Tohtori John Easterlingin kertomus.
Esitettyäni Israel Stakesin kertomuksen koko laajuudessaan, tahdon nyt
liittää tähän tohtori Easterlingin lyhyet muistiinpanot.
On kyllä totta että tohtori ainoastaan kerran kävi Cloomberissa
kenraali Heatherstonen siellä olon aikana, mutta tähän käyntiin liittyi
muutamia omituisia asianhaaroja, ja ne voivat valaista niitä oloja,
jotka lukija jo tuntee.
Tohtori on tehnyt muistiinpanoja tästä käynnistä, ja nämä muistiinpanot
minä nyt jätän lukijalle.
* * * * *
Mielihalulla minä kerron herra Fothergill Westille ne vaikutelmat,
jotka sain Cloomber Hallissa käynnistäni, enkä minä kerro niitä
ainoastaan sen perusteella että kunnioitan herra Westiä, vaan myös
siitä syystä että ne tosiasiat, jotka tulin tuntemaan, ovat niin
omituista laatua, että ne on julaistava luettavaksi.
Viime vuoden syyskuussa sain minä rouva Heatherstonelta Cloomber
Hallista kirjeen, jossa tämä pyysi minua käymään tapaamassa hänen
miestään, jonka terveys jo kauan oli ollut huonolla kannalla. Minä olin
jo ennen kuullut puhuttavan Heatherstoneista ja että he elivät muista
erillään. Minusta tuntui siis hyvin tärkeäarvoiselta saada tehdä heidän
tuttavuuttaan, ja minä päätin viipymättä matkustaa Cloomberiin.
Minä olin käynyt siellä ennen, silloin kun sen omistaja siellä asui,
ja hämmästyin siis suuresti, kun perille tultuani näin että siellä oli
tehty useampia muutoksia. Portti, joka ennen seisoi selkiselällään,
oli nyt sulettuna, ja korkea lauta-aita, jonka yläreuna oli varustettu
rautapiikeillä, ympäröitsi koko puiston. Lehtikuja, joka vei linnaan
oli lehtien ja oksien peittämä, ja koko linnan piiri näytti yleensä
huonosti hoidetulta.
Minun täytyi kahdesti soittaa ennen kuin palvelustyttö avasi oven,
johtaen minut pieneen huoneeseen, jossa tapasin vanhanpuoleisen, laihan
naisen, joka esitti itsensä rouva Heatherstoneksi. Hänen kalpeat
kasvonsa, harmaat hiuksensa, surulliset silmänsä ja vaaleaksi viertynyt
pukunsa soveltuivat täydellisesti kolkkoon ympäristöön.
"Me olemme kovin huolestuneina", sanoi hän lempeällä, matalalla
äänellä. "Minun miesparkani on liiaksi ponnistanut voimiaan, ja sen
seurauksena on hänen hermostonsa heikontunut. Me muutimme tähän osaan
maata siinä toivossa että virkistävä ilma hiljaisuuden ja levon
yhteydessä tekisi hänelle hyvää. Mutta sen sijaan että paranisi on
hän tullut huonommaksi, ja tänä aamuna oli hänellä kuume ja hän
houraili. Lapset ja minä olimme niin kauhistuksissamme että lähetimme
hakemaan teitä. Jos seuraatte minua, niin näytän teille tien kenraalin
makuukamariin."
Hän kävi edelläni useampia käytäviä, ja viimein me tulimme sairaan
miehen huoneeseen, joka sijaitsi kaikkein alimpana suuressa
rakennuksessa. Tämän huoneen lattia oli paljas, ja huonekalut olivat
soukat telttivuode, kenttätuoli ja vaatimaton honkapöytä. Viimeksi
mainittu oli kirjojen ja paperien peittämä ja sen keskellä seisoi
valkean huivin peittämänä muuan suuri esine, jolla oli epäsäännölliset
ulkopiirteet. Seinillä ja kaikissa nurkissa riippui valikoima aseita,
pääasiallisesti semmoisia, joita brittiläinen armeija käyttää. Mutta
siellä löytyi myös monta itämaista tekoa olevaa miekkaa, joista useat
olivat tupessa ja joitten kädensijoissa välkkyi jalokiviä. Oli räikeä
erotus vaatimattomien huonekalujen ja niitten välillä, jotka riippuivat
seinillä.
Minulla oli kuitenkin vähä aikaa katsella kenraalin kokoelmia, sillä
potilaani makasi vuoteessa ja näytti kipeästi tarvitsevan minun apuani.
Hänen päänsä oli puolittain poispäin käännettynä; hän hengitti
raskaasti ja oli nähtävästi tietämätön meidän läsnäolosta. Kirkkaat,
tuijottavat silmät ja poskien kitukuumeellinen puna osottivat, että
hänellä oli ankara kuume.
Minä lähestyin vuodetta, kumarruin alas ja kosketin sormillani hänen
valtasuoneensa. Mutta hän nousi yhtäkkiä istumaan ja löi raivoisasti
minua nyrkillään, Kun hän katsoi minuun, näkyi hänen kasvoissaan
äärettömän tuskan ja kauhistuksen ilme.
"Verikoira", ulvoi hän. "Päästä minut, päästä minut, sanon minä.
Ottakaa pois kätenne! Eikö siinä ole kylliksi että koko elämäni on
saatettu turmioon? Milloin kaikki tämä loppuu? Kuinka kauan minun
täytyy kärsiä tällä tavalla?"
"Vaiti, ystäväni, vaiti", sanoi hänen vaimonsa tyynnyttävällä
äänellä ja laski viileän kätensä hänen kuumalle otsalleen. "Tämä on
tohtori Easterling Straenraerista. Hän ei ole tullut tänne sinua
vahingoittamaan, vaan auttamaan."
Kenraali vaipui väsyneenä päänalaiselleen, ja hänen kasvojensa
muuttuneista eleistä saattoi päättää, että kuume oli tauonnut ja että
hän ymmärsi vaimonsa puheen.
Minä pistin lämpömittarini hänen kainalokuoppaansa ja kun tarpeellisen
ajan kuluttua tutkin sitä, huomasin että hän oli vapaa kuumeesta.
Nähtävästi ahdisti häntä semmoinen ajoittainen kuumetauti, joka usein
vaivaa niitä ihmisiä, jotka ovat viettäneet jonkun ajan kuumassa
ilmanalassa.
"Hän ei ole missään vaarassa", huomautin minä. "Kun hänelle annetaan
vähä kiniiniä ja arsenikkia, saa hän pian takaisin terveytensä ja
voimansa."
"Ei mitään vaaraa", sanoi hän. "Tauti ei koskaan ole ollut minulle
vaarallista. Minua on yhtä vaikea tappaa kuin kuleksivaa juutalaista.
Minä vakuutan sinulle, Mary, että pääni nyt on ihan selvä, niin että
hyvästi voit jättää minut kahdenkesken tohtorin kanssa."
Rouva Heatherstone lähti minusta nähden vastenmielisesti huoneesta, ja
minä otin paikan vuoteen vieressä, kuunnellakseni potilaani puhetta.
Niin pian kuin rouva Heatherstone oli sulkenut oven, sanoi kenraali:
"Minä haluan että te tutkitte minun maksani. Siellä on ollut märkäajos.
ja meidän rykmenttilääkäri Brodioe lausui aina, että se kerran
tuottaisi minulle kuoleman. Tuskin se minua kumminkaan on vaivannut
sitten kun lähdin Indiasta."
Tehtyäni tarkan tutkimuksen vastasin minä:
"Paikan olen löytänyt, mutta se on imeytynyt pois, niinkuin moisten
ajosten usein käy. Luultavasti ei se tule tekemään teille mitään
vahinkoa."
Hän ei näyttänyt sen enempää iloitsevan minun ennustuksestani.
"Niin minun aina käy", puhkesi hän synkkänä puhumaan. "Jos jollakin
muulla olisi kuumetautia ja hän hourailisi, niin hän varmaankin olisi
vaarassa, ja kuitenkin te väitätte ettei minua mikään vaivaa. Katsokaa
nyt tätä!"
Hän paljasti rintansa ja näytti minulle umpeen parantuneen, rypistyneen
haavan sydämen lähellä.
"Erään vuorelaisen luoti otti tähän", jatkoi hän. "Teistä kyllä
tuntunee siltä että se on osunnut oikeaan paikkaan viedäkseen minulta
hengen, mutta se luiskahti kylkiluusta sivulle ja meni selästä ulos,
lävistämättä keuhkopussia. Oletteko koskaan kuullut kerrottavan mitään
sen tapaista?"
"Te olette varmaankin syntynyt onnellisen tähden aikana", huomautin
minä hymyillen.
"Se riippuu mielipiteestä ja mausta", vastasi hän ja pudisti päätään.
"Kuolema ei minua pelota, jos se tulee tavallisella tavalla, mutta minä
tunnustan että ajatus ihmeellisestä tai yliluonnollisesta kuolemasta
pelottaa minua."
Hänen huomautuksensa hämmästytti minua, ja minä kysyin:
"Tarkoitatteko että pitäisitte luonnollisen kuoleman väkivaltaista
parempana?"
"En. Juuri niin en tarkoita. Minä tunnen liiankin hyvin kylmän teräksen
ja lyijyn niitä pelätäkseni. Tunnetteko te odyllistä voimaa, herra
tohtori?"
"En. semmoista en tunne", vastasin minä ja katsoin häneen terävästi,
sillä minä luulin hänen taas‘rupeavan hourailemaan. Mutta hänen
katseensa osotti järkeä, ja kuumeen puna oli kadonnut hänen poskiltaan.
"Te länsimaiset tiedemiehet olette monessa suhteessa aikaanne jälellä",
huomautti hän. "Kaikessa mikä on aineellista ja tulee ruumiin hyväksi,
olette te kaikkia muita edellä, mutta mitä tulee luonnon sisäisiin
voimiin ja siihen uinailevaan kykyyn. jota ihmishenki käskee, ovat
teidän suurimmat miehet paljoa lähempänä halvintakin indialaista
vedenkantajaa. Lukemattomat lihansyöjäin ja mukavuutta rakastavien
esi-isien sukupolvet ovat antaneet eläimellisille vieteillemme vallan
hallita henkisiä kykyjämme. Ruumis, jonka ainoastaan tulisi olla
hengen työase, on alennettu vankilaksi, jossa henki on teljettynä.
Itämaalaisten sielut ja ruumiit eivät ole yhtyneet niinkuin meidän, ja
ne eroavat kuolemassa toisistaan paljoa helpommin kuin meidän."
"Arvattavasti heillä ei ole suurtakaan hyötyä tästä elimistönsä
omituisuudesta", huomautin minä.
"Heillä on tieto, joka melkoisesti voittaa meidän omistettavissa olevan
tiedon", vastasi kenraali. "Jos matkustatte Indiaan, saatte luultavasti
pian nähdä taidenäytännön, joka tehdään mangopuulla, ja jonka moni
hindulainen tuntee. Luonnollisesti olette kuullut siitä puhuttavan.
Mies, jolla on tekemistä asiassa, istuttaa mangopuun siemenen ja
käyttelee vähän käsiään. Sen jälkeen pistää esiin oras, lehdet ja
hedelmä — kaikki tämä puolen tunnin kuluessa. Tämä ei kumminkaan ole
taidenäytäntö, vaan se saadaan aikaan voimalla. Nämä miehet tietävät
enemmän luonnon salaisuuksista kuin sekä Tyndall että Huxley ja voivat
jouduttaa tai viivyttää sen kehityskulkua salaisilla välineillä,
joista ei meillä ole aavistustakaan. Nämä niin sanotut manaajat, jotka
ovat alhaista syntyperää, ovat vaan hutiluksia verrattuina niihin
miehiin, joilla on korkeampi suunnitelma, niinkuin veljekset Ragi-Zog,
jotka tiedoissa ovat paljoa etevämmät meitä kuin me hottentotteja ja
patagonialaisia."
"Te puhutte niinkuin tuntisitte heidät", huomautin minä.
"Onnettomuudekseni minä tunnen heidät", vastasi hän. "Minä olen
joutunut tekemisiin heidän kanssaan tavalla, jota toivon ei kenenkään
muun raukan ennen minua koettaneen. Mutta mitä odylliseen voimaan
tulee, tulisi teidän ottaa siitä selko, koska sillä on suuri
tulevaisuus lääketieteen alalla. Teidän tulee lukea Reichenbachin
kirjaa, joka koskee magnetismin ja elinvoiman tutkimuksia. Nämä,
Mesmerin 27 mietelmää ja tohtori Justinus Kernerin teokset kehittävät
aatteitanne."
Minä en tuntenut hänen ehdotuksensa miellyttävän itseäni ja nousin
hiljaa sanoakseni hänelle jäähyväiset. Vielä kerran koettelin hänen
valtasuontaan ja huomasin että hän oli täysin vapaa kuumeesta. Minä
käänsin kasvoni häneen, lausuakseni hänelle tyytyväisyyteni. Samassa
ojensin käteni ottaakseni käsineeni pöydältä, mutta sillä seurauksella
että jouduin kohottamaan liinavaatetta, joka peitti pöydän keskellä
olevan esineen.
Minä en olisi asiaa sen pitemmältä ajatellut, jos en olisi
nähnyt sairaan kasvojen synkistyvän ja kuullut, hänen päästävän
kärsimättömyyden huudahdusta. Heti käännyin minä ja panin huivin
paikoilleen niin pian etten voinut nähdä mitä sen alla oli. Ainoa
havainto minkä tein, oli se, että esine oli hääleivoksen näköinen.
"Ei se mitään tee, tohtori", puhkesi kenraali sävyisästi puhumaan,
kun hän huomasi että vahinko oli kokonaan tilapäinen. "Ei minulla ole
vastaan, vaikka te näette sen."
Hän ojensi kätensä ja otti pois peiton. Minä näin silloin, että se
minkä olin luullut hääleivokseksi, itse asiassa olikin hyvin tehty
vuorenselänteen malli, jonka lumipeitteiset huiput syvästi muistuttivat
niitä torneja ja harjanteita, jotka sokurileipoja tekee makeisiin.
"Tämä on osa Himalajaa", lausui hän, "ja siinä näemme tärkeimmät Indian
ja Afghanistanin väliset solat. Malli on oivallinen. Tähän seutuun
liittyy minun erityinen huomioni, sillä minä olen täällä ollut ensi
kertaa tulessa. Tuo on Kalabughin ja Thul-laaksoa vastapäätä oleva
sola, jossa minun kesällä 1841 piti suojella kuormastoa. Se ei ollut
mitään laiskan tehtävää, saan sanoa."
Minä näytin solan toisella puolella olevaa veripunaista pilkkua ja
kysyin:
"Tämä pilkku kai merkitsee että siinä paikassa on ollut taistelu, johon
te olette ottanut osaa?"
"Niin, siellä oli meillä kahakka", vastasi hän, kumartuen eteenpäin ja
tarkastellen punaista merkkiä. "Meidän kimppuun hyökkäsivät — — —."
Samassa silmänräpäyksessä kaatui hän päänalaiselleen ikäänkuin hänet
olisi luoti lävistänyt, ja hänen kasvoistaan kuvastuivat samat
kauhun eleet kuin minun huoneeseen astuessani. Ja samana hetkenä
kuului ilmasta hänen vuoteensa kohdalta kimakan helisevä ääni, jota
suunnilleen voin verrata polkupyörän hälytyskellon sointiin. Koskaan en
ole ennen enkä jälkeenpäin kuullut ääntä, joka täydelleen olisi tuon
äänen kaltainen. Minä kurkistelin ympärilleni ihmetellen mistä ääni
tulisi, mutta en voinut keksiä sen syytä.
Pakollisesti hymyillen sanoi kenraali:
"Ei siinä ole mitään merkillistä, herra tohtori. Se on vaan minun
yksityinen malmirumpuni. Lienee parasta että menette alas ruokasaliin.
Siellä voitte kirjoittaa rohtomääräyksen."
Oli päivän selvää että hän tahtoi päästä minusta vapaaksi. Minun oli
siis pakko sanoa jäähyväiset, vaikka mielelläni olisin viipynyt vähän
kauemmin toivossa saada selville tuon salaperäisen äänen syyn.
Ollessani paluumatkalla linnasta päätin minä piakkoin käydä uudestaan
tapaamassa huomioa ansaitsevaa potilastani, saadakseni tietää mitä
hänelle oli tapahtunut ennen ja nyt. Minä tunsin siis suurta pettymystä
kun samana iltana sain kenraalilta kirjeen, jossa tämä ilmoitti että
minun käsittelyni oli tehnyt häneen niin hyvän vaikutuksen, ettei hän
enää tarvinnut minun apuani ja että hän toivoi minun tyytyvän siihen
palkkioon, jonka kirje sisälsi.
Tämä oli viimeinen tieto minkä sain Cloomber Hallin asukkailta.
Useammat meidän naapurit ja muutkin, joitten huomioa asia on
herättänyt, ovat usein kysyneet, oliko kenraali täydessä järjessään.
Arvelematta vastasin minä myöntävästi. Hänen puheestaan ymmärsin, että
hän oli sekä lukenut että miettinyt.
Mutta hänen ruumiinrakennuksensa oli heikontunut, ja saattoi milloin
tahansa pelätä onnettomuuden kohtausta.