Yöllinen käynti.
Kello oli neljänneksen yli 10, kun isämme meni huoneeseensa, jättäen
Esterin ja minut kaksin. Me kuulimme hänen hitaitten askeltensa kapseen
narisevilta porrasastuimilta, ja viimein ilmoitti oven avaaminen ja
sulkeminen, että hän oli astunut makuuhuoneeseensa.
Pöydällä palava lamppu heitti takaperäisen, hämärän valon vanhaan
huoneeseen, jonka seinät oli päällystetty tammilaudoilla, ja
haaveelliset varjot leijailivat korkeaselkäisten huonekalujen yli.
Sisareni kalpeat, levottomat kasvot esiintyivät varjojen keskeltä yhtä
selvinä ja häikäisevinä kuin joku Rembrandtin maalaama muotokuva.
Pöytä välissämme istuimme me vastapäätä toisiamme, eikä ainoakaan ääni
häirinnyt hiljaisuutta, paitsi kellon tikutus. Hiljaisuus melkein
lisäsi kauhuamme. Viimein tunsimme kevennystä sydämessämme kun kuulimme
maantiellä kulkevan talonpojan hilpeästi laulavan, ja me koetimme
kuunnella poistuvaa ääntä niin kauan kuin mahdollista.
Alussa toimiskeli Ester käsityön teossa ja minä kulutin aikaani
lukemisella, mutta pian lakkasimme me kumpikin työstämme ja istuimme
levottomina odotellen. Me katsoimme säikähtyneinä toisiimme, kun
liedessä palavat puut rätisivät tai kun rotta jyrsi seinälaudoituksen
takana. Ilmassa oleva sähkö painosti meitä ja tuotti meille tulevan
onnettomuuden esimakua.
Minä nousin istumapaikaltani ja avasin puutarhaan vievän oven
päästääkseni raitista ilmaa huoneeseen. Taivas oli pilvessä, mutta
silloin tällöin repeytyi pilviharso, ja kuu kurkisti sen lomista,
valaisten seudun kylmillä, vaaleilla säteillään. Ovella seisoessani
näin Cioomberin metsän ulkoreunan, itse linnaa ei voinut nähdä
ennenkuin oli noussut pienelle kummulle, joka oli kappaleen matkan
päässä meidän puutarhasta. Sisareni kääri shaalin päähänsä ja me
lähdimme nyt tälle kummulle. Me näimme ettei ainoakaan linnan ikkuna,
ollut valaistu: koko linna, joka kolkkona ja synkkänä kohoutui sitä
ympäröivien puitten keskeltä, näytti pikemmin jättiläisen ruumisarkulta
kuin ihmisasunnolta. Kummulla hetken aikaa seisottuamme palasimme me
kotia. Siellä me istuimme odotellen, tietämättä mitä, ja kuitenkin
olimme vakuutetut siitä että jotakin kauheaa tapahtuisi.
Kello oli 12 tai ainakin lähes 12, kun Ester äkisti hypähti paikaltaan
ja nosti sormensa herättääkseen minun huomioani.
"Kuuletko jotakin", kysyi hän.
Minä kuuntelin, mutta turhaan.
"Mene ulos ja avaa eteisen ovi", sanoi hän vapisevalla äänellä.
"Kuuletko nytkään mitään?"
Yön syvää hiljaisuutta häiritsi heikko töminä, joka yhä enemmän tuntui
lähenevän meitä.
"Se on askelten kapse, joka on yhä lähenemässä", sanoi hän.
Yhtäkkiä menetti hän viimeisenkin itsensähallitsemisen jäännöksen
ja lankesi polvilleen pöydän eteen sekä rupesi heikkohermoisena
nyyhkyttäen lukemaan rukouksen toisensa jälkeen.
Minä saatoin nyt helposti erottaa äänen. Sisareni oli oikeassa, joku
oli juosten tulossa. Hänen askeltensa kapse tuli yhä selvemmäksi.
Hänellä täytyi olla tärkeä sanoma tuotavana, sillä ei hän pysähtynyt
kertaakaan eikä hiljentänyt vauhtiaankaan. Nyt minä kuulin, ettei hän
enää juossut maantiellä vaan oli päässyt hiekalle. Mutta muutaman
silmänräpäyksen kuluttua oli hän taas kovalla maalla, ja hänen lentävät
jalkansa tulivat yhä lähemmäksi.
Jatkaisiko hän matkaansa tiellä tai poikkeaisiko hän Branksomeen?
Tuskin oli tämä aatos pujahtanut minun päähäni, kun juoksija jo kääntyi
kulmauksesta. Isännän talo oli epäilemättä hänen matkansa päämäärä.
Minä riensin alas ja avasin portin juuri samaan aikaan kun vieraamme
avasi sen toiselta puolelta. Hän syöksyi oikopäätä minun syliini. Kuu
valaisi hänen kasvojaan, ja minä tunsin Mordaunt Heatherstonen.
"Armollinen Jumala! Sano minulle, Mordaunt, mitä on tapahtunut?"
"Isäni", sanoi hän läähättävällä äänellä. "Isäni!"
Hänen hattunsa oli poissa, silmät tuijottivat kauhusta ja kasvot olivat
kuolonkalpeat. Hänen kätensä, joilla hän tarttui minun käsivarsiini,
vapisivat rajusti.
"Sinä olet uuvuksissa", sanoin minä ja johdatin hänet vierashuoneeseen.
"Levähdä hetkinen ennenkuin puhut. Koeta tyyntyä! Sinähän olet parasten
ystäväisi luona."
Minä panin hänet vanhalle sohvalle lepäämään, ja Ester, jonka pelko oli
mennyt menojaan, kaatoi konjakkia lasiin, jonka hän ojensi makaavalle.
Kiihottava juoma teki silmänräpäyksessä vaikutuksensa, sillä hänen
poskensa saivat entisen värinsä, ja hänen silmistään näkyi että hän
tunsi meidät. Hän nousi istumaan ja otti Esterin käden omaansa,
ikäänkuin ihminen, joka herää pahasta unesta, haluaa saada vakuutuksen
siitä että todellakin on turvassa.
"Miten isäsi laita on", kysyin minä.
"Hän on poissa."
"Puissako?"
"Niin, hän on poissa, ja samoin on korpraali Rufus Smith. Me emme enää
koskaan saa heitä nähdä."
"Mutta mihin ne ovat menneet!" huudahdin minä. "Tämä ei sovellu sinun
arvollesi. Mordaunt. Ei meillä ole oikeutta istua täällä tunteittemme
kuohussa niin kauan kun on jälellä joku mahdollisuus auttaa isääsi.
Nouse ylös! Lähtekäämme hänen jälkeensä! Sano minulle vaan, mihin
suuntaan hän meni."
"Siitä ei lähde mitään apua", vastasi nuori Heatherstone ja peitti
kasvonsa käsillään. "Älä nuhtele minua, West, ennen kuin olet saanut
tietää kaikki asianhaarat. Mitäpä me voisimme kauheita ja tuntemattomia
voimia vastaan, jotka meitä uhkaavat? Uhkaavasta vaarasta on viimein
tullut todellisuus. Jumala auttakoon meitä!"
"Sano minulle taivaan nimessä, mitä on tapahtunut! Emme saa antautua
epätoivoon", puhkesin minä puhumaan, ollen ihan suunniltani.
"Emme voi tehdä mitään ennenkuin päivänkoitteessa", vastasi hän. "Emme
voi nyt nähdä heidän jälkiään. Tänä hetkenä ei ole mitään toivoa."
"Miten Gabriella ja rouva Heatherstone voivat", kysyin minä. "Emmekö me
voi tuoda heitä linnasta tänne? Sinun sisarparkasi tietysti on kauhusta
puolittain mielettömänä?"
"Hän ei tiedä mitään", vastasi Mordaunt. "Hän makaa huoneessa, joka
sijaitsee talon peräpuolella, eikä ole nähnyt eikä kuullut mitään.
Mitä äitiparkaani tulee, on hän jo kauan odottanut tätä tapahtumaa,
ja kun sen aika nyt oli tullut, on hän valmis. Luonnollisesti on hän
surun valtaamana, mutta minä uskon kuitenkin että hän mieluimmin
tahtoo olla yksin. Hänen lujuutensa ja tyyneytensä tulisi tehdä minuun
hyvän vaikutuksen, mutta minä olen luonnostani tunteellinen, ja kauhea
tapahtuma, joka sattui niin pitkän ja epävarman odotusajan kuluttua,
riisti minulta hetkeksi järkeni."
"Jos emme voi tehdä mitään ennen aamua, niin on sinulla aikaa kertoa
kaikki mitä on tapahtunut". huomautin minä.
"Sen tahdon tehdäkin", sanoi hän ja nousi seisomaan, lämmittäen
vapisevia käsiään takkavalkean ääressä. "Sinä tiedät", jatkoi hän,
"että meillä jonkun ajan kuluessa — vieläpä itse asiassa useampana
vuotena — on ollut syytä pelätä, että isäni jollakin kauhealla tavalla
rangaistaisiin eräästä nuoruudessaan tekemästänsä työstä.
"Korpraali Rufus Smith auttoi häntä tässä työssä. Hänen tulonsa meille
oli itse asiassa varoitus siitä että aika pian olisi loppuun kulunut ja
että lokakuun viides päivä, joka oli rikoksen vuosipäivä, myös tulisi
olemaan sovituspäivä. Minä kirjoitin sinulle aavistuksistamme, ja jos
en erehdy on isänikin puhunut sinulle tästä asiasta. Kun minä aamulla
huomasin että hän oli pukeutunet vanhaan virkapukuun, jota hän oli
tallettanut afganilaissodasta asti, olin minä vakuutettu siitä että
loppu oli lähellä ja että aavistuksemme toteutuisivat.
"Iltapäivällä näytti hän olevan tyynempi kuin hän oli ollut moneen
vuoteen ja puhui vapaaehtoisesti Indian elämästä ja nuoruuden
seikkailuistaan siellä. Kello 9 käski hän meidän mennä huoneisiimme
ja sulki itse meidät sinne, varokeino, jota hän usein käytti kun
synkkämielisyys yllätti hänet. Hän tahtoi aina koettaa suojella meitä
siltä kohtalolta, joka odotti häntä. Ennen kuin hän erkani meistä
syleili hän hellästi äitiäni ja Gabriellaa. Sitten seurasi hän minua
huoneeseeni, jossa hän rakkaasti pusersi minun kättäni ja antoi minulle
pienen kääreen, joka oli osotettu sinulle."
"Minulle", keskeytin minä.
"Niin, sinulle. Minä toimitan asiani heti kun olen kertonut historiani.
Minä vannotin häntä että sallisi minun olla hänen läheisyydessään
saadakseni jakaa vaaran hänen kanssaan, mutta hän pyysi etten minä
tekisi mitään, joka voisi ehkäistä hänen tuumiaan. Kun minä viimein
näin että itsepäisyyteni huolestutti häntä, sallin minä hänen
teljetä itseni huoneeseeni. Minä olen aina nuhteleva itseäni tästä
myöntyväisyydestäni. Mutta mitäpä minä voin tehdä, kun ei hän tahtonut
ottaa vastaan apuani!"
"Sinun ei sovi nuhdella itseäsi. Sinähän et voinut toisin menetellä",
sanoi sisareni.
"Minä tahdoin tehdä sen mikä oli oikeaa, mutta vaikea on sanoa,
teinkö viisaasti vai enkö. Isäni poistui enkä minä enää kuullut hänen
askeltensa kopsetta. Kello oli nyt 10 tai vähän enemmän. Pitkän ajan
kävelin minä edestakaisin huoneessani, mutta sitten heittäydyin
täysissä vaatteissa vuoteelle, luin Tuomas Kemppiläistä ja rukoilin
koko sydämestäni, ettei meille tapahtuisi mitään pahaa yöllä. Minä olin
viimein mennyt levottomaan hortoon, kun heräsin räikeästä kukunnasta.
Minä nousin sekavapäisenä istumaan, mutta kaikkialla oli hiljaista.
Lamppu paloi vielä, ja kelloni näytti että sydänyö kohta oli käsissä.
Minä hypähdin vuoteelta ja raapasin tulitikulla valkean, sytyttääkseni
kynttilän, kun kirpeän räikeä ääni taas kaikui huoneessa. Se oli niin
luja ja kuuluva kuin se olisi tullut jostakin paikasta ihan vierestäni.
Minun huoneeni sijaitsee talon etupuolella, kun taas äitini ja sisareni
asuvat toisella suunnalla. Minä olen meistä siis ainoa, jolla on
näköala lehtikuvalle. Minä juoksin ikkunaan, nostin rullavarjostimia ja
katsoin ulos. Te olette nähneet että linnan ja lehtikujan välillä on
leveä avonainen paikka. Tämän paikan keskellä seisoi kolme miestä, ja
nämä käänsivät kasvonsa minuun päin. Kuu paistoi heihin, ja minä näin
että he olivat tummaihoisia ja mustatukkaisia. Kaksi heistä oli laihaa
ja kuihtunutta, mutta kolmas, jolla oli ryhdikäs vartalo ja tuuhea
lainehtiva parta, näytti majesteetilliselta kuin kuningas."
"Ram Singh!" huudahdin minä.
"Mitä sinä näistä tiedät? Oletko tavannut heidät!" huudahti Mordaunt
hämmästyneenä.
"Minä tunnen heidät. He ovat Buddan pappeja. Jatka!"
"He seisoivat rivissä ja nostivat ja laskivat käsivarsiaan useampia
kertoja, samalla kun heidän huulensa liikkuivat, ikäänkuin olisivat
toistelleet jotakin rukousta tai manausta. Yhtäkkiä seisoivat he ihan
alallaan ja päästivät kolmannen kerran tuon hurjan, korvia vihlovan
äänen, joka oli herättänyt minut uinailustani. En koskaan unohda tätä
kauheaa kutsumusta, joka häiritsi yön syvää hiljaisuutta ja vielä
tänä hetkenä soi korvissani. Kun hiljaisuus palasi, kuulin minä, että
salvos sysättiin ja ovet avattiin. Sitten näin tähystyspaikastani.
että isäni ja korpraali Rufus Smith tulivat juosten linnasta, paljain
päin ja vaatteet epäjärjestyksessä. Nuo kolme muukalaista eivät
sormellaankaan koskeneet heihin, vaan kaikki viisi menivät nopein
askelin lehtikujaan päin ja katosivat puitten taakse. Minä olen lujasti
vakuutettu siitä, ettei mitään nähtävää väkivaltaa käytetty, jolla
olisi heitä pakotettu seuraamaan, ja kuitenkin olen yhtä varma siitä
että isäparkani ja hänen seuralaisensa olivat avuttomia vankeja, aivan
kuin olisin nähnyt heitä kahleissa vietävän. Tuskin oli vasta viisi
minuuttia kulunut ensi kukunnasta, ja kun he nyt olivat poissa, olisin
saattanut uskoa että tämä kaikki olikin vaan kamala uni, jos en olisi
tietänyt tapahtumien vaikutelman koskeneen minuun niin kovasti, että
ne olivat ikävä todellisuus. Koko voimallani heittäydyin minä ovea
vastaan, toivoen voivani särkeä lukun.
"Alussa ei yritykseni onnistunut, mutta viimein oli voimaini
ponnistuksilla se menestys että lukko särkyi ja minä pääsin käytävälle.
Ensi ajatukseni koski äitiäni. Minä juoksin hänen huoneelleen ja avasin
salvan. Hän tuli heti käytävälle ja nosti sormensa varoitusmerkiksi.
"'Hiljaa', sanoi hän, 'Gabriella nukkuu. Onko heidät kutsuttu pois?'
"'On', vastasin minä.
"'Tapahtukoon Jumalan tahto", huudahti hän, "lsäparkasi tulee toisessa
elämässä onnellisemmaksi kuin hän on ollut tässä. Olen iloinen siitä
että Gabriella nukkuu. Minä kaadoin kloraalia hänen suklaatiinsa.'
"'Mitä minun on tehtävä', puhkesin minä puhumaan ihan suunniltani
surusta. 'Mihin he ovat menneet? Me emme voi sallia heidän häviävän
tällä tavalla tai sietää sitä että nuo miehet tekevät heille mielensä
mukaan. Ratsastanko minä Wigtowniin hakemaan poliisia.'
"'Ennemmin kaikkea muuta kuin sitä', vastasi äitini painolla 'Hän
on useammassa tilaisuudessa pyytänyt, ettei poliisia sekotettaisi
asiaan. Poikani, emme enää koskaan saa nähdä isääsi. Sinä luultavasti
ihmettelet että silmäni ovat kuivat, mutta jos tietäisit yhtä hyvin
kuin minä, että ainoastaan kuolema voi antaa hänelle rauhan, niin et
surisi hänen menoaan. Etsiminen ei hyödytä ensinkään, ja kuitenkin
täytyy meidän etsiä häntä, mutta tavalla, joka ei herätä vähintäkään
huomiota. Hänen toivomustensa mukaan tekemällä me parhaiten häntä
palvelemme.'
"'Mutta jokainen minuuttihan on kallis', huudahdin minä. 'Kentiesi hän
juuri tänä hetkenä huutaa meitä apuun ja vannottaa meitä pelastamaan
hänet noitten ihmispaholaisten kynsistä.'
"Tämä ajatus teki minut melkein mielettömäksi. Minä syöksyin ulos
linnasta, mutta maantielle tultuani en tietänyt mihin päin olisin
kääntynyt. Koko laaja kangas oli edessäni, mutta en voinut kuulla
ainoatakaan ääntä. Siinä neuvottomana seisoessani ymmärsin taistelevani
voimia vastaan, joita en ensinkään tuntenut. Kaikki oli ihmeellistä,
synkkää ja kauhistavaa.
"Niinpä tulin ajatelleeksi teitä, ja että te mahdollisesti voisitte
neuvoa ja auttaa minua. Minä tiesin että Branksomessa saisin osanottoa
että te myös voisitte antaa minulle hyvän neuvon. Omaan arvosteluuni en
minä kauemmin tohtinut luottaa. Äitini tahtoi mieluimmin olla yksin.
sisareni nukkui, ja aina päivänkoittoon asti täytyisi minun olla
toimettomana. Mikä oli silloin luonnollisempaa kuin että juoksisin
tänne niin sukkelaan kuin jalkani kantaisivat! Sinulla, Jack, on terävä
pää. Sano minulle, mitä minun sinun mielestäsi tulisi tehdä. Ester,
mihin minun tulee ryhtyä?"
Hän kääntyi meihin kädet ojennettuina ja silmät kiihkeästi
tiedustelevina.
"Sinä et voi tehdä mitään pimeän aikana", vastasin minä. "Meidän täytyy
antaa tieto asiasta Wigtownin poliisille, mutta ei meidän tarvitse
antaa sinne sanaa ennen kuin omasta puolestamme olemme lähteneet
tiedusteluretkelle. John Fullertonilla, joka asuu mäen toisella
puolella, on vainukoira, jolla on samat etevät ominaisuudet kuin
verikoirallakin. Minä uskon varmaan, että se voi seurata kenraalin
jälkiä."
"Mutta kauheaa on kädet ristissä odottaminen. Hän tarvitsee tänä
hetkenä meidän apua."
"Minä pelkään että meidän apu vähän häntä hyödyttää. Niitä voimia,
jotka tässä ovat vaikuttamassa, ei voida masentaa ihmisen välityksellä.
Eikä meillä myöskään ole muuta valintaa kuin odottaminen. Meillä ei
ole aavistustakaan siitä, mihin suuntaan he ovat menneet, ja jos me
päämäärää tietämättä risteilisimme sinne tänne kankaalla, niin me
vaan tarpeettomasti hukkaisimme voimiamme. Kello 5:ltä rupeaa päivä
sarastamaan. Me saamme siis tunnin kuluttua lähteä matkaan ja ottaa
Fullertonin koira mukaamme."
"Kokonainen tunti! Jokainen minuutti on pitkä kuin vuosisata", valitti
Mordaunt.
"Paneudu sohvalle lepäämään", sanoin minä. "Sinä palvelet parhaiten
isääsi siten että kokoat voimia minkä voit, sillä matkamme tulee
olemaan kylläkin vaivalloinen. Mutta sinähän puhuit äsken kääreestä,
jonka isäsi oli minulle lähettänyt."
"Tässä se on", sanoi hän, ottaen taskustaan pienen kirjekääreen, jonka
hän antoi minulle. "Epäilemättä se selvittää sinulle kaikki mikä nyt
näyttää salaperäiseltä."
Kääre oli varustettu kenraalin vaakunalla, lentävällä aarnella, ja
sidottu paksulla nuoralla, jonka minä katkaisin metsästysveitselläni.
Osote kuului: "J. Fothergill West." Alempana luettiin: "Annettakoon
tälle herralle siinä tapauksessa että kenraalimajori J.B. Heatherstone
katoaa tai kuolee."
Viimeinkin minä siis saisin selville sen salaisuuden, joka oli
varjostanut meitä! Tässä minun kädessäni oli arvoituksen selitys.
Vapisevin sormin minä mursin sinetit ja avasin kuoren. Kirje ja
muutamia paperiarkkeja putosi pöydälle. Minä vedin lampun luokseni,
otin kirjeen, joka oli kirjoitettu edellisenä iltana, ja luin seuraavaa:
"Rakas West!
Minä olisin mielelläni tyydyttänyt uteliaisuutenne, koskeva sitä
ainetta, josta me niin usein olemme puhuneet, mutta teidän itsenne
tähden minä pidättäydyin sitä tekemästä. Ikävästä kokemuksestani
tiesin, kuinka sietämätöntä on odottaa ratkaisevaa loppukohtausta,
jota ei millään tavalla voi viivyttää tai välttää. Vaikka tämä
loppukohtaus oikeastaan tarkoittaa ainoastaan minua itseäni, niin
tiedän kumminkin että teillä On myötätuntoisuutta minun oman itseni
tähdeniₐ siitä syystä että minä olen Gabriellan isä. Minä pelkäsin
siis häiritseväni teidän rauhaa ja pysyin siitä syystä hiljaa.
Monet merkit, muitten muassa buddalaisten pappien tulo tälle
rannikolle, ovat vakuuttaneet minulle, että pitkästä odotuksestani on
tullut loppu ja että koston hetki lähestyy. En voi ymmärtää, miksi
olen saanut elää noin neljäkymmentä vuotta sen jälkeen, jolloin tein
syntiä. Mutta mahdollista on, että ne, joitten käsissä minun kohtaloni
on, tietävät että semmoinen elämä, jota minä olen viettänyt, itsessään
on suuri rangaistus. En ainoanakaan tuntina, yönä tai päivänä ole
saanut unohtaa olevani heidän käsissään. Heidän kirottu tähtikellonsa
on neljänäkymmenenä vuotena soinut sielukellona korvissani ja
muistuttanut minulle, että maassa ei ole ainoatakaan paikkaa, jossa
minä voisin toivoa saavani olla turvassa. Oi, kuinka minä ikävöitsen
lepoa! Haudan toisella puolella ei ainakaan tämä kauhistava ääni minua
enää vaivaa.
Minä en tässä tahdo kertoa mitä tapahtui lokakuun 5 p:nä 1841 ja
mikä aiheutti Choolab Shahin kuoleman. Olen repässyt muutamia lehtiä
päiväkirjastani. Ne minä liitän tähän, ja niistä te näette, että
meidän tiedemiesten täytyy tunnustaa löytyvän voimia ja lakeja, joita
ei eurooppalainen sivistys tunne.
Vaikka ei tarkoitukseni suinkaan ole valittaa, tahdon kuitenkin sanoa
että olen paljo kärsinyt. Jumala tietää ettei minulla ole halua ottaa
ihmiseltä henkeä, vielä vähemmin silloin kun tämä ihminen on vanha.
Mutta luonteeni on aina ollut tulinen ja raju, ja kun vereni on
ruvennut kuohumaan, niin en tiedä mitä teen. Ei korpraali enkä minä
olisi sormellakaan koskenut Choolab Shahiin, jos emme olisi nähneet
että hänen väkensä oli tahtonut hyökätä kimppuumme. Niin, tämä on
vanha historia, eikä sen toistamisesta ole mitään hyötyä. Älköön
kukaan muu joutuko samaan onnettomuuteen!
Minä olen nyt kirjottanut lyhyen lisäyksen niihin tapahtumiin,
jotka olen kertonut päiväkirjassani. Tästä lisäyksestä voi teillä
toistaiseksi olla hyötyä.
Ja nyt hyvästi! Tehkää Gabriellasta onnellinen vaimo. Jos sisarenne
tahtoo mennä naimisiin minun poikani kanssa huolimatta meitä
kohdanneista suruista, niin älkää häntä estäkö. Jättämäni omaisuus
on niin suuri että vaimoni voi huoletta elää. Kun hän on toisessa
elämässä yhtynyt minuun, on jäännös jaettava tasan lasten kesken.
Kun saatte kuulla että minä olen mennyt pois, niin älkää surkutelko
vaan toivottakaa sen sijaan onnea
onnettomalle ystävällenne
John Berthier Heatherstonelle."
Minä heitin kirjeen syrjään ja otin esille ne paperiarkit, jotka
sisälsivät salaisuuden selityksen. Niitten reunat olivat repaleisia.
Näissä lehdissä nähtävät langan ja gummin jäljet osottivat, että ne
oli revitty irti kirjasta. Ensi sivulla oli luettavalla käsialalla
kirjoitettuna: "Luutnantti J.B. Heatherstonen päiväkirja Thul-laaksossa
syksyllä 1841." Ja alempana luettiin: "Tämä veto selvittää mitä saman
vuoden lokakuun ensi viikkona tapahtui ja samalla kerrotaan siinä
Terada-solassa tapahtuneesta kahakasta ja Choolab Shahin kuolemasta."
Minulla on nyt tämä veto edessäni ja otin siitä sanatarkan jäljennöksen.