Israel Stakesin kertomus.
(Wigtownshiren Stoneykirkin presbyteriläisen kirkkoherran Mathew
Clarkin kirjoittama ja alkuperäiseksi todistama.)
Sekä nuoriherra Fothergill West että kirkkoherra sanovat että minä
tiedän kertoa kaikki kenraali Heatherstonesta ja hänen huoneestaan,
mutta he sanovat etten minä saa puhua liiaksi itsestäni tai omista
asioistani, koska lukijat eivät välittäisi niistä. Mutta minä en
ole niin vakuutettu siitä asiasta, sillä sukuni on tunnettu ja
arvossa pidetty rajan kummallakin puolella. Sekä Nittesdalessa että
Annendalessa löytyy monta, jotka mielellään tahtoisivat kuulla jotakin
Gedeleshanista olevan Archie Stakesin pojasta.
Mutta herra Westin tähden teen hänen halunsa mukaan ja toivon ettei hän
unohda minua, kun minä pyydän häneltä jotakin.
Vanha veijari sai hyvän palkan vaivoistaan, niin ettei hänen tarvinnut
puhua korvauksesta.
Minä en osaa itse käyttää kynää, sillä isä lähetti minut pelottelemaan
variksia sen sijaan että olisi päästänyt minut kouluun. Mutta toiselta
puolen kasvatti hän minut periaatteitten mukaisesti; hän salli minun
käydä kalvinilaisessa kirkossa, ja siitä minä kiitän Herraa Jumalaa.
Toukokuun lopulla tuli asiamies Mc Neil kadulla minun luokseni ja
kysyi, voisinko minä ottaa vastaan ajajan- ja puutarhurinpaikan. Ja
juuri silloin sattui niin että minä olin työnhaussa, mutta enhän minä
niin tyhmä ollut että olisin hänelle siitä puhunut.
"Te voitte ottaa paikan tai olla ottamatta, jos haluatte", sanoo
hän vihaisella äänellä. "Se on hyvä paikka ja moni iloitsisi sen
saadessaan. Jos tahdotte tulla minun konttooriini klo 2:lta, niin
saatte itse puhua hänen kanssaan."
Tämä oli kaikki mitä minä voin saada häneltä ulos, sillä ei hän ole
taipuisa puhumaan, ja äreä ja vihainen on hän vielä päälliseksi,
ominaisuus, joka ei suinkaan hyödytä häntä toisessa elämässä vaikka
hän käy purppurassa ja kalliissa liinavaatteessa. Kun se päivä tulee,
niin silloin on suuri joukko asianajajia seisova istuimen vasemmalla
puolella, eikä minua ensinkään kummastuta, jos näen hänet itsensä
muitten joukossa.
No sitten minä menin konttooriin, ja siellä oli herra Mc Neil ja
pitkä, laiha mies, jolla oli harmaat ruskeat ja ryppyiset kasvot kuin
saksanpähkinän kuori. Hän katsoa tuijotti minuun silmillä, jotka
loistivat kuin tulenliekit ja sanoi sitten:
"Minä olen kuullut että te olette syntynyt tässä maassa."
"Niin olen", vastasin minä, "enkä ole koskaan käynyt oman maani
ulkopuolella."
"Ettekö koskaan ole käynyt ulompana Skotlantia", kysyy hän.
"Kaksi kertaa olen käynyt Carlislen markkinoilla", sanon minä, sillä
minä olen mies, joka rakastan totuutta.
"Minä kuulen herra Mc Nelliltä, ettette osaa kirjoittaa", sanoo
kenraali Heatherstone, sillä hän se oli eikä kukaan muu.
"En", sanon minä.
"Ettekö osaa lukeakaan?"
"En". sanon minä.
"Hän on juuri se mies, jonka minä tarvitsen", sanoo hän ja kääntyy
Mc Noihin. "Palvelijat on nykyaikana pilattu liian hienolla
kasvatuksella", sanoo hän "Mutta minä luulen, Stakes, että me sovimme
yhteen. Te saatte kolme puntaa kuukaudessa, mutta minä pidätän
itselleni oikeuden saada mieleni mukaan sanoa teidät irti, ja teidän
tulee silloin muuttaa 24 tunnin kuluessa. Tyydyttekö siihen?"
"Minulla oli ihan toiset ehdot entisessä paikassani", sanon minä
tyytymättömänä.
Ja sanani olivat totta kyllä, sillä vanha Scott antoi minulle
ainoastaan yhden punnan kuukaudessa.
"Kenties minä voin vähän korottaa summaa", sanoo hän. "Herra Mc Neil
kertoo minulle, että on tapana antaa käsirahaa. Tästä saatte. Minä
odotan teitä Cloomberiin maanantaina."
Kun maanantai tuli, menin minä Cloomberiin, ja suuri talo se on, ja
siinä on sata ikkunaa tai enemmän ja sijaa kyllä puolen seurakunnan
asukkaille. Mitä puutarhatyöhön tulee, niin siellä ei ollut mitään
puutarhaa, jossa olisin voinut työskennellä, ja hevonen seisoi tallissa
viikon toisensa jälkeen. Minulla oli kumminkin kurkisteltavaa sillä
minä korjailin vähän siellä ja täällä, kiillotin veitsiä, harjasin
saappaita ja tein semmoisia vähäpätöisiä töitä, jotka paremmin
soveltuvat vanhalle akalle kuin miehelle.
Lisäksi oli- siellä kaksi palvelijatarta keittiössä, keittäjätär Elisa
ja sisäpalvelijatar Mary, kurjia taitamattomia olentoja, jotka ovat
tuhlanneet koko elämänsä Lontoossa ja aina pitäneet maailmaa ja sen
himoja silmämääränään. Minulla ei ollut heille paljoa puhuttavaa,
sillä he eivät huolineet mistään ja välittivät sielustaan yhtä vähän
kuin sammakot aholla. Kun keittäjätär sanoi ettei hän ajatellut mitään
suurta John Knoxista ja toinen huomautti ettei hän antaisi ropoakaan
saadakseen kuulla Donald Mc Snawin saarnoja, niin älysin minä että oli
aika jättää heidät korkeamman tuomarin haltuun.
Perheessä oli neljä henkeä, kenraali, hänen vaimonsa, herra Mordaunt
ja neiti Gabriella, eikä kestänyt kauan kun sain tietää ettei kaikki
talossa ollut niinkuin olisi pitänyt olla. Rouva oli niin ohut ja
laiha kuin henki, ja monta kertaa olen minä huomannut hänen itkevän
ja valittavan itsekseen. Minä olen nähnyt hänen käyvän edestakaisin
metsässä, jossa ei hän luullut kenenkään häntä näkevän, ja hän väänteli
käsiään niinkuin mielipuoli. Nuoren herran ja hänen sisarensa mieltä
näkyi myös joku asia painostavan. Ja kenraalia kaikkein enimmin,
sillä toiset olivat vallattoman iloisia toisena ja surullisia taas
toisena päivänä, mutta hänen kasvonsa olivat aina niin synkät kuin
pahantekijän, joka tuntee nuoran kaulassaan.
Minä kysyin keittiössä olevilta neideiltä, tietäisivätkö he, mikä
herrasväkeä vaivasi, mutta keittäjätär vastasi etteivät isäntäväen
asiat koskeneet häneen rahtuakaan, ja ettei hänellä ollut talossa
muuta toimitettavaa kuin tehdä työtä ja saada palkkansa. Kumpikaan
tyttö tuskin tahtoi vastata kohteliaaseen kysymykseen, vaikka he kyllä
pakisivat keskenään, kun olivat sillä tuulella.
Viikkojen vieriessä tuli linnassa olo yhä tukalammaksi. Kenraali
näytti vihaiselta ja hänen vaimonsa muuttui päivä päivältä aina vaan
synkkämielisemmäksi. Mutta aamiaishuoneesta ei sentään kuulunut mitään
toraa eikä rähinää, sillä minulla oli siihen aikaan usein tapana käydä
ikkunain ohi, kun olin ruusupensaita oksimassa, enkä silloin voinut
olla kuulematta heidän keskusteluaan ihan vasten tahtoanikin.
Kun nuoret olivat heidän kanssaan sisällä eivät he puhuneet montakaan
sanaa keskenään, mutta näitten poistuttua puhuivat vanhat minkä
jaksoivat, vaikka en minä koskaan päässyt heidän puheensa perille.
Useammin kun kerran olen kenraalin kuullut sanovan, ettei hän pelännyt
kuolemaa eikä mitään vaaraa, jota hän saattoi asettua vastustamaan
mutta pitkällinen odotus ja epävarmuus ne riistivät häneltä tarmon ja
voiman.
Semmoisissa tilaisuuksissa lohdutti vaimo häntä ja sanoi että kaikki
viimein muuttuisi hyväksi, mutta hänen lohdutussanansa eivät tehneet
kenraaliin vähintäkään vaikutusta.
Minä kyllä tiesin etteivät nuoret aina pysyneet sisällä vaan hiipivät
usein ulos tavatakseen herra Fothergill Westin Branksomesta. Mutta
kenraalilla oli liiaksi omia surujaan ehtiäkseen pitämään huolta
heistä, ja mitä minuun itseeni tulee, niin ei ollut ajajan eikä
puutarhurinvirkaani kuuluvaa pitää vaaria lapsista. Ja pojalta
ja tytöltä jotakin kieltäminen on juuri suorin tapa saada heidät
hankkimaan itselleen sitä mikä on kiellettyä. Herra teki saman
havainnon paratiisin huvitarhassa, eikä Eedenin ja Wigtownin väellä ole
suurta erotusta.
Löytyy toinenkin asia, josta en ole puhunut, mutta nyt se tulee
esille. Kenraali ei asunut samassa huoneessa kuin hänen vaimonsa, vaan
makasi yksin linnan toisessa päässä olevassa kamarissa niin kaukana
kuin mahdollista muista ihmisistä. Se oli aina lukittuna, kun ei hän
ollut siellä, eikä kukaan meistä koskaan päässyt sinne. Hän teki itse
vuoteen, siivosi ja järjesti huoneensa, eikä kukaan meistä saanut edes
tilaisuutta astua askeltakaan käytävälle, joka johti sinne. Yöllä
käyskenteli hän ympäri koko talossa, ja lamppuja paloi joka nurkassa,
niin että kaikkialla olisi valoisaa. Minä asuin ylikamarissa, ja monta
kertaa kuulin minä hänen raskasten askeltensa lähenevän ja poistuvan,
lähenevän ja poistuvan sydänyöstä aina kukonlaulamaan asti. Tuntui
väsyttävältä maata, kun täytyi kuulla hänen kävelynsä retkutusta.
Maatessani minä aprikoitsin, tokkohan miehellä olisi puhdasta leipää
pussissa vai oliko hän oppinut pakanallisia tapoja Indiassa vai oliko
hänen omatuntonsa sen madon kaltainen, joka ei koskaan kuole. Minä
olisin mielelläni tahtonut kysyä häneltä, eikö hän olisi halunnut
puhua kirkkoherra Donald Mednawin kanssa, mutta minä olisin kai siinä
tehnyt tyhmästi, ja kenraali oli mies hattunsa arvoinen eikä kärsinyt
tyhmyyksiä.
Kun minä eräänä päivänä olin työssä kukkalavalla, tulee hän luokseni ja
kysyy:
"Oletko sinä koskaan ollut tilaisuudessa laukasemaan pistoolia?"
"Ei koskaan eläessäni minulla ole ollut semmoista kalua kädessäni",
sanon minä.
"On parasta ettet semmoista nytkään opettele", sanoo hän. "Osaatko
pidellä kelpo omenapuukalikkaa?"
"Kyllä varmaan", vastasin minä eloisasti.
"Tämä linna on niin kaukana syrjäpuolessa että saamme pelätä
murtovarkaita", sanoo hän. "Me saamme valmistautua odottamaan heidän
tuloaan. Etkö sinä luule että minä ja sinä, poikani ja herra Fothergill
West Branksomesta voisimme heitä vastustaa jos he tulisivat?"
"Kyllä minä sen uskon, herra, ja jos tahdotte korottaa palkkani yhdellä
punnalla kuukaudessa, niin minä en hetken tultua väisty paikaltani."
"Siitä asiasta emme riitele", sanoo hän ja sopii minun kanssani siitä
että minä saan kaksitoista ylimääräistä puntaa vuodessa.
Olkoon kaukana minusta että ajattelisin kenestäkään pahaa, mutta minä
en voinut olla epäilemättä, että niitä rahoja, jotka hän niin helposti
päästi käsistään, ei ollut kunnialla ansaittu.
Luonnostani en ole utelias enkä tiedonhaluinen, mutta minä tuumailin
yksikseni kovasti, mikä oli syynä että kenraali yöllä käyskenteli koko
talon ympäri ja ettei hän voinut nukkua.
Kun minä eräänä päivänä olin käytävää lakasemassa, sattuivat silmäni
suureen läjään, jossa oli ikkunavarjostimia ja lattiaverhoja ja muuta
semmoista tavaraa, ja joka oli erääseen nurkkaan heitettynä, ei aivan
kaukana kenraalin huoneen ovesta. Äkkiä juolahti mieleeni ajatus
ja minä sanoin itsekseni: "Israel, mikä voi estää sinua tänä yönä
ryömimästä tuohon läjään, tarkastaaksesi ukkoa, kun ei mikään muu
ihmissilmä voi häntä nähdä?"
Jota enemmän tätä ajattelin, sitä enemmän tunsin siihen houkutusta, ja
minä päätin toteuttaa tuumani.
Illan tultua sanoin minä naisille, että tahdoin mennä varhain
huoneeseeni, koska hampaitani särki. Minä tiesin, ettei minua sinne
onnellisesti päästyäni kukaan häiritsisi. Minä odotin siis melkoisen
ajan, ja kun talossa oli kaikki hiljaista, vedin minä saappaat
jalastani, juoksin toisia portaita alas ja menin lattianpeiteläjälle.
Siihen minä piilottauduin ja kurkistin ulos pienestä reiästä Sitä
paitsi käärin ympärilleni ison rääsyisen lattiaverhon. Siellä minä
makasin niin hiljaa kuin hiiri, kunnes kenraali meni ohitseni ja
hiljaisuus taas vallitsi huoneessa.
Kaikista niistä rahoista jotka ovat Dumfriesin säästöpankissa, en
tahtoisi enää toista kertaa kokea sitä mitä silloin sain tuntea! Sitä
ajatellessani karmii nytkin selkäpiitäni. Tuntui kolkolta maata siellä
yön hiljaisuudessa, odottaa ja odottaa, saamatta kuulla ainoatakaan
ääntä paitsi jostakin alemmasta käytävästä kuuluvaa lujaäänistä
seinäkellon naksutusta.
Ensin katsoin minä toiseen ja sitten taas toiseen suuntaan, ja minusta
tuntui aina siltä että jotakin liikkui siinä suunnassa, josta minä
käännyin pois päin. Kylmä hiki valui pitkin otsaani ja sydämeni löi
kaksi kertaa niin nopeasti kuin kello.
Mitä minä enimmin kaikista pelkäsin oli se seikka että lattiaverhoista
joutuisi tomua keuhkoihini ja että minun silloin täytyisi yskiä. Herra
varjelkoon minä vieläkin ihmettelen etteivät hiukseni harmaantuneet
kaikesta siitä mitä silloin sain kokea! Minä en tahtoisi enää elää
niitä hetkiä, vaikka pääsisin Glasgowin pormestariksi.
Kello oli ehkä kaksi aamupuolella, kentiesi vähän enemmänkin, ja minä
tuumiskelin juuri ettei tässä makaamalla kumminkaan saisi juuri mitään
tietää — eikä se ajatus minua suuresti pahoittanutkaan — kun yhtäkkiä
yön hiljaisuudessa kuulen äänen. Minua on ennen pyydetty kertomaan
tämän äänen luonnetta, mutta minä olen huomannut ettei se ole niinkään
helppo tehtävä, sillä ääni erosi kaikista muista äänistä. Se oli kirpeä
ja helisevä ikäänkuin ääni, joka syntyy vesilasin syrjän hieronnasta,
mutta se oli selvempi ja puhtaampi, ja siinä kuului läiskäys, ihan
niinkuin kuuluu vesipisaran pudotessa vesisankoon.
Hämmästyksessäni nousin minä lattiaverholäjässä istumaan, ikäänkuin
sammakko istuu ojakärsämöjen keskellä ja kuuntelin tarmoni takaa
korvillani. Mutta kaikki oli äänetöntä ja hiljaista, ja ainoa mitä minä
kuulin, oli kellon tikutus.
Äkkiä toistui ääni yhtä räikeänä ja kirpeänä kuin edelliselläkin
kerralla, ja kenraalikin kuuli sen, sillä hän ähkyi niinkuin uuvuksiin
väsynyt mies, joka herätetään unestaan. Hän nousi vuoteeltaan, ja
siitä rahisevasta äänestä, joka sitten seurasi, ymmärsin minä että
hän puki vaatteet yllensä. Viimein rupesi hän kävelemään edestakaisin
huoneessaan. Minä olin taas tuossa tuokiossa piilottautunut
lattiaverhoihin. Siellä maatessani vapisi joka jäseneni, ja minä
luin niin monta rukousta kuin kiireessä saatoin muistaa. Sitten minä
kurkistin kenraalin kamarinovessa olevasta tähystysreiästä tämän
huoneeseen.
Minä kuulin, että hän kosketti lukkoa ja näin että ovi avautui.
Kynttilä paloi hänen huoneessaan, ja minä näin juuri vilaukselta
muutamia esineitä, jotka näyttivät miekoilta ja riippuivat seinillä,
kun kenraali astui huoneestaan ja sulki oven. Hän oli yötakkiin
pukeutuneena, hänellä oli tupakoimislakki päässään ja jalassaan
tohvelit, joissa oli ylöspäin pyrkivät kärjet.
Ensin minä luulin hänen käyvän unissaan, mutta kun tuli likemmäksi,
huomasin että hänen silmänsä loistivat ja kasvot olivat ikäänkuin
tuskasta vääntyneet. Väristys tuntuu vielä selässäni, kun muistan hänen
pitkän vartalonsa ja kellertävät kasvonsa. Hiljaa ja juhlallisesti
hiipi hän eteenpäin pitkässä käytävässä.
Minä pidätin henkeäni ja katsoin häneen, mutta juuri kun hän tuli minun
kohdalleni, pysähtyi sydämeni lyönti, sillä samassa silmänräpäyksessä
kuului ääni korkeana ja kirkkaana, ei kyynäränkään päässä minusta. Se
oli sama helisevä ääni, jonka hetki aikaa sitten olin kuullut. Mistä
ääni tuli ja mikä sen synnytti, sitä en minä tiedä sanoa. Kentiesi
se lähti kenraalista, mutta en voi sanoa, millä tavalla hän sai sen
aikaan, sillä hänen molemmat kätensä riippuivat pitkin kylkiä. Se tuli
kumminkin ihan hänen vierestään, ja minusta tuntui melkein siltä, että
se kuului melkein hänen päänsä yläpuolelta. Mutta ääni oli niin hieno
ja väräjävä ettei voinut, sanoa, mistä se tuli.
Kenraali ei kysellyt, mistä ääni tuli, vaan meni tiehensä eikä ollut
enää nähtävänä.
Minä en hukannut silmänräpäystäkään, vaan ryömin piilopaikastani ja
juosta hölkötin omaan kamariini. Vaikka kuinka monta peikkoa tahansa
myöhemmin yöllä olisi käydä tissutellut pitkin käytävää, en minä olisi
tahtonut pistää päätäni ovesta nähdäkseni niistä vilahdustakaan.
Minä en yhdellekään ihmiselle puhunut sanaakaan siitä mitä tapahtui,
mutta minä päätin etten kovin kauan olisi Cloomber Hallissa. Neljä
puntaa kuukaudessa on iso palkka, mutta se on pieni silloin, kun sillä
maksetaan ihmisen sielunrauha, ja voipa hänen sielunsa vielä lopuksi
joutua hukkaankin, sillä kun perkele käy ympäri kiljuvan jalopeuran
tavalla, niin ei tiedä, kenen hän voi niellä. Ja vaikka sanovat että
Herramme on häntä väkevämpi, niin ei sentään ole sopivaa ruveta asiaa
koettamaan. Minä ymmärsin selvästi että kenraalia ja hänen huonettaan
painoi kirous, ja jos hän oli sen ansainnut, niin se oikeudella
kohtaisi häntä eikä saisi koetella presbyteriläistä, joka aina on
vaeltanut kaidalla tiellä.
Sydäntäni karvasteli ajatellessani nuorta Gabriella-neitiä — sillä hän
on sekä kaunis että sävyisä — mutta minä tunsin velvollisuuteni olevan
lähteä tieheni, aivan samalla tavalla kuin Lot poistui syntisestä
kaupungista.
Tämä kauhea kilinä soi alituisesti korvissani, enkä minä tohtinut
yksin liikuskella käytävässä, sillä minä pelkäsin vielä kerran saavani
sen kuulla. Ja ensi tilaisuudessa aioin kenraalille sanoutua irti
toimestani, hankkiakseni itselleni semmoisen paikan, jossa voisin
seurustella kristittyin ihmisten kanssa ja lohdutuksekseni ja avukseni
asua noin kivenheiton päässä kirkosta.
Mutta sitten kävi niin omituisesti ettei irtisanominen tapahtunutkaan
minun puoleltani, vaan kenraalin.
Tapahtui eräänä päivänä syyskuun lopulla, että kun minä hevoselle
kauroja annettuani astuin ulos tallista, näin minä suuren rötkäleen,
joka tulee hyppien yhdellä jalalla ja on enemmän ison variksen kuin
miehen näköinen. Minä katsoa tuijotin häneen ja luulin että hän
oli niitä roistoja, joista kenraali oli puhunut. Sentähden en minä
puhunut sanaakaan, vaan lähdin hakemaan sauvaani, jolla aioin koetella
lurjuksen päätä.
Hän näkee minun tulevan ja huomaa sauvan kädessäni. Arvaten että minä
aioin koetella hänen nahkaansa, veti hän suuren veitsen taskustaan ja
vannoi kauhistavalla valalla tappavansa minut, jos en peräytyisi.
Minun hiukseni nousivat pystyyn ja me seisoimme vastatusten — hänellä
veitsi, minulla oksainen kalikka kädessäni — kun kenraali tuli meitä
kohden.
"Pistäkää veitsi taskuunne, korpraali. Pelkonne on poistanut teiltä
ymmärryksen", sanoo hän.
"Hän olisi musertanut pääkalloni, jos en olisi vetässyt veistäni.
Teidän ei tulisi pitää palveluksessanne niin vaarallista velikultaa",
sanoo hän.
Isäntä rypisti otsaansa ja katsoi häneen vihaisesti ikäänkuin ei olisi
pitänyt hyvänä neuvojen saamista siltä taholta.
"Israel, minä en tarvitse sinua kauemmin kuin tämän päivän", sanoo hän
"Sinä olet ollut uskollinen palvelija enkä minä voi sinua soimata,
mutta asianhaarat vaativat, että minun täytyy vaihtaa palvelijaa."
"Se käy päinsä, herra", sanon minä.
"Sinä voit lähteä jo tänä iltana", sanoo hän, "ja koska sinut niin
äkkiarvaamatta sanottiin irti, annan minä sinulle päälliseksi vielä
yhden kuukauden palkan. Näin sanottuaan meni hän linnaan, ja hänen
kintereillään seurasi mies, jota hän oli nimittänyt korpraaliksi. Ja
siitä päivästä alkaen en ole tavannut kumpaakaan heistä. Minun rahani
lähetettiin minulle paperiin käärittynä, ja sanottuani muutaman sanan
tulevasta vihan päivästä keittäjättärelle ja toiselle lutukselle,
pudistin Cloomberin tomut jaloistani ja lähdin tieheni."
Herra Fothergill West sanoo, ettei minun tarvitse puhua kaikesta mitä
sittemmin tapahtui, vaan ainoastaan kertoa se mitä minä itse näin.
Minä en ymmärrä hänen syitään — ja olkoon minusta kaukana väittääkseni
etteivät nämä syyt olisi hyviä — mutta tahdon vaan lisätä ettei se mikä
sittemmin tapahtui minua rahtustakaan hämmästyttänyt.
Se oli juuri se jota olin odottanutkin ja sen minä sanoin
kirkkoherrallekin.
Nyt minä olen kertonut kaikki, eikä minulla ole mitään lisättävää eikä
peruutettavaa. Minä olen kiitollinen herra Mathew Clarkille siitä,
että hän kirjoittaa kaikki minun puolestani, ja jos joku haluaa tietää
enemmän, niin olen minä tunnettu ja arvossa pidetty Geclefechaanissa,
ja herra Mc Neil Wigtownissa tietää sanoa, missä minä asun.