Harmaapäinen nuori mies.
Päivää sen jälkeen, kun olimme tehneet kurjasti päättyneen matkamme
Cloomber Halliin sattui niin että minä kävin siitä ohi. Pysähdyin
uudestaan lukemaan taulussa olevia ikäviä sanoja. Minä seisoin siinä
juuri ihmettelemässä mikä olisikaan aiheuttanut naapurimme käyttämään
semmoista keinoa, kun äkkiä huomasin poriin ristikkojen välistä
kauniit tytön kasvot ja valkoisen käden, joka innokkaasti viittasi
minua tulemaan lähemmäksi. Likemmäksi tultuani huomasin tytön samaksi
nuoreksi naiseksi, jonka ennen olin nähnyt vaunuissa.
Hän katsoi levottomana ympärilleen kaikkiin suuntiin ja kuiskasi
viimein tuskallisella äänellä:
"Herra West, minä pyydän teiltä anteeksi sitä loukkausta, joka eilen
kohtasi teitä ja teidän perhettä. Veljeni oli lehtikujalla ja näki
kaikki, mutta ei voinut mitään tehdä. Minä vakuutan teille, herra West.
että jos tuo inhottava esine on teissä herättänyt mielipahaa, on se
vielä enemmän suututtanut veljeäni ja minua."
Näin sanoen osotti hän taulua.
"Britannnia on vapaa maa, neiti Heatherstone", sanoin minä ja naaroin.
"Jos joku haluaa elää itseensä sulkeutuneena, ei löydy ketään, joka
voisi häntä sitä estää tekemästä."
"Se on sietämätöntä", sanoi hän ja polki pientä jalkaansa. "Minä oikein
raivostun ajatellessani että sisarennekin sai ottaa osaa häväistykseen.
Minä olen valmis vaipumaan häpeästä maahan, kun ajattelen sitä asiaa."
"Älkää hetkeäkään olko siitä asiasta huolissanne", sanoin minä
vakavasti, sillä minä tunsin kärsimystä hänen tuskastaan. "Minä olen
vakuutettu siitä että isänne menettelytapa perustuu johonkin salaiseen
syyhyn."
"Niin, Herramme tietää että hänellä on", vastasi hän surullisella
äänellä. "Mutta minun ajatukseni mukaan olisi miehekkäämpää mennä
vaaraa vastaan kuin paeta sitä. Mutta hän ymmärtää kuitenkin paremmin
kuin minä, miten hänen tulee menetellä, ja meidän on mahdoton antaa
siitä arvosteluamme. Mutta kuka se on", huudahti hän levottomana ja
katsoi lehtikäytävälle. "Ai, se on veljeni Mordaunt."
Nuori mies tuli yhä lähemmäksi ja päästyään meidän luoksemme hän sanoi:
"Mordaunt, minä olen pyytänyt herra Westiltä sekä sinun että omassa
nimessäni anteeksi sitä loukkausta, jonka hän ja hänen omaisensa eilen
saivat kärsiä."
"Minä olen erittäin iloinen saadessani omassa persoonassani pyytää
anteeksi", sanoi Mordaunt kohteliaasti. "Tahtoisin myös osottaa
paheksumiseni isällenne ja sisarellenne siitä mitä on tapahtunut. Mutta
juokse nyt kotia, Gabrielia, sillä pian on toisen aamiaisen syömisaika.
Älkää, herra West, vielä menkö, sillä minulla on teille muutama sana
sanottavaa."
Neiti Heatherstone viittasi minulle ystävällisesti hymyillen ja poistui
kevyein askelin, hänen veljensä avatessa portin ja sulkiessaan sen
huolellisesti, kun oli tullut tielle.
"Jos ei teillä ole mitään vastaväitteitä, niin minä seuraan teitä
kappaleen matkaa. Huolitteko manillasta?"
Hän otti taskustaan pari itäindialaista sikaaria ja tarjosi toisen
niistä minulle.
"Te saatte havaita ettei se ole huono", sanoi hän. "Indiassa ollessani
olen oppinut ymmärtämään tupakkaa. Onko teillä tulta? Minä toivon etten
millään tavalla häiritsisi teitä, kun nyt olen yhtynyt seuraanne."
"Te ette ensinkään häiritse minua, ja minä iloitsen teidän seurasta",
vastasin minä.
"Minä sanon teille salaisuuden", lausui seuralaiseni. "Minä olen tänne
tultuani ensi kertaa aidan tällä puolella."
"Ja sisarenne sitten?"
"Ei hänkään ole käynyt ulkopuolella. Minä olen hiipinyt tieheni
isäukolta, ja jos hän tietäisi missä minä olen, ei hän suinkaan pitäisi
menettelystäni. Hän on saanut päähänsä semmoisen oikun että meidän
pitäisi elää tykkänään maailmasta erotettuina. Kaikessa tapauksessa
löytyy niitä monta, jotka pitäisivät hänen yksinäisyyshalunsa oikkuna.
Mutta mitä minuun itseeni tulee, niin uskon että hänellä on syytä niin
menetellä, vaikka hän jossakin suhteessa menneekin liian pitkälle."
"Semmoinen elämä tuntuukin varmaankin teistä kolkolta", huomautin minä.
"Ettekö voi sovittaa niin että aika ajoin tulisitte hetkeksi meille
pakinoimaan ja tupakoimaan? Talo, joka tuolta näkyy, on Branksome."
"Te olette erittäin ystävällinen, kun tahtoisitte nähdä minut
kotonanne", vastasi hän säteilevin silmin. "Minä tahdon mielelläni
silloin tällöin käydä teillä. Ottamatta lukuun vanhaa ajajaamme ja
puutarhuriamme Israel Sokesia ei minulla ole ainoatakaan ihmissielua,
jonka kanssa saisin puhua."
"Sisarenne luonnollisesti vielä vähemmin voi viihtyä tässä
yksinäisyydessä", huomautin minä, ajatellen että uusi ystäväni koetti
kuvata omat huolensa liian suuriksi ja sisarensa liian pieniksi.
"Epäilemättä on Gabriella paran elämä sangen kolkkoa", vastasi hän
huolettomuutta osottavalla äänenpainolla, "mutta vielä luonnottomampaa
kuin nuoren tytön on minun ikäiseni nuoren miehen istua tällä tavalla
häkkiin sulettuna. Katsokaa minua! Maaliskuussa täytän 23 vuotta
enkä ole saanut käydä koulua enkä ollut yliopistossa. Minä olen yhtä
tietämätön kuin talonpojan palvelija. Se tuntuu teistä varmaankin
kummalliselta, mutta niin on kuitenkin laita. Enkö minä teidän mielestä
ansaitsisi parempaa kohtaloa?" Hän pysähtyi, katsoi minuun ja kohotti
kätensä ikäänkuin korkeampaan voimaan vedoten.
Kun minä kirkkaassa auringonvalossa katselin häntä, näytti hän
todellakin ihmeelliseltä linnulta, jonka ei sopinut istua häkissä.
Pitkänä ja jäntäreisenä, tummakasvoisena miehenä terävine, hienoine
kasvonpiirteineen oli hän Murillon tai Velasquesin maalaaman muotokuvan
näköinen. Hänen lujasti puserretut huulensa, paksut silmäkarvansa ja
joustava vartalonsa todistivat hänessä piileksivistä, uinailevista
neronlahjoista.
"Oppia voi saada sekä kirjoista että kokemuksesta", sanoin minä.
"Jos teillä on toista laatua vähemmän lienee teillä toista enemmän.
Minun on mahdoton uskoa että te olisitte viettänyt koko elämänne
tyhjäntoimituksessa tai ylellisyyden huumeessa."
"Luuletteko että minä olen huvitellut itseäni", huudahti hän. "Oi.
kuinka te erehdytte. Tarkastakaa minua."
Hän otti hatun päästään ja minä näin että hänen mustain hiustensa
seassa oli harmaita hapsia.
"Luuletteko että tämä johtuu huvitteluissa kulutetusta elämästä", kysyi
hän katkerasti nauraen.
"Te olette nuorempina vuosinanne varmaankin kokenut jotain kauheaa
tai olette ollut vaarallisesti sairaana", sanoin minä, suuresti
ihmetellen sitä näkymöä, joka avautui silmäini eteen. "Vai johtunevatko
harmaat hiuksenne aikakaudellisesta syystä — alituisesti kalvavasta
levottomuudesta? Minä olen tuntenut teidän ikäisiä miehiä, jotka myös
ovat olleet harmaahapsisia."
"Mies raukat", mutisi hän, "minä surkuttelen heitä."
"Jos teillä joskus on tilaisuus hiipiä Branksomeen", sanoin minä,
"niin ottakaa sisarenne mukaanne. Minä tiedän että isäni ja sisareni
iloitsevat saadessaan tutustua häneen ja oleskelupaikan muutos —
vaikkapa vaan tunniksi tai kahdeksi — tekee hänelle hyvää."
"Meidän on melkein mahdoton olla samalla kertaa poissa", vastasi
hän. "Mutta minä lupaan ottaa hänet mukaani, jos mahdollista. Voi
olla mahdollista että meillä jonakin iltapäivänä on tilaisuus tulla,
sillä isäni pitää joskus päivällislepoa." Me olimme nyt tulleet sille
mutkikkaalle tielle, joka maantietä johtaa kartanonherran puutarhaan.
Seuralaiseni pysähtyi.
"Minun täytyy nyt mennä kotia, muussa tapauksessa minua kaivataan",
sanoi hän. "Te, West, olette erittäin ystävällinen ajatellessanne
minun parastani. Minä olen teille sydämestäni kiitollinen ja niin on
Gabrieliakin, kun hän saa kuulla teidän kutsumuksen. Te kokoatte minun
päähäni tulisia hiiliä, kun ajattelen isäni helvetillistä julkaisua."
Hän sanoi minulle "hyvästi" ja kääntyi kotimatkalle, mutta heti palasi
hän juosten takaisin ja huusi minua pysähtymään.
"Minä tulin ajatelleeksi", sanoi hän, "että te varmaankin pidätte
meitä sangen omituisina. Te pidätte Cloomber Hallia yksityisenä
houruinhuoneena, enkä minä voi teitä siitä moittia. Jos te haluatte
oppia tuntemaan meidän oloja, niin näyttää minusta epäystävälliseltä
olla tyydyttämättä uteliaisuuttanne. Mutta minä olen antanut isälleni
lupauksen olla vaiti. Ja vaikkapa minä kertoisinkin kaikki mitä
tiedän, niin ette sittenkään ymmärtäisi asian kokonaisuutta. Minä
tahdon sanoa teille ainoastaan sen verran että isäni on terveessä
järjessään ja että hänellä on hyviä syitä vetäytyä piiloon maailmalta.
Minä voin vielä lisätä ettei hänen halunsa viettää syrjäistä elämää
johdu arvottomista ja epärehellisistä vaikuttimista vaan ainoastaan
itsensäsäilytysvietistä."
"Uhkaako häntä joku vaara", huudahdin minä.
"Kyllä, hän on aina vaaran uhkaamana."
"Mutta miksi ei hän vetoa lain suojaan", kysyin minä. "Jos hän pelkää
jotakin, tarvitsee hänen vaan mainita tämän nimi tehdäkseen hänet
vahingottomaksi."
"Sitä vaaraa, joka isääni uhkaa, eivät voi ihmiset torjua. Ja kuitenkin
on se todellinen ja mahdollisesti hyvin lähellä uhkaava."
"Ettehän aikone sanoa sitä yliluonnolliseksi", kysyin minä epäillen.
"Tuskin sitä voi siksi sanoa", vastasi hän epäilystä osottavalla
äänenpainolla. "Mutta minä olen jo sanonut paljoa enemmän kuin minun
sopisi sanoa ja toivon ettette käytä luottamustani väärin. Hyvästi!"
Hän juoksi tiehensä minkä jaksoi ja oli pian kadonnut näkyvistäni
tienmutkaan.
Vaara, joka oli todellinen ja läheltä uhkaava, jota ei ihmisvoima
kyennyt torjumaan ja jota tuskin sittenkään voi nimittää
yliluonnolliseksi — kaikki tämä tuntui minusta täydelliseltä
arvoitukselta!
Ennen olin ainoastaan uskonut että Cloomber Hallin asujamet
olivat haaveksivaisia, mutta nyt en enää sen mukaan mitä Mordaunt
Heatherstonelta olin kuullut voinut epäillä että synkkä salaisuus
aiheutti heidän omituisen käytöksensä.
Jota enemmän tätä kysymystä ajattelin, sitä mahdottomammalta sen
ratkaisu minusta näytti enkä voinut poistaa sitä ajatuksistani. Tuo
muitten yhteydestä erotettu linna ja se vaara, joka uhkasi sen asujamia
pani kaiken kuvitusvoimani liikkeelle. Koko illan ja aina myöhäiseen
yöhön istuin minä lieden ääressä synkkiin mietteisiin vaipuneena ja
ajatellen kaikkea sitä mitä olin kuullut.