaissut, olivat nämä herättäneet muutamien
herrasmiesten huomion. He olivat myös nähneet minun mereen hyppäävän.
Ensin luullen minun olevan itsemurhan aikeissa, aikoivat he rientää
minun aikomustani estämään. Mutta samassa havaitsivat he asian
todellisen laidan nähdessään minun uivan ulospäin, ja kuultuaan
hätähuudot, huomasivat he, missä apua tarvittiin.
He olivat rientäneet rannasta irroittamaan venettä, jolla sitten
tulivat apuun ja ehtivät paikalle juuri silloin, kun minä
pelastettavani kanssa olin uppoamaisillani. He saivat minua kauluksesta
kiinni ja niin vetivät meidät veneesen.
Toisia veneitä oli myös rientänyt lähellä olevista laivoista
onnettomuuden paikalle ja saivat pelastetuiksi vanhemman pojan ja
toisen naisen, joka oli sekä poikain että tytön äiti. Poika oli saanut
äitinsä hinatuksi veneen kölille, jossa he töintuskin olivat voineet
pysytellä siksi, kun apu saapui. Nuorin poika oli saanut hautansa
aalloissa, ja hänen ruumiinsa saatiin ylös ahkeran hakemisen jälkeen
vasta toisena päivänä. Vanhempaa poikaa ja äitiä tuotiin rantaan juuri
silloin, kun minä virkosin, ja ihmiset juoksivat katsomaan tulijoita,
samassa kun minä koin pyrkiä pois heidän joukostaan.
En ollut vielä kauvan maannut piilopaikassani, kun kuulin, miten minua
etsittiin. Kuulin jonkun sanovan: "minä tahdon nähdä tyttöni
pelastajan; hakekaa hän esille; kaksi puntaa sille, joka hänet löytää."
Samassa saapui muutamia kiven luo huutaen: "Täällä on! Täällä on!" Ja
ennen kuin kerkisin mitään vastusta tehdä, tarttuivat muutamat miehet
minuun ja veivät kantaen sen luokse, joka oli vaatinut minua etsimään.
Nähtyään minut ja huomattuaan tilani, käski hän viedä minut
vaunuihinsa, johon jo rouva ja poika olivat juuri astuneet. Itse istui
hän ajajan viereen, ja sanaa lausumatta lähdettiin tulista vauhtia
kauppaneuvoksen kotia.
Tyttö jo kuului olleen kotona turvassa, ja pikaisen lääkärin-avun
saatua oli hän jotenkin vironnut.
En rupea tässä kuvaamaan isän, äidin ja pojan tunteita. Kukin ne
arvannee ilmankin. Sen tunsin vain, että heidän silmänsä olivat
erinomaisen kiitollisina ja lempeinä luodut minuun. Ei kukaan puhunut
sanaakaan; oli ikään kuin olisi jokainen peljännyt aloittaa
keskustelua. Lienee syynä ollut sekin, että kukin kiitti sydämessään
Jumalaa ihmeellisestä pelastuksessaan. Tuntui todellakin niin
mahdottoman oudolta mielessäni, että Jumala oli käyttänyt minua
välikappaleenaan ihmishengen pelastamisessa; että olin itse ollut niin
lähellä kuolon kitaa ja sentään tullut temmatuksi pois ikään kuin pedon
suusta. Kun ajattelin, kuinka lähellä ijankaikkisuutta olin ollut, niin
en voinut muuta kuin kiittää Herraa hänen sanomattomasta armostaan,
joka ei tahdo syntisen kuolemaa. Armonaikaa oli minullekin pitennetty
vielä, ja kun tuota ajattelin, rupesivat kyyneleet virtana vuotamaan
poskiani pitkin. Minä painoin pääni vaunun tyynyjä vastaan, etteivät
muut huomaisi liikutustani.
Samalla tunsin kiitollisuutta kumppaleitani kohtaan, kun eivät minua
kysymyksillään vaivanneet, vaan antoivat minun olla omilla oloillani,
joka tuntui väsyneelle hermostolleni suloiselta.
Nyt ajaa karautettiin kauppiaan taloon, johon rouva ja poika vietiin
yhdestä ovesta, minä toisesta. Huoneeseen tultuani laskettiin minut
sohvalle, riisuttiin märät vaatteet yltäni ja puetettiin puhtaat,
hienon hienot villavaatteet niitten sijaan. Samassa lähestyi minua
hieno herra, jonka heti huomasin lääkäriksi. Hän kysyi vointiani.
Vastattuani: "Auttavasti kyllä, herra tohtori; mutta olen ylen väsynyt,
viluinen ja kangistunut," koitti hän suonenlyöntiä, sydämen tykytystä
y.m. ja sanoi minun pian olevan täysissä voimissa jälleen. Minä sain
mennä levolle huoneessa olevaan valmiiksi tehtyyn vuoteesen ja sain
lasillisen jotakin ainetta, jonka tunsin ruumiissani vaikuttavan
erinomaisen suloisesti.
Monta hetkeä ei viipynyt, ennen kuin vaivuin syvään uneen, josta
heräsin vasta toisen päivän illalla. Silloin tunsin olevani aivan
täysissä voimissa ja iloisella mielellä. Kova ruokahalu tuntui olevan,
ja olisin syönyt vaikka laivan huonointakin ruokaa.
Nousin vuoteeltani, ensin oudostuen paikkaa, missä olin. En ollut uskoa
silmiänikään enkä muistaa, miten olin tähän kaikinpuolin hienoon
huoneesen joutunut.
Mieleeni välähti ikään kuin olisin taivaassa ollut ja kuullut enkelein
laulua. Sillä viereisestä huoneesta kuului korviini soiton säveleitä.
Tarkemmin kuunneltuani veisasi siellä joku naishenkilö jotakuta
harrasta kiitosvirttä, pianolla tai muulla soittokoneella säestäen. En
ole milloinkaan kuullut niin suloisia säveleitä, sillä ne tuntuivat
lähtevän veisaavan syvimmästä sydänsopesta ja ilmaisevan hartainta
kiitollisuutta, eikä kuitenkaan olevan vailla surumielisiä väreitä.
Eikä tuo mikään ihme ollutkaan, sillä veisaaja oli äiti, joka iloitsi
poikansa, tyttärensä ja itsensä pelastuksesta, mutta suri toisen
poikansa odottamatonta kuolemaa.
Laulun vaiettua selveni minulle, missä olin ja miten olin tänne
joutunut.
Hypähdin lattialle ja näin tuolin, johon oli kasa vaatteita pantuna.
Siinä näin myös lipun, johon oli kirjoitettu; "Pue yllesi, Jack; nämä
ovat sinun!" Tämähän hauskalta tuntuu, ajattelin, sopiihan tehdä työtä
käskettyä; näitähän juuri tarvitsenkin."
Lähellä oli pesukaappi, hienointa laatua, ja siinä kaikki, mitä mies
tarvitsi siistiäkseen itsensä. Peseydyin, ajoin partani, ja rupesin
sitten vaatettamaan itseäni.
Muutaman hetken kuluttua olin niin siististi ja hienosti vaatetettu
meripoika, etten vielä niin hienoa, aistikasta merimiehen pukua ollut
maailmassa sinä ilmoisna ikinä nähnyt. Asetuin suuren seinäpeilin eteen,
joka ulottui lattiasta kattoon saakka, ja tarkastin itseäni siitä, ja
tuskin tunsin omaa itseäni.
Pistin käteni taskuihini ja aloin kävellä edestakaisin vartoen uteliaana,
mitä nyt piti tapahtuman, ja odottelin ruo'alle kutsua.
Mutta kuinka ihastukseni ja kummastukseni kasvoi, löydettyäni hienon
rahakukkaron housujeni taskusta. Avattuani sen näin ensimäiseksi
samanlaisen kirjoitetun lipun, kuin vaatteidenkin ohessa. Siinä oli:
"Käytä hyväksesi, merimies; nämä ovat sinun!" Katsoin rahoja ihmetellen
ja laskin niitä olevan yhteensä säntilleen kymmenen puntaa (250 Suomen
markkaa).
Tämähän hauskaksi tulee; olen kumminkin satumaailmaan joutunut, arvelin
itsekseni.
Samassa huomasin huoneen nurkassa pöydän, jolla näytti olevan jotakin,
koska se oli hienolla liinalla peitetty.
Siinä oli taasen salaperäinen kirjoitus: "Heitä pois liina, Jack; istu
ja ravitse itseäsi!" -- No, tämähän huvittavaiseksi käy, ajattelin. En
liene hereilläni, tai hourin. Nipistin itseäni nenästä ja käsivarresta.
Kyllä se sentään koski. Ainakin olen jossakin lumotussa linnassa, tuumin
itsekseni.
Mutta oli miten olikaan, syömään nyt täytyy ruveta, sillä ruokia oli
jos jonkinlaisia. Vieläpä näkyi ruokaryyppyä varten olevan pieni pullo,
jossa lienee ollut pari naukkua. En ollut juuri usein käyttänyt
ruokaryyppyä; mutta nyt otin pienestä kultapikarista siemauksen. Ja
hienon hienoa oli sen mukaan kaikki muukin, mitä ateriaan kuului.
Syötyäni ja juotuani heittäydyin pitkään sohvalle; otin pöydältä
sikarin ja vetelin haikuja.
Tämän suloisempaa paratiisia en ikinä toivo, arvelin taas. Olisin
kernaasti mennyt ulos, mutta en uskaltanut; pelkäsin, ett'en pääsisi
jälleen takaisin tähän suloiseen asuntoon. Päätin siis kärsivällisesti
odottaa, kunnes jonkun ihmisen näkisin; tottahan joku tulisi, jos ei
muut, niin kumminkin lääkäri. Katsoin seinäkelloa; se näkyi käyvän
viittä.
Vidoinkin joku tuli käytävässä. Nyt tarttui hän lukon kahvaan. Hypähdin
istualleni. Ovi aukeni, ja sisään astui lääkäri. Tunsin hänet samaksi
mieheksi, joka oli minulle tuon lasillisen lääkejuomaa antanut, mikä
minulle niin syvän ja vahvistavan unen oli tuonut.
"Hyvää iltaa, nuori sankari; kuinka voitte?" oli hänen ensimäinen
lauseensa. Oven suljettuansa tarttui hän käteeni ja pudisti sitä
sydämellisesti.
"Hyvin," vastasin minä. "Olen kuin lumotussa linnassa. Täällä on
kaikkia, mitä mieli halajaa. Mutta sanokaapas, hyvä tohtori, olenko
minä hereilläni, vai onko tämä kaikki unennäköä; ja jos tämä on
todellisuutta, niin voitteko sanoa, kuinka kauvan tätä kestää."
Lääkäri naurahti, ja vähän aikaa katseltuaan silmiini, virkkoi:
"En usko juuri samanlaista monta tuntia enää kestävän. Mutta onnen
lintu sinä, Jack kulta, olet. Moni toivoisi kernaasti olevansa sinun
kengissäsi. Mitä olen kuullut, niin aikoo kauppaneuvos sinun
tulevaisuudestasi pitää hyvän huolen. Hän ei pidä mitään palkintoa
liian suurena sinulle, sillä hän rakastaa äärettömästi tytärtään, jonka
pelastit. Minun on käsketty viedä sinut, poikaseni, jos olet täysin
toipunut, hänen luoksensa tänä iltana. Hän tahtoo sinua silloin kiittää
sankarityöstäsi ja muutoin puhutella sinua sekä samassa varmaankin
palkita sinua."
"Hyvä herra tohtori," keskeytin häntä; "minä olen jo moneen kertaan
palkittu, sillä enhän minä mitään erinomaista sankarityötä ole tehnyt.
Saman olisi kuka hyvänsä minun sijassani tehnyt. Olen vaan
velvollisuuteni täyttänyt, joskin vähän varomattomasti käyttäydyin,
niin että omakin henkeni joutui vaaraan. Jos eivät muut olisi meitä
veneesen saaneet, niin siellä olisimme nyt molemmat meren pohjassa."
"Kyllä niin," vastasi lääkäri, "mutta sinä pelastit hänet uppoamasta ja
herätit muiden huomion. -- Mutta nyt tahdon tietää nimesi ja
kotipaikkasi, että saan esittää sinut kauppaneuvokselle ynnä muille.
Minun nimeni on Wily Mackvicker," lausui hän seisoalleen nousten, johon
minäkin heti vastasin ilmoittaen nimeni ja kumartaen lisäsin olevani
Suomesta O:n kaupungista.
Mutta semmoista paikkaa ei hän sanonut muistavansa, jonka tähden minä
parhaan kykyni mukaan koin sitä hänelle selittää karttakirjan avulla,
jonka muiden kirjain joukosta satuin löytämään. Vähän näkyi hän
Suomesta tietävän, niin kuin yleensä hänen maassansa. Toiset sitä
pitävät ruotsalaisena, toiset venäläisenä maakuntana, ja "Ruchin Finn"
on täällä suomalaisten yleisenä nimenä.
Tohtori Mackvicker aikoi lähteä ja vaati minua seuraansa. Mutta minä
pyysin häntä hetken vielä viipymään ja selittämään, mitä tässä edellä
olen kertonut. Kerroin hänelle nuo salaperäiset kirjoitukset ja näytin
hänelle ne ynnä rahakukkaron ja kysyin, olivatko nämä rahat todellakin
minulle aiotut.
Mr. Mackvicker nauroi ja sanoi ne tietysti minulle kuuluvan. Hän kertoi
sitten, että hän kauppaneuvoksen vanhemman pojan Charlyn kanssa yksissä
neuvoin oli keksinyt kaikki nuo minua huvittaaksensa, ja senkin tähden,
ettei kenelläkään ollut aikaa minusta muutoin huolta pitää asiain tällä
kannalla ollessa onnettomuuden jälkeen. Oli siis tahdottu näin minulle
pitää varalla kaikki tarpeet, heräisin sitten koska tahansa.
Ilmoitin lääkärille, että minun piti lähteä niin pian kuin mahdollista,
sillä minun täytyi seuraavana aamuna olla laivakonttoorissa. Meillä
laivan miehillä oli siellä suorituksia, koska olimme tulleet juuri
Brasiliasta yhdeksän kuukauden matkalta eräällä Liverpoolilaisella
laivalla.
Mr. Mackvicker otti vihdoin kädestäni kiinni ja koetti rohkaista minua,
luullen, että ujostelin tulla hänen mukanaan kauppaneuvoksen luokse.
Minä painoin hienon merimiehen huopahatun päähäni, ja sitten mentiin.
Kysyttyäni sain tietää, että kaikki pelastetut voivat hyvin, paitsi
neiti Mary, joka oli vielä heikko.
Sain kuulla hänen tiedustelleen, kuka hänet pelasti, ja kuultuansa sen
olleen jonkun merimiehen, joka oli itsekin ollut hukkua, oli hän itkien
pyytänyt nähdä minua heti, koska oli kuullut minun talossa olevan. Kun
oli luvattu minut tuoda hänen luokseen, niin pian kuin heräisin, oli
hän rauhoittunut ja luvannut vartoa.
Näitä puhellessamme olimme jo joutuneet kauppaneuvoksen ovelle. Mutta
tuo Maryn kaipailu ja helläsydämisyys oli minuun tehnyt kummallisen
vaikutuksen. Mackvicker avasi oven ja työnsi minut edellänsä huoneesen,
jossa istui keski-ikäinen hieno herrasmies, kädellään tukien päätänsä.
Seisoimme hetkisen hänen edessään, ennen kuin hän huomasi meidät. Minä
tunsin hänet samaksi, joka kuskin viereen istahti onnettomasta rannasta
kotiin ajettaessa. Hänen silmänsä näyttivät punertavan, murhe näkyi
painavan hänen mieltänsä; poikansa tapaturmainen kuolema näkyi häntä
kovasti masentavan. Hän näytti aivan murtuneelta. Lääkäri vihdoin
huomautti häntä läsnäolostamme, esittäen minut hänelle.
Nähtyänsä minut, nousi kauppaneuvos seisoalleen, levitti kätensä ja
lausui murtuneella äänellä: "tule tänne, poikaseni, ja anna minun
painaa sinua rintaani vastaan; tule!"
Lääkäri työnsi minua häntä kohden. Minä astuin vaistomaisesti muutaman
askeleen, ja, nyt olin hänen sylissään. Hän itki eikä voinut saada
sanaa suustansa. Vahvan miehen rinnassa sykki sydän tuntuvasti, ja
hänen povensa työskenteli tavattomasti.
Vihdoin hän puhkesi sanoihin: "Jumala siunatkoon sinua, vieras! Jumala
siunatkoon sinua, nuorukainen, siitä, että olet onnettomalle isälle
antanut takaisin hänen rakkaan tyttärensä! Jumala siunatkoon ja
palkitkoon sinua, jalo meripoika Pohjolasta, että olet poistanut
perheen isältä kuolon iskun; sillä en olisi voinut kestää niin kovaa
iskua yhtaikaa; ilman sinua makaisi nyt koko perheeni meren pohjassa."
Hänen äänensä sortui, niin ettei hän pitkään aikaan voinut sanaakaan
puhua. Hän hellitti minut ja viittasi istumaan. Tulin itsekin niin
liikutetuksi hänen syvästä surustaan ja hellästä kohtelustaan, että
kyyneleet valuivat silmistäni.
Hetken aikaa istuttuamme nousi kauppaneuvos, otti minua kädestä kiinni
ja sanoi:
"Seuraa minua, poikani; meitä odotetaan jo salissa."
Ennen kuin kerkisin mitään lausua, aukeni ovi, ja me tulimme
suurenlaiseen saliin, jossa oli parikymmentä henkeä kokoontuneena
suuren pyöreän pöydän ympärille.
Kun me kolme astuimme sisään, nousi koko seurue. Jokaisen kasvoista
näkyi syvä juhlallisuus. Salissa vallitsi kuoleman hiljaisuus, kun
kauppaneuvos lausui juhlallisella, vähän epävakaisella äänellä:
"Tässä, rakkaat ystävät, esitän teille perheeni pelastajan. Jumala
häntä siunatkoon!"
Hän vaipui istumaan, voimatta mielenliikutukselta jatkaa puhettansa.
Minä jäin keskelle laattiata yksin seisomaan. Kumarsin kohteliaasti
joka suunnalle, ja muistaakseni mutisin jotain sinnepäin, että tämä
kaikki oli minulle ansaitsematonta kunniata tahi muuta semmoista. Mutta
nyt alkoi joka suunnalta tulla kädenpuristuksia, siunauksia,
onnentoivotuksia, ylistyksiä ja kaikenlaisia kiitollisuuden ja kunnian
osoituksia. Viimein lähestyi minua talon rouva, joka oli
onnettomuudessa ollut osallisena, samoin nuori Charly. He syleilivät
minua kumpainenkin ja taluttivat minut sohvalle välillensä istumaan.
Kauppaneuvoskin läheni meitä, ja sitten kaikki yhdestä suusta,
kauppaneuvosta seuraten, vaativat minua kertomaan onnettomuudentapausta
kaikkine kohtineen alusta loppuun saakka.
Kahta kertaa en antanut itseäni käskeä. Alotin siitä, miten huomasin
heidät ensin, lopettaen siihen, miten lääkäri tuli minua katsomaan.
Ei kukaan keskeyttänyt kertomustani, paitsi Charly, joka välin lisäsi
jotain, mitä en itse tarkoin maininnut. Muutoin vallitsi huoneessa syvä
hiljaisuus. Muuta ei kertomuksen ohessa kuulunut, kuin syviä huokauksia
ja nyyhkytyksiä yhden ja toisen naisen puolelta. Kauppaneuvos itse ja
hänen rouvansa olivat kovimmin liikutettuja.
Kun vihdoin kertomukseni loppui, vallitsi huoneessa vieläkin syvä ja
pitkällinen hiljaisuus, jonka Charly viimein keskeytti, pyytäen minua
kertomaan, mistä olin, kodostani ja kuinka sieltä olin tänne tullut,
eli lyhyesti sanoen koko elämäkertani.
Tähän pyyntöön muutkin liittyivät, ja lyhyesti sitten kerroin heille
pääpiirteet elämästäni.
Kertomukseni näytti heitä ihmeellisesti huvittavan, samassa kuin heidän
kunnioituksensa kasvoi minua kohtaan, kun kuulivat, että olin syntyisin
herrasperheestä.
Illallisella, johon sitten mentiin, tyhjennettiin useita maljoja sekä
minun että kotini ja vielä isänmaanikin kunniaksi. Aterian lopulla
lähestyi kauppaneuvos minua, otti taskustaan kalliin kultakellon
vitjoineen ja ojensi minulle sen sanoen:
"Suvaitkaa, poikani, ottaa tämä kello muistoksi näistä päivistä;
avatkaa kuori ja lukekaa kirjoitus!"
Minä tietysti en voinut muuta kuin ottaa sen ynnä paksun
kantasormuksen, sekin kullasta, joihin molempiin oli piirretty vuosi,
päivä ja paikka sekä sanat: "tyttäreni Maryn pelastamisesta."
Olin niin liikutettu, etten ilosta voinut puhua muuta kuin sanat:
"Jumala siunatkoon teitä, kalliit ystäväni!"
Illallisen jälkeen, ennen vieraitten lähtöä, nousi kauppaneuvos
seisomaan ja lausui:
"Hyvät ystävät! Minä olen puolisoni kanssa päättänyt tarjota tälle
nuorukaiselle kodin kattoni alla; sillä en tiedä, mitenkä hänet muutoin
palkitsisin. Olen mielistynyt häneen kuin omaan poikaani näinä
muutamina hetkinä, mitkä meillä on ollut ilo nähdä häntä tässä
seurassamme. Hänen elämänsä ura vieköön hänet sitten maalle tai
merelle; siitä huolimatta katsokoon minuun kuin ainakin ystävään, joka
ei mitään uhrausta hänen tähtensä pidä liian suurena. Ja nyt hyvää
yötä!"
Charlysta ja minusta oli tullut hartaat ystävät, ja yhdessä menimme
levolle hänen huoneesensa. Paljon puhelimme yhtä ja toista myöhään
yöhön, kunnes vihdoin unen helmoihin vaivuimme väsyneinä.
Seuraavana päivänä menin hänen seurassaan laivakonttooriin, jossa sain
palkkani. Sitten menimme Boardinghausiin, jossa Charly maksoi laskuni,
otimme kistuni ja tavarani ja sitten palasimme takaisin kauppaneuvoksen
taloon, joka nyt oli tuleva kodikseni.
Boardinghausissa olivat olleet oikein levottomia, kun olin niin
kadonnut yht'äkkiä. Olivat luulleet minulle jotakin erinomaista
tapahtuneen, eivätkä millään muotoa tahtoneet uskoa, kun Charly kertoi
heille, missä seikkailussa olin ollut. Mutta kun näkivät minun, niin
alkoivat ihmetellä sitä muutosta, mikä oli ulkoasussanikin tapahtunut,
ja tulivatkin pian sitten vakuutetuiksi asian todellisuudesta.
Tultuamme kotiin ja saatuamme vähän virvoitusta vatsaimme hyväksi,
tultiin pyytämään, että Tony, joksi minua talossa ruvettiin
nimittämään, tulisi saliin.
Minä heti noudatin käskyä, pyysin Charlyn mutkaani ja menimme.
Saliin tultuamme huomasin heti saman immen, jota olin rintaani vastaan
niin hurjasti puristanut aalloista pelastaessani; näin hänet, jonka
tähden olin menettää halvan elämäni. Tuossa hän nyt istui ihka elävänä
liljana. Oi, miksi palasin tänne! Parempi olisi ollut sekä hänelle että
minulle, jos olisin poissa pysynyt.
Mutta nyt se oli myöhäistä. Olin kuin naulattu lattiaan, enkä voinut
liikahtaa paikaltani, katsellessani häntä ihastellen.
Huomattuansa hämmästykseni, nousi hän, tuli minua vastaan, ojensi
kätensä ja kysyi suloisella sointuvalla äänellään:
"Oletteko pelastajani?"
"Hän on pelastajasi, Mary, ja nyt minun paras ystäväni auringon alla,"
kuului samassa ääni takaani.
Se oli Charly, jonka läsnäolon ihastuksissani kokonaan olin unhottanut,
koska hän ei mitenkään hiljaisuutta häirinnyt.
"Niin, suloinen neiti," sain sanotuksi vihdoin mielenliikutukseltani.
"Minä, minä se olen, joka koitin teitä pelastaa, mutta en ollut
tarpeeksi voimakas viemään teitä rantaan saakka. Tähän samaan kätöseen
tartuin silloin kiinni, kun tiedotonna sen minulle ojensitte. Kiitos
Jumalan, ettei jalon isänne tarvinnut teitä menettää ja kuolleena
surra."
Olin tulla mielettömäksi katsellessani tuota kuusitoista vuotiasta
kalpeata liljaa ja hänen hurmaaviin silmiinsä.
Nyt hän puhui, hänen huulensa liikkuivat; mutta alussa ääntä en
kuullut.
"Minä kiitän teitä! Jumala teitä siunatkoon! Mitenkä voin teitä
palkita?"
"Istukaamme tähän," jatkoi hän hetken kuluttua, irroitti kaulastaan
kultaisen sydämenmuotoisen medaljongin, tarjosi sitä minulle ja
pitkitti:
"Ottakaa tämä muistoksi minulta; se sisältää muotokuvani. Pitäkää se
muistona, -- älkää palkintona," lisäsi hän, kun huomasi aikovani
tarjota sitä takaisin. "Muistakaa myös," jatkoi hän vielä, "jos mitä
tahansa tarvitsette, niin ilmoittakaa vain, niin minä täytän pyyntönne,
jos vain se mahdollista on. Hyvästi," päätti hän, "me näemme pian
toisemme jälleen."
Kävisi liian laveaksi kertoa kaikki, mitä tuli osakseni niinä neljänä
kuukautena, mitkä viivyin kauppaneuvoksen perheessä. Lyhyesti mainitsen
vaan seuraavat kohdat.
Kauppaneuvos tarjosi minulle poika vainajansa paikan
kauppakonttoorissa, kuultuansa minun täällä Suomessa kotikaupungissani
kauppakoulun käyneen.
Mutta minä tahdoin mieluummin jatkaa iloista merimiehen elämää, jonka
tähden hän ehdotti, että hänen kustannuksellaan lukisin itseni
perämieheksi.
Sen teinkin ja suoritin tutkintoni neljän kuukauden kuluttua. Kyllä
ahkera sain ollakin; mutta minulla oli opettaja kotona, joka lukujani
johti järjellisellä tavalla.
Onnellisia kuukausia olivat ne, jotka vietin kauppaneuvoksen perheessä.
Minä sain, mitä suinkin tarvitsin ja toivoin. Olin kaikellaisissa
hienoissa huveissa ja seurusteluissa aina Charlyn ja Maryn seurassa.
Minua pidettiin ja kohdeltiin kuin olisin ollut Charlyn ja Maryn veli.
Eikä olisi voinutkaan minua enään millään tavalla otaksua samaksi
henkilöksi, joka ennen onnettomuuden tapausta omantunnontuskissa ja
murheellisena rantakivellä istui. Nyt olin mitä hienoin kavaljeeri.
Tervanruskeat kädet olivat hienoiksi ja valkeiksi muuttuneet, kynsien
ruskeat viivat olivat kadonneet, eikä merkkiäkään näkynyt entisestä
hurjasta merimiehestä. Ja saman aseman olisin voinut aina pitää, jos
olisin ymmärtänyt tuota hyväkseni käyttää.
Lyhyesti olkoon tässä vielä kerrottuna eräs seikka.
Helposti voi ymmärtää seurauksen tällaisesta jokapäiväisestä
seurustelusta Maryn kanssa. Myöskin tapa, miten ensin tutustuimme
toisiimme, vaikutti luonnollisesti, että rakastuin häneen. Samoin
huomasin Marystä, että en ollut hänelle vastenmielinen. Oma rakkauteni
rupesi päivä päivältä kiihtymään, ja minä rupesin sitä kiivaammin
jouduttamaan lukujani, päästäkseni taas merelle ja, jos mahdollista
olisi, siellä unhottaa taipumukseni, sillä mahdotonhan oli minun saada
rikkaan kauppaneuvoksen tytär omakseni, vaikka kymmenesti olisin
pelastanut hänet hengenvaarasta; olinhan ainoastaan köyhä merimies.
Mitä se auttoi, vaikka olikin isäni kapteeni arvoltaan; en sieltä päin
mitään voinut toivoa kuitenkaan.
Minä muutuin vähitellen alakuloiseksi ja harvapuheiseksi; iloisuuteni
oli kadonnut. Rupesin karttamaan seurustelua niin paljon kuin
mahdollista oli, olletikin suloisen Maryn seuraa. Tein syyksi, että
lukeminen vaati kaiken aikani.
Tiesin ja tunsin kauppaneuvoksen, että vaikka hän oli jalomielinen ja
kaikinpuolin kunnon mies, niin oli hän kuitenkin toiseltapuolen
semmoinen luonteeltaan, että olisi antanut Maryn vaikka kuolla, ennen
kuin suostunut meidän liittoomme. Siitä syystä en tahtonut ilmaista
tunteitani Marylle enkä antaa hänen aavistaakaan niitä myrskyjä, mitkä
rinnassani riehuivat.
Saman päivän iltana, jona olin perämiehen tutkinnon suorittanut, istuin
huoneessani, mietiskellen niitä näitä, kun Charly astui luokseni ja
toivottaen onnea, että olin niin hyvin suorittanut tutkinnon, sanoi
tuovansa isältään kaksi ehdotusta. Ensimmäinen oli semmoinen, että
jäisin hänen konttooriinsa, rupeisin siellä työhön ja jäisin siten
taloon ainaiseksi. Toinen taas, johon hän, Charly, ei toivonut minun
suostuvan, oli semmoinen, että rupeisin perämieheksi hänen isänsä
uusimpaan Martha Broker nimiseen rekattilaivaan, joka pian lähtisi St.
Franciskoon Californiaan. Jos tulisin pysymään merellä, niin saisin
sitten, tarpeeksi harjoiteltuani, tulla lukemaan kapteeniksi hänen
isänsä kustannuksella. Kauppaneuvos oli kyllä pitävä huolta siitä, että
pääsisin päälliköksi johonkin hänen omaan laivaansa, niin pian kuin
mahdollista olisi. Itse hän vielä lisäsi puolestaan, että hän oli myös
pitävä huolta siitä, ettei hänen paras ystävänsä unhotetuksi tulisi. Ja
hetken vaiti oltuaan, sanoi hän, viekas hymy huulillaan, talossa
löytyvän vielä jonkun, joka kumminkaan ei unhota minua, joka soisi niin
kuin hänkin, ehkä vielä hartaammin, etten menisi merelle, vaan jäisin
hänen luokseen. "Hän" oli muka pyytänyt sanomaan, etten saisi mennä
Martha Brokerilla pois, vaan olisin sama iloinen velikulta kuin
ennenkin, enkä häntä karttaisi eroittaen itseäni kaikista
seurusteluista, niin kuin oli tapahtunut näinä viime viikoilla.
Minä hypähdin ylös, tartuin Charlyn käteen kiinni, pusersin sitä niin,
että hän huudahti, ja paremmin huusin kuin puhuin:
"Charly, sinä pidät minua pilkkanasi, taikka jos et puhu pilaa, niin
puhut liiaksi selvää kieltä! Oi Charly! Minä tulen mielettömäksi
täällä. Auta minua, rakas Charly, että jo tänäpäivänä pääsen Martha
Brokerilla pois. Oi Charly, minä en voi jäädä tänne; sydämeni
ikävöitsee meren myrskyjä, ikävöitsen pauhaavia hyökylaineita; tahdon
päästä myrskyn vinkunaan ja meren vaaroihin. Ainoastaan siellä voin
polttavan otsani jähdyttää, ainoastaan siellä on rintani myrsky
taukoova ja levoton vereni oleva sopusoinnussa levottoman meren kanssa.
Parempi olisi ollut, etten tänne olisi koskaan joutunut. Johda minut
heti täältä laivaan! -- Tule, niin menemme isäsi ja suloisen äitisi
luokse; minä tahdon heidät hyvästi jättää nyt, nyt heti, ja kiittää
heitä kaikesta hyvästä, mitä ovat minua kohtaan tehneet, kiittää heitä
rakkaudestaan, suurista lahjoista ja opetuksesta, mitä olen saanut,
etten tarvitse paljaana merimiehenä enään kulkea. Tuossa on kistu,
jonka eilen ostin, siihen pannaan tavarat; loput valmistukset teen
laivassa. Tule, Charly, tule!" Kuumeentapaisesti tartuin häntä
käsivarteen, vetääkseni häntä mukaani.
"Pysähdy! Tyynny, rakas Tony!" rauhoitteli hän. "Olet noin kiihkoisa,
etkä Maryä muistakaan? Etkö menisi häntä hyvästijättämään? Mitä pahaa
hän on tehnyt sinulle, että niin kylmästi kohtelisit häntä, joka
sinua...?"
"Charly!" huusin minä, "älä puhu enempää! Säästä minua, jos minua
rakastat; minä en voi häntä nähdä; en voi katsoa hänen hurmaaviin
silmiinsä enkä koskettaa hänen kättään, joka panee koko olentoni
värisemään, vereni kuohumaan ja ikään kuin sähkövirta menisi suonieni
lävitse. Ei, rakas Charly, anna minun kiiruhtaa täältä pois, se on
parempi meille kaikille; minä rakastan sisartasi Maryä!" sanoin
langeten hänen kaulaansa, ja kyyneleet tulivat silmiini.
"Rakas Tony, älä suotta noin itseäsi vaivaa," kuulin Charlyn minua
lohduttavan. "Minä olen jo kauvan teidän molempain tilanne huomannut ja
sen äidillenikin ilmoittanut ja taivuttanut hänet asiallenne
suosiolliseksi. Olenpa ottanut vielä isänikin siihen taivuttaakseni.
Tiedän kyllä hänen ankaruutensa. Mutta kolmen yksimielisen voimat
varmaankin kykenevät hänet kukistamaan. Ja mitä sinä olet meille ja
Marylle tehnyt, se oikeuttaa sinun saamaan hänet paremmin kuin
kenenkään muun. Huomenna annat varman vastauksen ehdotuksiini. Isä
tulee aamujunassa, ja hän sitä vaatii. Mary on vierashuoneessa, ja
luulen hänen odottavan nähdäksensä sinua. Mene, minä tulen puolen
tunnin kuluttua jäljessäsi. Sitten menemme kaikin kolmisin teaatteriin.
Jää hyvästi nyt niin kauvaksi. Mene ja ole mies!"
"Rakas Charly!" huudahdin, "kuinka sinä olet jalosydäminen ja hyvä
minua kohtaan; miten voinen ystävyytesi palkita ja sinun sekä äitisi
rakkauden maksaa?"
"Sillä, että olet hyvä Maryä kohtaan etkä kiusaa häntä, karttamalla
häntä," kuiskasi hän korvaani.
Sen sanottuaan hän meni, jalo ystäväni. Minä jäin huoneeseni, pesin
kasvoni ja menin Maryn luokse; mutta toisenlaisilla tunteilla kuin
ennen.
Tultuani vierashuoneesen, näin hänen istuvan sohvalla yksinään. Hän
näytti nukahtaneen, kosk'ei huomannut tuloani. Tuumin itsekseni,
kääntyisinkö takaisin yhtä huomaamatta kuin olin tullutkin, vai
odottaisinko, kunnes hän heräisi. Rohkasin kuitenkin itseni, lähenin
muutaman askeleen ja pysähdyin häntä ihailemaan. Oi, miten hän oli
suloinen tuossa uinuessaan! Enpä rohkene yritelläkään häntä kuvailla,
sillä en siinä kuitenkaan onnistuisi; vajanaisilla piirteilläni vaan
koko kuvan turmelisin.