Korpraali Rufus Smithistä ja hänen tulostaan Cloomberiin.
Minä koetan esittää kertomukseni niin yksinkertaisin sanoin kuin
mahdollista enkä korista sitä räikeillä väreillä, sillä minä vihaan
kaikkia innostuspyyteitä. Tähän aikaan kohdistuivat kaikki minun
ajatukseni Cloomberin murhetapauksiin eivätkä jokapäiväiset toimeni
ensinkään minua viehättäneet. Jos kävin pellolla tai aholla, näin
Cloomberin valkean, nelinurkkaisen tornin kohoutuvan puitten takaa.
Ja samassa tornin kaunistamassa talossa asui onneton perhe, joka
valvoi ja odotti — mitä? Tämä kysymys piti kaikki ajatukseni ripeässä
toiminnassa vielä sitä enemmän siitä syystä, että se nainen, jota minä
rakastin tuhat kertaa enemmän kuin omaa henkeäni, oli tähän vaaraan
kietoutuneena. Ja ennen kuin voisin arvoituksen selittää, en voinut
ajatella mitään muuta.
Isäni oli saanut talonomistajalta Neapelissa päivätyn kirjeen, jossa
tämä ilmoitti ilmanalan muutoksen vaikutuksesta voivansa paljoa
paremmin ja ettei hän pitkään aikaan ajatellut palata Skotlantiin.
Tämä tieto tyydytti meitä kaikkia, sillä isäni oli huomannut
voivansa hyvästi harjoittaa opinnoitaan Branksomessa, joka sijaitsi
kaukana suurkaupungin melusta ja levottomuudesta. Sisarellani ja
minulla oli vielä enemmän syytä olla tyytyväisiä maalaiskotiimme.
Huolimatta kenraalin kanssa pitämästäni kokouksesta — tai paremmin
sanoakseni sen kokouksen perusteella — oli minulla syytä kahdesti
päivässä käydä Cloomberissa, saadakseni selville että kaikki oli
asianmukaisessa kunnossa. Kenraali oli alussa raivostunut minun
sinne tunkeutumisestani, mutta antoi minulle lopuksi puolinaisen
luottamuksensa, vieläpä pyysi minulta apuakin. Minä tunsin siis olevani
häneen ihan toisessa suhteessa kuin ennen ja toivoin ettei hän enää
äkämystyisi minut nähdessään.
Minä tapasin hänet todellakin muutamaa päivää myöhemmin. Hän
käyskenteli aidan ulkopuolella ja esiintyi minulle kohteliaana,
vaikka ei hän sanallakaan viitannut edelliseen keskusteluumme. Hän
näytti olevan heikkohermoisessa tilassa, sillä hän säpsähti kerran
toisensa jälkeen ja katsoi arasti ympärilleen. Minä toivoin että hänen
tyttärensä oli oikeassa sanoessaan että lokakuun viides päivä oli
kenraalin käännekohta, sillä kun katsoin hänen vapisevia käsiään ja
levottomia silmiään, ymmärsin että ihmisen on mahdoton semmoisessa
tilassa kauemmin elää. Kun minä tarkemmin tutkin aitaa, huomasin että
irtonaiset laudat oli jälleen naulattu paikoilleen, ja vaikka koettelin
koko aidan pitkin pituuttaan, oli minun mahdoton enää löytää irtonaisia
lautoja, joita olisin voinut nykästä paikaltaan.
Useammin paikoin huomasin rakoja, joista näin linnan häämöttävän, ja
kerran näin kehnoissa vaatteissa olevan keski-ikäisen miehen, joka
seisoi ikkunan edustalla. Minä otaksuin että mies oli ajaja Israel
Stakes.
Minä en nähnyt Gabriellaa enkä Mordauntia ja heidän poissaolonsa
huolestutti minua. Minä olin vakuutettu siitä että he tavalla tai
toisella olisivat antaneet minulle jonkun tiedon, jos vaan olisivat
kyenneet sen tekemään. Pelkoni yltyi kun päivä vieri toisensa jälkeen
minun saamatta nähdä heitä tai kuulla heistä mitään.
Eräänä aamuna olin matkalla linnaan saadakseni kuulla uutisia
Gabriellasta. Silloin huomasin äkkiä miehen istumassa kivellä tien
vieressä. Lähemmäksi tultuani näin että hän oli vieras ja hänen
pölyisistä vaatteistaan ja väsyneestä ulkomuodostaan saatoin päättää
että hänellä oli ollut pitkä matka kulettavana. Hänellä oli iso
leivänkappale polvellaan ja hän näytti juuri päättäneen aamiaisensa,
sillä minut huomatessaan harjasi hän murut vaatteistaan ja nousi
seisomaan.
Kun minä huomasin hänen tavattoman pituutensa ja näin hänellä aseen
kädessä, pysyin tien toisella puolella, sillä minä tiesin että köyhyys
synnyttää epätoivoa, ja että liivilläni välkkyvät kellonkahleet
herättäisivät maankiertäjässä suurta kiusausta. Pelkoni toteutui kun
hän astui keskelle tietä ja esti minut käymästä edemmäksi.
"Mitä minä voin tehdä teille, ystäväni", sanoin minä huolettomalla
äänenpainolla, sillä en tahtonut näyttää häntä pelkääväni.
Miehen kasvot olivat mahonginkarvaiset ja limoittuneet ja niissä
oli syvä arpi, joka ulottui suupielestä korvaan asti eikä suinkaan
kaunistanut hänen kasvonpiirteitään. Tukka oli harmaankirjava, mutta
vartalo vielä suora ja joustava, ja nahkalakki, joka oli kallellaan
toisella korvalla, antoi hänelle veitikkamaisen, puoleksi sotilaallisen
ulkonäön. Hän näytti kokonaisuudessaan vaaralliselta veijarilta.
Sen sijaan että olisi vastannut kysymykseeni, tarkasti hän minua
hetkisen sapen karvaisilla silmillään ja painoi paukahduksella
linkkuveitsensä kiinni.
"Tehän olette pahanpäiväinen maitoleuka, eikä minun tarvitse siis
teitä pelätä", sanoi hän. "Paisleyssä pistettiin minut putkaan ja
samoin tehtiin Wigtownissa, mutta jos joku tästä lähtien kajoaa minuun
käpälällään, niin saa hän syytä muistaa korpraali Rufus Smithiä!
Skotlanti on todellakin kaunis maa, jossa ei rehellinen mies saa pyytää
työtä hätyyttämättä."
"Minusta tuntuu ikävältä nähdä vanha sotilas niin kurjissa
olosuhteissa. Missä rykmentissä te silloin palvelitte?"
"Minä palvelin tykistössä. Hiisi vieköön! Nyt olen kohta kuudenkymmenen
ja saan ainoastaan kurjan eläkkeeni, joka nousee 38 puntaan vuodessa. —
eivätkä nämä rahat riitä edes olueeseen ja tupakkaan."
"Minusta tuntuu siltä että niinkin suuri summa on hyvä apu vanhuuden
päivinä."
"Vai niinkö todellakin luulette", sanoi hän ilvenaurulla ja asetti
päivän polttamat kasvonsa hyvin likelle minun kasvojani. "Kuinka
paljoksi arvioitte minun arpeni? Ja miksi arvioitte maksan, joka on
muuttunut sieneksi ja vilutaudin, joka tulee itätuulesta? Voiko tuo
mitätön summa korvata kaikki nämä viat?"
"Tässä maanpaikassa asuu yksinomaan köyhää kansaa", vastasin minä. "Jos
te asetutte tänne asumaan niin pidetään teitä rikkaana."
"Tällä paikalla ollaan köyhiä ja heillä on köyhäin tavat", sanoi hän,
vetäen taskustaan mustan piipun, jota hän rupesi täyttämään tupakalla.
"Minä tiedän kuinka eletään, ja jos minulla on ropo taskussani, niin
tahdon käyttää sen oikealla tavalla. Minä olen taistellut maani
puolesta, mutta maani on tehnyt kirotun vähän minun hyväkseni.
Minulla on halu mennä venäläisten puolelle. Minä osaan näyttää heille
tien Himalajan poikki paikassa, jossa eivät afghanilaiset eivätkä
brittiläiset voi estää heitä. Mitä luulisitte Venäjän keisarin antavan
minulle salaisuudestani?"
"Vanhan sotilaan ei sovi leikilläkään semmoista puhua. Minä häpeän
teidän puolestanne", sanoin minä ankaralla äänenpainolla.
"Leikilläkö", huudahti hän kiroten. "Olisin tehnyt sen jo useampia
vuosia sitten, jos tilaisuus olisi ollut tarjona. Skobelella oli paras
koko joukosta, mutta nyt on häntä mahdoton lähestyä. Mutta tuota
kaikkea ei meidän nyt tarvitse juuria. Ainoa asia, jota teiltä tahdon
kysyä, on tämä: Oletteko koskaan kuullut puhuttavan miehestä, jonka
nimi on Heatherstone? Hän oli erään Bengaalin rykmentin ylipäällikkönä.
Minulle kerrottiin Wigtownissa että hän asuisi täällä puolessa."
"Hän asuu tuolla talossa", sanoin minä ja osotin Cloomberin valkoista
tornia. "Kun käytte kappaleen matkaa tietä, tulette pian käytävälle.
Mutta minä tahdon huomauttaa teille ettei kenraali mielellään ota
vastaan vieraita."
Viimeinen osa puhettani meni korpraali Rulus Smithiltä hukkaan, sillä
samassa silmänräpäyksessä kun minä mainitsin ajoportin lähti hän hurjaa
vauhtia tiehensä. Hänen kulkunsa oli merkillisintä mitä koskaan olen
nähnyt, sillä hän laski oikean jalkansa maahan ainoastaan yhden kerran
sillä aikaa kun hän vasemmalla jalallaan otti kuusi askelta.
Siinä seisoessani ja hänen menoaan katsellessani olin niin hämmästynyt,
etten joutanut ajattelemaan niitä vakavanluonteisia seurauksia,
jotka johtuisivat tämän raakamaisen miehen ja kiivasluonteisen.
heikkohermoisen kenraalin yhtymisestä. Minä seurasin siitä syystä
ukkoa, joka hyppi minun edelläni ikäänkuin iso, kömpelö lintu, ja
saavutin hänet ristikkoportin edustalla, jossa hän seisoi ja katsoi
sisään rautasalkojen välistä.
"Hän on vanha viisas kettu", sanoi hän minulle ja nyökäytti päätään
linnaan päin. "Hän on syvä kuin meren hiekka. Onko tuo huone tuolla
hänen omansa?"
"Se on hänen huoneensa", vastasin minä ja jatkoin:
"Minä kehotan teitä käyttäytymään kohteliaasti, jos joudutte puhumaan
kenraalin kanssa. Hän ei kärsi nenäkkäisyyksiä, tahdon sanoa."
"Te olette oikeassa. Hän piti aina pintansa. Mutta eikö hän tule tuolta
lehtikäytävää?"
Minä katsahdin portista sisään ja huomasin kenraalin, joka riensi meitä
vastaan, sillä hän oli luultavasti kuullut äänemme. Mutta lähemmäksi
tultuaan pysähtyi hän toisinaan ikäänkuin ei olisi tietänyt menisikö
eteenpäin vai kääntyisikö takaisin.
"Hän tunnustelee", kuiskasi korpraali käheästi naurahtaen. "Hän pelkää,
ja minä tiedän hänen pelkonsa syyn. Ukko ei mielellään tahdo mennä
satimeen."
Korpraali nousi äkisti varpailleen, pisti kätensä rautaristikkojen
väliin ja huusi rämeällä äänellä:
"Tulkaa vaan, urhollinen päällikköni! Tulkaa! Rannikko on puhdas eikä
yhtään vihollista ole näkyvissä."
Tuttavallinen puhuttelu vaikutti tyynnyttävästi kenraaliin, sillä
hän tuli suoraa päätä meitä kohden, vaikka minä hänen kasvojensa
hohteesta huomasin että hänen mielenmalttinsa oli kiehumapisteessä.
Minut huomattuaan hän sanoi: "oletteko te täällä, herra West? Mitä te
tahdotte ja miksi olette tuonut tämän miehen tänne?"
"En minä ole häntä tuonut", vastasin minä, tuntien itseni loukatuksi
ajatellessani että hän piti minut vastuullisena kiertolaisen
läsnäolosta. "Minä tapasin hänet tiellä vähän matkan päässä täältä. Hän
kysyi missä te asutte ja minä näytin hänelle paikan. Mitä minuun tulee,
en ole koskaan ennen nähnyt häntä."
"Mitä te tahdotte?" kysyi kenraali ärmeästi ja kääntyi seuralaiseeni.
"Minä olen vanha kuningattaren palveluksessa ollut tykkimies, ja kun
kuulin teistä puhuttavan Indiassa, ajattelin että te mahdollisesti
ottaisitte minut tallirengiksenne tai puutarhanhoitajaksenne taikkapa
antaisitte minulle jonkun muunkin paikan, jos teillä on joku avoinna."
Entinen korpraali puhui vinkuvalla äänellä ja otti nöyrästi lakin
päästään. Kaikki rohkeus ja tunkeilevaisuus, joka ennen oli hänessä
esiintynyt, oli nyt ikäänkuin puhallettu pois.
"On ikävää etten ole tilaisuudessa tarvitsemaan palvelustanne", vastasi
kenraali välittämättömästi.
"Antakaa minulle edes vähä apua, että voisin jatkaa matkaani", sanoi
kerjäläinen matelevaa nöyryyttä osottavalla äänellä. "Ettehän tahtone
vanhan toverin joutuvan hunnikolle. Minä olin mukana, kun Kabul
valloitettiin."
Kenraali ei vastannut, vaan katsoi tuikeasti pyytäjään.
"Minä olin teidän mukananne Ghuzneessa, kun maanjäristys särki
suojahaudat ja me näimme neljäkymmentätuhatta afghanilaista
pyssynkantamän päässä meistä. Jos kysytte minulta tarkemmin tätä
asiaa, niin huomaatte etten minä valehtele. Kaikki tämä tapahtui
nuoruudessamme, ja nyt. kun olemme vanhentuneet asutte te hienossa
huoneessa, eikä minulla ole ruokaa eikä kattoa pääni suojana. Tuo
tuommoinen ei ole oikeaa. Vai mitä te luulette?"
"Minä luulen että te olette häpeämätön kähnys". vastasi kenraali. "Jos
te olisitte ollut kunnon sotilas, ei teidän koskaan olisi tarvinnut
pyytää apua. Minä en anna teille ropoakaan."
"Ainoastaan yksi sana lisää, herra kenraali", huudahti mies, sillä
toinen kääntyi jo pois. "Minä olen ollut Terada-solassa."
Vanha kenraali kääntyi niin äkisti kuin pistoolin luoti olisi häneen
sattunut.
"Mitä — — — mitä te tarkoitatte", sopersi hän.
"Minä olen ollut Teradan läheisessä solassa ja siellä tullut tuntemaan
miehen, jonka nimi oli Choolab Shah."
Viime sanat kuiskasi hän matalalla äänellä, pilkallisesti nauraen.
Hänen lausuntonsa vaikutti tavattomasti kenraaliin. Hän horjui, ja
hänen kellertävät kasvonsa muuttuivat harmaan kalpeiksi. Hetkeen aikaan
oli hänen mahdoton saada sanaa suustaan. Hän veti raskaan hengähdyksen
ja sanoi viimein:'
"Choolab Shah! Kuka te olette, joka tunnette hänet?"
"Tarkastakaa minua vielä kerta. Teidän näkönne ei ole niin terävä kuin
viisikymmentä vuotta sitten", sanoi maankiertäjä.
Kenraali katsoi pörrötukkaista kiertolaista tarkasti. Viimein näytti
hän pääsevän selville.
"Tuhat tulimmaista! Tehän olette korpraali Rufus Smith". puhkesi hän
puhumaan.
"Viimeinkin olette osannut oikeaan", sanoi hän täyttä kurkkua nauraen.
"Minä juuri arvelin, kuinka kauan kestäisi ennen kuin tuntisitte minut.
Mutta ennen kaikkea pyydän teidän avaamaan portin. On vaikeaa puhella,
kun rautaristikko on välissä. Menettely muistuttaa liian paljon
kymmenminuuttikäyntiä koppivankien puheilla."
Kenraali, joka vielä näytti kiihoittuneelta, irroitti salvat
heikkohermoisilla vapisevilla käsillään. Minä luulin kuitenkin että
korpraali Rufus Smithin tunteminen oli tyynnyttänyt häntä, vaikka ei
hän juuri näyttänyt iloiselta tämän käynnistä.
Heti portin avattuaan hän sanoi:
"Minä olen usein tuuminut, olisitteko te elävä vai kuollut, mutta en
koskaan odottanut saavani teitä enää nähdä. Kuinka te olette voinut
kaikkina näinä pitkinä vuosina?"
"Kuinka minä olen voinut", toisti korpraali tylyllä äänellä. "Enimmän
aikani olen ollut kohtalon varassa. Kun saan kolikkoni, ostan heti
väkiviinaa, ja niin kauan kun tämä kestää voin jotakuinkin hyvin. Kun
olen kaikki ryypännyt, lähden seikkailulle sekä siinä toivossa että
saisin silloin tällöin rovon että saisin selville missä te olette."
"Te saatte suoda anteeksi, West, että me näin puhumme toisillemme
yksityisasioista", sanoi kenraali ja kääntyi minuun, sillä minä olin
juuri poistumaisillani. "Älkää vielä menkö. Te tiedätte jo asiasta
jotakin, ja eräänä päivänä tullee teistä meidän liittolainen."
Korpraali Rufus Smith katseli minua hämmästyksellä.
"Mistä se tulee että hän yhdistyy meihin?" sanoi hän.
Kenraali muutti äänensä matalammaksi ja sanoi sukkelaan.
"Hän on minun naapureitani ja on luvannut — tarpeen vaatiessa — auttaa
meitä."
Tämä selitys lisäsi pitkän muukalaisen hämmästystä. Hän katseli minua
hämmästyksellä ja sanoi:
"Mitään semmoista en ole koskaan ennen kuullut puhuttavan."
"Sanokaa minulle, korpraali Smith, koska nyt kerran olette minut
tavannut, mitä te haluatte."
"Kaikkea. Minä tahdon katon pääni suojaksi, vaatteita ruumiilleni ja
ruokaa niin riittävästi että saan syödä vatsani täyteen. Ja ennen
kaikkea tahdon paloviinaa."
"Minä otan teidät huoneeseeni ja teen kaikki voitavani teitä
auttaakseni", sanoi kenraali pitkäveteisesti. "Mutta sen minä teille
sanon, Smith, että sotakuri on otettava huomioon. Minä olen kenraali
ja te olette korpraali. Minä olen isäntä ja te olette palvelija. Älkää
salliko minun useammin kuin kerran muistuttaa teitä siitä asiasta."
Kiertolainen ojensi vartalonsa koko pituudelleen ja teki sotilaallisen
tervehdyksen.
"Minä voin käyttää teitä puutarhurina ja lähettää pois sen miehen, joka
nyt hoitaa puutarhaa. Mitä paloviinaan tulee, saatte sitä rajoitetun
määrän, mutta ette tippaakaan enempää. Me emme ole juoppoja tässä
talossa."
"Ettekö te itse käytä opiumia tai paloviinaa, herra", kysyi korpraali
Rufus Smith.
"En kumpaakaan", vastasi kenraali päättävästi.
"Kaikki mitä minä tahdon sanoa on se että te olette osottanut suurempaa
rohkeutta kuin minä. Jos minun yö toisensa jälkeen täytyisi kuulla mitä
te kuulette enkä saisi tippaakaan väkevää sydämeni virkistykseksi, niin
luulen että minä viimein tulisin hulluksi."
Kenraali Heatherstone teki kädellään merkin ikäänkuin olisi pelännyt
miehen puhuvan liian paljon.
"Minä kiitän teitä, herra West, siitä että seurasitte tätä miestä minun
portilleni", sanoi hän, "Minä en soisi vanhan toverin, vaikka hän
onkin minua melkoisesti alempiarvoinen, joutuvan hunnikolle. Se seikka
etten alussa tahtonut hänestä tietää, tuli siitä etten luullut häntä
todellisuudessa siksi mieheksi, joksi hän itsensä sanoi. Menkää nyt
linnaan, korpraali. Minä tulen heti jälestä."
"Senkin kurja paholainen", sanoi hän kun tulokas hyppien meni
lehtikujaa. "Hän sai sääreensä luodin, joka särki luut, ja tuo
itsepäinen hupsu ei sallinut lääkärien poistaa jalkaa. Minä muistan
hänet niin hyvin kun hän oli nuori sotilas Afghanistassa. Hän ja minä
teimme yhdessä muutamia omituisia seikkailuja, joista kerran puhun
teille. Minä säälin ja tahdon mielelläni auttaa häntä. Kertoiko hän
jotakin minusta ennen kuin minä tapasin teidät?"
"Ei sanaakaan", vastasin minä.
"Vai niin", vastasi kenraali huolimattomasti mutta äänellä, joka osotti
helpotusta. "Minä luulin että hän olisi sanonut jotakin vanhoista
ajoista. Nyt minun täytyy mennä häntä hakemaan, tai muuten palvelijat
säikähtyvät. Hän ei juuri ole mikään kauneuden perikuva. Hyvästi!"
Vanhus viittasi minulle kädellään ja lähti kiireesti etsimään uutta
puutarhuria. Minä kiersin aitaa ja kurkistelin kaikista raoista, mutta
en voinut nähdä ainoatakaan jälkeä Mordauntista tai hänen sisarestaan.
Tultuani niin pitkälle että olen kertonut korpraali Rufus Smithin
tulon, olen päässyt lopun alkuun. Minä olen kertonut syyn miksi
matkustimme Wigtownshireen, Heatherstonen perheen tulosta Cloomberiin
ja monista merkillisistä tapahtumista, jotka alussa herättivät meidän
huomioa mutta sittemmin harrastusta, ja minä olen lyhyesti esittänyt ne
syyt, jotka saattoivat minut ja sisareni kenraalin ja hänen perheensä
lähempään yhteyteen.
Minä en usko saavani tätä parempaa tilaisuutta jättää kertomuksen
jatkamista niitten tehtäväksi, jotka tiesivät jotakin siitä mitä
tapahtui Cloomberin seinäin sisällä, minun tarkastaessani useampana
kuukautena linnaa ulkoapäin.
Tässä esiintyvät kahden henkilön kirjoittamat tosiasiat eivät
semmoisinaan ole niin valaisevia, mutta vahvistavat kuitenkin minun
omia kokemuksiani.
Ajaja Israel Stakes ei osannut lukea eikä kirjoittaa, mutta
Stoneykirkin presbyteriläinen pappi Mathew Clark on kirjoittanut
hänen sanelunsa mukaan. Israel todisti sitten kirjoituksen
sisällyksen nimensä kohdalle piirtämällään ristillä. Minä luulen että
kunnianarvoinen kirkkoherra on vähän parannellut esitystä, seikka,
josta minä olen pahoillani, sillä esitys olisi varmaankin ollut mieltä
kiinnittävämpi, jos se olisi ollut sanatarkka.
Siinä esiintyy kumminkin vielä Israelin persoonallisuuden jälkiä ja
sitä voidaan pitää hänen näkemäinsä ja kuulemainsa tarkkana esityksenä,
hänen ollessaan kenraali Heatherstonen palveluksessa.