Haaksirikko.
Lokakuu alkoi säteilevällä auringolla ja pilvettömällä taivaalla.
Aamulla puhalsi navakka tuuli, mutta myöhemmin päivällä oli ihan tyven.
Aurinko paistoi polttavan kuumasti, ja aholle rupesi nousemaan usvaa,
joka esti kanaalin tuolla puolella olevat Irlannin vuoret näkymästä.
Suurina ja raskaina vierähtelivät aallot kalliorannikkoa vastaa.
Kokemattomasta silmästä oli kaikki tyyntä ja rauhallista, mutta niistä,
jotka ymmärtävät luonnon viittauksia, oli selvää, että ilma, taivas ja
meri ennustivat myrskyä.
Minä lähdin sisareni kanssa iltapäivällä käyskentelemään ja me menimme
sille mereen pistävälle hietasärkälle, jonka toisella kupeella on
Lucelahti ja toisella Kirkmaidenin satamansuu, jonka rannoilla
Branksomen maatilat sijaitsevat. Oli liian lämmin meidän voidaksemme
tehdä pitempää kävelymatkaa. Me istuuduimme eräälle hiekkakunnaalle,
joka oli saraheinän peittämä.
Lepomme keskeytti kuitenkin pian askelten töminä, joka tuli yhä
lähemmäksi meitä, ja Jameison, se vanha mies, josta jo olen puhunut,
lähestyi meitä selässä semmoinen haavi, jolla katkorappoja pyydetään.
Hän lähestyi suoraa päätä meitä ja sanoi tavallisella oikosuoralla
tavallaan, että hän toivoi meidän ei panevan pahaksemme, jos hän
lähettäisi meille muutamia katkorappoja illalliseksemme.
"Noita eläimiä on niin helppo pyytää juuri ennen myrskyn tuloa", lisäsi
hän.
"Luuletteko että myrsky on tulossa", kysyin minä.
"Kyllä sen voi merisotilaskin nähdä", vastasi hän, pistäen suuren
tupakkapurun suuhunsa. "Cloomberia yinpäröitsevä aho on ihan valkea
kalalokeista. Ne tulevat rannalle suojellakseen sulkiaan myrskyltä.
Minä muistan päivän, joka oli ihan tämän päivän kaltainen, jolloin olin
Charlie-Napier-laivalla Kronstadtin edustalla. Myrsky tempasi meidät
linnoituksen tykkien eteen."
"Tapahtuuko haaksirikkoja näillä seuduilla", kysyin minä.
"Valitettavasti kyllä herra, tämä paikka on laajalti tunnettu monista
haaksirikoistaan. Jos vesi tässä ympäristöllä voisi kertoa oman
historiansa, paljastaisi se monemmoisia asioita. Ja kun tuomiopäivä
tulee, nousevat aallot korkealle, jolloin ne heittävät maalle ne
lukemattomat ihmiset, jotka makaavat tuolla pohjassa."
"Minä toivon ettei haaksirikkoa tapahtuisi meidän täällä ollessa",
sanoi Ester painavasti.
Vanha mies pudisti harmaata päätään ja katsoi miettivästi usvaista
taivaanrantaa. Viimein hän sanoi:
"Jos tuuli tulee lännestä, on kyllä vaara tarjona. Katsokaa tuota
laivaa! Minä luulen että kapteeni iloitsee sydämestään, kun hän pääsee
turvalliseen Clydeen."
"Näyttää siltä kuin se seisoisi ihan liikkumattomana", huomautin minä,
katsellen tuota suurta laivanrunkoa. "Kentiesi me sittenkin erehdymme
myrskyn suhteen."
Vanha mies nauroi täyttä kurkkua ja lähti käydä luhnustamaan
katkorappohaavi kädessään. Sisareni ja minä kävimme verkalleen kotia
päin.
Vähää myöhemmin menin minä isäni työhuoneeseen saadakseni tietää,
olisiko minulla jotakin tehtävää, sillä vanhus oli kiintynyt
erään uuden kirjateoksen kääntämiseen, joka käsitteli itämaista
kirjallisuutta, ja minun täytyi sillä aikaa yksin hoitaa ja pitää
huolta koko maatilasta.
Hän istui suuren neliskulmaisen pöydän ääressä kirjastossaan. Hänellä
oli edessään semmoinen läjä kirjoja ja papereita, etten minä huoneeseen
astuessani nähnyt hänestä muuta kuin muutamia harmaita hiuksenhaivenia.
Minut huomattuaan hän lausui:
"Rakas poikani, minä olen kovin pahoillani siitä että sinä niin vähän
tunnet sanskritia. Kun minä olin sinun ijässäsi, puhuin minä sekä tätä
jaloa kieltä että myös tamulin- ja malajinkieltä ja useampia murteita."
"Minä olen todellakin pahoillani, etten ole perinyt isän hyvää
kielipäätä", vastasin minä.
Isäni jatkoi:
"Minä olen alkanut työn, joka, jos sitä vaan jatkettaisiin polvesta
polveen, tekisi West-nimen kuolemattomaksi. Työ ei ole mitään sen
vähempiarvoista kuin että me julkaisemme englanninkielisen käännöksen
Djarmaasta, alkulauseella, joka tekee selkoa Brahman opista ennen
Sakjamunia. Suurinta ahkeruutta käyttämällä voi olla mahdollista että
minä ehdin saamaan suurimman osan alkulausetta valmiiksi ennenkuin
kuolen."
"Kuinka pitkä aika työn valmistumiseen tarvitaan?"
Isäni hieroi käsiään ja vastasi:
"Se pienoispainos, joka löytyy Pekingin keisarillisessa kirjastossa,
käsittää 325 suurta nidettä. Ja alkulause, jossa puhutaan Rig-vedasta,
Sama-vedasta, Jagnr-vedasta ja Atharva-vedasta, tulee käsittämään
vähintäin kymmenen nidettä. Jos me nyt kirjoitamme yhden niteen
vuodessa, niin voimme otaksua että työ päättyy vuonna 2250.
Kahdestoista miespolvi voi siis päättää työn, kun kolmannellatoista on
kyllin tekemistä sisällysluettelon laatimisessa."
"Sano minulle, isä, millä jälkeläisemme elävät tuota suurta teosta
valmistaessaan", kysyin minä hymyillen.
"Niin tuo kysymys on juuri sinun luonteesi mukainen, Jack", vastasi
isäni äreällä äänellä. "Sinussa ei ole vähääkään käytöllisyyttä. Sen
sijaan että tarkkuudella kiinnittäisit ajatuksesi minun suunnitelmaani,
teet sinä kaikellaisia järjettömiä vastaväitteitä. Onhan
vähempiarvoista huolehtia mitä he syövät ja juovat, kun heillä on niin
suuri tehtävä silmämääränään. Minä tahtoisin että sinä nyt menet Fergus
Mc Donaldille ja otat selville, tarvitseeko hänen hattonsa peittämistä,
ja William Fullerton on kirjoittanut että hänen lypsylehmänsä on tullut
kipeäksi. Sinä voit mennä sinne kuulustelemaan asioita."
Ennen lähtöäni silmäsin ilmapuntaria ja näin että se oli melkoisesti
laskenut. Vanha merimies oli siis oikeassa selittäessään luonnon
merkkejä.
Kun minä illalla kotia palatessani kävin ahon poikki, puhalteli
tuuli lyhyinä, voimakkaina sysäyksinä ja koko läntistä taivaanrantaa
peittävät tummat pilvet joitten pitkät, säännöttömät soikaleet
ulottuivat aina keskitaivaalle asti. Valittava ääni nousi mereltä,
ikäänkuin se olisi tietänyt vaaran olevan tarjona.
Kaukana kanaalissa näin pienen höyrylaivan joka pyrki matkansa perille
Belfastin satamaan, ja suuri laiva, jonka muutama tunti sitten olin
huomannut, oli vielä avoimella merellä, koettaen päästä pohjoiseen päin.
Kello 9:ltä tuuli ankarasti, 10:ltä rupesi myrskyämään, ja ennen
puoltayötä raivosi hirmumyrsky rannikolla.
Minä istuin kauan meidän pienessä vierashuoneessa, jonka seinät oli
päällystetty tammilaudoilla, ja kuuntelin myrskyn ulvonaa. Luonnon
suurelta soittamolta kuului yhdyslaulu, johon sekaantui useampia
erilaatuisia ääniä, aina meren kumeasta pauhinasta pienten merilintujen
säikähdystä osottaviin ääniin asti. Kerran aukaisin ikkunan, mutta
tuuli ja sade löivät huoneeseen. Minä riensin niin pian kuin suinkin
sulkemaan ikkunan.
Sisareni ja isäni olivat menneet levolle, mutta koska minä en voinut
nukkua niin istuin hiilivalkean ääressä ja polttelin tupakkaa.
Minä mietiskelin, mitä nyt tapahtuisi Clooinber Hallissa, mitä
Gabriella ajattelisi myrskystä ja olisiko vanha kenraali tavallista
levottomampana rajuilman johdosta. Nyt oli enää vaan neljä päivää
jälellä lokakuun viidenteen päivään. Kentiesi oli hänestä tämä
ankara myrsky jossakin yhteydessä siihen salaiseen kohtaloon, joka
odotti häntä. Minun ollessa näissä mietteissä sammuivat hehkuvat
hiilet vähitellen, ja kun kylmyys yhä eneni, täytyi minunkin kääntyä
vuoteelleni.
Minä olin nukkunut ehkä kaksi tuntia kun äkkiä heräsin siitä, että joku
rajusti tempasi minua olkapäästä. Kun minä nousin vuoteessani istumaan,
näin huoneessa vallitsevassa hämärässä että isäni puoleksi pukeutuneena
seisoi vuoteeni ääressä.
"Nouse, Jack, nouse", huudahti hän mielenjännityksessä. "Tuolla
lahdella makaa suuri laiva, ja ihmisparat ovat hukkumaisillaan. Seuraa
minua, poikani, ja me koetamme saada selville, mitä voisimme tehdä."
Vanhus oli melkein suunniltaan liikutuksesta ja kärsimättömyydestä.
Minä hypähdin vuoteeltani ja heitin vaatteet ylleni. Silloin kuului
laukaus tuulen ulvonnan ja tyrskyjen pauhun läpi.
"Sieltä se taas kuuluu", huudahti isäni. "Se on laivan hätämerkki.
Jamieson ja kalastajat ovat tuolla alhaalla Ota sadetakki yllesi.
Kiirehdi, joka sekunti on kallis!"
Myrsky ulvoi kuin hornan kuilusta, ja meidän oli vaikea päästä perille.
Hiekkaa ja soraa lensi silmiimme, ja meidän oli tukalaa päästä
eteenpäin. Oli juuri siksi valoisa, että saatoimme nähdä kiitävät
pilvet ja valkoharjaiset hyökyaallot. Ympärillämme oli täydellinen
pimeys.
Me varjostimme silmiämme käsillä, jos mahdollista saadaksemme jotakin
opastusta. Mutta emme voineet mitään nähdä. Minä luulin kuulevani
tuskallisia ihmisääniä, mutta en voinut sanoa, miltä suunnalta ne
tulivat. Äkisti näkyi valonpilkahdus pauhaavassa myrskyssä, ja
seuraavassa silmänräpäyksessä valaisi merkkituli rantaa ja kuohuvaa
mertä.
Laiva makasi kyljellään kauhean Hanselriutan keskellä. Minä tunsin
laivan heti samaksi, jonka olin nähnyt aamupäivällä. Yhdyslippu, joka
ylösalaisin käännettynä riippui keskimaston kappaleella, ilmaisi laivan
kansallisuuden. Joka masto ja köysi näkyi selvästi sinervänvaalakassa
valossa.
Me saatoimme erottaa 10 tai 12 säikähtynyttä merimiestä, jotka
merkkivalossa meidät huomattuaan käänsivät ruumiinkalpeat kasvonsa
meihin. Nuo kurjat olennot näyttivät saaneen uutta toivoa meidän
läsnäolosta, vaikka oli selvää että heidän omat veneensä oli joko
myrsky vienyt tai olivat ne muuten kelvottomat heitä maihin kulettamaan.
Laivalla löytyi muitakin kuin merimiehiä. Peräkannella seisoi
kolme miestä, jotka näyttivät olevan kokonaan toista rotua kuin ne
kurjat olennot, jotka pyysivät meiltä apua. He näyttivät puhuvan
keskenään niin tyynesti ja rauhallisesti kuin he olisivat olleet ihan
tietämättömät siitä hengenvaarasta, jossa olivat. Merkkitulen valossa
saatoimme me nähdä että heillä oli punaiset lakit päässä, ja heidän
tummat kasvonsa osottivat, että he olivat itämaista syntyperää.
Meillä oli kuitenkin vähä aikaa yksityisseikkojen huomaamiseen.
Laiva oli uppoamaisillaan ja meidän täytyi koettaa pelastaa pieni
ihmisjoukkio, joka rukoili meiltä apua. Lähin pelastusvene oli
Luce-lahdessa, 10 peninkulman päässä tästä. Mutta oma tilava
veneemme oli rannalle vedettynä, ja soutajia saisimme kyllä niistä
nuorista miehistä, jotka olivat paikalla. Minä menin viiden muun
kanssa veneeseen. Toiset vetivät veneen mereen, ja niin me kiikuimme
vaahtoisilla, pauhaavilla aalloilla ja ponnistimme kaikki voimamme
lähestyäksemme laivaa mahdollisimman lyhyessä ajassa.
Tehtävä näytti meistä kumminkin vaikealta. Minä huomasin kaikkia muita
korkeamman jättiläisaallon, joka löi laivaan. Kauhealla räiskeellä
repesi se kahtia. Peräpuoli hävisi pimeään syvyyteen, vieden mukanaan
nuo kolme itämaalaista, ja keulapuoli huojui avuttomana edestakaisin.
Laivalta kuului valitushuuto, johon kaiku vastasi rannalta. Mutta
Jumalan avulla pääsimme me perille ja pelastimme koko miehistön. Emme
olleet ehtineet puolitiehenkään rannalle päin, kun toinen suuri aalto
pyyhkäisi pois keulapuolen ja sammutti merkkitulen.
Rannalla seisovat ystävämme kiittivät meitä lujalla äänellä ja
riensivät sitten onnittelemaan ja lohduttamaan haaksirikkoisia. Näitä
oli kolmetoista. Kaikki näyttivät jähmettyneiltä ja alakuloisilta
paitsi kapteenia, joka esiintyi tyynenä. Muutamat miehet vietiin
kalastajamökkeihin, mutta useimmat otimme me mukaamme Branksomeen,
jossa heille annettiin kuivat vaatteet ja tarjottiin härän paistia ja
olutta.
Kapteeni Meadows tunki tanakan vartalonsa minun vaatteisiini ja tuli
sitten isäni ja minun luokseni. Tehtyään itselleen kylmätotiseoksen,
rupesi hän meidän kanssa puhumaan tapahtuneesta onnettomuudesta.
"Jos ette te ja teidän urhokkaat miehet olisi tulleet avuksi, niin
makaisimme me nyt meren pohjassa", sanoi hän ja hymyili sydämellisesti
meille. "Belinda oli vanha laiva, mutta se oli suuresta summasta
vakuutettu. Eivät omistajat emmekä me sure sen häviötä."
"Minä pelkään ettemme koskaan saa enää nähdä kolmea matkustajaanne",
sanoi isäni murheellisena. "Sen sattuman varalle että aallot
heittäisivät heidät rannalle, olen minä jättänyt sinne muutamia
miehiä. Mutia minä pelkään että asia on hukassa Kun laiva jakaantui
kahtia, näin minä heidän uppoavan, eikä kukaan, joka joutuu semmoiseen
kiehuvaan vesipyörteeseen, voi pelastua."
"Keitä he olivat", kysyin minä. "En milloinkaan olisi voinut ajatella
että ihmiset näyttäytyisivät niin huolettomina ollessaan uhkaavassa
hengenvaarassa."
"Ei ole niin helppo sanoa, keitä he olivat", sanoi kapteeni ja puhalsi
savua piipustaan. "Meidän viimeinen satama oli Kurrachee Indiassa, ja
sieltä he tulivat laivaan, matkustajina seuratakseen meitä Glasgowiin.
Ram Singh oli nuorimman nimi, ja ainoastaan hänen kanssaan olen minä
ollut tekemisissä, mutta kaikki he näyttivät olevan hyvin sävyisiä ja
vaatimattomia. Minä en koskaan kysynyt heidän matkansa tarkoitusta,
vaan luulin että he olivat Heiderabadin kauppiaita ja että he
liiketoimiensa tähden matkustivat Eurooppaan. Minä en koskaan voinut
ymmärtää miksi miehistö pelkäsi heitä. Vieläpä pelkäsi perämieskin
heitä, vaikka hänen olisi pitänyt ymmärtää paremmin."
"Pelkäsivätkö miehet heitä!" huudahdin min hämmästyneenä.
"Kyllä. He luulivat että muukalaisten olo laivalla ennustaisi sen
onnettomuutta. Minä en epäile, että jos te tällä hetkellä menette
keittiöön, saatte kuulla heidän kaikkien olevan yksimielisiä siitä,
että matkustajamme ovat syylliset koko onnettomuuteen."
Kapteenin vielä puhuessa avautui ovi ja punapartainen perämies astui
huoneeseen. Hän oli saanut lainata vaatteet eräältä hyväntahtoiselta
kalastajalta ja esiintyi jersey-takki yllään ja pitkävartiset
rasvanahkasaappaat jalassa.
Kiitettyään muutamalla sanalla meitä vierasvaraisuudestamme, vetäsi hän
tuolin pöydän ääreen ja lämmitteli auringon polttamia käsiään leimuavan
valkean ääressä.
"Mitä te nyt ajattelette, kapteeni Meadows?" kysyi hän. "Enkö minä
teitä varoittanut ottamasta noita mustanaamoja Belindaan?"
Kapteeni nojautui tuolin selkänojaan ja nauroi sydämestään.
"Kuulkaa, kuulkaa", huudahti hän ja kääntyi meihin.
"Asiassa ei ole mitään naurettavaa", huomautti toinen ärmeällä
äänenpainolla. "Minä olen menettänyt kaikki mitä minulla oli ja
päälliseksi olin menettämäisilläni vielä henkenikin."
"Luuletteko todellakin että haaksirikkonne aiheutuu noitten onnettomain
matkustajain laivalla olosta", kysyin minä.
"Miksi onnettomain?" kysyi perämies, avaten silmänsä selälleen.
"Koska he varmaankin ovat kuolleet uppoamalla", vastasin minä.
Hän ähkäsi epäileväisesti ja jatkoi käsiensä lämmittämistä lieden
ääressä!
Hetkisen kuluttua puhkesi hän puhumaan:
"Semmoiset miehet eivät koskaan kuole uppoamalla. Heidän isänsä perkele
ottaa heidät turviinsa. Näittekö, kuinka he seisoivat peräkannella ja
pyörittelivät Sikaareja? Minä näin heidän menettelynsä ja se vahvisti
minun arvosteluani heistä. Minua ei ihmetytä ettette te eivätkä
maamiehenne ymmärrä semmoisia asioita. Mutta tämän kapteenin, joka
on ollut merellä pienestä pojasta asti, tulisi tietää että kissa ja
pappi ovat pahimmat seuralaiset, mitkä voi saada kanssaan laivalle.
Jos kristitty pappi on huono, niin minä uskon että pakanallinen
epäjumalanpalvelija on viisikymmentä kertaa pahempi. Minä pysyn
vanhassa uskonnossa enkä alistu minkään muun kuin sen tuomittavaksi."
Isäni ja minä rupesimme nauramaan. Mutta perämies ei myöntynyt, vaan
kääntyi kapteeniin ja sanoi nuhtelevalla äänenpainolla:
"Jo Kurracheessa, heti kun he olivat laivaan tulleet, varoitin minä
teitä. Meillä oli kolme indialaista merimiestä palveluksessamme.
Mitä nämä tekivät, kun kolme matkustajaamme tulivat laivaan? He
lankesivat vatsalleen ja hieroivat neniään laivankanteen — niin he
tekivät. He eivät olisi edes amiraalia niin suuresti kunnioittaneet.
He tunsivat nuo mustanaamat, ja minä aavistin onnettomuutta heti kun
näin heidän makaavan kasvoillaan. Sitten kysyin minä heiltä teidän
ollessa paikalla, kapteeni, miksi he niin tekivät, ja he vastasivat
että matkustajat olivat pyhiä miehiä. Tehän kuulitte itse heidän
vastauksensa."
"Niin, mutta ei siitä mitään vahinkoa voinut tulla", sanoi kapteeni.
"Pyhin kristitty ihminen on lähimpänä Jumalaa, mutta pyhin mustanaama
on minun käsitykseni mukaan lähimpänä perkelettä. Ja te näitte itsekin,
kapteeni Meadows, miten he käyttäytyivät matkalla. He lukivat kirjoja,
jotka oli kirjoitettu puulle paperin sijasta, ja he valvoivat yöllä
lörpöteilen keskenään. Miksi he käyttivät omia keinojaan seuratakseen
laivan suuntaa?"
"Sitä eivät he varmaankaan tehneet?"
"Kyllä vaan. Heillä oli omat keinonsa, mutta minä en voi sanoa, koska
he niitä käyttivät. Minä näin että heillä oli tieto laivan suunnasta,
ja sen näki muonastonhoitajakin."
"Vaikka tämä seikka kuulostaa ihmeelliseltä, en minä kuitenkaan tiedä,
mitä te siitä voitte johtaa", huomautti kapteeni.
"Minä kerron teille toisen omituisuuden", sanoi perämies päättävästi.
"Tiedättekö, mikä nimi on sillä lahdella, jossa me jouduimme
haaksirikkoon?"
"Ystäviltämme olen kuullut, että me olemme Wigtownshiren rannikolla,
mutta minä en tiedä lahden nimestä."
Perämies nojautui häneen päin kasvot vakavan näköisinä.
"Sen nimi on Kirkmaiden", vastasi hän.
Jos hän odotti saavansa nähdä kapteenin hämmästyvän, niin ei hän
odotuksessaan pettynytkään, sillä Meadows istui muutaman minuutin ihan
vaiti. Viimein kääntyi hän meihin ja sanoi:
"Se on todellakin ihmeellistä. Nämä muukalaiset kysyivät meiltä matkan
alussa, löytyisikö sennimistä lahtea. Tämä Hawkins ja minä sanoimme
kumpikin ettemme tienneet mitään Kirkmaidenista, sillä kartalla on
se luettu Luce-lahteen kuuluvaksi. On omituinen sattumus että myrsky
ohjasi meidät tänne häviötä kärsimään."
"Se on liian omituinen voidakseen olla sattumus", sanoi perämies.
"Eilen aamulla, jolloin oli tyven, näin minä heidän seisovan kannella
ja näyttävän maata kohden. He tiesivät silloin sangen hyvin, missä
nousisivat maihin."
"Sanokaa minulle, Hawkins, mitä johtopäätöksiä te kaikesta tästä
teette", kysyi kapteeni levottomat eleet kasvoissaan.
"Minun ajatukseni mukaan ei noiden kolmen lurjuksen ole vaikeampi
loihtia esiin myrskyä kuin minun juoda kylmätotini. Heillä oli omat
syynsä nousta maihin tällä kirotulla paikalla ja he käyttivät sitä
keinoa, joka heistä oli pikaisin ja mukavin, ajautua tänne myrskyn
mukana. Tämä on minun ajatukseni asiasta, vaikka en voi käsittää, mitä
tehtävää noilla kolmella buddalaispapilla on tällä seudulla."
Isäni kohotti kulmakarvojaan osottaakseen epäilystään, jota ei hän
isäntänä tahtonut sanoin lausua.
"Minusta tuntuu että te, herrani, tarvitsette lepoa tuon kauhean
seikkailun jälkeen. Minä seuraan teitä huoneeseenne."
Hän johdatti heidät vanhanaikaisella kohteliaisuudella talon isännän
hienoimpaan vierashuoneeseen. Sitten palasi hän minun luokseni ja
ehdotti että me menisimme rantaan ottamaan selvää, olisiko mitään uutta
tapahtunut.
Päivä sarasti idässä, kun me toisen kerran olimme matkalla rantaan.
Myrsky oli asettunut, mutta aallot vierivät korkeina. Pitkin rantaa oli
kalastajia ja talollisia pelastustyössä. Ei kukaan heistä ollut nähnyt
onnettomien ruumiita, ja he sanoivat ettei maihin voinut ajautua mikään
muu kuin veden pinnalla pysyvä tavara, sillä vedenalainen virta oli
niin voimakas, että kaikki mitä löytyi pinnan alla ajautui ulapalle.
Minun esitykseni, että noitten kolmen matkustajan olisi onnistunut
päästä maihin, selittivät kalastajat mahdottomuudeksi.
"Me olemme tehneet voitavamme", sanoi isäni surullisena, "kun olimme
paluumatkalla. Minä pelkään että perämiesparka oli hieman väännähtänyt
kauhistuksesta. Kuulitko mitä hän sanoi, että hindulaiset papit
voisivat loihtia esiin myrskyn?"
"Kuulin kyllä."
"Häntä kuuleminen oli tuskastuttavaa", jatkoi isäni. "Minä arvelen,
enkö saisi panna sinappitaikinaa hänen korvainsa taakse. Semmoinen
rohtoileminen estäisi veren tulvaamasta aivoihin. Minulla on muutamia
oivallisia pillereitä käytettävänä, kun sappi on saanut vikaa. Kentiesi
tulee minun antaakin hänelle pari semmoista. Voinhan minä herättää
hänet heti kun tulemme kotia. Mitä sinä arvelet, Jack?"
"Minä arvelen", vastasin minä haukotellen, "että isän tulee mennä
levolle ja antaa hänen olla rauhassa. Anna hänelle pillereitä sen
sijaan aamulla, jos hän silloin niitä tarvitsee."
Näin sanottuani menin minä omaan huoneeseeni, heittäydyin vuoteelle ja
olin pian vaipunut sikeään uneen.