Kenraali ja hänen perheensä.
Niinkuin voi olettaakin, herätti koko seudulla suurta huomiota
se seikka että Cloomber Hall saisi uusia vuokralaisia, ja kaikki
ihmettelivät, tulisivatko nämä viihtymään siellä ja miksi he
tahtoisivat asettua sinne asumaan. Wigtownista tuli käsityöläisiä, ja
Cloomber Hallista kuului vasaranpauke aamusta iltaan. Hämmästyttävän
pian pantiin korjaukset toimeen, ja selvästi näytti siltä ettei
kenraali säästänyt rahaa.
Kun minä isäni kanssa aamiaispöydässä puhuin asiasta, huomautti hän:
"Kenraali Heatherstone on ehkä oppinut mies ja on valinnut tämän
piilopaikan kirjoittaakseen tieteellisen kirjateoksen. Jos niin on
laita annan minä ilolla hänelle luvan käyttää kirjastoani."
Ester ja minä nauroimme tuolle juhlalliselle nimelle, jonka hän antoi
meidän vähäpätöiselle kirjavarastolle.
"Voipa niin olla", vastasin minä, "mutta kun näin kenraalin, ei hän
minusta näyttänyt opintojen harrastajalta. Minä uskon pikemmin että hän
on tullut tänne saadakseen lepoa ja rauhaa sekä raitista ilmaa, sillä
hän näytti sairaalta ja heikkohermoiselta ja katsoa tuijotti minuun
kummallisella tavalla.
"Minua arveluttaa, onko hänellä vaimoa ja lapsia", puhkesi sisareni
puhumaan. "Miten yksinäiseltä ja kolkolta tällä seudulla oleskelu
noista kurjista olennoista tuntuisikaan. Täällä ei koko seitsemän
peninkulman alueella löydy muita kuin me, joitten kanssa he voisivat
seurustella."
"Kenraali Heatherstone on erinomaisen taitava upseeri", huomautti isäni.
"Kuinka isä tietää sanoa hänestä mitään?"
"Oi lapseni, te olitte äsken valmiit nauramaan, kun minä puhuin
kirjastostani, mutta se voi kuitenkin joskus minua hyödyttää."
Puhuessaan nousi hän seisomaan ja otti kirjahyllyltä punaisen kirjan,
jota hän rupesi selailemaan.
"Tässä on luettelo Indian armeijasta kolme vuotta sitten", sanoi
hän, "ja tässä luetaan juuri siitä miehestä, jota me haemme, Ja
Heatherstone on Bathordenin varakansleri ja komentaja. Hän on ollut
Indian jalkaväen översti, mutta on ottanut eron virastaan ja saanut
kenraalimajorin arvon. Sitten on tässä hänen ansioluettelonsa. Viisi
kertaa on hänen nimensä mainittuna pikasanomissa. Minä luulen, lapseni,
että meillä on hyvinkin syytä ylpeillä uudesta naapuristamme."
"Eikö kirjassa mainita, onko hän nainut", kysyi Ester.
"Ei. Tietoa hänen naimisestaan ei ole otettu kappaleeseen, jonka
otsakkeena on 'urhokkaita tekoja', vaikka olisi voinut olla paikallaan,
jos se olisi sinne otettu."
Kaikki meidän tätä kohtaa koskevat epäilykset haihtuivat pian,
sillä samana päivänä, jona korjaukset päättyivät, oli minulla asiaa
Wigtowniin, ja minä tapasin vaunut, joissa kenraali Heatherstone
perheineen istui matkalla uuteen kotiinsa. Hänen vieressään istui
vanhahtava rouva, jolla oli kärsivät kasvonpiirteet, ja vastapäätä
heitä istuivat nuori mies ja nuori tyttö. Mies näytti olevan minun
ikäiseni, mutta tyttö tuntui muutamaa vuotta nuoremmalta.
Minä nostin hattuani ja aioin juuri ratsastaa heidän ohitsensa, kun
kenraali huusi ajajan seisahtumaan ja ojensi sitten minulle kätensä.
Minä saatoin nyt täydessä päivänvalossa huomata että hänen ankarat
kasvonsa kykenivät osottamaan ystävällisiäkin eleitä.
"Kuinka voitte, herra Fothergill West", huudahti hän. "Pyydän anteeksi,
jos osottauduin vähän ankaraksi, kun viimeksi tapasimme toisemme.
Te saatte antaa anteeksi vanhalle sotilaalle, joka suurimman osan
ikäänsä on ollut palveluksessa. Mutta kaikessa tapauksessa täytyy
teidän tunnustaa että olette liian tummaihoinen voidaksenne olla
skotlantilainen."
"Meillä on myös espanjalaista verta suonissamme", vastasin minä,
hämmästyneenä siitä että hän uudestaan puuttui tähän asiaan.
"Se selvittää asian", lisäsi hän
Sitten kääntyi hän vaimoonsa ja jatkoi:
"Salli, ystäväni, minun esittää sinulle herra Fothergill West. Ja tässä
näette poikani ja tyttäreni. Me olemme tulleet tänne lepäämään, herra
West, oikein lepäämään."
"Siinä tapauksessa olisi teidän ollut mahdoton löytää parempaa paikkaa
kuin tämä", vastasin minä.
"Vai luulette te niin", sanoi hän. "Minäkin luulen että täällä on hyvin
tyyntä ja yksinäistä. Yöllä saa kai kulkea pitkiä matkoja tapaamatta
ainoatakaan olentoa?"
"Useimmat pysyvät pimeän tultua huoneessa."
"Eivätkö maankulkijat ja kerjäläiset teitä ahdista? Eikö täällä tapaa
kattilanpaikkaajia, tyhjäntoimittajia tai mustalaisia?"
"Minusta tuntuu kylmältä", sanoi rouva Heatherstone ja kääriytyi
paremmin paksuun hylkeennahkakauhtanaansa. Sitten hän lisäsi:
"Lähtekäämme matkaan, sillä me viivytämme herra Westiä."
"Sinä olet ihan oikeassa. Sen me todella teemmekin. Ajakaa, ajomies!
Hyvästi herra West!"
Vaunut vierivät siihen suuntaan, jossa linna oli, ja minä jatkoin
mietteisiini vaipuneena ratsastustani pieneen kaupunkiin.
Kun ajoin isoakatua, juoksi herra Mc Neil ulos liiketoimistostaan ja
viittasi minua pysähtymään.
"Meidän uudet vuokralaiset muuttavat jo tänään asuntoonsa. He ovat nyt
matkalla Cloomber Halliin", sanoi hän.
"Minä tapasin heidät tiellä", vastasin minä.
Silmäillessäni pientä miestä huomasin että hänen kasvojaan kuumotti ja
että hän nähtävästi oli ottanut ylimääräisen lasillisen.
"On hauskaa tehdä kauppoja todellisen herrasmiehen kanssa", sanoi
hän ja pyrskähti nauramaan. "Semmoinen ymmärtää minua ja minä häntä.
'Kuinka paljo minä panen tähän', sanoo kenraali, ottaa vekselin
taskustaan ja panee sen pöydälle. 'Kaksisataa', sanon minä."
"Minä luulin teidän saaneen maksun Cloomber Hallin omistajalta", sanoin
minä asioitsijalle.
"Sainpa kyllä, mutta ei haitannut, vaikka hänkin minulle muutaman
kolikan antoi. Sillä tavalla kaksi herrasmiestä kaupoista sopii. Ettekö
tahdo tulla sisälle, herra West, maistamaan vähän konjakkia?"
"En, kiitoksia! Minulla on asia toimitettavana."
"Niin, liikeasiat ennen kaikkia. Eikä minun tarjoomani ryyppy ole
juuri mikään aamuryyppy. Mitä minuun itseeni tulee, en koskaan maista
väkiviinaa päivällisen edellä, paitsi aamiaisen edellä lasillisen,
koska se antaa minulle ruokahalua, ja ehkä yhden tai kaksi lasillista
jälkeenpäin edistämään ruoansulatusta. Mutta sanokaa minulle, herra
West, mitä te pidätte kenraalista."
"Minulla on tuskin ollut tilaisuutta arvostella häntä", vastasin minä.
Mc Neil napsutti etusormellaan kynäänsä.
"Minä ajattelen hänestä", sanoi hän tuttavallisesti kuiskaten, "että
hän epäilemättä on ihmeellinen mies. Jos kenraali kysyisi teiltä,
montako peninkulmaa on lähimpään satamaan ja laskevatko itämaiset
laivat sinne, ja jos kiertolaisia liikkuu teillä, ja jos hänellä
vuokralaisena on oikeus rakennuttaa korkea muuri puiston ympärille,
niin mitä te kaikesta tästä ajattaisitte?"
"Minä pitäisin häntä haaveksijana", vastasin minä.
"Jos hänelle tehtäisiin oikeuden mukaan, olisi hän — tarvitsematta
maksaa ainoatakaan ropoa — pian huoneessa, jonka puutarhan ympärillä on
korkea muuri."
"Missä sitten", kysyin minä.
"Wigtownin hulluinhuoneessa", vastasi pieni mies, pyrskähtäen kurkun
täydeltä nauramaan. Minä ratsastin heti tieheni, mutta hänen naurunsa
soi vielä pitkän ajan korvissani.
Cloomber Halliin tullut uusi perhe ei ollut seuraa rakastava eikä
välittänyt linnan läheisyydessä asuvien köyhäin mökkiläisten ja
kalastajain auttamisesta. Se vetäytyi kaikkien yhteydestä ja uskalsi
hädintuskin pistäytyä puutarhan portin ulkopuolella. Me huomasimme pian
että asioitsija oli puhunut totta, sillä koko joukko työmiehiä oli
aamusta iltaan työssä pystyttääkseen lankkuaidan puutarhan ympärille.
Sen valmistuttua oli Cloomber Halliin mahdoton päästä muitten kuin
rohkeitten hiipijäin.
Ihmeellistä myös oli että kenraali oli varustanut huoneen runsailla
ravintoaineilla, aivan kuin hän olisi ollut aikeissa kestää
piiritystilaa. Wiglownin etevin kauppamies oli kertonut minulle, että
hän oli lähettänyt Cloomber Halliin tavattoman suuret määrät ilman
pitäviä purkkeja, jotka sisälsivät lihaa ja kasviksia.
Kenraali ja hänen perheensä herättivät kaikkien naapurien
uteliaisuutta, ja me aprikoimme syytä, joka olisi aiheuttanut nämä
muukalaiset asettumaan meidän keskuuteen asumaan. Ainoa mahdollinen
selitys, jonka voimme keksiä, oli se että kenraalin perheessä oli
yksi ruuvi höltynyt. Yksi ja toinen luuli vanhan herran tehneen
jonkun kauhean rikoksen ja päästäkseen kärsimästä sen seurauksia
piilottautunut tänne.
On totta että kenraali Heatherstone meidän ensi kertaa toisemme
tavatessa käyttäytyi niin kummallisesti, että minä helposti saatoin
uskoa hänen kärsivän sielunsairautta. Mutta kun me toisen kerran
tapasimme toisemme, oli hän täydessä järjessään ja käyttäytyi täysin
mallikelpoisesti. Ja se katsantotapa että hän pakenisi oikeuden
kostavaa kättä ei vielä näyttänyt pitävän paikkaansa. Wigtownshire oli
tosin syrjäinen ja yksinäinen paikka, mutta ei se kumminkaan ollut niin
kaukainen maailman nurkka, että hyvin tunnettu upseeri siellä olisi
voinut pysyä piilossa.
Minä olin siis halukas uskomaan että arvoituksen oikea selitys olisi
etsittävä hänen omasta halustaan saada elää yksinäistä elämää ja että
hän oli tullut tänne perheensä kanssa siitä syystä että hänellä oli
sairaanomainen halu saada elää yksinäisyydessä ja rauhassa. Me saimme
pian todistuksen siitä kuinka kauas tämä yksinäisyyteen pyrkimishalu
saattoi viedä tämän perheen.
Eräänä aamuna tuli isämme meitä katsomaan ja näytti selvästi tehneen
tärkeän päätöksen.
"Tänään täytyy sinun pukeutua vaaleanpunaiseen hameeseesi, Ester",
sanoi hän, "ja sinun, John, täytyy panna itsesi hienoksi, sillä minä
olen päättänyt että me kolme tänä iltapäivänä käymme tapaamassa rouva
Heatherstonea ja kenraalia."
"Menemmekö me Cloomberiin", huudahti Ester ja taputti käsiään.
"Minä olen asettunut tänne asumaan sekä isännän edustajana että hänen
sukulaisenaan", sanoi isäni arvokkaisuudella. "Näihin asianhaaroihin
nähden olen vakuutettu hänen tahtonsa olevan että minä käyn tapaamassa
uusia tulokkaita ja osotan heille kaikkea minun valtani mukaista
kohteliaisuutta. Nykyään täytyy heidän elämänsä olla melkoisen kolkkoa
ja yksinäistä. Suuri Firdusi sanoo:
"Miehen huoneen parhaimmat kaunistukset ovat hänen ystävänsä."
Sisareni ja minä tiesimme kokemuksestamme että kun ukko tahtoi
vahvistaa päätöksensä lainaamalla jonkun paikan persialaisten
runoilijain kirjoituksista, niin ei mikään ihmisellinen voima saattanut
sitä päätöstä horjuttaa.
Iltapäivällä seisoivat vaunut oven edustalla. Isäni istui uusi takki
yllä ja uudet ajokintaat kädessä ajopenkille.
"Joutukaa vaunuihin, lapset", huudahti hän ja lyödä läimähytti hevosia
ruoskalla. "Me näytämme kenraalille, ettei hänellä ole mitään syytä
hävetä naapureitaan."
Voi, ylpeys käy lankeemuksen edellä! Meidän pienien, hyvin ruokittujen
hevosten ja loistavain ajopeliemme ei kohtalo tänä päivänä ollut suonut
vaikuttavan uusiin naapureihimme. Me olimme ehtineet kalleriportille
ja minä olin juuri sen avaamaisillani, kun kiinnitimme huomiomme
hyvin suureen puutauluun, joka oli naulattu puuhun sillä tavalla että
kaikkien tieltä kulkijain täytyi se huomata. Valkeaksi maalatulla
taululla oli suurilla kirjaimilla luettavana seuraava vierasvarainen
kirjoitus:
Kenraali ja rouva Heatherstone
eivät halua
tehdä uusia tuttavuuksia.
Äänettömällä hämmästyksellä me kaikki katsoa tuijotimme tähän
kummalliseen ilmoitukseen. Ester ja minä, jotka katsoimme asiaa
ainoastaan ivalliselta puolelta, rupesimme nauramaan. Mutta isäni
lähti ajamaan kotia päin huulet lujasti vihasta yhteen puserrettuina.
En koskaan ollut nähnyt tätä rehellistä miestä niin suuttuneena, ja
minä olen vakuutettu siitä ettei hänen vihansa johtunut hänen oman
turhamaisuutensa loukkaamisesta, vaan siitä aatteesta, että hänen
edustamaansa Branksomen herraa oli loukattu.