Ihmeellisestä tavasta, jolla vuokralainen tuli Cloomberiin.
Meistä, jotka kaiken aikamme olimme asuneet vuokratussa huoneessa,
oli Branksome muhkea koti, vaikka ei sitä läheskään voinut verrata
englantilaisen aatelisherran asuntoon. Talo oli tilava ja matala
punaisine tiilikattoineen, korkeine pieniruutuisine ikkunoineen ja
monine huoneineen, joitten seinät oli tammilaudoilla päällystetty.
Asuinrakennuksen edustalla oli ruohokenttä, jolla kasvoi myrskyn pahoin
raasimia pyökkipuita. Toisella puolella oli kylä Branksome-Bere, jossa
oli toistakymmentä hökkeliä. Niissä asui kalastajia, jotka pitivät
talonherran luonnollisena suojelijanaan. Lännen puolelta näkyi leveä,
kellertävä rannikko ja Irlannin meri, samalla kun aho ulottui kaikkiin
muihin ilmansuuntiin, näyttäen lähempää harmaanvihreältä ja etäämpää
purppuranväriseltä.
Tällä rannikolla tuntui kolkolta ja yksinäiseltä. Sai kulkea
useampia peninkulmia tapaamatta muuta elävää olentoa kuin valkoisen
kolmivarpaisen kalalokin, joka huuteli räikeällä, surullisella
äänellään.
Kun oli tultu Branksomen ohi, ei näkynyt muuta ihmistyön merkkiä kuin
korkea, valkoinen torni, joka kuului Cloomber Halliin ja kohoutui
ikäänkuin muistopatsas jättiläisen haudalla, honkien ja lehtikuusien
ympäröimänä.
Tuon suuren huoneen, joka oli vähää enemmän kuin englannin peninkulman
matkalla meidän asunnosta, oli rakennuttanut eräs glasgowilainen
kauppias, yksineläjä, jolla oli omituiset tavat. Mutta meidän sinne
tulon aikana oli se jo moniaita vuosia ollut kylmillä ja teki nyt
kalastajien meriviitan tehtävää, sillä kokemus oli näille opettanut,
että kun he näkivät herran savutorven ja Cloomberin tornin samassa
linjassa, osasivat he ohjata veneensä karien välitse.
Tähän autioon paikkaan oli kohtalo johdattanut isäni, sisareni ja
minut. Mutta yksinäisyys ei meitä kauhistanut. Me olimme iloiset
saadessamme poistua meluisasta kaupungista, sillä täällä emme olleet
uteliasten ja kiusallisten naapurien ympäröiminä. Talon isäntä oli
jättänyt ajeluvaunut ja kaksi pientä hevosta meidän käytettäviksi ja me
käytimme tätä kulkuneuvoa, kun tahdoimme tehdä kiertomatkan maatilan
ympäri. Esterin levittäessä iloa ja hauskuutta huoneeseen ja vanhalla
hilpeämielisyydellään hoitaessa taloutta. Me vietimme yksinkertaista
elämää, hakematta vaihtelua, aina siihen kesäiltaan asti, jolloin
sattui odottamaton tapaus, ja tätä seurasivat ne merkilliset
tapahtumat, joista minä nyt tahdon kertoa.
Minulla oli tapana mennä usein iltaisin soutelemaan isännän veneellä
ja pyytää muutamia valkoturskia illalliseksemme. Kerran tuli sisareni
mukanani ja oli istunut veneen perään kirja kädessä. Aurinko oli
vaipunut alas Irlannin rannikon taakse, mutta iltarusko oli vielä
jälcllä ja heitti rusottavan hohtonsa vedenkalvoon. Minä olin noussut
veneen kokalle, voidakseni paremmin sitä silmällä rantaa, merta ja
taivasta, ja juuri kun olin nousemaisillani seisomaan, veti sisareni
takinhiastani ja päästi hämmästyksen huudahduksen.
"Katso, John". puhkesi hän sanomaan, "tuolla Cloomberin tornissa on
valo!"
Minä käännyin katsomaan valkoista tornia, joka kohoutui puitten takaa.
Minä näin selvästi valonhohteen, joka virtasi yhdestä ikkunasta ja
sitten vielä loisti toisesta ylempänä olevasta ikkunasta. Siellä
leimusi se hetken aikaa ja loisti viimein kahdesta melkoisesti alempana
olevasta ikkunasta, jotka juuri saattoi nähdä puitten yli. Oli päivän
selvää että joku kynttilä tai lamppu kädessä oli noussut tornin
portaita ylös ja sitten taas palannut huoneen alaosiin.
"Kuka, kaikessa maailmassa se olisi!" huudahdin minä. "Ehkä siellä on
Branksome-Berestä joku, jolla on halu tutkia paikkaa."
Sisareni pudisti päätään. "Ei ainoakaan heistä tohtisi astua jalkaansa
portista sisälle", sanoi hän. "Ja avaimet ovat Wigtownissa, sen miehen
hallussa, jolle huoneen tarkastus on uskottu. Niin uteliaita kuin
Branksome-Beren asukkaat voivat ollakin, eivät he kuitenkaan voisi
tunkeutua huoneeseen."
Kun minä ajattelin niitä lujarakenteisia ovia ja vankkoja
ikkunaluukkuja, jotka suojelivat Cloomberin alakertaa, en voinut olla
tunnustamatta että sisareni oli oikeassa. Yöllisen vieraan oli joko
täytynyt käyttää väkivaltaa tai oli hän saanut avaimet haltuunsa.
Haluten saada tietää asianlaidan joudutin rantaan soutamista siinä
lujassa päätöksessä että ottaisin selvän siitä kuka oli tunkeutunut
linnaan ja mitä hän myöhäisellä käynnillään tarkoitti. Branksomeen
päästyämme sanoin jäähyväiset sisarelleni, ja kun olin saanut seuraani
Seth Jameisonin, menin kankaan poikki hänen kanssaan.
"Tuolla huoneella ei ole hyvää mainetta erittäinkään pimeän tultua",
huomautti seuralaiseni, hiljentäen käyntiään, kun minä selitin hänelle
aikeeni.
"Se seikka ei ole merkitystä vailla ettei huoneen omistaja tahdo tulla
Skotlannin peninkulman päähän tänne."
"Mutta näettehän te, Seth, että löytyy joku, joka ei pelkää sinne
mennä", sanoin minä ja osoitin suurta, valkoista rakennusta, joka
loisti meille pimeästä.
Se valo, jonka minä olin mereltä huomannut liikkui edestakaisin
alakerrassa, jonne minä helposti saatoin nähdä koska oli jätetty
ikkunaluukut sulkematta. Minä huomasin nyt että heikompi valo seurasi
ensimmäistä. Oli selvää että kaksi olentoa, toisella lamppu ja toisella
kynttilä kädessä, tutki huonetta ylhäältä alas.
"Hoitakoon jokainen omia tehtäviään älköönkä sekaantuko muitten
asioihin", sanoi Seth Jameison yrmeästi ja pysähtyi keskitielle. "Mitä
se meihin koskee, jos kummitus tai noita saa halun käydä Cloomberissa!
Meillä ei ole semmoisissa asioissa mitään tekemistä."
"Ettehän te, ihminen voi luulotella että kummitus kulkee vaunuissa
ajaen? Tuolla portilla näkyvät lyhdyt ovat kiinni vaunuissa."
"Siinäpä todella olette oikeassa", huudahti seuralaiseni paljoa
keveämmällä äänellä kuin ennen. "Ohjatkaamme valoa kohden, nuori herra
West, ja ottakaamme selko mistä se tulee."
Tähän aikaan oli jo pilkkopimeä. Me menimme Wigtowntielle, sille
paikalle, jossa korkeat kivipatsaat osottavat Cloomberin lehtikujaan
johtavan käytävän suuta. Vaunut olivat portin edustalla ja hevonen söi
ruohoa tien vieressä.
"Te olitte oikeassa!" sanoi Jameison ja katseli tyhjiä vaunuja. "Minä
tunnen ne ja tiedän että niitten omistaja on herra Mc Neil Wigtownista,
hän, jolla on avaimet.
"Siinä tapauksessa voimme me puhua hänen kanssaan, kun kerran olemme
täällä", sanoin minä. "Jos en erehdy tulevat he nyt pihalta."
Vielä puhuessamme me kuulimme että raskas käytävän portti lyötiin
kiinni, ja muutaman minuutin kuluttua näimme kaksi olentoa pimeässä
lähenevän meitä. Toinen oli pitkä ja hoikka, toinen lyhyt ja paksu. He
puhuivat niin innokkaasti etteivät huomanneet meitä ennen kuin olivat
menneet portista ulos.
"Hyvää iltaa, herra Mc Neil", sanoin minä ja astuin muutaman askelen
eteenpäin Wigtownin asiamiestä kohden, jonka tunsin.
Pienempi noista kahdesta miehestä käänsi kasvonsa minuun, kun minä
puhuin, ja näytti etten minä ollut häntä väärin tuntenut. Mutta pitkä
mies hypähti muutaman askelen taaksepäin ja näytti olevan kovasti
liikutettuna.
"Mitä tämä on, herra Mc Neil", huudahti hän puoleksi hillityllä
äänenpainolla. "Näinkö te pidätte lupauksenne? Mikä on tarkoituksenne?"
"Älkää huolestuko kenraali! Älkää huolestuko", sanoi pieni lihava mies
rauhoittavalla äänellä, jolla säikähtynyttä lasta puhutellaan. "Tämä on
nuori Fothergill West Branksomesta. Mutta minä en ymmärrä syytä miksi
hän on tullut tänne tänä iltana. Teistä tulee kaikessa tapauksessa
naapurukset, ja sen tähden minä tahdon esittää teidät toisillenne.
Herra West, tämä on kenraali Heatherstone, joka aikoo asettua Cloomber
Halliin asumaan."
Minä ojensin käteni pitkälle miehelle, joka puolittain vastahakoisesti
pusersi sitä.
"Lähdin tänne", sanoin minä, "koska näin valoa ikkunoista ja luulin
jotakin olevan tekeillä. Minua ilahuttaa tänne tuloni, koska siten sain
tilaisuuden tehdä tuttavuutta kenraalin kanssa."
Puhuessani tiesin Cloomber Hallin uuden vuokralaisen tuijottavin silmin
katselevan minua. Kun olin lakannut puhumasta, ojensi hän pitkän,
vapisevan käsivartensa ja käänsi vaunun lyhdyn niin että valo siirtyi
minun kasvoilleni.
"Herra Jumala, Mc Neil", huudahti hän samalla säikähdystä osottavalla
äänellä, "tuo mieshän on ruskea kuin suklaatti. Hän ei ole
englantilainen. Ettehän te ole syntynyt Englannissa? Oletteko ehkä?"
"Minä olen skotlantilainen, olen syntynyt ja kasvanut Skotlannissa",
vastasin minä ja mieli teki nauraa, mutta hillitsin nauruni, koska
vanha mies nähtävästi oli kauhistuksissaan.
"Skotlantilainen", sanoi hän, päästäen helpotuksen huokauksen.
"Suokaa minulle anteeksi, herra — herra — West. Minä olen kovin
heikkohermoinen. Kiirehtikää nyt, Mc Neil, sillä tunnin kuluessa täytyy
meidän päästä takaisin Wigtowniin. Hyvää yötä, herrani, hyvää yötä!"
Molemmat miehet astuivat vaunuihin. Mc Neil lyödä läimähytti ruoskalla
hevosta, ja vaunut vierivät pimeyteen, kadoten meidän näkyvistä.
"Mitä te ajattelette meidän uudesta naapurista, Jameison", kysyin minä
kauan vaiti oltuamme.
"Hän näytti todellakin heikkohermoiselta. Kenties on hänen omatuntonsa
rauhaton."
"Uskottavampaa on että hänellä on huono maksa", vastasin minä. "Hän
näyttää sairaalta. Mutta nyt puhaltaa kylmä tuuli ja meidän on aika
lähteä kotiin."
Minä sanoin seuralaiselleni hyvää yötä ja lähdin käymään suoraa päätä
ahon poikki siihen suuntaan, josta loistivat Branksomen salinikkunasta
tuikkivat ystävälliset valot.