Westin perhe Edinburghista.
Minä James Fothergill West, lakitieteen ylioppilas St. Andrewn
yliopistossa tahdon seuraavassa kertoa mitä minä tiedän Cloomberin
salaisuudesta. Ja minä toivon ettei kukaan, joka asian tuntee, voi
huomata ainoatakaan tiedoketta, joka ei olisi täydessä sopusoinnussa
totuuden kanssa.
Alussa oli aikomukseni kertoa tapahtumat siinä järjestyksessä, jossa
ne esiintyivät ja sen mukaan mitä osaksi itse olin kuullut puhuttavan,
mutta asiaa tarkemmin ajatellessani olen tehnyt toisen suunnitelman.
Tahdon näet käyttää hyväkseni useampia käsikirjoituksia, joita minulla
on hallussani. Ne ovat semmoisten henkilöitten kirjoittamia, joilla
oli paras tilaisuus tuntea G.B. Heatherstone. Tätä suunnitelmaa
seuratessani esitän Israel Stakesin ja John Easterlingin todistukset.
Edellinen oli ollut ajajana Cloomber Hallissa, jälkimmäinen taas
käytöllisenä lääkärinä Straenraerissa, Wigtownshiressa. Ja minä liitän
tähän otteen John Berthier Heatherstonen päiväkirjasta, joka käsittelee
Thul-laaksossa ensimmäisen afghanilaissodan lopussa syksyllä 1841
sattuneita tapauksia, ynnä kertomuksen Terada-solan kahakasta ja Choolab
Shahin kuolemasta. Mitä minuun itseeni tulee, sitoudun täyttämään ne
aukot, joita kertomuksessa voi löytyä.
Isäni John Hunter West taisi hyvin itämaisia kieliä ja sanskritia. Hän
oli sir William Jonesin jälkeen ensimmäinen, joka kiinnitti yleisön
huomion vanhemman persialaisen kirjallisuuden suureen arvoon, ja hänen
Hanzista ja Ferideddin Atarista tekemiään käännöksiä ovat wieniläinen
parooni von Hammer-Purgstall ja monet muut suuresti ihastelleet.
Itämaisessa tieteellisessä lehdessä tammikuulla 1861 sanotaan hänestä
että hän on "der berühmte und sehr gelehrte Hunter West von Edinburgh"
(kuuluisa ja sangen oppinut edinburghilainen Hunter West).
Isäni oli kasvatettu asianajajaksi, mutta oppineitten tutkimustensa
vuoksi hän hyvin laimeasti hoiti tätä tointaan. Kun hänen hoitolaisensa
etsivät häntä hänen vastaanottohuoneestaan, istui hän jossakin
kirjastossa, syventyneenä vanhan homehtuneen käsikirjoituksen
lukemiseen. Hänen omaisuutensa hupeni nopeasti, ja pian ei meillä
ollut muuta kuin Firdusin ja Omar Caiamin lyhyet mietelmät ja
ohjesäännöt. Meidän olisi täytynyt turvautua kerjäläissauvaan, jos
ei isän velipuoli, Branksomen herra William Farintosh olisi ruvennut
suojelusenkeliksemme.
Tällä William Farintoshilla oli maatila Wigtonshiressä. Tähän taloon
kuului monta tuhatta tynnyrinalaa maata, enimmäkseen hedelmättömiä
kankaita ja hiekkakenttiä. Mutta koska hän oli naimaton, olivat hänen
menonsa vähäiset. Hänellä oli ollut kyllin elämiskeinoja ja olipa hän
vielä pannut huomattavan rahasumman pankkiinkin.
Me tapasimme hänet harvoin, mutta juuri siihen aikaan, jolloin me
olimme leivättöminä ja neuvottomina, saimme häneltä kirjeen, joka teki
lopun taloudellisista huolistamme. Branksomen herra kirjoitti että
hänen keuhkonsa olivat vioittuneet ja että tohtori Easterling oli
määrännyt hänen viettämään muutamia vuosia lämpimämmässä ilmanalassa.
Hän aikoi siis asettua etelä-Italiaan asumaan ja pyysi meitä tulemaan
Branksomeen asumaan hänen poissaoloajakseen ja isäni hoitamaan
maatilaa. Hän tarjosi hänelle suuren palkan, joten me taas pääsimme
riippumattomaan asemaan.
Äitimme oli kuollut muutama vuosi sitten, ja minä ja sisareni Ester
olimme ainoat, jotka voisimme seurata isää. Hän päätti heti hyväksyä
herran hyväntahtoisen tarjouksen ja matkusti samana iltana Wigtowniin.
Sisareni ja minä seurasimme häntä muutamaa päivää myöhemmin ja veimme
mukanamme kaksi perunasäkillistä kirjoja ja semmoisia talouskaluja,
joita me pidimme tarpeellisina kulettaa.