Miten minä tulin kuulumaan Cloomberin varusväkeen.
"Mene huoneeseesi, tyttö!" huudahti kenraali käheällä ja kovalla
äänellä.
Hän astui meidän väliin ja osotti käskeväisenä linnaa. Hän seisoi
liikkumattomana, kunnes Gabriella poistui aidan sisäpuolelelle,
heitettyään ensin minuun kauhistuksen silmäyksen. Sitten kääntyi
hän minuun niin raivoisan näköisenä että minä astuin pari askelta
taaksepäin ja tartuin lujasti tammisauvaani.
"Te — — — te — — —"
Hän kosketti kädellään kurkkuunsa ja sylkäsi, ikäänkuin olisi ollut
tukehtumaisillaan raivoonsa. Sitten hän jatkoi:
"Te olette uskaltanut tunkeutua minun yksityiselle alueelleni.
Luuletteko että tämä aita pystytettiin tähän siinä tarkoituksessa
että kaikki maan heittiöt kokoontuisivat tänne! Te olette ollut hyvin
likellä kuolemaa, herraseni. Ette tule koskaan sitä niin likelle kuin
elämänne lopussa. Katsokaa tätä!"
Hän veti esiin pienen pistoolin povitaskustaan.
"Jos te", jatkoi hän, "olisitte mennyt tästä aukosta sisälle ja
laskenut jalkanne minun alueelleni, ette koskaan enää olisi saanut
nähdä päivän valkeutta. Minä en tahdo olla missään roistojen
yhteydessä. Minä tiedän miten semmoisia heittiöitä on kohdeltava,
olkoot he sitten mustia tai valkeita."
"Minä en tarkoittanut tänne tulollani mitään pahaa ja tiedän etten ole
ansainnut semmoista vihanpurkausta teiltä. Sallikaa minun huomauttaa
että te vielä pidätte pistoolianne minuun tähdättynä, ja koska kätenne
vapisee, on hyvin mahdollista että pistooli laukeaa. Jos ette käännä
torvensuuta alaspäin, niin täytyy minun itsepuolustuksekseni lyödä
teitä käsiranteelle sauvallani."
"Miksi kaikkien perkeleitten nimessä te sitten olette tänne tullut",
kysyi hän tyynemmällä äänellä ja pisti aseen taskuunsa. "Eikö
herrasmies saa täällä elää rauhassa ja levossa teidän tarvitsematta
käydä ympäri taloa nuuskimassa? Oletteko oman etunne tähden tänne
tullut? Ja miten te olette tullut tuntemaan minun tyttäreni ja mitä
olette koettaneet häneltä tiedustella? Ettehän te tullut tänne
tilapäisesti."
"En", vastasin minä rohkeasti, "minä en ole tilapäisesti tänne tullut.
Minä olen useampia kertoja tavannut tyttärenne ja ymmärrän pitää hänen
oivallista luonnettaan arvossa. Me olemme menneet kihloihin, ja minä
olen tullut tänne siinä varmassa päätöksessä että saisin tavata hänet."
Olin odottanut että kenraali joutuisi äärimmäiseen raivoonsa, mutta
sen sijaan päästi hän pitkäveteisen vihellyksen ja nojautui sitten
naurahdellen aitaan.
"Englantilaiset mäyräkoirat leikkivät mielellään tarhakäärmeitten
kanssa", huomautti hän lopuksi. "Kun me olimme ottaneet muutamia
semmoisia koiria mukaamme Indiaan, juoksentelivat ne ympäri ruoikossa
ja rupesivat vaanimaan, kun näkivät eläimen, jonka luulivat
tarhakäärmeeksi. Mutta se olikin myrkyllinen käärme, ja koiraraukat
saivat rangaistuksensa tyhmänrohkeasta menettelystään. Minä uskon että
te joudutte samaan pulaan, jos ette ole varoillanne."
"Mutta eihän tarkoituksenne ole valehdella omasta tyttärestänne,"
puhkesin minä puhumaan, suuttumuksesta punastuen.
"Gabriella on kunnon tyttö", vastasi hän huolettomasti. "Mutta tahdon
teille sanoa etten suosita ketään nuorta miestä avioliiton siteellä
yhdistymään minun perheeseeni. Minä pyydän teidän kuitenkin minulle
sanomaan, mistä se tuli ettei minulle ole mitään puhuttu siitä asiasta,
joka on teidän välillä tapahtunut."
"Minä pelkäsin että te erottaisitte meidät, sillä minä ymmärsin
että olisi viisainta olla täysin rehellinen. On mahdollista että
me erehdyimme. Mutta ennen kuin teette ratkaisevaa päätöstä pyydän
huomauttaa teille että hänen ja minun onneni ovat vaarassa. Teidän
vallassanne on erottaa meidät toisistamme, mutta mieltämme ja
rakkauttamme ette koskaan voi muuttaa."
"Ette tiedä mitä te pyydätte", sanoi kenraali suopeammalla äänellä kuin
hän ennen oli puhunut. "Ei yksikään ihminen voi rakentaa siltaa sen
kuilun yli, joka erottaa teidät minun perheestäni."
Kaikki vihan merkit olivat hänestä nyt kadonneet, ja koko hänen
käytöstapansa osotti pilkallista iloisuutta.
Minun perheylpeyteni nousi näitten sanojen vaikutuksesta.
"Kuilu ei lienekään niin suuri kuin te luulitte", vastasin minä
kylmästi. "Minä en ole mikään pölkkypää, vaikka asunkin syrjäisessä
paikassa. Minä olen jaloa syntyperää, ja äitini oli Buchan Buchanin
suvusta. Minä vakuutan teille ettei arvoerotus meidän välillä olekaan
niin tavattoman suuri."
"Te ymmärrätte minua väärin", vastasi kenraali. "Teille itsellenne
olisi sopimatonta naida hänet. Löytyy syitä, joitten perusteella on
välttämätöntä että tyttäreni elää ja kuolee naimattomana. Te ette
toimisi oman etunne mukaisesti, jos ottaisitte hänet vaimoksenne."
"Minä osaan itse parhaiten arvostella omia asioitani ja etujani.
Kun te ensin olette esittänyt syynne, olen minä tyynellä mielellä
tulevaisuuteeni nähden, sillä minä vakuutan teille että suurin
toivomukseni tässä maailmassa on naida se tyttö, jolle olen
antanut rakkauteni. Jos tämä minun eduistani epäileminen on ainoa
vastaväitteenne, jonka voitte tehdä meidän yhdistystä vastaan, niin
täytyy teidän lopuksi kumminkin antaa suostumuksenne, sillä se vaara,
johon minä hänet naimalla voin joutua, merkitsee vähän elämänonneeni
verrattuna."
"On helppoa uhitella vaaraa niin kauan kun ei tiedä mitä laatua se on",
vastasi vanha sotilas ja hymyili minun innostukselleni.
"Mitä laatua vaara siis on", kysäsin minä ankarana. "Ei mikään
maallinen vaara voi erottaa minua Gabriellasta. Sallikaa minun tietää
kaikki ja pankaa minut sitten vasta koetukselle."
"En, en, se ei voi tapahtua."
Hän huokasi ja sanoi sitten miettivästi ikäänkuin itsekseen:
"Poika rohkea ja näyttää kunnolliselta. Me voimme ehkä käyttää häntä."
Hän katsoa tuijotti kauan eteensä, mutisten sanoja, joita en voinut
ymmärtää. Hän näytti kokonaan unohtaneen minun paikalla oloni.
"Kuulkaa, West", sanoi hän viimein. "Te saatte antaa anteeksi sen
ankaruuden, jota minä hetkinen sitten osotin teille. Jo toisen kerran
pyydän minä teiltä anteeksi samaa virhettä. Se ei enää saa tapahtua.
Epäilemättä näytän minä jotakuinkin kummalliselta halutessani elää
maailmasta erotettuna mutta tämä haluni perustuu tosisyihin. Minä
pelkään että tähän linnaan joskus tehdään hyökkäys. Jos niin tapahtuu,
saanenko odottaa teiltä apua?"
"Te saatte turvallisesti luottaa minuun."
"Jos te joskus saatte minulta kutsun, jos ainoastaan kirjoitan sanat
'Tulkaa' tai 'Cloomber', niin te ymmärrätte että minä vetoan apuunne.
Ja tuletteko viipymättä vaikka sydänyöllä?"
"Sen minä teen ihan varmaan", vastasin minä ja lisäsin: "Mitä laatua on
se vaara, jota te pelkäätte?"
"Ette voita mitään sen tietämisellä. Ette edes ymmärtäisi sitä, jos
minä sanoisin teille kaikki. Minä sanon nyt hyvästi, sillä olen liian
kauan viipynyt teidän seurassa. Muistakaa että minä pidän teidät
Cloomberin varusväkeen kuuluvana."
Kun hän oli poistumaisillaan, huomautin minä äkkiä:
"Minä toivon ettette suutu tyttärellenne siitä mitä minä olen teille
kertonut. Minun tähteni hän vitkasteli puhumasta teille kaikkia."
"Minä en ole perheeni keskuudessa semmoinen peto kuin te näytätte
luulevan", sanoi hän kylmästi, hymyillen omalla käsittämättömällä
tavallaan. "Mitä avioliittoehdotukseen tulee, tahdon ystävänä kehottaa
teitä jättämään se sikseen. Mutta kaikessa tapauksessa minä vaadin
että te nykyään jätätte sen kokonaan syrjään. On mahdoton sanoa minkä
odottamattoman käänteen kohtalomme voi saada."
Hän meni puistoon ja oli pian kadonnut puitten väliin.
Siten päättyi se merkillinen kokous, jonka alussa vieras mies oli
ojentanut pistoolin minun rintaani vastaan, mutta lopuksi kuitenkin
tunnustanut mahdolliseksi että minusta sittenkin voisi tulla hänen
vävynsä.
Tuskin tiesin mitä olisin ajatellut. Luultavaa oli että hän tarkasti
valvoisi tytärtään estääkseen meitä tapaamasta toisiamme. Mutta kun
minä viimein ajatuksiini vaipuneena lähdin kotimatkalle, tulin siihen
vakuutukseen että minun ja kenraalin yhtyminen pikemmin oli meille
edullista kuin päinvastoin.
Mutta mitähän minun tulisi ajatella tästä vaarasta, joka tuntui
niin olemattomalta ja näytti esiintyvän kaikkialla? Kuinka tahansa
aivojani vaivasinkin, en voinut saada selville kenraalin omituisen
käytöksen syytä. Yksi tosiseikka löytyi, jolla minusta näytti
olevan merkityksensä. Sekä isä että poika olivat eri tilaisuuksissa
vakuuttaneet minulle etten minä ymmärtäisi heitä, vaikka he puhuisivat
minulle kaikki. Miten ihmeellinen ja eriskummallinen täytyykään sen
vaaran olla, jota tuskin voidaan ymmärrettävällä kielellä ilmaista!
Minä kohotin käteni yön pimeydessä ennen kuin tänä iltana menin
levolle, ja vannoin ettei yksikään ihminen eikä perkele voisi heikontaa
minun rakkauttani siihen tyttöön, jonka viattoman sydämen olin
onnistunut voittamaan.