Minä saan nähdä mitä ei moni ennen minua ole nähnyt.
Puolipäivän aikaan samana päivänä kerroin minä isälleni uutisen
kolmen buddalaispapin tulosta, ja niinkuin olin odottanutkin, herätti
kertomukseni suuressa määrässä isäni huomiota. Mutta kun hän kuuli että
Ram Singh oli ylistänyt häntä kuuluisaksi kielimieheksi, innostui hän
niin että Ester ja minä saimme panna liikkeelle kaiken kehoituskykymme
estääksemme häntä heti lähtemästä heitä hakemaan. Me olimme kovin
tyytyväisinä ja mielihyvillämme, kun meidän onnistui vetää häneltä
saappaat jalasta ja viedä hänet makuukamariinsa, sillä hän oli suuressa
levon tarpeessa ja väsyneenä edellisen yön tapahtumista.
Iso käytävänovi oli vielä auki. Minä olin ottanut paikkani eteisessä
ja katsoin ulos pimeyteen, kun sisareni yhtäkkiä istuutui viereeni ja
laski kätensä minun käteeni.
"Eikö sinusta, Jack", sanoi hän lempeällä äänellään, "tunnu siltä että
unohdamme Cloomberissä olevat ystävämme? Eikö kaikki se uusi mikä on
tapahtunut, ole karkoittanut heitä meidän ajatuksista?"
"Mahdollisesti ajatuksistamme mutta ei sydämistämme", vastasin minä
nauraen. "Minä menen sinne varhain aamulla ja koetan saada tavata
jonkun heistä. Niin, se on totta. Huomennahan on tuo onneton lokakuun
viides päivä! Ylihuomenna saamme siis taas ruveta rauhoittumaan."
"Tai tulemme vaan levottomammiksi", sanoi sisareni alakuloisena.
"Miksi sinä olet semmoinen onnettomuuden ennustajatar? Mikä sinua
vaivaa", huudahdin minä.
"Minä tunnen olevani niin levoton ja ahdistettu", vastasi hän ja
siirtyi likemmäksi minua. "Minusta tuntuu siltä kuin kauhea vaara
uhkaisi rakastettujamme. Miksi ovat nuo muukalaiset jääneet meidän
rannikolle?"
"Buddalaisetko", kysäsin minä. "Noilla ihmisillä on kaikenmoisia juhlia
ja uskonnollisia muototapoja, joita heidän täytyy noudattaa. Sinä voit
olla vakuutettu siitä että heillä on hyviä syitä viipyä."
"Eikö sinun mielestäsi", jatkoi Ester salaperäisesti kuiskaten,
"se seikka että nämä indialaiset papit juuri nyt tulevat tänne ole
ihmeellinen sattuma? Etkö sinä ole ymmärtänyt kaikesta siitä mitä
kenraalista olet kuullut, että hänen pelkonsa keskittyy Indiaan ja
hindulaisiin?"
Hänen huomautuksensa pani minut miettimään. "Kun sinä nyt huomautat
siitä", vastasin minä, "muistan himmeästi, että salaisuus kohdistuu
johonkin Indiassa sattuneeseen tapahtumaan. Mutta kuitenkin ole
vakuutettu siitä että pelkosi häviää, jos saat nähdä Ram Singhin.
Hän kauhistui ajatellessaan että me tappaisimme lampaan tai kalan
antaaksemme hänelle lahjan. Hän olisi tahtonut mieluummin kuolla kuin
osaltaan vaikuttaa siihen että eläin menettäisi henkensä."
"Minun on hyvin tyhmää olla niin levottomana", sanoi sisareni. "Yksi
asia täytyy sinun kumminkin minulle luvata. Jack. Mene aamulla varhain
Cloomberiin, ja jos näet jonkun sen asujamista, niin puhu niistä
ihmeellisistä naapureista, joita me olemme saaneet, ja silloin he
voivat lausua mielipiteensä siitä, merkitseekö muukalaisten läsnäolo
jotakin heille."
Sisälle mentyämme sanoin minä:
"Minä koetan tehdä toivomuksesi mukaan. Mutta nyt ovat tunteesi
jännittyneet haaksirikosta, ja sinä tarvitset lepoa. Minä täytän
toivomuksesi, ja ystävämme voivat itse päättää, ovatko hindulaiset
tulleet tänne heidän tähtensä vai eivätkö."
Minä annoin sisarelleni tämän lupauksen häntä tyynnyttääkseni, ja kun
aurinko seuraavana aamuna paistoi huoneeseeni, tuntui minusta ihan
mielettömältä luulla että noilla kasvinsyöjäraukoilla olisi pahoja
aikeita tai että heidän tulollaan olisi mitään merkitystä Cioomberin
asukkaisiin nähden.
Kuitenkin halusin minä mielelläni koettaa saada tavata jonkun
Heatherstonen perheen jäsenen ja lähdin siis heti aamiaiselta
päästyäni matkalle linnaan. Kenraali ja hänen perheensä elivät niin
muista eroitettuina, etteivät he olleet kuulleet puhuttavan viime
tapahtumista. Minä tiesin siis ettei edes kenraali pitäisi pahana minun
tuloani, kun tarkoitukseni oli heille ilmoittaa pelkoni.
Linnan ympäristö näytti yhtä kolkolta ja alakuloiselta kuin ennenkin.
Minä kurkistin ristikkoikkunasta, mutta ainoatakaan ihmistä en nähnyt.
Yhden noita suuria Skotlannin honkia oli myrsky kaatanut ja se makasi
poikittain ajotiellä huolimattomuuteen jätetyssä ja huonosti hoidetussa
puistossa.
Minä kiersin lauta-aitaa löytääkseni raon, josta voisin nähdä
vilahduksenkin huoneesta. Tultuani sille kohdalle, jossa kenraali
oli yllättänyt minut ja Gabriellan huomasin minä että aita oli niin
huolimattomasti korjattu, että noin parin tuuman levyinen rako oli
jäänyt niitten kahden laudan väliin, jotka ennen olivat olleet
irtonaisina. Siitä saatoin minä nähdä linnan ja osan sen edustalla
olevaa nurmikkoa. Minä en nähnyt ainoatakaan ihmistä, mutta päätin
pysyä paikallani, kunnes olisin saanut tavata jonkun Cioomberin
asukkaista. Viimein meni mieleni niin nyrpeäksi että ennen päätin
uhotella kenraalin tyytymättömyyttä ja koettaa kavuta aidan yli, kuin
palata tyhjin toimin.
Onneksi ei minun kumminkaan tarvinnut käyttää tätä keinoa, sillä
noin puoli tuntia siinä seisottuani lyötiin ovi kiivaasti kiinni, ja
kenraali näyttäytyi linnanportailla. Hämmästyksekseni huomasin, että
hän oli puettu virkatakkiin, ei kuitenkaan siihen, jota brittiläinen
armeija nykyään käyttää. Punaisessa takissa, joka oli tavatonta muotia,
oli paljon käyttämisen jälkiä. Housut olivat alkuaan olleet valkoiset,
mutta nyt ne olivat liankeltaiset. Punainen nauha rinnan poikki ja
suora miekka vyöllään näytti hän 40-luvun aikaiselta upseerilta.
Hänen seurassaan oli korpraali Rufus Smith, joka nyt esiintyi
siistissä puvussa, hyppiä nilkuttaen isäntänsä vieressä, kun he syviin
mietteisiin vajonneina kävelivät edestakaisin.
Minä huomasin että he aika ajoin pysähtyivät ja katsoivat arasti
ympärilleen, ikäänkuin olisivat pelänneet jonkun yllättävän heidät.
Minä olisin mieluummin halunnut puhua kenraalin kanssa kahdenkesken,
mutta minulla ei ollut mitään valintaa. Minä löin sauvallani
lauta-aitaan herättääkseni heidän huomiotaan. Heti kääntyivät he
minuun, ja minä huomasin että he olivat levottomia. Minä nostin nyt
sauvani aidan yli näyttääkseni heille, miltä suunnalta ääni oli tullut.
Kenraali ohjasi nyt nähtävästi epäröiden askeleensa minua kohden, mutta
toinen tarttui häneen ja koetti estää häntä käymästä etemmäksi. Silloin
huomasin minä parhaaksi huutaa nimeni ja vakuuttaa että olin yksin.
Tämä auttoi. Kun kenraali oli vakuuttautunut siitä että minä todellakin
olin se miksi itseni sanoin, juoksi hän innoissaan minua kohden ja
tervehti minua mitä sydämellisimmästi.
"Se on todellakin ystävällinen teko, West", sanoi hän. "Hädässä ystävä
koetellaan. Minä tekisin väärin, jos nyt kutsuisin teidät sisälle,
mutta sittenkin minä suuresti iloitsen teidät nähdessäni."
"Minä olen ollut levottomana teidän kaikkien tähden", sanoin minä. "Nyt
on melkoisen pitkä aika kulunut siitä kun minä olen teidät nähnyt tai
mitään teiltä kuullut. Miten te voitte?"
"Me voimme jotenkin hyvin, mutta huomenna ovat asiat paremmalla
kannalla. Tai kuinka, korpraali?"
"Kyllä, herra", sanoi korpraali ja teki sotilastervehdyksen. "Huomenna
me voimme kuin prinssit."
"Korpraali ja minä olemme tänä hetkenä vähän levottomia", selitti
kenraali. "Kaikki muuttuu lopulta hyväksi. Miten tahansa käykin olemme
Jumalan käsissä. Ja sanokaa nyt minulle, kuinka te itse voitte?"
"Meillä on ollut paljo tekemistä. Ettehän te ole kuulleet puhuttavan
suuresta haaksirikosta?"
"Emme ole sanaakaan siitä kuulleet."
"Minä arvelin kyllä että myrskyn raivo estäisi teidän kuulemasta
merkkilaukauksia. Viime yönä ajoi myrsky Indiasta tulevan laivan tänne
lahteen, jossa se hukkui."
"Indiasta", huudahti kenraali.
"Niin. Miehistö onneksi pelastui ja on nyt tähän aikaan jo Glasgowissa."
"Ovatko kaikki matkustaneet sinne", kysyi kenraali
Hänen kasvonsa olivat kellertävän kalpeat.
"Kaikki muut paitsi kolmea ihmeellistä olentoa, jotka sanovat olevansa
buddalaisia pappeja. He ovat päättäneet muutamaksi päiväksi jäädä tälle
paikalle."
Minä olin tuskin ehtinyt lausua nämä sanat, kun kenraali laskeutui
polvilleen ja ojensi pitkät, laihat käsivartensa taivasta kohden.
"Tapahtukoon sinun tahtosi", huudahti hän, "tapahtukoon sinun tahtosi!"
Minä saatoin raosta nähdä että korpraalikin oli vaalennut, ja että hän
pyyhki hikeä otsaltaan.
"Se on minun tavallinen onnettomuuteni", sanoi hän. "Monena vuotena
olen kärsinyt puutetta ja kurjuutta, ja oli minun täällä niin hyvä
olla."
"Älkää siitä välittäkö", puhkesi kenraali puhumaan, joka nyt oli
noussut seisomaan ja koetti hillitä itseään. "Jos onnettomuus
tulee, niin on meidän ottaminen se vastaan niinkuin brittiläisten
sotilasten sopii. Muistatteko, kuinka me sodassa teimme vastarintaa ja
voitimme? Emme nytkään peräydy. Minä tunnen nyt voivani paremmin kuin
vuosikausiin. Epävarmuus on kuolettavaa."
"Ja tuo helvetillinen sointikin", sanoi korpraali ja lisäsi:
"Me tulemme jakamaan saman kohtalon, ja siinä on aina lohdutusta."
"Hyvästi, West", sanoi kenraali. "Olkaa hyvä Gabriellalle, kun olette
ottanut hänet vaimoksenne, ja sallikaa hänen äitinsä saada koti teillä.
Minä en usko että hän kauan teitä on rasittamassa. Hyvästi! Jumala
siunatkoon teitä!"
"Malttakaapas, kenraali", puutuin minä puheeseen. "Tätä asiain kulkua
on jo jatkunut liian kauan. Mitä tuo kaikki merkitsee? Meidän on
jo aika puhua peittelemättä keskenämme. Mitä te pelkäätte? Sanokaa
suoraan! Pelkäättekö te hindulaisia? Jos niin on laita, kykenen minä
siihen asemaan nähden, joka isälläni on tällä paikalla, vangituttamaan
heidät roistoina ja maankiertäjinä."
"Ei, ei, se ei tee mitään asian auttamiseksi", sanoi kenraali ja
pudisti päätään. "Te saatte pian tietää kaikki. Mordaunt tietää, mistä
hän löytää paperit, joihin minä olen kirjoittanut kaikki mikä koskee
sitä asiaa. Siitä saatte huomenna neuvotella hänen kanssaan."
"Mutta jos vaara on uhkaava, niin voimme me kaiketi tehdä jotakin sen
torjumiseksi. Jos te vaan tahdotte sanoa minulle, mitä te pelkäätte,
niin minä tiedän, kuinka minun tulee menetellä."
"Rakas Ystäväni, te ette voi mitään tehdä minun hyväkseni. Tyyntykää
vaan ja sallikaa asian mennä menojaan. Minä tein mielettömästi
etsiessäni turvaa puisten ja kivisten suojavarustusten takana.
Asian todellinen laita oli kuitenkin se, että toimettomuus tuntui
minusta sietämättömältä ja minä tunsin että minun tulisi pikemmin
käyttää varovaisuutta kuin olla avuttomasti alttiina. Minä ja tämä
nuoruudenystäväni olemme joutuneet semmoiseen asemaan, johon en
soisi yhdenkään muun ihmisen koskaan joutuvan. Me voimme ainoastaan
jättäytyä Jumalan käteen ja toivoa että se mitä olemme kärsineet tässä
maailmassa vähentää kärsimystämme toisessa maailmassa. Nyt minä tahdon
mennä sisälle, sillä minulla on monta paperia, jotka on järjestettävä.
Hyvästi!"
Hän tunki kätensä siitä reiästä, jonka minä sauvallani olin tehnyt
aitaan ja antoi minulle juhlallisen kädenpuserruksen. Sitten meni hän
vakavin askelin linnaan, ontuvan korpraalin seuraamana.
Branksomeen palattuani olin minä hyvin levoton enkä tietänyt mitä minun
olisi pitänyt tehdä. Kaikesta kävi selville että sisareni oli oikeassa,
ja että jotakin yhteyttä oli kolmen hindulaisen tulolla ja sillä
salaperäisellä vaaralla, joka uhkasi Cloomberissa asuvaa perhettä.
Minun oli vaikeaa uskoa että lempeä, jalopiirteinen Ram Singh voisi
tehdä väkivaltaista työtä. Mutta tarkemmin asiaa mietittyäni saatoin
kuitenkin myöntää, että kauhea viha voisi piileksiä hänen tiheäin
kulmakarvainsa ja tummien, tuijottavien silmiensä takana.
Mutta miten olivat nämä kaksi niin eri arvoasteilla olevaa miestä
kuin vanha tykistönkorpraali ja taitava kenraali voittaneet semmoiset
vihat näiltä haaksirikkoisilta muukalaisilta? Ja jos vaara oli
ruumiillinen, niin miksi ei kenraali suostunut minun ehdotukseeni ja
vangituttanut noita kolmea miestä? Minä tahdon kuitenkin tunnustaa
että minun olisi ollut erittäin vaikeaa pelkkien epäluulojen nojalla
kohdella heitä roistoina. Minä en kumminkaan voinut vastata ainoaankaan
tekemääni kysymykseen. Mutta en myöskään voinut pitää kenraalin pelkoa
perusteettomana, kun ajattelin hänen juhlallisia sanojaan ja vakavaa
todellisuuttaan.
Yksi asia oli minusta kuitenkin päivän selvä, nimittäin se etten
millään tavalla voinut auttaa. Minä saatoin ainoastaan toivoa että
rakastettua Gabriellaani ja hänen veljeään säästettäisiin.
Minä kävelin tietä ajatuksiini vaipuneena ja olin ehtinyt Branksomen
puistoveräjälle kun kuulin isäni äänen. Uteliaana tietämään mikä
saattoi hänet niin innokkaasti ja lujalla äänellä puhumaan,
avasin varovasti veräjän, ja kun äänettömin askelin olin mennyt
laakeripensasryhmän ohi, näin hänet äkkiarvaamatta seurustelevan juuri
sen miehen kanssa, johon kaikki ajatukseni kiintyivät, nimittäin
buddalaisen Ram Singhin.
He istuivat puutarhapenkillä ja olivat syventyneet vilkkaaseen
keskusteluun. He eivät huomanneet minua ennen kuin seisoin ihan
heidän vieressään. Kun pappi viimein huomasi minut, nousi hän
seisomaan ja tervehti minua samalla erinomaisella kohteliaisuudella ja
ystävällisellä mielihyvällä, joka ennen oli herättänyt minun huomioani.
"Minä en voinut kieltää itseltäni huvia käydä tapaamassa isäänne",
sanoi hän. "Ja minä olen ollut niinkin rohkea että olen kysynyt hänen
mielipidettään muutamista kohdista, jotka koskevat sanskritia ja
hindostania, sillä seurauksella että olemme keskustelleet kokonaisen
tunnin voimatta vakuuttaa toisiamme. Vaikka ei minulla muutamissa
kohdissa olekaan semmoista oppia kuin James Hunter Westillä, niin
tiedän kuitenkin että hän jossakin asiassa voi erehtyä. Minä vakuutan
teille, herra, että aina vuoteen 700, vieläpä myöhemminkin oli sanskrit
Indian yleisin kieli."
"Ja minä vakuutan teille", puhkesi isäni innokkaasti ja kiivaasti
puhumaan, "että se oli kuollut ja unohdettu siihen aikaan, sillä
poikkeuksella että oppineet käyttivät sitä tieteellisissä ja
uskonnollisissa teoksissa, samoin kuin latinaa käytettiin keskiaikana,
pitkiä aikoja sen jälkeen kun eurooppalaiset kansat olivat lakanneet
sitä puhumasta."
"Jos te kysytte neuvoa Puranasilta, niin saatte nähdä että
katsantotapanne, niin yleinen kuin se onkin, on kuitenkin tukea
vailla", vastasi Ram Singh.
"Ja jos te tahdotte kysyä neuvoa Ramayanalta ja meidän kanoonisilta
kirjoilta, niin huomaatte että katsantotapanne on tukea vailla",
huudahti isäni.
"Mutta muistakaa Kullavaggaa", sanoi vieraamme vakavasti.
"Ja muistakaa kuningas Asokaa", sanoi isäni voittoriemulla.
"Kolmesataa vuotta ennen kristittyä ajanlaskua määräsi hän että Buddan
lait kirjoitettaisiin kallioihin. Mitä kieltä tähän tarkoitukseen
käytettäisiin? Sanskritiako? Ei! Ja miksi ei sanskritia? Sentähden
ettei alhaisempi kansa olisi sanaakaan siitä ymmärtänyt. Hah—haa! Siinä
syy. Ja miten oli niitten lainkäskyjen laita jotka kuningas Asoka
antoi?"
"Ne kirjoitettiin useammalla kielimurteella. Mutta nyt minä näen
auringon asemasta, että päivä on pitkälle kulunut, ja minun täytyy
palata matkatovereittani luo."
"Minua huolestuttaa ettette ottanut heitä mukaanne tänne", sanoi isäni
kohteliaasti.
Minä huomasin että hän pelkäsi innokkaan väittelyn kestäessä
rikkoneensa vieraanvaraisuuden lakeja.
"He eivät koskaan seurustele muitten ihmisten kanssa", vastasi Ram
Singh, nousten seisomaan. "He ovat korkeammalla kehitysasteella
kuin minä ja pelkäävät joutuvansa jonkun saastaisen yhteyteen. He
ovat syventyneet mietiskelyyn, joka kestää kuusi kuukautta. Tämän
mietiskelyn, joka koskee kolmannen lihaantulemisen salaisuutta,
alkoivat he silloin kun me lähdimme Himalajasta. Minä en enää joudu
teitä tapaamaan, herra Hunter West, ja sanon teille sentähden
jäähyväiset. Vanhuutenne on oleva onnellinen, ja itämaiset opintonne
tuottavat pysyväistä hyötyä oman maanne kirjallisuudelle. Hyvästi!"
"Täytyykö minunkin sanoa teille jäähyväiset", kysyin minä.
"Kyllä, jos ei teillä ole halua seurata minua rantaa pitkin", vastasi
hän. "Nyt olette te jo ollut ulkona ja tunnette kentiesi jo olevanne
väsynyt. Minä pyydän teiltä siis liian paljon."
"Ette ensinkään. Minä tahdon suurimmalla halulla tulla mukananne",
vastasin minä vilpittömästi.
Me lähdimme siis matkaan. Isäni olisi mielellään seurannut meitä ja
jatkanut riitaa, jos ei hän olisi tuntenut väsyneensä keskustelusta ja
hänen sentähden olisi täytynyt jäädä kotia.
"Hän on oppinut mies", sanoi Ram Singh, "mutta hän on kärsimätön
niinkuin moni muukin, kun hän tapaa jonkun, joka on toista mieltä.
Aikaa voittaen tulee hän viisaammaksi."
Minä en vastannut, ja pitkän ajan jatkoimme me äänettöminä matkaamme
ja pysyttelimme veden lähellä jossa oli helpompi kävellä kuin kuivalla
hiekalla. Korkeat, rannikkoa seuraavat hietakummut muodostivat
vasemmalla puolella muurin, kun taas leveä kanava avautui oikealla
puolellamme.
Vesi oli hopeanvalkeaa, eikä purjetta näkynyt niin kauas kuin silmä
kannatti. Pappi ja minä olimme kahdenkesken luonnon helmassa. Minä
muistin perämiehen sanat että mies oli vaarallinen henkilö, ja että
minä nyt olin kokonaan hänen vallassaan. Mutta tarkastaessani hänen
majesteetillista ulkomuotoaan, hävisivät kohta epäluuloni. Hänen
kasvoissaan voi nähdä ankarat eleet, mutta näissä ei ollut mitään
alhaista eikä halpaa.
Hän vei minut pienelle kalastajamajalle, jonka omistaja muutamia
vuosia sitten oli jättänyt kylmille, ja joka nyt oli rappeutunut ja
puoleksi hävinneessä tilassa. Melkein koko katon oli tuuli vienyt
mukanaan: ovet ja ikkunat olivat korjauksen puutteessa. Tämä asunto,
jossa ei kurjinkaan skotlantilainen kerjäläinen olisi tahtonut asua,
sulki nyt seinäinsä sisään nämä kolme vierasta miestä. Majaa ympäröi
pieni puutarha, joka oli ihan luonnontilassa. Uusi tuttavani tunkeutui
pensasten läpi ja majalle tultuaan viittasi minua seuraamaan. Hän sanoi
matalalla äänellä:
"Te saatte nyt nähdä semmoista, jota harvojen eurooppalaisten on
suotu nähdä. Majassa näette kaksi djogia, s.o. kaksi miestä, joilla
on ainoastaan yksi askel astuttava päästäkseen viisasten joukkoon.
He ovat molemmat horrostilassa, sillä muussa tapauksessa en olisi
teidän läsnäololla tahtonut heitä häiritä. Heidän tähtiruumiinsa ovat
nyt heistä eronneina ja ovat saapuvilla eräässä Tiibetin pyhässä
laamatemppelissä. Käykää varovasti, ettei askeltenne kapse kutsuisi
heitä takaisin ennen kuin he ovat lopettaneet hartausharjoituksensa."
Verkalleen ja äänettömin askelin lähestyin minä huonetta ja katsoin
sitten avoimesta ovesta sisään. Mitään huonekaluja ei vaatimattomassa
majassa ollut. Nurkkaan oli tehty vuode. Tällä valmistelemattomalla
vuoteella istui kaksi miestä toisiinsa kumartuneina, jalat ristissä
itämaisella tavalla. Toinen oli pieni ja kuihtunut, toinen tavattoman
isokasvuinen ja muuten melkein yhtä laiha kuin edellinenkin.
Heidän päänsä olivat rinnoille painuneina, eikä kumpikaan heistä
nostanut silmiään eikä mitenkään huomannut meitä. He olivat niin
hiljaa ja liikkumattomina, että olisi voinut luulla heidät kahdeksi
pronssipatsaaksi, jos ei olisi huomannut heidän tasaista ja
säännöllistä hengitystään.
Kasvoilla oli kumminkin omituinen, tuhkanharmaa väri ja erosivat
tykkänään heidän matkatoverinsa terveen näköisestä ruskeasta ihosta,
ja minä huomasin, kun kumarruin katsomaan, että ainoastaan silmäkalvo
oli näkyvissä: koko silmäterän kehä oli kohoutunut ylöspäin ja kadonnut
silmälaudan taakse.
Vastapäätä noita kahta kuvaa oli lattiavaate, ja tällä oli vettä
sisältävä saviastia, puolikas leipää ja paperiarkki, joka ihmeellisillä
merkeillä ja kirjaimilla oli täyteen kirjoitettu.
Ram Singh viittasi minua seuraamaan häntä, ja pian seisoimme me taas
puutarhassa.
"Minä en tahdo häiritä heitä ennen kello 10:tä", sanoi hän. "Te
olette nyt nähnyt yhden suurimpia tuloksia, joka voidaan saavuttaa
salaisen viisaustieteen avulla, nimittäin hengen erottaminen ruumiista.
Asianlaita on se, etteivät ainoastaan näitten pyhäin miesten henget
tänä hetkenä ole Gangeksen rannoilla, vaan että nämä henget ovat
puettuina verhoon, joka on niin heidän todellisten ruumistensa
näköinen, ettei yksikään uskovainen voi epäillä että Lal Hoomi ja
Mowdar Khan todella ovat heidän keskuudessaan. Tämä tosiasia tapahtuu
siten että meillä on kyky jakaa esine kemiallisiin atoomeihinsa,
salaman nopeudella lähettää nämä atoomit määrättyyn paikkaan ja taas
kutsua ne takaisin sekä vaatia niitten ottamaan entinen luonnollinen
muotonsa. Entisinä aikoina oli välttämätöntä että koko ruumis
siirrettiin tällä tavalla, mutta sittemmin me olemme huomanneet, että
on yksinkertaisempaa ja mukavampaa muuttaa ainoastaan tähtiruumis."
"Mutta jos te voitte lähettää henkenne mihin vaan haluatte, niin miksi
sitten sallitte niitten olla ruumisten ympäröiminä?" kysyin minä.
"Kun me seurustelemme vihittyjen veljien kanssa, kykenemme me
suorittamaan sen tehtävän henkemme avulla, tarvitsematta käyttää
ruumiin muotoa, mutta kun tahdomme tulla tavallisten ihmisten
yhteyteen, on välttämätöntä että me näyttäydymme heille tavalla, jonka
he voivat ymmärtää ja pitää arvossa."
"Kaikki mitä minä olen nähnyt ja kuullut, on mitä suurimmassa määrässä
kiinnittänyt huomioani, ja minä muistan usein lyhyttä yhdessä olomme
aikaa", sanoin minä ja pusersin sitä kättä, jonka Ram Singh ojensi
minulle merkiksi että keskustelumme nyt oli lopussa.
"Teillä on siitä hyötyä", sanoi hän hitaasti, pitäessään minun kättäni
omassaan ja katsoessaan minua surullisena silmiin. "Teidän täytyy
ajatella, ettei sen mikä pikaisessa tulevaisuudessa tapahtuu tarvitse
johtua vääryydestä, vaikka ei se sovellukkaan ennakkoluuloisiin
oikeuskäsitteisiinne. Älkää siis liiaksi hätäilkö arvostelua
tehdessänne. Määrättyjä sääntöjä täytyy noudattaa, vaikka yksilöt siten
saavatkin kärsiä. Menettely voi näyttää kovalta ja julmalta, mutta
niitten sääntöjen noudattamisen laimiinlyöminen olisi itse asiassa
paljoa vaarallisempaa. Härkä ja lammas ovat meiltä turvassa, mutta
mies, joka on tahrannut kätensä viisaan verellä, ei saa elää."
Hurjalla ja uhkaavalla liikkeellä nosti hän molemmat kätensä, kääntyi
minusta ja meni nopein askelin takaisin majalle.
Minä katsoin hänen menoaan kunnes hän oli kadonnut ovesta huoneeseen.
Sitten käännyin kotia päin, ajatellen matkalla kaikkea sitä mitä olin
nähnyt ja kuullut. Erittäinkin olivat ajatukseni kiintyneet salaisen
viisaustieteilijän viime sanoihin.
Kaukana oikealla kohoutui Cloomberin valkoinen torni synkkien pilvien
muodostamaa taustaa vastaan. Minä kuvittelin mielessäni, että vieras,
joka sattumalta kulkisi tätä tietä, sydämessään ehkä kadehtisi miestä,
joka asui tässä komeassa rakennuksessa, ja minä ajattelin kuinka
vähän hän saattoi aavistaa sitä sanomatonta vaaraa, joka uhkasi tätä
miestä. Nuo onnettomuutta ennustavat myrskypilvet oli vaan ainoastaan
ennustajina vielä kauheammasta myrskystä, joka pian raivollaan
piirittäisi linnan.
"Mitä tahansa tapahtuneekin, niin toivon ettei syyttömien tarvinne
kärsiä syyllisen kanssa", huudahdin minä.
Kotia tultuani olivat isäni ajatukset vielä kiintyneinä muukalaisen
kanssa pitämäänsä oppineeseen väittelyyn. Minut nähtyään rupesi hän
puhumaan:
"Minä toivon, Jack, etten näyttäytynyt epäkohteliaana hänelle. Minun
olisi tullut muistaa, että olen isännän sijainen ja ettei minun
tule väitellä vieraitten! kanssa. Mutta en saattanut olla hänelle
vakuuttamatta hänen erehdystään. Ja huomasitko sinä kuinka kuolettavan
vaikutuksen minun muistutukseni kuningas Asokan määräyksestä teki, että
hän heti nousi seisaalleen ja sanoi jäähyväiset?"
"Isä puolustautui urhoollisesti", vastasin minä. "Sano nyt, isä, minkä
vaikutelman hänen käyntinsä sinuun teki."
"Hän on yksi niitä pyhiä miehiä, jotka ovat omistaneet elämänsä Buddan
opin salaisuuksien tutkimiseen. Hän on teosoofi (jumaluusviisas).
Korkeimman asteen teosoofi on adepti (perille päässyt). Tämä mies ja
hänen seuralaisensa eivät ole ehtineet niin korkeaan asemaan, sillä
jos he olisivat olleet adepteja, eivät he saastumatta olisi voineet
matkustaa valtameren yli. Sen sijaan on luultavaa että he ovat pitkälle
kehittyneitä chelaita, jotka aikaa voittaen toivovat pääsevänsä
vihittyjen joukkoon."
"Mutta, isä", keskeytti sisareni, "tästä ei selviä miksi niin pyhät ja
täydelliset olennot valitsisivat asunnokseen meidän autiolla rannalla
olevan mökin."
"Juuri tästä aion mainitakin", vastasi isäni. "Mutta se asia ei liikuta
ketään niin kauan kun he pysyvät hiljaisuudessa eivätkä loukkaa maan
lakeja."
"Oletteko kuullut, että näillä tämmöisillä papeilla on voimia, jotka
ovat meille tuntemattomia", kysyin minä.
"Itämaan kirjallisuus on täynnä kertomuksia siitä asiasta. Raamattu
on itämainen kirja, ja kannesta kanteen puhutaan siinä salaisista
voimista. On kieltämätön totuus että ne ihmiset, jotka ovat eläneet
entisinä aikoina, ovat tunteneet monta luonnonvoimaa, joista ei meillä
olle aavistustakaan. Mutta minä en tiedä, onko nykyajan teosoofeilla
todella niitä voimia, joita he itsellään sanovat olevan."
"Ovatko he kostonhaluisia", kysyin minä.
"Eivät tietääkseni", vastasi isäni, kohottaen hämmästyksestä
kulmakarvojaan. "Mitä se merkitsee että sinä olet niin kyselyhaluinen
tänään? Ovatko itämaiset naapurimme jollakin tavalla herättäneet sinun
uteliaisuuttasi tai epäluulojasi?"
Minä vastasin kysymykseen niin hyvin kuin saatoin, sillä en tahtonut
ilmaista isälleni sitä levottomuutta, joka minua vaivasi. Tapahtumien
kertominen ei olisi mitään hyödyttänyt, ja minä olin sitä haluttomampi
sitä tekemään, kun ajattelin että isäni oli vanha ja heikko, ja että
minun tuskani voisi masentavasti vaikuttaa häneen.
Koko elämässäni ei ole minusta ainoakaan päivä kulunut niin hitaasti
kuin tämä. Kaikin tavoin koetin kuluttaa tunteja, ja kuitenkin tuntui
minusta siltä kuin ei koskaan tulisi pimeää. Minä koetin lukea ja
kirjoittaa, käyskentelin puutarhassa, järjestin kalastustarpeitani ja
koetin monella muulla tavalla kuluttaa aikaani, sillä epävarmuus oli
sietämätöntä.
Minä näin että kuumeentapainen levottomuuteni tarttui sisareeni.
Isä nuhteli ja torui meitä omalla lempeällä tavallaan siitä ettemme
saattaneet pysyä alallamme, vaan lakkaamatta vaihdoimme työtä.
Viimein tuli teenjuonnin aika. Ikkunaverhot vedettiin alas, lamput
sytytettiin ja tavattoman pitkän väliajan kuluttua luettiin iltarukous
ja palvelijat menivät levolle. Isäni joi iltatotinsa ja meni sitten
huoneeseensa. Ester ja minä istuimme kahden vierashuoneessa sydämemme
täynnä kauhua siitä mitä saisimme nähdä ja kuulla.