IX.

Yö ja Päivä.

Belgsting oli tavannut Eelovin häkkiportilla Hannu kreivin ja toisten

kanssa puutarhasta palatessaan ja Eelovi oli uudelleen kuiskaten

kehottanut häntä olemaan varoillaan ja pysytteleimään tuolla aukealla

paikalla. Sen jälkeen Eelovi oli kadonnut tallin puolelle. Sitten Hannu

kreivi ja Herman Berman olivat poistuneet ja Belgsting oli saanut

vilahdukselta nähdä tytärtään. Hän oli huutanut tätä ja tämä oli

pysähtynyt, mutta heti taas jatkanut hiipimistään synkimpään

varjopaikkaan. Belgsting oli silloin mennyt perässä ja nähnyt Kirstin

hiipivän talliin, jonka ovi sulkeutui hänen jälkeensä.

Tultuaan sinne ja turhaan koeteltuaan temmata auki ovea hän riensi

viereiselle ovelle siitä päästäkseen sisään ja kuuli silloin äänen,

josta tunsi Kirjuri-Martin, huutavan: "ota kiinni tyttö, hänen avullaan

saamme parhaiten kiinni isän", ja kuuli sitten Eelovin äänen ja hevosen

potkimista. Yht'äkkiä tallinovi taas kimmahti auki ja Kirsti pakeni

kartanolle päin. Belgsting riensi hänen perästään eikä huomannut, että

pitkä Maunu ja pari palvelijaa olivat vanginneet Eelovin. Hän ei

myöskään tarkannut, että joukko palvelijoita ryntäsi ulos muutamasta

linnantornin huoneesta ja ajoi häntä takaa. Hän ei välittänyt muusta

kuin tyttärestään. Eelovin huolenpidon takia ei porttitornin

palvelijainkaan onnistunut täyttää Pentti ritarin jo edeltäkäsin

antamaa käskyä nostosillan ylösvetämisestä.

Kohta Belgsting saavutti tyttärensä, joka voimatonna oli vaipunut

muutaman kiven juurelle metsään, ja hoiteli häntä niin hyvin kuin voi.

Sitten he levähtämättä taas jatkoivat kulkuansa etelään päin. Vasta

aamun valjettua hän meni muutamaan syrjäiseen mökkiin lepäämään, mutta

illan tullen hän taas alkoi vaelluksensa.

"Engelbrektin luokse, Engelbrektin luokse", kuiskasi hän rohkaisten

tyttärelleen, joka merkillistä kyllä ei enää häntä niin kovin

arastellut. "Hänen luonansa tulet sinä taas terveeksi ja isäsikin on

saava rauhan!"

Ja sitten he astuivat. Ja olipa yö kuinka pimeä ja tuuli kuinka kylmä

tahansa, yhä tuo voimakas mies varmoin askelin polki kovaa polkua,

usein kantaen tytärtään ikään kuin pientä lasta.

Varhain aamulla hän lähestyi Stegeborgin edustalla olevaa

talonpoikaisleiriä. Täällä oli Erengisle Niilonpoika päällikkönä. Hän

oli sen Niilo Erengislenpojan poika, joka 1434 sai Ringstaholman

Engelbrektiltä, ja oli nyt naimisissa Olavi Akselinpojan (Tott)

tyttären, Brita Olavintyttären kanssa.

"Täällä olemme oleksineet pari viikkoa", selitti vanhanpuolinen

talonpoika, jolta Belgsting kyseli. "Engelbrekt oli kutsunut meidät

itägötit vastaansa Söderköpingiin, mutta panikin Ringstaholman

Erengisle herran päälliköksemme ja vaelsi Tjustia kohti puhutellakseen

siellä talonpoikia. Joukko herroja oli nyt hänen muassaan, herra Bo

Knuutinpoika (Grip), herra Niilo Steninpoika (Yö ja Päivä), herra

Gottskalk Pentinpoika (Ulf) ja herra Kustavi Laurinpoika (Snakenborg),

niin että näkyy herrain täytyneen langeta hänen jalkainsa juureen."

"Entä vuoritilalliset", kysyi Belgsting, "kutka heistä olivat häntä

lähinnä?"

"Samat, luullakseni, jotka hänen ensi kertaa vaeltaessaan ympäri

valtakunnan; erittäin huomasin Juhani Antinpojan ja Kettilin!"

"Kettilin?" toisti Belgsting, "sotajoukossa on monta sen nimistä..."

"Piispanvuoren Kettilin", selitti talonpoika.

Päivällä levättyään leirissä Belgsting taas yön lähetessä tarttui

matkasauvaansa ja kulki edelleen.

Hänen Tjustissa saamainsa tietojen mukaan oli rahvas sieltä marssinut

Stegeborgiin Bo Knuutinpojan johdolla, jonka Engelbrekt oli asettanut

päälliköksi, mutta Engelbrekt itse oli lähtenyt Kalmariin päin.

Belgsting jatkoi kulkuansa varmaan toivoen vihdoinkin saavuttavansa

Engelbrektin, vaikka näyttikin hämärältä. Kernaasti hän olisi noussut

ratsaille; mutta siitä häntä esti osaksi rahanpuute, osaksi myöskin

hänen tyttärensä, jota hän ei millään ehdolla tahtonut jättää, osaksi

ja pääasiallisesti vihdoin se seikka, että hän piti kulkuansa

toivioretkenä, katumustyönä, joka vaati ruumiillista vaivaa ja

kieltäymistä.

Kalmarissa kävi kuitenkin samalla tavalla. Kaupungista luoteiseen

sijaitsevan Kläckebergan luona hän tapasi muutaman ruotsalaisen

leirinosaston. Koko kaupunkia piiritti talonpoikaissotajoukko ynnä

muutamat Gottskalk Pentinpojan ja Kustavi Laurinpojan ratsujoukot. Nämä

miehet oli Engelbrekt tänne määrännyt päälliköiksi. Itse oli hän Niilo

Steninpojan kanssa vaeltanut Blekingeen päin. Ja Belgsting läksi sinne.

Blekingeläiset olivat tehneet Engelbrektille kuuliaisuudenvalan ja tämä

oli sieltä lähtenyt Hallantiin, jonne oli kutsunut Smålännin ja

Länsigötinmaan rahvasta vastaansa Laholman tienoille. Belgsting läksi

sieltä Smålannin metsiin.

Mutta kun hän ei tuntenut näitä seutuja, eksyi hän tuon tuostakin

noihin suuriin, yksinäisiin metsiin, niin että hän Laholmaan

saapuessaan kyllä tapasi sen ruotsalaisten käsissä -- Engelbrekt oli

jättänyt sen Smålannin laamannin, Arvid Svanin, haltuun, joka oli ollut

piiritysjoukon päällikkönä, sill'aikaa kun Engelbrekt oli kulkenut

Skåneen ja tehnyt Skånen herrain kanssa välirauhan samoilla ehdoilla

kuin syksyllä v. 1434. Palattuaan Skånestä ja jätettyään linnan

mainitun laamannin haltuun oli Engelbrekt lähtenyt pohjoiseen päin.

Myöskin Belgsting läksi pohjoiseen ja tapasi sekä Halmstadin että

Varbergin ruotsalaisten käsissä.

Muutamana iltahetkenä Belgsting lähestyi Varbergia. Hän oli nyt, kun

hänen ei tarvinnut peljätä Pentti Steninpoikaa ja hänen lähettejään,

lakannut kulkemasta öillä. Päivän vaelluksesta väsyneenä hän asettautui

erään kiven kylkeen ja hänen tyttärensä istui hänen jalkainsa juuressa

nojaten päätänsä hänen polviinsa. Lauhkeat tuulet tulivat maalta ja

puhalsivat metsän lävitse merelle, joka ilta-auringon valossa levittihe

hänen silmäinsä eteen. Tätä katselemaan vaipuneena, sydämeltään aivan

toisena kuin ennen oli, jolloin voiman ylenmääräisyys tuskin salli

hänen intohimojaan hillitä, hän näki ratsumiehen tulevan pitkin sen

mäen juurta kiertelevää tietä, jolle hän oli asettunut. Ratsumies

näytti myöskin huomanneen hänet ja ajaa karautti mäelle. Se oli Herman

Berman.

He tervehtivät toisiaan iloisesti, mutta Herman huomasi heti, kuinka

Belgsting oli muuttunut, ja kyseli syytä siihen.

"Kulkuni on toivioretki", vastasi hän, "ja Jumala ja Pyhä Eerikki

suokoot, että voisin kulkea oikein toivoretkeläisen mielellä. Olen

seurannut Engelbrektin jälkiä Söderköpingistä asti tänne, mutta en ole

häntä saavuttanut. En kuitenkaan aio lakata, ennen kuin tapaan hänet,

ja sitten menen pyhälle maalle, niin kuin isäsi on mennyt, Herman!"

Herman tarttui hänen käteensä ja katsoi häntä vakaasti silmiin.

"Te saatte kyllä tavata Engelbrektin", sanoi hän, "jollette ennen, niin

ainakin Örebron linnassa, jonne minäkin jonkun ajan kuluttua aion

mennä. Kernaasti sen tähden soisin, että te tekisitte matkaa minun

seurassani, Belgsting ... arvelen kulkunne käyvän vaikeaksi, kun

lähenette Göksholmaa. Olen lähettänyt vakoojia tiedustelemaan, mitä

Eerikki kuninkaalla nyt lienee mielessä, ja tiedot saatuani lähden

pohjoiseen Engelbrektin luokse. Sitä ennen en saa lähteä Varbergin

linnasta, jonka hän on jättänyt minun ja ritari Broder Sveninpojan

haltuun."

Myöskin Herman oli paljon muuttunut siitä kun Belgsting hänet viimeksi

näki Täljen linnan puutarhassa. Silmä hehkui miehuutta ja elämänhalua,

ja posket säteilivät terveyttä ja voimaa. Belgsting huomasi sen kyllä

ja evättyään kulkemasta hänen seurassaan Örebrohon, kuten Herman oli

ehdottanut, hän raukeasti hymyillen sanoi:

"Onko Hannu kreivi jo matkustanut kuninkaan luokse?"

"Ei", vastasi Herman ja pyöräytti Brandia sävähtäen punaiseksi

poskiltaan, "-- hän on vielä Tukholmassa ja lähtenee sieltä meritse

Stralsundiin."

"Tunnenpa nuorukaisen, joka mielellään olisi sillä matkalla mukana ...

niin, niin, elä julmistu noin", lisäsi hän yht'äkkiä käyden juhlallisen

vakavaksi, "Belgsting kiittää sinua monesta reippaasta teosta, ja

vaikk'eivät onnentoivotukseni paljoa maksakkaan, eivät täällä alhaalla

eivätkä tuolla ylhäällä, sillä Belgstingin sydän on ollut kova, niin

tulee niitä kuitenkin sinulle mitä runsaimmassa määrin."

Kirsti, joka sillä välin oli jalkainsa juuresta poiminut muutamia

kevätauringon esiin houkuttelemia kukkia, nousi äkisti ylös ja ojensi

ne Hermanille.

"Agnekselle", sanoi hän, "piiloita ne hyvin, ne Kirsti antaa

morsiuslahjaksi!"

Ja sitten hän hävisi puiden sekaan mäen taakse. Herman puristi

mielenliikutuksen valtaamana Belgstingin kättä.

"Se asia, jota nyt olet tarkoittannt, Belgsting", sanoi hän, "on vielä

tietymättömissä."

Sen enempää ei tästä asiasta puhuttu. Sitten kuin Belgsting oli

kieltäytynyt hakemasta majaa kaupungista, erosivat he toisistaan.

Belgsting jatkoi kulkuansa pohjoiseen päin, ensin Alfsborgiin -- jossa

Mattis von Kolen oli pakotettu luopumaan läänistä, vaikka olikin saanut

pitää linnan -- ja sieltä Axevallaan. Täällä hän kuuli surusanoman,

että Engelbrektiä yht'äkkiä oli kohdannut tauti, mutta että hän pari

päivää sitten oli sen verran parantunut, että oli matkustanut

Örebrohon, vaikka hän vielä silloin oli niin heikko, että tuskin voi

istua hevosen selässä.

Raskailla mielin Belgsting läksi Axevallasta ja kulki Tivedenille päin.

Päästyään tämän metsäisen vuoren ylitse ja tultuaan taas Nerikeen hänen

täytyi pyrkiä yksinäisemmille metsäpoluille, koska hän pelkäsi

joutuvansa jonkun Yö ja Päivä-suvun herrain lähettilään käsiin; suvun

perintökartano, Göksholma, sijaitsi täällä Hjalmarin etelärannalla,

ainoastaan parin peninkulman päässä Örebrosta. Jos hän vaan sai

vältetyksi tältä puolen epäilemättä uhkaavan vaaran, tiesi hän nyt

varmaan lähestyvänsä toivioretkensä määräpaikkaa, ja tämä tieto

kartutti hänen voimiaan.

Auringon noustessa toukokuun 3 p:nä hän astui aukealle Ekebyn suon

eteläpuolella ja kulki sitä harjua kohti, joka suon itäpuolitse jatkuu

pohjoiseen päin Kumlasta aina Örebrohon saakka. Tällä harjulla kulki

tie pohjoista kohti ja tuona varhaisena aamuhetkenä Belgsting uskalsi

seurata sitä, koska siltä näki laajalti ympäristöä. Pohjoisesta näkyi

Mo-harjun kirkko ja idästä Mo-järvi. Hän meni tämän rannalle etsiäkseen

sieltä venettä, koska hänen muutoin täytyi joko yhä edelleen kulkea

tätä vaarallista harjutietä taikka kiertää Ekebyn suo ja sen

länsipuolitse lähestyä Örebrota.

Rannalle tultuaan hän istuutui tuuhean kuusen juurelle. Hänen

ympärillään oli niin tyyntä ja rauhaisaa ja juhlarauha täytti hänen

sydämensäkin. Hän näki selvemmin kuin koskaan kuluneen elämänsä

kaikkine synkkine varjoineen ja huokaus pääsi hänen rinnastaan. Silloin

hän ikään kuin yhdistämässä menneisyyden kangastusta todellisuuteen

näki Engelbrektin kasvot järvellä. Ne olivat kalpeat ja riutuneet,

mutta niiden vakavat piirteet olivat niin rauhalliset ja lempeät.

Katselijasta tuntui siltä, kuin aurinko olisi astunut esiin ja

hajottanut varjot taikka tunkenut ne näkyalan takareunaan, kun taas

lähinnä kuluneet vuodet kieltäymyksineen, vaivoineen ja taisteluineen

ja ihanine satoineen olivat tässä kultaisena viljapeltona tuulen

päiväpaisteisena kesäiltana kulkiessa sen ylitse ja tuuditellessa sen

täysikypsiä tähkiä. Tuo rakas pää nojasi harmaapartaisen vanhan miehen

polveen pienen veneen peräkeulassa. Venettä kiidättivät voimakkaat

aironvedot pitkin peilikirkkaan järven pintaa.

Belgsting hypähti pystyyn ja varjosti kädellä silmiään. Näky vaikutti

häneen valtaavasti. Hän koetti huutaa, mutta ääni takertui kurkkuun,

hän koetti heittäytyä järveen ja uiden saavuttaa tuon ohitsekulkevan

aluksen, mutta hän oli kuin kivettynyt. Joku sekava ääni vaan pääsi

hänen huuliltaan ja heleitä kyyneliä helmeili hänen ahavoituneille

kasvoilleen. Tätä näkyä katselemaan vajonneena hän ei kuullut, kuinka

puut rasahtelivat hänen takanaan, eikä huomannut, että hänen tyttärensä

sen johdosta hypähti pystyyn, ikään kuin häneen olisi vaikuttanut joku

salainen voima, jonka mahtisanaa hänen, tahtoipa tai oli tahtomatta,

täytyi totella. Vasta useiden täyttä laukkaa tulevien ratsumiesten

synnyttämä töminä herätti hänet horroksista.

Hän käänsihe äkisti ääntä kohti ja silmäsi harjulle. Siellä oli pieni

joukko ratsumiehiä, mutta hän näki selvästi, että muuan mies talutti

rinnallaan Engelbrektin tuttua hevosta ja tunsi myöskin kaksi

ratsumiestä Juhani Antinpojaksi ja Piispanvuoren Kettiliksi. Hänelle

selvisi nyt, että Engelbrekt voimia säästääkseen oli valinnut vesitien,

kun taas hänen väkensä oli määrä ratsastaa ympäri järven ja kohdata

hänet pohjoisrannalla. Hän päätti nyt vaarankin uhalla, jolle hän siten

antautui alttiiksi, kulkea pitkin harjua.

Silloin hän melkoisen pitkän matkan päästä pitkin rantaa pohjoiseen

päin katsoen näki vilahdukselta tyttärensä ja astuttuaan muutaman

askelen sinne päin vähän matkan päässä tyttärensä edessä toiset kasvot,

jotka hän varsin hyvin tunsi; hän peräytyi äsken astumansa askelen.

Kasvot olivat pitkän Maunun. Kavaluus oli siis täyttä vauhtia ansojaan

virittelemässä. Engelbrektiä ei tällä kertaa mikään vaara uhannut,

sillä hänen väkensä, joka selänteen harjalta koko ajan näki

Engelbrektin, riitti kyllä häntä suojelemaan, mutta häneltä itseltään

voi kyllä, jos hän kävi kovin uskaliaaksi, jäädä pääsemättä

määräpaikkaan, juuri kuin hän oli sinne joutumaisillaan. Hän päätti sen

tähden kulkea Ekebyn suon länsipuolitse. Kirstin hän jätti kulkemaan

omia teitään tietäen varsin hyvin mahdottomaksi saada häntä kääntymään

takaisin, kun hän oli joutunut sen mielialan valtaan, joka nyt näytti

hänet vallanneen.

Vakavin askelin hän astui taas harjun yli ja alas Ekebyhyn päin sieltä

Täbyn kautta päästäkseen Örebrohon.

Aikaisin iltapäivällä Engelbrekt saapui Örebrohon, jossa hänet ottivat

vastaan hänen emäntänsä ja veljensä, Niilo Engelbrektinpoika,[35] jolla

hänen poissa ollessaan oli ollut linnan isännyys. Hän tunsi itsensä

terveemmäksi, kuin oli uskaltanut toivoakkaan, ja astui kahden

kainalosauvan avulla ilman nähtävää vaikeutta linnanportaita ylös, --

mikä teko suuresti ilahdutti Ulvi vanhusta, joka tuon tuostakin väitti,

että isäntä kyllä kohta voimistui entiselleen. Mutta kotiväki, joka ei

ollut nähnyt häntä sen jälkeen kuin hän tammikuussa terveenä ja

voimakkaana oli lähtenyt Arbogaan, jaksoi tuskin pidättää kyyneliään.

Tuo lempeä emäntä koetti kaikin voimin pysyä levollisen näköisenä,

ett'ei haikeuttaisi herransa ja miehensä mieltä, hän kun halusi nähdä

iloisia ja voimakkaita kasvoja ympärillään.

Linnansalissa hän antoi Engelbrektille saman päivän aamuna tulleen

kirjeen. Se oli neuvostolta. Sana ja kirje oli tullut Hannu

Kröpeliniltä -- joka vielä senkin jälkeen kuin kuningas oli häneltä

ottanut Tukholman linnan edelleen uskollisesti palveli häntä -- että

hän muutaman toisen tanskalaisen ritarin kanssa halusi kohdata Ruotsin

neuvostoa Vadstenassa helluntain tienoissa (joka tänä vuonna oli

toukokuun 27 p:nä), ja tästä neuvosto tahtoi Engelbrektin kanssa

keskustella.

"Etpä kauvan saa pitää minua luonasi, vaimo", sanoi Engelbrekt

hymyillen ja pani luetun kirjeen syrjään, "jo huomenna minun täytyy

lähteä Tukholmaan."

"Niinpä minä lähden mukaasi", vastasi vaimo luoden päättävän katseen

mieheensä, "nyt sinä tarvitset naisenhoitoa enkä minä sinua jätä, ennen

kuin taas olet päässyt täysiin voimiisi."

"Silloinpa uskon sairauden kohta pötkivän pakosalle ... etkö näe,

vaimo, että jo olen paljoa parempi sinun läheisyyteesi tultuani. Luulen

kuitenkin Ulvin tekevän tehtävänsä tästälähin yhtä hyvin kuin tähänkin

asti."

"Elä sano mitään, rakas mies, tällä kertaa tahdon minä määrätä!"

Engelbrekt ei vastannut mitään, hän otti vaan vaimoaan kädestä ja veti

hänet luoksensa sekä painalsi suudelman hänen otsalleen.

Torventoitahdus kuului samassa tornista ja kohta sen jälkeen tuli muuan

Engelbrektin miehiä ilmoittamaan Göksholman herra Pentti Steninpojan

palvelijan tuloa. Tämä pyysi Engelbrektiltä suojeluslupaa herralleen,

joka aikoi käydä vierailemassa hänen luonaan.

Engelbrekt katsoi hämmästyneenä palvelijaan.

"Enpä luullut", sanoi hän, "herrasi tahtovan suosiolla käydä

pakkosopimukseen kanssani. Mutta minä noudatan kernaasti hänen

mieltänsä ... parantaakseni mitä on rikottu, tahdon tehdä kaikki, ja

yksimielisyys Ruotsin miesten kesken on nyt enemmän tarpeen kuin

milloinkaan."

Palvelija sai pyytämänsä suojeluskirjeen ja meni matkoihinsa.

"Luulenpa kirkkaampia ja valoisampia aikoja olevan tulossa", sanoi hän

hetkisen kuluttua ollessaan vaimonsa ja vuoritilallisten Juhani

Antinpojan ja Piispanvuoren Kettilin seurassa. "Jos kerran sellaiset

miehet kuin Göksholman Pentti herra tahtovat nöyrtyä, niin lienee

asiamme, ystävät, varmalla pohjalla."

"Minä vedän vanhaa virttäni", vastasi Kettil, "niin kauvan kuin saamme

pitää sinut, Engelbrekt, käy kaikki hyvin, mutta jos herramme yksin

pääsevät hallitsemaan, silloin he turmelevat kaikki, ja voi silloin

meitä, talonpoikia!"

"Mutta siinä erehdytte sekä sinä että kaikki muut", tarttui Engelbrekt

lämpimästi puheeseen, "minäkin vedän vanhaa virttäni, että isäimme

Jumala on varjeleva maatamme, ja keitä hän on aseikseen valitseva, sitä

ei voi kukaan meistä tietää, koska emme voi tutkia hänen neuvojansa. Ja

uskokaa minua, hän käyttää asettaan, niin kauvan kuin hyväksi näkee, ja

sitten hän ottaa sen pois ja valitsee toisen. Jos olen teidän ja

rahvaan avulla kyennyt jotakin toimittamaan, ei se ole meidän työtämme,

vaan Jumalan ja Pyhän Eerikki kuninkaan, ja sen tähden saatte te ja

meidän jälkeisemme nähdä, että jokaisella ajalla on oleva oma

miehensä!"

Keskustelu muuttui juhlallisentapaiseksi eikä sitä juhlallisuutta

kukaan läsnäolevista koettanutkaan poistaa. Kuta enemmän Engelbrekt

puhui ja selitteli, mitä hän oli aikonut ja mitä hänen mielestänsä piti

tehtämän, että heidän yhteisesti alottamansa työ joutuisi suotavaan

päätökseen, sitä enemmän kaikki innostuivat hänen sanoistaan. Ja kun

sitten tämä mies, jonka valtansa puolesta voi vetää kuninkaan

verroille, lausui hurskaana toivomuksenaan, että kohta saisi luopua

korkeasta asemastaan ja palata syrjäiselle vuorelleen ja sulattonsa

vaskensavulle, silloin olivat nuo vanhat miehet vähällä langeta hänen

jalkainsa juureen.

Näin kului iltapäivä ja kynttilöitä sytytettiin saliin. Silloin

räikähtelivät taas torvet porttitornin luona ja hetkistä myöhemmin

astui tuo pitkä ja synkkä ritari Pentti Steninpoika, Göksholman

haltija, sisään. Ritarin katse oli hämärä eikä voinut oikein tietää,

vihaako vai vilpillisyyttä siinä hehkui, -- ett'ei hän vilpittömänä

ystävänä tullut, sen luuli jokainen voivansa nähdä.

"Suojeluslupaanne turvaten tulen, Engelbrekt", sanoi hän, "kysymään,

saanko teiltä rauhaa valtakunnassa?"

"Siihen kysymykseen ei ole vaikea vastata", virkkoi Engelbrekt vaivoin

nousten seisomaan, "jokainen rehellinen Ruotsin mies eläköön rauhassa

Ruotsin valtakunnassa!"

"Tiedättehän, että minä ja te olemme sotakannalla!"

"Sen tiedän ... ja tahdonpa sanoa, ett'ei ole minun vikani, jollei tämä

kanta lakkaa!"

Ritari tulistui ja vastasi kiivaasti. Mutta koko hänen esiintymisensä

oli niin miellyttävä ja erittäinkin oli tämä suora puhe, vaikka se

olikin katkera ja perustui väärinkäsitykseen, niin Engelbrektin

luonteeseen soveltuva, että jo tuo kiivauskin sai hänet ritariin

mieltymään. Kun he kauvan olivat puhelleet keskinäisen kiistansa

syistä, sanoi ritari vihdoin:

"Tekö olette oikeassa vai minä, sitä me molemmat emme voine ratkaista,

vaan minä toivon, että lykkäämme asian neuvoston ratkaistavaksi!"

"Jos tahdotte sen tehdä, Pentti herra", puhkesi Engelbrekt sanomaan

selvästi ilonhämmästyksen valtaamana, "menettelette rehellisen

ruotsalaisen ritarin tavoin. Minulta teidän ei tarvitse mitään pahaa

kokea!"

Kaksi kirjelmää laadittiin nyt heidän tekemästään sovinnosta ja ehdoksi

pantiin, että molemminpuolinen rauha vallitsisi eikä kumpikaan toistaan

vahingoittaisi, kunnes asia helluntain seuduissa saataisiin valtakunnan

neuvoston ratkaistavaksi. Kirjelmässä mainittiin nimenomaan, että

Pentti herra oli tehnyt sopimuksen omasta ja poikansa puolesta. Pentti

herran takausmiehiksi rupesi kaksi hänen seuralaistaan ja nuo kaksi

läsnäolevaa vuoritilallista[36] kirjoittivat nimensä Engelbrektin nimen

alle.

"Ja nyt, Pentti ritari, jääkää vieraakseni linnaan täksi iltaa", sanoi

Engelbrek ystävällisesti ojentaen ritarille kätensä, sitten kuin

kirjelmät oli allekirjoitettu ja sineteillä varustettu. Ritari suostui

pyyntöön ja oikein oudolta näytti, kuinka hän maljan ääressä hymyili

Engelbrektille ja iloitsi siitä, että heidän välinen riitansa kerran

oli loppuva. Pöydässä puhuttiin myöskin yleisistä asioista ja

Engelbrektin kutsumisesta neuvoston puheille.

"Mutta oletteko niin terve, että voitte noudattaa neuvoston kutsua?"

kysyi ritari myötätuntoisuutta osottaen.

"Luulenpa olevani", vastasi Engelbrekt.

"Niinpä neuvon teitä matkustamaan vesitse", lisäsi ritari, "ensin

Hjalmarin ja sitten Mälarin poikki; silloin teidän tarvitsee vaan lyhyt

matka ajaa hevosen selässä."

Engelbrekt nyökäytti ystävällisesti päätänsä ritarin hyvänsuonnille.

"Jos tahdotte huomenna tulla vieraakseni Göksholmaan, on malja hyvää

viiniä ja lämmin vuode teitä odottava."

Ritari kohotti näin sanoen maljansa, mutta ei ennättänyt saada

Engelbrektiltä vastausta. Engelbrektin veli, Niilo, tuli rientävin

askelin sisään ja kertoi, että mielipuoli Kirsti jollakin

selittämättömällä tavalla oli tullut linnaan ja istui nyt muurin

vierellä tahtomatta liikkua paikaltaan.

"Olisin tuonut hänet tänne", sanoi hän, "sillä hän tarvitsee hoitoa,

tyttö raukka, mutta hän lykkää minut luotaan ja kuiskaa vaan sinun

nimeäsi, Engelbrekt."

Engelbrekt nousi vakavan näköisenä pöydästä. "Belgstingin tytär ei saa

jäädä yön selkään Engelbrektin oven ulkopuolelle!" virkkoi hän

kainalosauvansa ottaen, "minä puhuttelen itse häntä."

Hän läksi salista ja laskeutui linnanportaista; veli seurasi häntä.

Alhaalla paistoi kuu pilvettömältä taivaalta ja Engelbrekt meni

veljensä neuvoa seuraten linnanportin pielessä sijaitsevan

pienenpuoleisen rakennuksen taakse sille paikalle, jossa Kirsti oli.

Juuri veljesten erotessa kuului taas torventoitahdus ja Niilo riensi

tiedustamaan, kuka nyt pyrki linnaan.

Engelbrekt löysi kohta haettavansa ja laskien kätensä hänen päähänsä

sanoi lempeällä ja isällisellä äänellä: "Kirsti, lapseni, tunnetko

minut?"

Tyttö nosti päätänsä ja oli kuin mielipuolisuuden sumu olisi hänen

katseestaan kaikonnut.

"Tunnen, tunnen, ja Kirsti on täällä sinun tähtesi", kuiskasi tyttö,

"sinun tähtesi ja suden tähden, hiljaa, hiljaa, hän vainuaa

saalista ... katso, tuolla ... tuolla!"

Kirsti nousi hiljaa mutta vastustamatta ja hänen silmänsä tuijottivat

yli ympärysmuurin sisäpuolella olevan suuren aukean kohdistuen johonkin

esineeseen vastakkaisella puolella. Noustuaan pystyyn hän kumartui

eteenpäin ja ojensi kätensä, ikään kuin joku vastustamaton voima olisi

häntä vetänyt. Engelbrekt katsoi myöskin samanne päin, mutta ei nähnyt

mitään. Kirsti hiipi hiljaa ja äänettömästi muurin varjoon. Häntä olisi

luullut henkiolennoksi, niin hän näytti häviävän pimeään.

"Veli", kuului silloin Niilon ääni Engelbrektin takaa, "sinua tapaamaan

on tullut mies, jota varmaan kaikista vähimmin olet odottanut ...

neuvoin häntä menemään linnansaliin..."

"Ja kuka on se vieras?"

"Belgsting!"

"Belgsting", virkahti Engelbrekt ja outo vavistus valtasi hänet.

"Katso tuonne, käänny ympäri, Engelbrekt, niin voit itse nähdä, hän

nousee nyt portaille. Minä hämmästyin itse, kun hän sanoi nimensä, että

tuskin sain vastatuksi hänen kysymykseensä."

Miehen vielä puhuessa kuului raksahdus jousenjänteestä, jolta nuoli

äsken juuri oli lentänyt, ja käännyttyään Engelbrekt näki tuon kookkaan

tuttavan sankarihaamun kaatuvan syrjään portailta. Toinen pitkä haamu

juoksi samassa synkimmästä varjosta aukean yli ja riemuitseva ääni

huusi:

"Nyt, Engelbrekt, kaadoin sinut kuitenkin!"

Aivan ampujan jälessä juoksi Kirsti ja juuri kun edellinen oli aivan

kaatuneen luona, heittihe hän luonnottomalta näyttävällä voimalla ja

notkeudella hänen päällensä ja tarttui molemmin käsin hänen kurkkuunsa.

Niilo Engelbrektinpoika oli heti tytön rinnalla ja sai töin tuskin

hänet temmatuksi irti ampujasta. Tämä oli milt'ei hengiltä kuristunut

ja hänen silmänsä tuijottivat hurjasti ympärilleen. Mutta Kirsti kiskoi

auki hänen takkinsa ja kuutamossa näkyivät hopeavitjat välkkyvän

ampujan kaulassa. Ennen kuin Niilo sai estetyksi, oli hän temmannut

vitjat mieheltä.

Nyt oli Engelbrekt kainalosauvojensa varassa päässyt perille. Hän näki

tytön olevan polvillaan ja käsillään kohottavan ylös noita välkkyviä

vitjoja, ikään kuin kiittäen korkeinta siitä, että oli voittanut.

Engelbrekt voi kuitenkin vaan katsahtaa häneen. Koko hänen sielunsa oli

kiintynyt tuohon kookkaaseen, vahvaan mieheen, joka kädellään portaiden

patsaasta pidellen ja päätä rintaansa vasten nojaten istui tai puoleksi

makasi hänen asuntonsa kynnyksellä. Hän kumartui katsomaan, mutta

ponnahti äkkiä takaisin, kun näki miehen vasemmassa kyljessä vielä

väräjävän nuolenvarren. Se oli vaskinen ja hopealla kirjailtu. Käsi

otsalla hän suuntasi katseensa korkeuteen.

"Haa, Eerikki, Eerikki", hän puhkesi sanomaan, "olen siis tehnyt

sinulle väärin ... ja sinun täytyi hengelläsi todistaa viattomuutesi."

Jättiläinen nosti päätänsä, kun kuuli Engelbrektin äänen eivätkä

koskaan olleet nämä säännölliset loistaneet niin kauniina kuin nyt.

Raukea hymy ilmautui hänen huulilleen ja hän ojensi kätensä.

"Milloin teit Belgstingille väärin, Engelbrekt?" sanoi hän, "minähän

olen kulkenut jälkiäsi Nyköpingistä tänne saakka parantaakseni kovaa

sydäntäni ja sopiakseni sinun kanssasi... Minun toivioretkeni ei ollut

pitkä eikä vaikea, sillä minä olen kulkenut alla tuulen ja ilma on

ollut täynnä sinun ylistystäsi ... täällä oli matkani määrä eikä kuolo

voinut kohdata minua onnellisemmalla hetkellä kuin täällä!...

Engelbrekt ... olen tehnyt sinulle väärin ja kova sydämeni oli soaistu,

kunnes ilkiö itse tunnusti katalan tekonsa... Voi minua, voi minua!

ystävän neuvoja halveksuin ja sen tähden olen tässä niin kurjana, niin

kurjana ... minulla on kaksi lasta ja kuitenkin olen lapseton."

"Ole huoleti, Eerikki", sanoi Engelbrekt ja kumartui kuolevaa

lähemmäksi, "sydämissämme olemme aina olleet ystäviä ja sen tähden

olemme suoneet toisillemme hyvää sittenkin kun nurjat voimat erottivat

meidät. Sentään kiitän Jumalaa ja hänen pyhimyksiään siitä, että

erhetys haihtui, niin että taas voimme ojentaa toisillemme käden! Mitä

Kirstiä uhkaavasta kohtalosta tiesin, sen olin saanut kuulla kuolevalta

enkä saanut sitä ilmaista. En voinut tehdä muuta kuin ystävyyteni

nimessä pyytää sinua ajamaan pois hänen häijyn kosijansa."

"Sen tiedän, sen tiedän", änkytti ystävä, "ja miksi valitankaan

kurjuutta, kun minulla on ollut sellainen ystävä kuin sinä... Kiitos,

Engelbrekt ... Ei, ei ... elä sano mitään, elä toivo mitään, aikani on

lopussa, nuoli on syvällä lähellä sydäntä! Mutta minä kiitän Jumalaa ja

Pyhää Eerikkiä tästä onnenhetkestä, juuri haudan partaalla... Kenties

ennen pitkää näemme toisemme emmekä sitten koskaan enää eroa..."

Nyt Kirsti nousi pystyyn ja suuteli kiihkoisesti hopeavitjoja. Mutta

hänen otsansa oli kirkas ja vapaa ja hänen katseensa säteili valoisana.

Hän hiipi hiljaa isänsä luokse ja pani keveästi vitjat hänen kaulaansa.

"Nyt olemme voittaneet, isä", sanoi hän ja lankesi polvilleen hänen

eteensä, "nyt olet saanut takaisin tyttäresi, Kirstin; suo anteeksi,

suo anteeksi, että olen ollut niin kauvan poissa luotasi, mutta minä

olen etsinyt vitjojasi ja joustasi, jotka kerran kauvan, kauvan sitten

otin sinulta ... nyt onni taas palaa, isä, ja sinusta tulee tuo rikas

Belgsting ja miehet kunnioittavat sinua niin kuin ennen."

"Niin, niin, olet oikeassa, Kirsti", änkytti isä sekä katoavasta

elinvoimasta että valtaavasta mielenliikutuksesta heikontuneella

äänellä, "niin, onni on palannut Engelbrektin ja sinun kanssasi...

Jumala minua armahtakoon!"

"Cecilia!" kuiskasi Kirsti hiljaa hänen korvaansa ja Engelbrekt toisti

sanan.

Mies vavahti suonenvedontapaisesti ja hänen silmänsä painuivat umpeen.

Hetken aikaa oli niin hiljaista, että olisi voinut luulla hänen

sielunsa jo eronneen ruumiista. Mutta sitten hän taas avasi silmänsä ja

kirkastunut loiste säteili hänen kasvoistaan.

"Sano Cecilialle, että olen antanut hänelle anteeksi!" sanoi hän

selvällä äänellä.

Sitten hän vakavalla kädellä veti ulos nuolen ja katseli sen terävää

veristä kärkeä, heitti sen sitten luotansa ja tarttui toisella

kädellään Engelbrektin, toisella Kirstin käteen.

"Jumala ottakoon henkeni!" kuiskasi hän ja laski päänsä kallistumaan

Engelbrektin olkapäätä vasten.

Kaikki olivat hiljaa. Palvelijatkin, jotka olivat rientäneet esiin ja

vanginneet aseettoman murhaajan, seisoivat pää kumarassa. Murhaajan

silmä hehkui mielipuolisuuden kiillotonta tulta. Yht'äkkiä kuului

askelia linnanportaista ja kannusten kilinää kiviä vasten. Pentti

ritarin kookas vartalo ilmautui alaportaalle.

Kun ritarin katse sattui kuolevaan, hypähti hän syrjään, ikään kuin

käärme olisi pistänyt. Mutta vanki päästi pilkkanaurun.

"Erehdyin, ritari", rääkyi hän, "nuoli ei ollut Engelbrektin pään

varalle taottu!"

Ritari riensi pois ja vähän sen jälkeen kuultiin hänen palvelijoineen

ratsastavan nostosillan poikki ja lähtevän Örebron linnasta.

Mutta vielä kerran kuoleva kohotti katseensa. Se haki Engelbrektiä, ja

kun se löysi tämän jalot, mutta surulliset kasvonpiirteet, imeytyi se

ikään kuin kiinni niihin ja raukesi suun vetäytyessä hymyyn.

* * * * *

Örebron linnan asukkaille tuli kolkko yö. Aamun sarastaessa Engelbrekt

seisoi ystävänsä ruumispaarien ääressä. Hänellä oli kädessä kaksi

nuolta. Huomattuaan että ne olivat lähteneet samasta viinestä, josta

sekin, mikä Belgstingin surmasi, hän pani ne toisten joukkoon, jotka

yhdessä jousen kanssa oli pantu kuolleen jalkoihin. Hänen kaulassaan

välkkyivät hopeavitjat ja ympärillä palavat vahakynttilät loivat

lekuttavaa valoansa sekä vitjoihin että nuoliin. Molempien näiden

kalleuksien piti seurata häntä hautaan, se oli Engelbrektin tahto.

Engelbrekt viipyi kauvan ruumiin ääressä ja näytti tarkastelevan noita

vielä kuolemassakin kauniita kasvoja, joiden hymyilevä suu toi mieleen

onnellisen kuolinhetken. Vasta takaa kuuluvien raskaiden askelien ääni

herätti Engelbrektin aatoksistaan. Se oli Ulvi. Hänellä oli pää

siteissä ja jääharmaassa parrassa näkyi vielä veripisaroita.

"Tulen veneiltä", sanoi hän, "ne ovat valmiina venevalkamassa ja sinun

hevosesi odottelee linnanovella!"

"Hyvä", vastasi Engelbrekt, "mutta kuinka on laitasi?"

"Pyhä Yrjänä sen tiesi, isäntä, mutta kun onnettomuus sattuu, niin se

sattuu ... mutta kun menin talliin, raivosi vanha Valko kuin riivattu

pilttuussa, ja vaikka meidän pitäisi olla ja olemmekin vanhoja ystäviä,

niin potkaisi se minua päähän, juuri kun sinun hevosesi kavioita

katsottuani oikaisin itseni ... minä tuperruin nurin vielä vanhoillani

ja vieläkin tuntuu päätäni pyörryttävän..."

"Sinun täytyy saada hyvän lääkärin hoitoa, Ulvi ... minä en voi

odotella, mutta kun pater Gislo, jota heti lähetämme noutamaan, sallii,

pitää sinun tulla perästä Tukholmaan..."

"Engelbrekt", huudahti vanhus temmaten pois siteen, "mitä tästä

naarmusta!"

Kohta tuli kuitenkin selville, että haava oli paljoa pahempi, kuin minä

vanhus sitä piti. Veritulva peitti hänen kasvonsa ja hän olisi kaatunut

lattialle, jollei Engelbrekt olisi ennättänyt toisella kädellään

tarttua hänen vyötäisiinsä. Hän käski muutaman ohitse kulkevan

palvelijan heti kutsua veljeä sekä viipymättä mennä kaupungin

luostarista noutamaan pater Gisloa, erästä lääkitsemistaidostaan

tunnettua munkkia. Niilo Engelbrektinpoika tuli heti sen jälkeen ja

sulki veritulvan panemalla paikalleen pois heitetyn siteen.

Sitten Engelbrekt riensi ulos uskottuaan vanhan palvelijansa veljensä

hoitoon.

"Varo Albrektia, isäntä", huusi Ulvi perästä, juuri kun Engelbrekt

astui kynnyksen yli.

Alakuloisena Engelbrekt seisattui hevosensa eteen, jonka selkään nuo

molemmat vuoritilalliset hänet varovasti nostivat. Takana odotti kaksi

vanhanpuolista palvelijaa, joiden oli määrä seurata venevalkamaan ja

sitten ottaa Engelbrektin hevonen mukaansa sekä ratsastaa toisten

palvelijain perästä. Nämä olivat jo lähteneet linnasta ratsastaakseen

Hjalmarin pohjoispuolitse sen itäisessä päässä sijaitsevaan Rosvikiin,

joka kuului Engelbrektin luotettavalle ystävälle, Uplannin laamanni

Niilo Kustavinpojalle. Engelbrektin vaimo istui jo myöskin hevosen

selässä.

"Minä luulen Herman Bermanin tänään tulevan tänne linnaan Varbergista",

sanoi Engelbrekt päästyään paikoilleen satulaan. "Sanokaa hänelle

terveisiä minulta ja sanokaa, että hän tavannee minut Tukholmassa. Jos

te menette kotiseuduillenne, niin kuin tehnette, ennen minun

palaamistani, niin viekää minulta Vaskivuorelle terveisiä ja muistakaa,

mitä eilen puhelimme. Jos Jumala tahtoo, tulen luultavasti itse kohta

perästä!"

Miehet puristivat toistensa käsiä ja sitten läksi matkue liikkeelle,

ajaen hiljakseen. Kun nostosilta vedettiin ylös, kääntyi Engelbrekt

katselemaan linnaa. Edellinen ilta oli ollut niin monivaiheinen, että

hän tunsi olevansa oudoilla mielin, tunsi sekä rikkautta että

köyhyyttä, sekä iloa että tuskaa. Mutta hetkisen vaan hän salli

muistojen vallita. Äänettömänä hän kuitenkin jatkoi matkaansa rannalle.

Täällä hänet taas nostettiin hevosen selästä ja kannettiin toiseen

veneistä, johon hänen vaimonsa oli teettänyt pehmeän vuoteen

peräkeulaan. Päästyään veneeseen hän silmäsi soutajiaan. Niitä oli

kaksi kumpaakin venettä varten.

"Sinut, Albrekt", sanoi hän toiselle niistä, joiden oli määrä soutaa

hänen omaa venettään, "sinut arvelin jättää linnaan."

"Kun Ulville sattui onnettomuus", vastasi mies uskaltamatta oikein

katsoa Engelbrektiä silmiin, "olin minä käsillä ja veljesi käski minun

lähteä Ulvin sijaan."

Engelbrekt antoi asian jäädä sikseen, mutta loi tuon tuostakin

tarkastelevan katseen synkkään soutajaansa.

Matka kävi onnellisesti ja illan suussa oli ennätetty Göksholman

kohdalle. Aivan lähellä sitä nientä, jolla Göksholman linna kohotti

torniansa taivasta kohti, oli pieni saari, jonka kapea salmi erotti

mainitusta niemestä. Engelbrekt ei uskaltanut yökylmän takia jatkaa

matkaa, vaan päätti laskea tälle saarelle siellä valkean ääressä

odotellakseen aamua.

Veneet laskettiin rantaan ja kohta roihusi saarella tuli, jonka ääreen

Engelbrekt istuutui. Hänen vaimonsa istuutui viereen levottomasti

tarkastaen hänen kasvojaan niiden ilmeistä nähdäkseen, mitä matka oli

häneen vaikuttanut.

"Hyvin vaimo", sanoi Engelbrekt tarttuen hänen käteensä ja arvaten

hänen ajatuksensa, "meri-ilma on tehnyt minulle hyvää; mutta ajatukseni

liitelevät tuonne ylös, jonne jo niin moni ystävä on mennyt ennen

minua."

Ja ylhäällä tähdet tuikkivat niin tarkoittavasti ja laineet loiskivat

rantaa vasten ikään kuin kertoillen katoavaisuuden tarinaa alkuna tai

vastakohtana ijankaikkiselle elämälle, jota taivaan kultaiset merkit

julistivat.

Kului hetkinen äänettömyydessä.

Silloin kuului kaukaa aironloisketta ja muuan palvelija tuli kertomaan,

että vene näkyi tulevan Göksholmasta päin.

"Siinä tulee Pentti herran lähetti", sanoi Engelbrekt ystävällisesti

hymyillen, "hän tahtoo osottaa ystävyyttään ja hakea minut Göksholmaan

yöksi. Sairauteni tähden en kuitenkaan voi suostua hänen pyyntöönsä.

Mene kuitenkin rantaan ja näytä heille paras valkama."

Palvelija meni ja Engelbrekt autatti itsensä seisomaan sekä astui

kainalosauvojensa varassa rantaa kohti. Sinne päästyään hän näki veneen

jo niin lähellä, että hän selvästi saattoi erottaa Maunu Pentinpojan

seisovan etukeulassa. Tästä hän yhä varmemmin päätti tulijain kutsuvan

häntä Göksholmaan.

Samassa vene törmäsi rantaa vasten ja Maunu Pentinpoika juoksi

Engelbrektiä kohti. Mutta hän heilautteli kirvestä kädessään ja hänen

silmänsä hehkuivat.

"Saanko rauhaa sinulta valtakunnassa?" kysyi hän vimmoissaan.

"Isäsi oli eilen luonani", vastasi Engelbrekt, "ja luulenpa hänen

sinulle kertoneen, että olemme tehneet rauhan keskenämme."

Tuo hurja Maunu vastasi iskien kirveellään, mutta Engelbrekt kohotti

toista kainalosauvaansa, niin että isku sattui tähän; kuitenkin katkesi

Engelbrektiltä kolme sormea.

Mutta koko Engelbrektin olennossa vallitsi tällä hetkellä niin

juhlallinen tyyneys ja hänen silmistään ilmeni sellainen ylevyys, että

murhaaja joutui hetkeksi hämilleen ja arveli, ennen kuin kohotti

kirveensä toiseen iskuun.

Silloin Engelbrekt kääntyi katsomaan palvelijoitaan, mutta ei niitä

nähnyt; ainoastaan kalpean vaimonsa hän näki loitompana. Tämä oli

vaipunut maahan kauhun ja kuolemantuskan musertamana. Tämä oli hänen

viimeinen näkemänsä. Sankarin katseen lumouksesta päästyään Maunu

kohotti uudelleen kirveensä ja isku sattui takaa Engelbrektiä kaulaan.

Kolmas isku rikkoi sankarin pääkallon, niin että aivot valuivat ulos.

Engelbrekt kaatui ja pedontapaisella julmuudella tuo hurja Maunu sitten

musersi hänen raadellun päänsä, joka kaatuessa oli sattunut kiveen. Sen

jälkeen hän nuolilla lävisti tuon hengettömän ruumiin. Se tyydytti

ritarin kostoa tuo hänen onnensa vastustajan paloitteleminen.

Mutta laine loiski rantaa vasten ja tähdet vilkkuivat taivaalla ja tuo

vapaaksi päässyt henki kuvaili nyt oikeassa olopaikassaan elämän tarua

ja nautti kyllikseen vapauden elävää vettä.

Työn tehtyään astui nyt Maunu Pentinpoika uhmaillen rannalle.

Engelbrektin palvelijat oli sidottu ja viety yhdessä hänen vaimonsa

kanssa ritarin veneeseen.

"Nyt Örebrohon", huudahti Maunu ilosta huumauksissaan, "ja jos sinä,

Albrekt, pidät sanasi, niin lienee linna vallassamme ennen päivän

nousua."

* * * * *

Illalla oli Herman Berman tullut Örebrohon ja oli pitkästä

ratsastuksesta väsyneenä nukkunut sikeään uneen. Aamupuolella herätti

hänet yht'äkkiä muuan palvelija.

"Engelbrektiltä on saapunut sanantuoja", sanoi mies, "ja Niilo,

Engelbrektin veli, joka on linnanvoutina, käski minun herättää teidät."

Joutuisasti Herman puki päällensä ja meni linnanpihalle. Tänne tultuaan

hän näki Niilo Engelbrektinpojan seisovan muurilla ja riensi tämän

rinnalle. Linnankaivannon toisella puolen oli kaksi miestä, joista

Herman toisen heti tunsi Maunu Pentinpojaksi. Toinen oli Albert

Piccatel, Engelbrektin palvelijoita, selitti Niilo.

"Hän sanoo tuovansa sanaa Engelbrektiltä", sanoi Niilo, "mutta minusta

tuntuu kummalliselta, että hänellä on göksholmalainen seurassaan."

"Ei, ei, kautta Vapahtajan ristinpuun, elä avaa, Niilo

Engelbrektinpoika!" huudahti Herman vilkkaasti, "tässä piilee ilkeää

petosta! Tätä Albrektiahan varomaan Ulvi vanhus kehotti kasvatusisääni

ja tämänhän hän oli nähnyt tallissa hevosensa luona vähää ennen kuin

hevonen oli satuloitava."

Tämän nojalla ei Albrektia päästetty linnaan ja hetken kuluttua

kuultiinkin meteliä kaupungista. Maunu Pentinpoika ja hänen

palvelijansa, saatiin sitten kuulla, ne siellä ryöstivät kaupungissa

olevaa linnanväen omaisuutta.

Mutta Herman heittihe kohta sen jälkeen hevosensa selkään ja ajoi

täyttä laukkaa Göksholmaan päin.

Lähestyessään sille niemekkeelle poikkeavaa, pohjoiseen päin vievää

tietä, jolla Göksholman linna sijaitsi, tuli häntä vastaan joukko

talonpoikia, jotka runsaita kyyneliä vuodattaen kantoivat verholla

peitettyä ruumista.

Herman pysähtyi ja teki ristinmerkin päästääkseen kulkueen ohitse.

Silloin muuan vanhanpuoleinen talonpoika tuli hänen luoksensa ja

tervehti.

"Olettehan Herman Berman", sanoi hän, "tunnen teidät siltä ajalta,

jolloin oleksimme Nyköpingin linnan edustalla ja minä tiedän, kuinka

kallis hän teille oli..."

"Jumalani ... mitä sanotte", huudahti Herman yhtäkkiä kauhean

aavistuksen valtaamana.

"Me kannamme Engelbrektin ruumista Mellösan kirkkoon", jatkoi

talonpoika pyyhkien kädenselkämällään silmiin tunkevia kyyneliä.

Herman kyseli tarkoin kaikki saattaen tuskin uskoa mitä kuuli, mutta

talonpoika kertoi, kuinka hän muutaman sukulaisensa kanssa yöllä oli

kulkenut Göksholman ohitse aikoen veneellä mennä poikki Hjalmarin sen

pohjoisrannalle. Silloin he olivat kohdanneet Maunu herran, joka

vankijoukkoa kuljettaen oli mennyt linnaan. Parista kuulemastaan

sanasta he olivat aavistaneet pahaa ja soutaneet tuolle pienelle

saarelle ja siellä löytäneet Engelbrektin ruumiin. He olivat silloin

kiireesti lähteneet pitäjälle ja lähettäneet sanan kirkkoon, jonka

kelloja alettiin soittaa, ja silloin oli rahvasta kokoutunut ja he

olivat noutaneet ruumiin.

Tie oli täpötäynnä talonpoikia ja Herman ratsasti hiljakseen kulkueen

jälessä tuon vanhan talonpojan rinnalla.

Mellösan kirkossa laskettiin ruumis maahan. Ja täällä Herman astui

esiin ja kohotti paarivaatetta ja näki nuo monet nuolenhaavat ja tuon

muserretun pään.

Emme uskalla koettaakkaan kuvailla hänen tuskaansa. Epätoivosta mykkänä

ja kyynelettömin silmin hän seisoi kauvan tuijottaen tuohon

hengettömään ruumiiseen voimatta selvittää itselleen, untako vai

todellisuutta tämä näkemänsä oli.

Silloin hän kuuli ystävällisen äänen, joka mainitsi hänen nimeänsä, ja

kääntyi päin.

Tuomas piispa seisoi hänen edessään.

"Rohkeutta, nuori mies!" sanoi piispa kyynelsilmin, "semmoisen miehen

ruumiin ääressä, joka ei koskaan ajatellut muuta kuin maansa hyvää,

semmoisen miehen ruumiin ääressä emme saa vajota toimettomaan suruun.

Ylös, ylös, Herman, taisteluun. Nyt jos milloinkaan tarvitaan miehiä!"

Ja tuo hurskas piispa levitti takaisin vaatteen rakkaan vainajan päälle

ja hänen kyyneleensä kimaltelivat kuin helmet tuolla mustalla

vaatteella.

Piispan sanat herättivät Hermanin taas tajuihinsa. Hän polvistui

ruumiin viereen ja vaipui hartaaseen rukoukseen.

Kun hän sitten astui ulos kirkosta, tuli Hannu kreivi vastaan ja sulki

hänet syliinsä.

"Rakas, rakas poika", huudahti hän ja lisäsi hetken kuluttua koettaen

väkisinkin pysyä tyynenä, "seuraa minua ja Tuomas piispaa Sigarsöhön,

siellä neuvotelkaamme mitä nyt on tehtävä."

Sigarsö oli Hjalmarin rannalla sijaitseva piispankartano, vajaan

peninkulman päässä Göksholmasta.

Sigarsön puutarhassa Hannu kreivi liitti tyttärensä ja Hermanin kädet

yhteen ja Tuomas piispa sulki molemmat syliinsä rukoillen heille

Jumalan ja pyhimyksien armoa ja siunausta.

Mutta muutamien päivien kuluttua alkoi Herman Mellösan talonpoikain ja

naapuripitäjäin rahvaan johtajana piirittää Göksholmaa. Linna oli

kuitenkin milt'ei mahdoton valloittaa ja vaati aivan toisenlaisia

piiritysaseita, kuin talonpojat kiireessä voivat hankkia. He ampuivat

kuitenkin palavia nuolia linnaan ja kaikki mitä siellä oli puusta

syttyi palamaan.

Ja tämän rovion valossa pakeni muutamana pimeänä yönä kaksi ratsumiestä

Göksholman linnasta.

Ne olivat Pentti ritari ja hänen poikansa Maunu Pentinpoika.