V.

Ystävyys- ja rakkausliitto.

Toivon etteivät lukijani pidä minua liian uteliaana, kun kerron että

minä seuraavina päivinä ja viikkoina yhä enemmän kiinnitin huomioni

kenraali Heatherstoneen ja siihen salaisuuteen, joka häntä ympäröitsi.

Turhaan koetin ankaralla työllä kääntää ajatukseni toiselle suunnalle.

Mitä tahansa teinkin, työskentelivät kuitenkin ajatukseni tuon

Cloomber Hallissa asuvan salaperäisen perheen asioissa. En koskaan

saattanut mennä puistoon johtavan ristikkoportin ohi pysähtymättä ja

ajattelematta sitä salaisuutta, joka aukaisemattomalla teljellä oli

suojeltu minun tunkeilevaisuudeltani. Mutta kaikista aprikoimisistani

huolimatta en kuitenkaan voinut tehdä mitään johtopäätöstä, jota olisin

voinut käyttää apunani selvittääkseni sitä salaisuutta, joka oli

kätkeytyneenä linnanmuurien takana.

Kerran illalla oli sisareni tehnyt pitemmän kävelyretken. Kotiin

tultuaan sanoi hän:

"John, oletko tänä iltana huomannut Cloomber Hallia?"

"En", vastasin minä ja panin kädestäni kirjan, jota olin lukenut. "En

sitten kun samana muistettavana iltana, jolloin kenraali ja herra Mc

Neil matkustivat sinne tutkimaan paikkaa."

"Tahdotko panna hatun päähäsi, John, ja seurata minua pienelle

kävelymatkalle?"

Minä huomasin helposti että sisareni oli tunteissaan.

"Mitä on tekeillä", kysäsin minä levottomana. "Eihän vanha linna liene

syttynyt palamaan? Sinä näytät niin vakavalta että kenties Wigtown on

liekkien vallassa."

"Ei, niin huonosti eivät asiat ole", vastasi hän hymyillen. "Mutta tule

nyt, Jack, mukaani. Minulla on jotakin sinulle näytettävää."

Minä olin aina pidättäytynyt kertomasta sisarelleni mitään

huolestuttavaa, eikä hänellä siis ollut aavistustakaan siitä millä

mielenkiinnolla minä olin seurannut naapureitamme. Hänen toivomustaan

täyttääkseni otin hattuni ja seurasin häntä pimeään. Hän kävi minun

edelläni pientä polkua, joka vei ahon poikki ja pian me tulimme

ylänteelle, josta näimme linnan. Sitä eivät enää varjostaneet sen

ympärille istutetut hongat.

"Näetkö?" kysyi sisareni ja pysähtyi.

Cloomber oli mäen alapuolella räikeästi valaistuna. Alikerroksessa

näkyi tulitus ikkunaluukkujen raoista, mutta kaikkien ylempien

kerrosten ikkunoista aina tornin huippuun asti loisti räikeä valo, joka

oli niin huikaiseva että minä alussa luulin huoneen palavan. Mutta

sitten huomasin loistavan tulituksen syntyvän siitä että lamppuja

oli järjestelmällisesti sijoitettu joka paikkaan yltäympäri koko

rakennuksen.

Tuntui omituiselta ajatella että useimmat näistä räikeästi valaistuista

huoneista olivat asumattomia ja että muutamat niistä vielä olivat

kalustamattomia. Emme nähneet suuressa rakennuksessa ainoatakaan

ihmisolentoa — ainoastaan kirkkaan, kellertävän valon, joka virtasi

ikkunoista. Minä seisoin syvämietteisenä katsellen näkymöä, kun kuulin

nyyhkytystä vierestäni.

"Mikä sinua vaivaa rakas Ester", sanoin minä ja käännyin sisareeni.

"Minä tunnen niin kauheasti pelkääväni. Oi John. John, auta minua

kotia! Minä pelkään."

Hän nojasi raskaasti käsivarteeni ja minä huomasin että hän oli

menehtymäisiliään pelosta.

"Eihän täällä ole mitään pelkäämistä", sanoin minä rauhoittavalla

äänenpainolla. "Ei sinulla ole mitään pelättävää. Mikä sinua niin on

säikäyttänyt?"

"Minä pelkään heitä, John. Minä pelkään Heatherstoneja. Miksi he joka

ilta valaisevat huoneensa tällä tavalla? Olen kuullut useammilta

henkilöiltä että he aina niin tekevät. Ja miksi tuo vanha mies juoksee

kuin säikähtynyt jänis niin pian kuin joku lähestyy häntä? Tässä

menetystavassa on jotakin kolkkoa, joka peloittaa minua."

Minä koetin tyynnyttää häntä minkä osasin ja saatoin hänet kotia

sekä annoin hänelle virkistävää juomaa ennen kuin hän meni levolle.

Pelosta että kiihottaisin häntä vältin puhumista Heatherstoneista.

eikä hän itsestään puuttunut tähän keskusteluaineeseen. Kuulemastani

tein sen johtopäätöksen että hän jonkun ajan jo itsekseen oli

pitänyt naapureitamme silmällä ja että hänen hermonsa siten olivat

heikontuneet. Minä ymmärsin ettei linnan valaistus ollut ainoa syy

miksi hänen mielensä oli niin kuohuksissa. Nyt minä tiedän että olin

oikeassa ja että sisarellani oli vielä suurempi syy kuin minulla luulla

että jotakin erinomaista oli tekeillä Cloomber Hallissa.

Huomiomme kiintyi ensin kenraaliin ja hänen perheeseensä

uteliaisuudesta mutta pian sattui tapauksia, jotka saattoivat meidät

lähemmin tutustumaan muukalaisten vaiheisiin.

Mordaunt oli käyttänyt hyväkseen minun kutsumustani tulla herran

taloon ja toi kauniin sisarensa usein mukanaan. Me neljä nuorta teimme

pitkiä vaellusretkiä aholle, ja kun ilma oli kaunis, purjehdimme

merelle. Semmoisissa tilaisuuksissa olivat veli ja sisar yhtä iloisia

ja vallattomia kuin kaksi lasta. Heistä oli suurta huvitusta päästä

ulos tuosta kolkosta vankilasta ja nähdä ystävällisiä ja osanottoisia

kasvoja ympärillään.

Tapahtui niinkuin usein tapahtuu nuorten seurustellessa. Tuttavuus

muuttui ystävyydeksi ja ystävyys rakkaudeksi. Gabriella istuu nyt

sivullani tätä kirjoittaessani, ja hän on yksimielinen minun kanssani

siinä suhteessa että niin rakkaalta kuin tämä aine meistä itsestämme

tuntuukin, niin on sen luonne kuitenkin liian persoonallista laatua

voidakseen kiinnittää muitten huomiota.

Riittää siis kun sanon että Mordaunt Heatherstone muutamia viikkoja

meidän ensi yhtymisen jälkeen oli voittanut rakkaan sisareni sydämen ja

että Gabriella oli antanut minulle sen uskollisuuslupauksen, jota ei

edes kuolema pysty rikkomaan.

Minä olen ainoastaan lyhyesti viitannut siihen siteeseen, joka yhdisti

molemmat perheet, sillä kenraali Heatherstone näyttelee kertomukseni

pääosaa. On siis kylliksi kun mainitsen että veli ja sisar kihlauksemme

jälkeen useammin kuin ennen tulivat Branksomeen ja että he toisinaan

saivat viettää meillä koko päivän, kun asiat vaativat kenraalin

matkustamaan Wigtowniin tai kun luuvalo pidätti hänet huoneessa. Isämme

jakoi meidän ilomme, sillä ei meillä ollut mitään salattavaa häneltä,

ja hän piti kenraalin lapset jo ominaan.

Toisinaan oli Mordauntin ja Gabriellan mahdoton isänsä levottoman

luonteen tähden päästä pois linnasta. Vanhus seisoi toisinaan itse

vartijana ristikkoportilla tai käveli edestakaisin lehtikäytävällä,

ikäänkuin olisi pelännyt jonkun asiaan kuulumattoman henkilön tahtovan

tunkeutua puistoon. Kun minä joskus iltasin menin Cloomber Hallin

ohi, näin kenraalin pitkän vartalon lehtikujassa tai huomasin hänen

kylmän katseensa, joka sattui minuun, kun hän oli asettunut vartioimaan

ristikkoportille. Semmoisissa tilaisuuksissa surkuttelin minä häntä

kaikesta sydämestäni. Kukapa olisi uskonut että tämä säikähtynyt olento

kerran oli ollut urhokas upseeri, joka oli taistellut maansa puolesta

ja saanut voiton? Vanhan miehen valppaudesta huolimatta saimme me

kuitenkin usein tavata hänen lapsensa. Heti linnan takana oli paikka,

jossa aita oli niin huolettomasti tehtyä että vaikeudetta saattoi

poistaa siitä kaksi lautaa ja siten syntyi leveä aukko. Täten saimme

me tilaisuuden pitää monta salaista kokousta, jotka luonnollisesti

olivat hyvin lyhyitä, koska kenraali oli liian tuskallinen voidakseen

pysyä pitemmän aikaa samalla paikalla. Kuinka elävänä onkaan yksi

näistä salaisista kokouksista muistissani! Minä muistan että kun

kävin ruohoston poikki, oli se märkää, sillä aamulla oli satanut.

Gabriella odotti minua ihan aidan ulkopuolella orapihlajan vieressä.

Siinä seisoimme käsi kädessä katsellen ahoa ja aaltoilevaa merta.

Kaukana luoteessa välkkyi aurinko Throstonin korkealla huipulla.

Seisomapaikaltamme saatoimme nähdä matkalla Belfastiin olevien

höyrylaivojen savun.

"Eikö tämä ole ihanaa", huudahti Gabriella, tarttuen molemmin käsin

minun käsivarteeni. "Oi, John, kunpa me voisimme näitten aaltojen

harjalla purjehtia pois ja jättää kaikki surumme rannalle!"

"Mitkä ovat ne surut, joista tahtoisit päästä", kysyin minä. "Etkö

tahtoisi mainita minulle niitä, että voisin auttaa sinua niitä

kantamaan?"

"Minulla ei ole sinulta mitään salattavaa, John", vastasi hän.

"Niinkuin hyvin tiedät on isämme kummallinen käytös meidän suurimpana

huolena. Eikö meistä kaikista tuntuisi ikävältä että mies, joka on

näyttänyt niin mainiota osaa maailmassa, hiipii kaukaisesta loukosta

toiseen ja että hän tahtoo suojella itseään teljillä, lukoilla ja

korkeilla aidoilla, ikäänkuin hän olisi tavallinen varas, joka tahtoo

paeta lain kättä? Tämä on meidän huolenamme. John, emmekä me voi

poistaa isämme levottomuutta."

"Mistä syystä on hän levoton?" kysyin minä.

"Sitä en tiedä sanoa", vastasi hän vilpittömästi. "Minä tiedän vaan sen

verran että hän luulee hengenvaaran uhkaavan häntä, ja että tämä vaara

syntyi hänen ollessaan Indiassa. Mutta minä tiedän yhtä vähän kuin

sinäkään mistä se aiheutuu."

"Veljesi tietää salaisuuden", huomautin minä. "Minä tulin siihen

johtopäätökseen, kun joku aika sitten puhuin hänen kanssaan siitä

asiasta. Ja minä ymmärsin myös ettei se ole mikään luuloteltu vaara."

"Kyllä hän tietää kaikki samoin kuin äitinikin, mutta he ovat aina

pitäneet tietonsa minulta salassa", vastasi hän. "Isäparkani on nykyään

levottomampi kuin tavallisesti. Yöt päivät hän vapisee ja pelkää. Mutta

nyt tulee pian lokakuun viides päivä, ja sen jälkeen hän taas muuttuu

tyynemmäksi."

"Kuinka sen tiedät", kysyin minä hämmästyneenä.

"Kokemuksesta", vastasi hän vakavasti. "Lokakuun viidentenä päivänä on

hänen levottomuutensa aina noussut korkeimmilleen. Monena vuotena on

hänellä tänä päivänä ollut tapana telkeä Mordaunt ja minut huoneisiimme

ettemme näkisi mitä mahdollisesti tapahtuisi. Mutta me olemme aina

huomanneet että hän sen jälkeen on tullut paljoa tyynemmäksi ja elänyt

verrattain rauhallisesti, kunnes taas olemme lähestyneet lokakuun

viidettä päivää."

Syyskuu oli loppumaisillaan ja minä huomautin:

"Kymmenen päivän kuluttua on lokakuun viides päivä, eikä teillä siis

ole pitkää aikaa odotettavana. Mutta sano minulle rakkain ystävä, miksi

te öisin pidätte koko talon valaistuna?"

"Vai olet sinä sen huomannut", vastasi hän. "Se tulee isäni pelosta.

Hän ei kärsi ainoatakaan pimeää loukkoa huoneessaan. Melkoisen osan

yötä kuleskelee hän ympäri ja tarkastaa huoneet ylisiltä kellariin

asti. Suuria lamppuja palaa kaikissa huoneissa ja käytävissä ja

palvelijain on käsketty ne sytyttää hämärän tullessa."

"Minua kummastuttaa että saatte pitää palvelusväkenne", sanoin minä

nauraen. "Tämän seudun palvelustytöt ovat hyvin taikauskoisia, ja

heidän mielikuvituksensa joutuu helposti kiihoitustilaan kaikesta, jota

eivät he voi ymmärtää."

"Keittäjätär ja molemmat sisäpalvelijattaret ovat Lontoosta ja ovat

tottuneet meidän omituisuuksiin. Me maksamme heille hyvin isot palkat.

Ajaja Israel Stakes on ainoa, joka on syntynyt tällä maanpaikalla

ja hän näyttää olevan yksinkertainen mutta rehellinen mies, jota ei

suinkaan niin helposti peloteta."

"Pieni tyttöparka", puhkesin minä sanomaan katsellessani vieressäni

seisovaa hienoa ja miellyttävän näköistä olentoa. "Tämä koti ei sovellu

sinulle. Miksi et salli minun viedä sinua pois? Miksi et salli minun

kursailematta mennä kenraalin puheille ja pyytää sinun kättäsi? Eipä

hän voi tehdä meille pahempaa kuin kieltää."

Gabriella kalpeni ja vapisi, kun minä tein ehdotukseni.

"Minä rukoilen sinua Jumalan tähden. John, menemästä hänen puheilleen",

sanoi hän syvällisellä vakavuudella. "Hän matkustaisi meidän kanssa

vaan semmoiseen paikkaan, jossa voisi olla turvassa sinulta, ja viikon

kuluttua olisimme me asumassa erämaassa, jossa et koskaan näkisi etkä

kuulisi meitä. Sitä paitsi ei hän koskaan antaisi meille anteeksi sitä

tekoa että olimme uskaltaneet poistua puistosta."

"Minä en usko häntä kovasydämiseksi mieheksi", huomautin minä. "Hänellä

on ankarat kasvot, mutta minä olen kuitenkin huomannut ystävyyden

ilmeitä hänen silmissään."

"Toisinaan on hän niin hyvä kuin parhaimmat isät ainakin", vastasi hän.

"Mutta hän on hirmuinen, kun häntä vastustetaan tai jollain tavalla

koetetaan häntä estää. Sinä et koskaan ole nähnyt häntä siinä tilassa,

ja minä toivon ettet joutuisi näkemäänkään. Hänen tahdonvoimansa ja

yksipäisyytensä tekivät hänestä kelpo upseerin. Minä vakuutan sinulle

että häntä pidettiin suuressa arvossa Indiassa. Sotamiehet pelkäsivät

häntä, mutta he olisivat seuranneet häntä mihin tahansa."

"Oliko hänellä jo silloinkin heikkohermoisuuden kohtauksia?"

"Toisinaan, mutta ei niin ankaria kuin nyt. Näyttää siltä kuin vaara

— mitä laatua se sitten lieneekin — tulisi yhä uhkaavammaksi, jota

enemmän aika kuluu. On kauheaa. John, kun miekka riippuu pääni päällä,

ja vielä paljoa kauheampaa minulle, koska en voi aavistaakaan miltä

taholta onnettomuus tulee."

"Rakas Gabriella", sanoin minä, tarttuen hänen käteensä ja vetäen hänet

lähelleni, "katso tätä kaunista maisemaa ja tuota laajaa sinervää

mertä. Eikö kaikki ole rauhaisaa ja kaunista? Näissä punakattoisissa

ja yksinkertaisissa hökkeleissä asuu jumalisia ihmisiä, jotka

tekevät ahkerasti työtä eivätkä vihaa ainoatakaan olentoa. Seitsemän

peninkulman päässä on iso kaupunki, jolla on käytettävinään kaikki

sivistyskansain lainvalvontakeinot. Kymmenen peninkulman päässä tästä

on rykmentti sotaväkeä linnaleirissä ja sähkösanoman lähettämällä voi

saada apua kokonaiselta sotilaskomppaniialta. Nyt minä kysyn sinulta,

luuletko todellakin jonkun vaaran uhkaavan teitä tässä syrjäisessä

paikassa, kun meillä on niin pikaista apua saatavissa. Sinähän uskot

ettei tällä vaaralla ole mitään tekemistä isäsi terveydentilaan nähden?"

"Minä olen ihan varma siitä. On totta että tohtori Easterling

Straenraerista kävi pari kertaa hänen luonaan, mutta hän oli ainoastaan

vilustunut. Minä voin vakuuttaa sinulle ettei vaara tule siitä

suunnasta." °

"Siinä tapauksessa voin minä vakuuttaa sinulle että vaara on

ainoastaan kuviteltua", sanoin minä nauraen. "Häntä vaivaa merkillinen

yksinäisyysraivo tai kiusaavat häntä harhanäyt."

"Onko isäni yksinäisyysraivo voinut aiheuttaa veljeni harmaat hiukset

ja äitini surkastuneen olennon?"

"Epäilemättä", vastasin minä. "Kenraalin levottomuus ja ärtyisyys, joka

tietysti on jatkunut pitkiä aikoja, on voinut tehdä tämän vaikutuksen

heidän tunteekkaisiin luonteisiinsa."

"Ei, ei", vastasi hän surullisesti ja pudisti päätänsä. "Minullakin on

ollut syytä olla huolissani hänen levottomuudestaan ja ärtyisyydestään,

mutta ne eivät ole tehneet minuun samaa vaikutusta. Erotuksen meidän

välillä tekee se tosiasia että he tietävät tuon kauhean salaisuuden ja

minä olen tietämätön siitä."

"Perhekummituksia ei meidän aikaan enää ole. Ne kuuluvat menneisyyteen.

Henkiolennot eivät ketään vainoa. Me voimme siis sen asian kokonaan

syrjäyttää. Kun sen olemme tehneet, niin mitä sitten on jälellä? Usko

minua, koko salaisuus on siinä että Indian kuumuus on koskenut hänen

aivoihinsa."

En tiedä mitä Gabriella aikoi vastata, sillä samassa silmänräpäyksessä

säpsähti hän ikäänkuin olisi kuullut jonkun epäilyttävän äänen. Kun hän

hämmästyneenä katsoi ympärillensä, huomasin minä että hänen kasvonsa

kalpenivat ja että hänen silmänsä suurenivat kauhistuksesta.

Minä seurasin hänen katseensa suuntaa ja tunsin äkkinäisen vavistuksen,

kun huomasin kasvot, jotka pistäytyivät esiin puun takaa ja katsoivat

meihin — kasvot, jotka olivat vihasta ja suuttumuksesta kierossa,

niin pian kuin mies, joka oli kasvojen omistaja, havaitsi että hänet

oli huomattu, tuli hän meitä vastaan. Silloin näin että mies oli itse

kenraali. Hänen partansa nousi raivosta ja hänen syvälle painuneet

silmänsä loistivat raskasten silmälautain alta pirullisella välkkeellä.