Muukalaiset.
Minä heräsin vasta sydänpäivällä. Kultainen valovirta tulvi huoneeseeni
ja sai minut melkein uskomaan että edellisen yön tapahtumat olivat
olleet ainoastaan unelmia. Vieno tuuli suhahteli murateissa, jotka
kiemurtelivat ikkunani ympäri, ja oli vaikea uskoa että tuo suhina
oli saman elementin aiheuttama, joka edellisenä yönä pani huoneen
vapisemaan. Tuntui siltä kuin luonto olisi katunut raivoaan ja tahtoisi
nyt tehdä parannuksen antamalla lämpöä ja auringonpaistetta. Ja linnut
osottivat iloisella viserryksellään, kuinka tyytyväisiä ne olivat
muutokseen.
Alhaalla eteisessä istui muutamia haaksirikkoutuneita merimiehiä, jotka
nyt olivat saaneet takaisin eloisan ulkomuotonsa. He kokoontuivat
minun ympärilleni ja rupesivat heti puhumaan siitä kiitollisuudesta,
jota he tunsivat. Oli ryhdytty toimenpiteisiin heidän kyyditsemiseksi
Wigtowniin, josta he pikajunalla saisivat jatkaa matkaansa Glasgowiin,
ja isäni oli antanut käskyn että jokaiselle heistä annettaisiin
voileipiä ja koviksikeitettyjä munia sisältävä kääre.
Kapteeni Meadows kiitti meitä laivanomistajain nimessä lämpimästi siitä
tavasta, jolla me olimme kohdelleet haaksirikkoisia, ja hänen miehensä
lausuivat meille kolminkertaisen hurraahuudon. Kun olimme syöneet
aamiaista, seurasivat hän ja perämies meitä rantaan vielä kerran
käydäksemme onnettomuuspaikalla.
Aallot eivät enää olleet niin korkeita kuin varhain aamulla, mutta
ne vierivät rantaa vasten valittavalla loiskeella, joka vivahti
nyyhkytykseen. Isomasto pisti vedestä noin kaapelin mitan matkalla
rannasta, mutta katosi tuon tuostakin aaltoihin. Astioita, tynnyreitä
ja osa puutavaraa oli rannalle ajautuneena. Minä huomasin pari
merilintua leijailevan sillä paikalla, jossa laiva oli uponnut,
ikäänkuin ne olisivat nähneet monta merkillistä kalua merenpohjalla.
Toisinaan kuulimme niitten käheän ja karkean äänen, kun ne toisilleen
ilmoittivat näkemiään.
"Laiva oli kurja ja vanha", puhkesi kapteeni puhumaan ja katsoi
surullisena ulapalle päin. "Mutta kuitenkin tunnemme kaipuuta
katsellessamme sen laivan jätteitä, laivan, jolla olemme kulkeneet.
Mutta nyt ei sovi enempää siitä huolehtia. Laiva oli kaikessa
tapauksessa kelvoton ja olisi pian hakattu polttopuiksi myytäväksi."
"Täällä näyttää niin tyyneltä ja rauhalliselta", huomautin minä.
"Kukapa voi ajatella että kolme miestä tällä paikalla menetti henkensä
luonnonvoimain raivotessa!"
"Miesparat", puhkesi kapteeni tunteekkaasti puhumaan. "Jos heidän
ruumiinsa meidän lähdettyä ajautuvat rantaan, niin minä toivon että ne
haudataan kunniallisesti."
Minä aioin juuri vastata, kun perämies pyrskähti täyttä kurkkua
nauramaan ja löi reiteensä.
"Jos tahdotte heidät haudata", sanoi hän, "niin on parasta kiirehtiä
ennen kuin he jatkavat matkaansa. Tehän muistanette, mitä minä sanoin
teille yöllä? Katsokaa nyt tuonne kummulle ja sanokaa sitte minulle,
olinko minä oikeassa vai väärässä."
Jonkun matkan päässä rannalta oli korkea hiekkakumpu, ja tämän huipulla
seisoi ihmisolento, joka oli herättänyt perämiehen huomioa. Kun
kapteeni nyt katsoi samaan suuntaan, nosti hän kätensä hämmästyksestä.
"Se on Ram Singh omassa persoonassaan", huudahti hän. "Menkäämme
tavoittamaan häntä!"
Näin sanoessaan rupesi hän juoksemaan. Hänen kintereillään seurasimme
minä, perämies ja muutamia kalastajia, jotka myös olivat huomanneet
muukalaisen.
Hindulainen, joka näki meidän tulevan astui alas tähystyspaikaltaan ja
lähti vakavana, pää rinnalle painuneena käymään meitä vastaan.
Minä melkein häpesin ala-arvoiselta tuntuvaa kiirettäni, kun vertasin
sitä hänen tyyneen, arvokkaaseen käytökseensä, ja kun silmäni tapasivat
hänen miettivistä, tummista silmistään lähtevän katseen kun hän syvään
kumartaen tervehti lähestyessään meitä. Me seisoimme kuin koulupojat
opettajansa edessä.
Muukalainen teki minuun yhä suuremman vaikutuksen, kun minä tarkastin
hänen sileää otsaansa, hänen tutkivaa katsettaan ja tunteekasta
suutaan. Minä en koskaan ennen ole nähnyt ihmiskasvoja, jotka niinkuin
hänen samalla kerralla ilmaisevat lävitse tunkevaa tyyneyttä ja
itsetietoisuutta siitä että hänessä piili salainen voima.
Hänellä oli yllään ruskea samettitakki, jalassa tummat avarat housut,
takin alla poimuiltu paita ja päässä punainen lakki, jonka jo
edellisenä yönä olin huomannut.
Kun me lähestyimme häntä, huomasin minä hämmästyksekseni ettei
yhdessäkään näissä vaatekappaleissa näkynyt kastumisen tai tuon kauhean
seikkailuyön jättämiä ränsistymisen merkkiä.
Hän katsoi kapteeniin ja perämieheen ja sanoi miellyttävällä äänellä:
"Minä näen ettei kylpy ole teitä haitannut, ja toivon että koko väkenne
on joutunut hyviin käsiin."
"Me olemme kaikki turvassa", vastasi kapteeni. "Mutta me luulimme että
te olisitte hukkuneet — te ja ystävänne. Minä pyysin äsken herra Westin
pitämään huolta hautauksestanne."
Muukalainen katsoi minuun ja hymyili.
"Tällä kerralla emme tahdo vaivata herra Westiä sillä tehtävällä",
lausui hän. "Me kaikki kolme olemme päässeet onnellisesti maihin ja
saaneet suojaa eräässä mökissä, joka on peninkulman matkan päässä
rannasta. Siellä on yksinäistä, mutta me voimme saada kaikkea mitä
tarvitsemme."
"Me aiomme mennä Glasgowiin", sanoi kapteeni. "Minä iloitsen, jos te
seuraatte meitä. Jos ette ole ennen olleet Englannissa, tuntunee teistä
vaikealta matkustaa yksin."
"Me olemme hyvin kiitollisia teidän huolenpidosta, mutta emme voi
käyttää hyväksemme teidän ystävällistä tarjousta", vastasi Ram Singh.
"Koska luonto itse on ajanut meidät tänne, tahdomme täällä vahan
viivähtää ja katsella ympärillemme, ennen kuin jatkamme matkaamme."
"Tehkää niinkuin parhaaksi näette", vastasi kapteeni olkapäitään
kohottaen. "Minä en usko että te löydätte mitään miellyttävää tällä
rumalla seudulla."
"Hyvin mahdollista", vastasi Ram Singh hymyillen. "Tehän olette lukenut
mitä Milton kirjoittaa:
"Henki ei sijaa kaipaa, hän itsestänsä luoda voi
Taivaasta helvetin ja helvetistä taivaan.
"Mutta minä kyllä uskon että me täällä voimme viettää muutamia hauskoja
hetkiä, ja mahdollista myös on että tämä seutu meitä huvittaakin. Eikö
tämä nuori mies ole sen miehen poika, miehen, jota Indian bramiinit
kunnioittavat hänen oppinsa tähden, ja jonka nimi on James Hunter West?"
"Kyllä, isäni on todellakin tunnettu sanskritkielen taidostaan",
vastasin minä hämmästyneenä.
"Semmoisen miehen läsnäolo muuttaa erämaan kaupungiksi", huomautti
muukalainen hitaasti. "Viisaan miehen merkitys sivistykselle on paljoa
suurempi kuin peninkulman pituiset alat muurisavea ja tiiltä. Isänne
on tuskin niin syvämietteinen kuin herra William Jones tai niin
yleiskäsitteinen kuin parooni von Hommer Purgstall, mutta hän yhdistää
itseensä moniaita heidän eteviä ominaisuuksiaan. Te voitte kumminkin
minun puolestani tervehtiä häntä ja sanoa että hän on erehtynyt siinä
suhteessa että on luullut löytäneensä yhdenmukaisuutta samojeedin- ja
tamulinkielten sananmuodostuksessa."
"Jos te kunnioittavat meidän paikkakuntaa viipymällä täällä jonkun
ajan, on isäni pahoillaan, jos ette käy häntä tapaamassa", vastasin
minä. "Hän edustaa kartanonherraa tällä paikalla ja te tiedätte hyvin,
että talonhoitajan etuoikeutena skotlantilaisen tavan mukaan on
vierastaa hänen läheisyydessään oleskelevia arvokkaita vieraita."
Minä esitin kutsumukseni, vaikka perämies varoitukseksi nykäsi
minua käsivarresta. Hänen pelkonsa oli kuitenkin tarpeetonta, sillä
muukalainen pudisti päätään merkiksi että hänen oli mahdoton ottaa
vastaan minun vierasvaraista tarjoustani.
"Ystäväni ja minä olemme teille hyvin kiitollisia", vastasi hän,
"mutta meillä on omat syymme jäädä sinne missä nyt olemme. Maja, jossa
asumme, on autio ja osaksi rappeutunut, mutta me itämaalaiset olemme
tottuneet olemaan vailla moniaita elämän mukavuuksia, jotka pidetään
välttämättömän tarpeellisina Euroopassa, ja me uskomme lujasti sen
aksioomin (yleishyväksymän) viisauteen, joka väittää että mies on rikas
suhteessa siihen mitä ilman hän voi olla eikä suhteessa maailmallisiin
aarteisiinsa. Eräs kalastaja hankkii meille leipää ja vihanneksia, ja
me olemme saaneet kuivia heiniä, joilla makaamme. Mitä enempää viisas
mies toivoisi saavansa!"
"Mutta te palelette yöllä, sillä te olette tottuneet lämpimämpään
ilmanalaan", väitti kapteeni.
"Onhan mahdollista että ruumiimme toisinaan ovat kylmät. Emme ole asiaa
tarkastaneet. Me kaikki kolme olemme viettäneet monta vuotta Himalajan
lumiseudulla emmekä siis ole ensinkään arkaluontoisia."
"Kaikessa tapauksessa täytyy teidän sallia minun lähettää teille kalaa
ja lihaa meidän ruoka-aitasta."
"Emme ole kristityitä vaan korkeamman kastin buddalaisia", vastasi
hän. "Meistä ei ihmisellä ole oikeutta tappaa eläimiä ja syödä niitä.
Hän ei ole lahjoittanut niille henkeä eikä ole myöskään saanut
kaikkivaltiaalta käskyä ottaa niitten henkeä muulloin kuin suurimman
välttämättömyyden pakosta. Emme siis voisi käyttää hyväksemme teidän
lahjaa."
"Mutta jos te tässä kovassa ilmanalassa kieltäydytte nauttimasta
voimakkaampaa ruokaa, niin te pian sairastutte — ehkäpä kuolettekin."
"Siinä tapauksessa kuolkaamme", vastasi hän suloisesti hymyillen.
Sitten hän kääntyi kapteeniin ja jatkoi:
"Nyt, kapteeni Meadows, sanon minä jäähyväiset ja kiitän teitä kaikesta
hyvyydestä, jota osotitte meille matkalla. Ja teillekin herra Hawkins,
sanon jäähyväiset. Te kuletatte omaa laivaanne ennenkuin vuosi on
ummessa. Minä toivon saavani nähdä teidät, herra West, ennen kuin
poistun tältä seudulta. Hyvästi!"
Hän nosti miellyttävästi punaista lakkiaan ja poistui samaan suuntaan,
josta oli tullutkin.
Kun me olimme kotia päin menossa, sanoi kapteeni perämiehelle:
"Minä onnittelen teitä, herra Hawkins. Teistähän tulee kapteeni
ennenkuin vuosi on lopussa."
"Siitä ei minulla ole vähintäkään toivoa, mutta eipä tiedä kuinka voi
käydä. Mitä te, herra West, hänestä ajattelette?"
"Hän miellyttää minua mitä suurimmassa määrässä. Niin nuoreksi mieheksi
on hänellä tavattoman aivokas ja ylevä käytös. Minä arvelen että hän on
korkeintaan kolmenkymmenen vuoden ikäinen."
"Neljänkymmenen", huomautti perämies.
"Kolmenkymmenen yhtä varmasti kuin hän on yhden päivänkin vanha",
sanoi kapteeni Meadows, "Minä olen kuullut hänen asiantuntevaisuudella
puhuvan ensimmäisestä afghanilaissodasta. Sitä sotaa käytäessä oli hän
mies, ja lähes neljäkymmentä vuotta on siitä kulunut."
"Niin ihmeellistä", huudahdin minä. "Hänen ihonsa on sileä ja silmänsä
yhtä nuorekkaat kuin minunkin. Hän on luultavasti etevin noista
kolmesta."
"Alin järjestyksessä", vastasi kapteeni. "Siitäpä syystä puhuukin hän
aina heidän sijassaan. Heidän henkensä ovat niin ylevät etteivät tahdo
alistua puhumaan maailmallisista asioista."
"Tämä on ihmeellisintä romutavaraa mitä koskaan on tälle rannalle
ajautunut", huudahdin minä ja lisäsin: "Isäni ihastuu suuresti heihin."
"Minä luulen että jota vähemmin teillä on heidän kanssaan tekemistä,
sitä parempi teille itsellenne". sanoi perämies. "Minä voin teille
vakuuttaa, että kun saan oman laivan, en koskaan ota kuormaksi sitä
laatua tavaraa, en ainoatakaan mustaa. Mutta nyt me olemme perillä
talossa, ja minä näen että kaikki on järjestetty meidän lähtöä varten."
Vaunut pysähtyivät oven edustalle. Merimiehet istuivat jo paikoillaan.
Parhaat paikat ajajan kummallakin puolella oli jätetty seuralaisilleni.
Haaksirikkoiset hurrasivat meille ennen lähtöään. Isämme. Ester ja
minä liehutimme heille nenäliinoja, kunnes he matkalla Wigtownin
rautatienasemalle olivat kadonneet Cloomberin metsien taakse.