Pidot Täljen linnassa.
Pimeänä helmikuunyönä yksinäinen matkamies lähestyi Täljen linnaa. Mies
oli iso ja vahva ja kantoi selässään raskasta taakkaa, mutta siitä
huolimatta hän astui reippaasti. Ehdittyään nostosillan luokse hän
pysähtyi ja silmäili varovasti ympärilleen. Linna oli aivan pimeä,
ainoastaan porttitornista näkyi heikko valo. Nostosiltaa ei ollut
vedetty ylös, luultavasti oli joku äskettäin siitä ajanut. Mies laski
joutuisasti taakkansa alas, heittihe pitkälleen maahan sekä ryömi
muurin seinustaa pitkin sillan alle. Siellä hän pysähtyi ja kuului
jollakin terävällä aseella kihnuttavan siltahirsiä. Hetken kuluttua hän
taas tuli näkyviin ja tempoi tutkien vitjoja, joilla silta nostettiin.
Huomattuaan näiden antavan myötä hän ne heti päästi käsistään ja
tarkasti siltahirsiä kädellään, ett'ei niissä vaan näkyisi mitään
rakoa.
Sitten hän taas nosti taakan selkäänsä ja astui sillan yli päästäen
jonkunlaisen vihellyksen. Hetkisen kuluttua avattiin linnan portti ja
mies meni torniin.
"Pianpa palasitkin, Eelovi", sanoi järeä ääni hänelle portin
sulkeutuessa, "tuo iso avain on kuitenkin polttanut sormiani ja joka
hetki olen odottanut linnanvoudin tulevan ja lyövän minut kuoliaaksi.
Oletpa uskalias veitikka, Eelovi."
"Turha pelko, Mikko", vastasi Eelovi, "minulla on ritarin lupa kulkea
ulos ja sisälle milloin vaan haluttaa, ja sen tähden näetkös, on
linnanvouti uskonut minulle avaimen tänä yönä. Kiitos nyt hyvästä
vahdinpidosta. Luulenpa, että voimme juoda siemauksen tai parikin tätä
juomaa, jonka vouti minulla tuotti kaupungista ... riittää sitä kyllä
vielä hänellekin ja tänään hän saanee sitä tarpeekseen, kun ankaralla
ritarilla on suuret pidot... Onko Kirjuri-Martti vielä linnassa?"
"Kuten sanot, toveri, yö on kylmä ja tuuli tunkee läpi luitten täällä
tornissa, siemaus simaa ei vie suuta väärään!" Eelovi oli nostanut tuon
ison sima-astian huulilleen ja näytti juovan oikein kylläkseen, josta
taas Mikon jano yltyi tavattoman pian. Mutta ett'ei toinen sitä
huomaisi, jatkoi hän: "Martti niin, hän ratsasti täältä vähän ennen
sinun lähtöäsi, hän sanoi aikovansa Tukholmaan, en tiedä, onko pitkä
Maunu siellä vai kulkeeko hän omia teitään ... hänpä on viime aikoina
käyttäytynyt kuin riivattu ... nuo miehet saavat nyt tehdä mitä
tahtovat; toista oli Hannu kreivin palveluksessa!"
Nyt Eelovi oli juonut kylläkseen ja antoi astian Mikolle. Tämä joikin
niin ahneesti, että näytti tyhjentävän tuon ison astian, ja kauvan
kesti, ennen kuin hänen tarvitsi vetää henkeä. Sitten hän taas
uudelleen nosti astian huulilleen.
"Hannu kreivin palveluksessa", sanoi Mikko toista kertaa huoahtaessaan,
"Hannu kreivin palveluksessa olisi maksanut ... mutta katso, Pentti
ritari ja hänen voutinsa..."
Sima lienee ollut tavattoman voimakasta, sillä miehen kieli näytti jo
alkavan kangertaa.
"Hae tänne kipponen tornihuoneesta", sanoi Eelovi, "niin täytän sen
sinulle. Tällaista simaa ei juoda kahdesti vuodessa, eipä koko
elämässäkään. Joudu, minä tulen kohta takaisin..."
Mikko hoiperteli kipposta noutamaan, mutta Eelovin täytyi mennä
perästä, sillä hän kuuli miehen heti huoneeseen päästyä tupertuvan
pöydän viereen. Hän täytti pian pöydällä olevan kipposen ja riensi
ulos.
"Ramfrid muori lienee tehnyt tehtävänsä paremmin kuin luulinkaan",
mutisi hän itsekseen joutuisasti hiipiessään poikki linnanpihan isoa
tornia kohti, joka oli linnan keskustassa ja jonka pohjalla vanginhuone
oli.
"Minne matka?" kysyi täällä jyrkkä ääni.
"Se on Eelovi", vastasi tämä, "hiljaa, hiljaa, Lambrekt, minä käyn
voudin asioilla..."
"Mutta etkö sinä ole tornivahtina tänä yönä?"
"Olen, ja senpä tähden vouti minut lähettikin tälle asialle, ett'ei
kukaan tietäisi, ymmärrätkös, mutta Mikon kanssa olemme maistelleet, se
on hyvää tavaraa... Mikko pitää vahtia puolestani, sill'aikaa kuin vien
voudille tämän kalliin siman ... tämä peijakas vuotaa, että käteni on
märkänä, puolet on kai jo maassa, ennen kuin vouti herää..."
"Sittenpä minäkin yhtä hyvin kuin Mikko voin auttaa voutia tuon herkun
juomisessa ... annahan tänne, Eelovi, vuotipa sitä nyt hiukan enemmän
tai vähemmän, ennen kuin vouti herää, vähät siitä."
Ja Lambrektkin virkisteli itseään aika lailla ja joi sitä uhemmin, kuta
enemmän Eelovi pyysi, ett'ei hän liian paljoa kuluttaisi. Ja siman
salainen voima tehoi Lambrektiinkin, sillä tuskin oli Eelovi poistunut
kymmentä askelta, ennen kuin hän ölisten kaatui kivilattialle. Eelovi
avasi samassa voudin huoneeseen vievän oven. Täällä hän jokseenkin
raskaasti laski lattialle tuon ison sima-astian, jossa enää oli vaan
neljännes jälellä. Heti sen jälkeen kuului huoneen toisesta päästä
voudin ääni.
"Ken siellä?"
"Eelovi!"
"Tuhat tulimmaista, kuinka olet viipynyt kauvan, sinä vanha koira ...
voisihan ankara ritari tulla millä hetkellä tahansa!"
"Eihän hän tiedä, kenen on oltava tornivahtina, ja Mikko on
paikallaan... Saatte uskoa, vouti, että tässä on ollut kova työ, ja
tavara lienee hyvää, sillä se on raskasta kuin lyijy ... astia
kuitenkin vuotaa. Tyhjentäkää se kohta toiseen astiaan!"
"Anna tänne, koira!" karjasi vouti eikä Eelovi siekaillutkaan
kantaessaan esiin tuota kehumaansa juomaa.
Vouti piti puolensa yhtä hyvin kuin palvelijatkin, ja lieneekö hän jo
ennen maistanut enemmän kuin nämä vai lieneekö vähemmin sietänyt, mutta
häneen sima vaikutti paljoa nopeammin. Eelovi viipyi hetkisen voudin
vuoteen vieressä, ja kun hän syvistä henkäyksistä kuuli tämän jo olevan
sikeässä unessa, kopeloi hän kädellään pitkin makaajan vyötä ja
irroitti siitä rautarenkaan, jossa useita raskaita avaimia riippui.
Nämä kalisivat vähän ottaessa, mutta Ramfrid muorin sima oli
vaikuttanut sen, ett'ei makaaja niiden kalinasta herännyt.
Rientävin askelin nyt Eelovi kiiruhti ulos. Voudin ovea vastapäätä oli
toinen, jonka Eelovi avainkimpun avulla avasi, tultuaan ensin käytävän
perältä kuuluvista kuorsauksista vakuutetuksi, että vartijamies yhä
edelleen oli nukuksissa. Avatulta ovelta läksivät kapeat kiertoportaat
alaspäin. Eelovi meni niitä myöten alas ja saapui taas kohta ovelle,
jonka hän myöskin avasi toisella kimpusta valitsemallaan avaimella..
"Belgsting", kuiskasi hän aivan hiljaa, mutta ei saanut vastausta.
Hän kuunteli ja kuulikin makaavan rauhallista hengitystä. Sitä kohti
kähmien hän saapui seinän viereen, josta kohta löysikin haettavansa.
Avainkimpun monista erilaisista avaimista hän valitsi nyt yhden niin
varmasti, että saattoi päättää hänen jo edeltäkäsin panneen ne
merkille. Tällä avaimella hän irroitti raskaat kahleet, jotka
kiinnittivät makaajan seinään ja ympäröivät sekä hänen vyötäisensä että
kätensä ja jalkansa.
Hänen tätä tehdessään vanki heräsi ja nousi seisaalleen.
"Belgsting", kuiskasi Eelovi ja otti vankia kädestä, "kun viimein olin
varustanut kaikki sinun pakoasi varten, kieltäydyit sinä ja minä sain
häpeää hyvänsuonnistani. Nyt olen toiminut paremmin. Minun on
onnistunut päästä Pentti ritarin suosioon ja hän on luvannut ottaa
minut sijaasi pantiksi siksi aikaa kuin sinä pääset Engelbrektin
pateille ... sinä et usko minua, mutta tässä ovat avaimet, joilla olen
irroittanut kahleesi, vouti antoi ne minulle ritarin käskystä, joudu
kuitenkin, voisihan hän katua ... nyt olet vapaa ja saat vapaana lähteä
linnasta, varma hevonen on muutaman kivenheiton päässä nostosillasta,
ritari on poissa, mutta häntä odotetaan kotiin joka hetki, joudu sen
tähden, ennen kuin hän ennättää peruuttaa sanansa."
Belgsting seisoi liikkumatta ja kuunteli miehen puhetta, mutta ei
osottanut merkkiäkään siitä, että aikoi käyttää hyväksensä Eelovin
tarjoamaa tilaisuutta.
"Engelbrekt on leirissä Nyköpingin edustalla", jatkoi Eelovi.
"Hankkimallani hevosella ehdit sinne 8 tunnissa ja nyt on kohta
puoliyö ... kun olet puhutellut Engelbrektiä -- sehän on omien sanojesi
mukaan ainoa toivosi enää ennen kuolemaasi -- niin ratsastat tänne
takaisin, jos haluttaa, ja sitten vaihdamme taas sijoja. Mutta joudu
ennen kaikkea, sillä ritarin mieli on huikenteleva ... nyt käy kaikki
helposti ja hyvästi, mutta hetkisen kuluttua saattaa jo olla myöhäistä.
Vouti on viettänyt iltansa iloisesti, ja kun hänen piti täyttää ritarin
käsky ja irroittaa sinun kahleesi, antoi hän avaimet minulle! 'Tunnen
sinut kunnon mieheksi, Eelovi', sanoi hän. Sen tähden sinun nyt tulee
auttaa minua kiinnittämään nämä kahlekalistimet päälleni ja sitten
sinun tulee lukita tarkoin ovet, ja kun tulet ylös tornikerrokseen, on
voudin ovi vastapäätä portaiden ovea. Mene sisään ja pane avaimet
ovenpieleen. Portinvartijaa sinun ei tarvitse herättää, sillä avain on
ovella..."
Puhuessaan hän kiinnitti ympärilleen nuo raskaat kahleet ja ojensi
sitten avainkimpun vielä epäröivälle Belgstingille. "Ystäväntekoa tässä
teet, Eelovi", sanoi tämä verkalleen.
"Sinun täytyy puhua Engelbrektin kanssa ja keventää sekä oma sydämesi
että hänen ... kun muutamana yönä seisoin hänen majatalonsa ikkunan
edustalla, näin hänen istuvan käsi poskella lieden hiiloksen edessä ja
kuulin hänen kuiskaavan nimeäsi."
"Ja millä asioilla olit Engelbrektin luona sinä yönä, Eelovi?" kysyi
Belgsting.
"Samoilla millä aina, samoilla kuin nyt sinun luonasi ... vaikka kyllä
tiet ovat olleet mutkalliset ja täynnä ohdakkeita ja orjantappuroita,
niin että rehellinen mies tuskin tästälähin tahtoo kättä antaa ...
sanottiin, näet, minun pyytävän murhata Engelbrektiä, sen tähden on
minuun ruvettu luottamaan täällä linnassa ja palkaksi on Pentti ritari
luvannut ottaa minut pantiksi sinun sijaasi päivän tai parin ajaksi..."
"Kauvan ei sinun tarvitse minua odottaa, Eelovi", sanoi nyt Belgsting
päättävästi isoon avainkimppuun tarttuen, "jos vaan hevonen on niin
hyvä juoksija kuin sanot, ja kun tulen takaisin, en tuo mukanani
ainoastaan omia kiitoksiani, vaan myöskin Engelbrektin."
Näin sanoen hän riensi ulos vankilasta, lukitsi oven ja astui portaista
ylös. Täälläkin olevan oven hän sulki ja hamuili sitten vastapäätä
olevalle ovelle, jonka avasi. Huoneesta kuului sikeätä kuorsaamista
ja hän meni vuoteelle sekä pani avainkimpun makaajan päälle.
Torninkäytävässä hän oli kompastua palvelijaan, joka jalat ojossa
kuorsasi istuallaan. Hän ihmetteli tätä tavatonta vahdinpitoa, mutta
hän ei malttanut ottaa siitä tarkempaa selkoa, vaan lähestyi porttia.
Täälläkin kaikki kävi onnellisesti ja kohta hän oli astumassa
metsätietä, jonka varrelta pian löysi Eelovin puuhun sitoman hevosen.
Suomatta itselleen lepoa tuo sankarinvoimainen mies kiisi eteenpäin ja
hevonen kestikin varsin hyvin. Neljä tuntia ajettuaan hän levähti
tunnin Torsåkerin kirkolla ja toiset neljä tuntia ratsastettuansa hän
jo läheni Nyköpingin edustalla sijaitsevaa leiriä.
"Neuvo minut Engelbrektin luokse", sanoi hän muutamalle nuorukaiselle,
joka näytti tulevan eräältä sammuneelta leiritulelta.
Nuorukainen kääntyi päin kummastellen ratsastajan kiivautta ja saatuaan
tämän oikein silmiinsä hän yht'äkkiä pysähtyi huudahtaen: "Belgsting!"
"Ken lienetkin, mies, näytä minulle joutuun tie Engelbrektin luokse,
asiani on tärkeä..."
"Kyllähän sinä Erkin tunnet, Belgsting, vaikka lienenkin ennättänyt
muuttua siitä kun viimeksi tavattiin... Engelbrekt ratsasti täältä
eilen aamupäivällä pantuaan väelle toisia päälliköitä Herman Bermanin
sijaan..."
"Ja minne Engelbrekt meni?" keskeytti Belgsting seisattaen hevosensa ja
luoden Erkkiin katseen, ikään kuin elämä ja kuolema olisi vastauksesta
riippunut.
"Engelbrekt ratsasti Söderköpingiin keskustelemaan itägötien kanssa ja
sieltä hän kulkenee pitkin rannikkoa aina Kalmariin saakka..."
"Liian myöhään, liian myöhään!" virkahti hän raskaasti huoaten.
"Puhuttele Hermania, Belgsting, häneltä saat varmemmat tiedot", jatkoi
Erkki rohkaisten, "nyt hän jo on koko joukon paranemaan päin tuosta
kirotusta keihäänpistosta, jonka hän sai kylkeensä ... täällä linnassa
on sotakelpoista väkeä, vaikka vouti on hassu ... katso, tuolla on
tupa, jossa Engelbrekt asui, nyt makaa Herman siinä, mutta tänään hän
aikoo nousta ratsaille, hän on näet oppinut parannustaidon pater
Johannekselta, ja heti tultuaan tuntoihinsa ja nähtyään, miten oli
laita, on hän itse parantanut itsensä ... mutta se oli koko vaarallinen
haava."
Näin puhellen hän kulki edellä ja Belgsting seurasi perässä
ajatuksiinsa vaipuneena ja tuskin kuullen mitä kaikkea Erkillä oli
kertomista. Mutta tämä jatkoi:
"Herman koetti, näet, Engelbrektin Tukholmassa ollessa rynnätä
linnaan ... olisitpahan nähnyt, Belgsting, kuinka nuolet sinkoilivat ja
kuinka muureilta ja torneista ammuttiin; mutta meikäläiset ryntäsivät
eteenpäin ja Herman oli itse etunenässä, niin kuin hän aina on, ja
kauvas kuului hänen äänensä, kun hän kehotti väkeä joutumaan. Itse hän
oli ensimmäisenä muurilla ja silloin hän sai keihäänpiston...
Tanskalainen seisoi aivan hänen edessään, mutta enpä luule hänen enää
sen hetken jälkeen näkevän päivännousua. Herman syöksyi takaperin alas
muurilta... Haava ei ollut niin vaarallinen kuin putoaminen, mutta nyt
on toki jo vaara ohitse; saat itse nähdä, Belgsting!"
Niin oli käynyt kuin nuorukainen kertoikin. Sen hän vaan olisi voinut
lisätä, että jollei hän itse olisi ollut aivan Hermanin takana
vihollisen miehelle surmaniskua antamassa, olisi epäilemättä tämä ollut
Herman Bermanin viimeinen taistelu. Herman vietiin pois taistelun
melskeestä ja ryntäys taukosi sitten itsestään. Seuraavana päivänä
Engelbrekt palasi Tukholmasta, jossa neuvosto oli hänelle vahvistanut
päällikkyysvallan linnoja vastaan. Mielipahakseen hän nyt sai tietää,
miten Hermanin oli käynyt, mutta hänen täytyi rientää edelleen.
Määrättyään piiritysjoukolle uudet päälliköt hän käski Hermanin heti
parattuansa joutua hänen jälkeensä valtakunnan eteläosiin.
Erkin ja Belgstingin astuessa huoneeseen istui Herman puettuna
vuoteella, vaikka vyötäisille oli sidottu leveä vyö ja vasen käsi oli
kannattimessa. Iloinen hämmästys valtasi hänet, kun hän näki
Belgstingin. Tämä astui esiin ja tarttui hänen käteensä. Molemmin
puolin tervehdittyä Belgsting selitti asiansa. Hän puhui kauvan eikä
Herman häntä keskeyttänyt, mutta hänen lopetettuansa puristi Herman
liikutettuna hänen kättänsä ja puhkesi sanomaan:
"Ei, ei, Belgsting, tämä asia tulee sinun itsesi toimittaa ja vankilaan
et sinä saa palata, niin totta kuin nimeni on Herman!"
"Nyt nousen hevosen selkään ja ratsastan sinne", vastasi Belgsting ja
nousi seisoalleen.
"Olkoon niin, mutta minä tulen mukaan", lisäsi Herman yhtä päättävin
äänin ja katsein kuin Belgstingkin.
Vouti oli ensimmäinen, joka Täljen linnassa heräsi. Hän katsoi
peljästyneenä ympärilleen, kun avainkimppu, joka tavallisesti riippui
vakavasti hänen vyöstään, hänen noustessaan putosi lattialle. Hänen
silmänsä sattuivat silloin sima-astiaan ja kääntyivät siitä taas
avainkimppuun. Karkeasti kiroten hän vihdoin kumartui ja otti avaimet
lattialta sekä syöksyi ulos. Käytävässä palvelija vielä kuorsasi, mutta
heräsi saatuaan aika potkun voudilta, joka pää vielä sekavana riensi
katsomaan vankiansa. Tämä oli kuitenkin paikallaan; vouti ei tosin
nähnyt hänen kasvojaan, vanki kun makasi pää seinään päin käännettynä,
mutta hän näki tarpeeksi rauhoittuakseen. Ja että joku vapaaehtoisesti
olisi tahtonut käydä vangin sijalle, sellainen ajatus ei voinut
pälkähtää hänen päähänsäkään.
Nyt alkoi ilmautua eloa linnaan, palvelijat tulivat ulos linnantuvasta
ja kohta olivat kaikki liikkeellä, erittäinkin keittiössä. Puolipäivän
rinnassa ilmaisi tornista kajahtava torventoitahdus Pentti ritarin
tulevan. Hänen seurassaan olivat Hannu kreivi ja tuo surullinen Agnes.
Ritari hymyili niin makeasti nostosillan yli ratsastettaessa ja
kiiruhti erittäin kohteliaasti auttamaan arvoisaa neitiä reestä.
Hannu kreivi seurasi levottomana kaikkia tyttärensä liikkeitä ja hänen
kasvojensa juhlallinen vakavuus muuttui suruvoittoiseksi, joka kerta
kun hän näki tyttärensä suurten silmien oudosti hehkuvan hohteen.
Samanlaisena hän oli nähnyt tyttärensä kerran ennenkin, tuona
muistettavana Eerikinjuhlapäivänä Vaskivuorella, jolloin hän pani
epätoivonpäätöksensä toimeen. Sen tähden hänen luja katseensa ja
kalpeat poskensa tekivät kreivin levottomaksi. Oli kuin eloa ja tulta
yht'äkkiä olisi syttynyt marmoripatsaan silmiin, oli kuin salama olisi
välähtänyt talvisella kedolla.
Puolenpäivän aikaan tuli yhä useampia vieraita, sekä naisia että
miehiä, ynnä valtionpäämies Kaarlo Knuutinpoika monen ritarin ja muiden
muassa myöskin herra Maunu Pentinpojan seuraamana. Strängnäsin
Tuomas piispa oli myöskin saapunut ja hänellekin, niin julkinen
engelbrektiläinen kuin hän olikin, osotti Pentti ritari palvelevaista
kohteliaisuutta.
"Te lähdette pois valtakunnasta, mikäli minulle on kerrottu", virkkoi
piispa kerran Hannu kreiville.
"Niin", vastasi kreivi lyhyeen.
"Ettehän toki lähtene ainaiseksi?"
"En, en ... minä tulen kyllä takaisin, mutta minulla on paljon
järjestämistä heimolaiseni, Richissa rouvan, jälkeen, joka kuoli viime
syksynä..."
"Te ette siis itsekään ole täysin selvillä tästä asiasta", virkahti
piispa.
"Voinenhan sanoa sen", vastasi kreivi luoden yht'äkkiä silmänsä huoneen
toisessa päässä oleviin naisiin, "voinenhan sanoa sen teille, Tuomas
piispa ... minä en luovu Eerikki kuninkaasta, hänen kanssansa tulen,
taikka en ollenkaan."
Toisella puolen oli naisten joukossa useita nuorempia herroja ja itse
marskikin, mutta kreivin huomio kääntyi Maunu herraan, joka oli
lähestynyt hänen tytärtänsä ja piittaamatta neidin hehkuvan katseen ja
vapisevain huulten ilmaisemasta välinpitämättömyydestä taikka ehkä
pikemmin inhosta näytti aikovan tukehduttaa hänet jokseenkin
keskinkertaisella pilapuhetulvallaan. Pentti ritari lähestyi sillä
välin ja näytti huomaamatta antavan merkin marskille, joksi Kaarlo
Knuutinpoikaa edelleen sanottiin, senkin jälkeen kuin hänet oli valittu
valtionpäämieheksi. Sen jälkeen nähtiinkin jälkimmäisen vähitellen
lähtevän tältä puolen huonetta ja lähestyvän Hannu kreiviä, jonka
kanssa hän alotti vilkkaan keskustelun. Myöskin Tuomas piispa otti
siihen osaa ja kohta, ikään kuin sattumalta, yhtyi Pentti ritarikin.
"Iloisemmissa pidoissa en tiedä olleeni pitkiin aikoihin, Pentti
ritari", sanoi Kaarlo herra ilosta säteilevälle isännälle, luoden
häneen ystävällisen katseen, "niin tyytyväisiä näyttävät kaikki olevan
ja naistenhuoneesta kuuluvat pilapuheet ja nauru vahvistavat parhaiten
sanani tosiksi."
Maunu herran naurunremahdus, joka kajahti yli koko salin, näytti
aiheuttavan viimeiset sanat.
"Minulla onkin, tietääkseni, paljon syytä iloita", vastasi ritari,
"arvelenpa teidän, Hannu kreivi, tänä iltana täyttävän lupauksenne ja
saavamme juoda maljan minun poikani ja teidän tyttärenne onneksi."
Kreivin uljaat ja jalot kasvot kävivät kalmankalpeiksi.
"Se seikka lisää iloa", virkkoi Kaarlo herra lyöden kätensä yhteen, "ja
minä lupaan teille, Pentti lanko, että poikanne saa ensimmäisen avoimen
linnanläänin, jos vaan minulla on mitään valtaa Ruotsinmaassa."
Tämä lausunto pahensi asiaa vielä enemmän. Marski harrasteli
huomattavasti asian onnistumista sukulaisilleen ja kreivi, joka viime
aikoina näytti muuttaneen mieltä, horjui myöntävän ja kieltävän
välillä, pätevää keskisuuntaa hakien.
Juuri kun hän aikoi vastata, päästi hänet pulasta esiin rientävä
palvelijapoika ilmoittaen, että Herman Berman halusi puhutella Pentti
ritaria.
Ritari pyörähti äkisti ja aikoi rientää ulos, mutta Kaarlo herra otti
häntä käsivarresta ja sanoi:
"Varmaankin hän tuo tärkeitä uutisia Nyköpingistä, anna hänen tulla
meidän kaikkien eteemme, lanko, ja sitten, jos hänellä on aikaa, ottaa
osaa iloomme. Vähän on sellaisia, sanon sen suoraan, joita pidän
suuremmassa arvossa kuin tätä miestä."
Yhä synkemmäksi synkistyi Pentti ritarin kasvojenilme, mutta hän ei
sillä hetkellä keksinyt mitään syytä vastustaakseen mahtavan
sukulaisensa toivomusta; ehkäpä hän vielä toivoikin täällä keskellä
loistavaa ritari- ja mahtimiesjoukkoa saavansa tilaisuuden perinpohjin
nöyryyttää ja kukistaa tuon miehen, joka oli hänen tiellänsä ja jota
hän lähinnä Engelbrektiä vihasi kaikista enimmin. Hän nyökäytti sen
tähden myöntävästi päätänsä palvelijapojalle, joka riensi ulos.
Kohta sen jälkeen astui Herman Berman sisään. Hänen kalpeat
vakavapiirteiset kasvonsa ja pitkä, kookas vartalonsa, jonka
yksinkertainen puku niin jyrkästi erosi ritarin silkeistä ja
sameteista, käänsivät huomion häneen. Hiljaisuus ja äänettömyys
pääsivät yht'äkkiä vallalle salissa. Kaikki tähystivät silmiänsä pois
kääntämättä tuota nuorta soturia, jonka ulkomuoto jo ilmaisi hänen
äskettäin kestäneen verisen leikin. Herman astui salin poikki Pentti
ritaria kohti, mutta aivan hänen taaksensa ilmautui salin ovelle pitkä
ja synkkä haamu, joka kuitenkin jäi ovensuuhun seisomaan.
"Elkää panko pahaksenne, Pentti ritari", sanoi Herman kohteliaasti
kumartaen mainitulle ja häntä ympäröiville herroille, "että kutsumatta
tulen pitoihinne, mutta siitä saatte kiittää itseänne, kuitenkin
tietämättänne, toivoakseni, ja sen tähden ei ilonne kauvaksi
keskeytyne."
"Sanokaa sitten pian asianne", kehotti Pentti ritari lyhyeen, "minä
puolestani en tahdo turhanpäiten pitkittää pitoilojen häiritsemistä."
"Teidän tornissanne on vanki", jatkoi Herman, "mutta vanki, jolta
petoksella on riistetty vapaus, tämä vanki teidän tulee jälleen
vapauttaa."
"Vanki minun tornissani", huudahti ritari kalveten. "Voisin kysyä,
kuinka vieras mies voi tietää vankini, ja myöskin millä oikeudella hän
ryhtyy minun asioihini."
"Vanki on itse kertonut asian minulle ja oikeuteni on vapaasyntyisen
miehen oikeus suojella viatonta. Tulkaa esiin, tulkaa esiin!" hän
kääntyi näin sanoen salinovella viipyvään synkkään haamuun, "ja puhukaa
itse asianne."
Kuninkaallinen oli Belgstingin ryhti ja katsanto, kun hän astui saliin.
Jos huomio ennestään oli hereillä, niin nyt se kiihtyi huippuunsa.
Vieraat tulivat yhä lähemmäksi ja kävivät puolipiiriin päähenkilöiden
ympärille. Pentti ritaria lukuun ottamatta ei miehen esiintyminen
keneenkään niin vaikuttanut kuin Hannu kreiviin. Koko sielunsa hän
näytti kokoovan katseeseen, jonka loi mieheen, ja ympärillä olijoista
välittämättä hän astui kiivaasti askelen eteenpäin ja huudahti:
"Eerikki Bildstein!"
Tämä nosti päätänsä ja loi kummastuneen ja kysyvän katseen kreiviin,
mutta sitä seuraava hetkellinen hymy ilmaisi, että hänkin tunsi Hannu
kreivin. Näin kului muutamia silmänräpäyksiä, joll'aikaa Pentti ritari
jonkun verran ennätti tointua hämmästyksestään. Salamansukkelasti hän
käsitti asemansa ja huomasi selvästi, että jos olisikin voinut ja
uskaltanut uhoitella Engelbrektille ja tämän miehelle, Herman
Bermanille, niin hän itse olisi katkonut onnensa viimeisetkin rihmat,
jos olisi nyt riitautunut Hannu kreivin kanssa.
"Tätä miestä", sanoi hän sen tähden ja rupesi kummastuneen näköiseksi
ja hänen viattomaksi tekeytymistään kaunisti vielä viha, jota hänen ei
onnistunut täydellisesti hillitä, "tätä miestä en tunne ... hän ei ole
vankini!"
"Ettekö tunne minua, Pentti ritari?" kysyi Belgsting selvästi ilmaisten
mitä suurinta ja musertavinta halveksimista. "Eikä kumminkaan ole
kauvan siitä kun puhelimme juuri tässä salissa, vaikka silloin seisoin
edessänne kahleissa."
"Te erehdytte", karjasi ritari säihkyvin katsein, "jos jotakin
sellaista on tapahtunut, niin on joku palvelijoistani sen tehnyt, ja
hän on siitä saava kovan rangaistuksen."
"Olipa niin tai näin, niin tulen tänne", jatkoi Belgsting, "ottaakseni
jälleen kahleeni tuolla tornissa. Minua ei juuri mikään enää houkuttele
maailmalle, yhden tarkoitusperän tahdon vielä saavuttaa ja sitten
kuolla ... senhän tähden käytin hyväkseni tarjoustanne taikka
palvelijanne tarjousta, jos mieluummin niin tahdotte, ja otin muutaman
ystäväni sijaani panttivangiksi, kunnes palaisin ... se mies ei saa
kauvemmin minun tähteni virua teidän tornissanne."
"Panttivanki!" huudahti Pentti ritari tarvitsematta enää kummastustaan
teeskennellä, "te laskette ongelmoita ... koska te minun puolestani
olette vapaa, ei minulla liene oikeutta ottaa panttivankia teidän
sijastanne ... kuule", huusi hän muutamaan läheiseen huoneeseen päin ja
sieltä tulikin palvelijapoika, "sano voudilleni, että hän heti tuokoon
tänne ylös vangin, joka kuuluu olevan tornissa, mutta kahleet jääkööt
sinne."
Palvelijapoika poistui ja nyt seuraavalla odotusajalla Hannu kreivi
veti Belgstingin syrjään ja rupesi hänen kanssansa vilkkaaseen
keskusteluun. Toisella puolen näki Herman Berman, jonka kanssa herra
Kaarlo Knuutinpoika samoin vilkkaasti puheli, kreivin tyttären ja hänen
rinnallaan ylpeän, hillittömän Maunu Pentinpojan. Marski huomasi
ihmeekseen nuoren miehen käyneen hajamieliseksi, mutta seuraten hänen
katseensa suuntaa hän heti näki ja arvasi syyn. Hänen kasvonilmeistään
ei kuitenkaan käynyt selville, lisäsikö tämä seikka vai vähensi sitä
hyvää, mitä hän tuosta nuoresta miehestä oli luullut. Ainoastaan kerran
kun kauniin kreivintyttären silmä näytti hakevan Hermania, mutta
yht'äkkiä kääntyi pois, kun kohtasi marskin katseen, synkistyivät tämän
kasvonpiirteet. Myöskin Maunu Pentinpoika näkyi huomaavan, kuinka
kreivintyttären silmä nyt hehkui tavatonta hohdetta, ja hän sinkautti
julmistuneen, miekkasille vaativan katseen Herman Bermania kohti, joka
kyllä sen huomasi, mutta ei näyttänyt sitä tarkkaavan.
Silloin astui linnanvouti sisälle ja aivan hänen perässään kookas,
roteva talonpoika. Kaikkien katseet kääntyivät taas Pentti ritariin.
"Tässä on vanki, ankara ritari", änkytti pöhnäinen vouti tuskin
uskaltaen katsettaan lattiasta kohottaa, "kuinka hän on joutunut tuon
toisen sijaan, siitä tehköön itse selvän."
"Eelovi", huudahti ritari, "sinä, uskollinen palvelijani."
"Uskollinen olen kai ollut", vastasi Eelovi, "mutta ainoastaan siinä,
että olen pitänyt sanani Belgstingille ja Engelbrektille."
Hän aikoi sen jälkeen ruveta selvittämään, mitä hän oli ritarin
vangille tehnyt, mutta hänet keskeytti ritari, joka ei helposti
ymmärrettävistä syistä tahtonut tähän asiaan koskettavan enempää kuin
jo oli tapahtunut. Hän kysyi sen tähden jyrkästi:
"Sano minulle, Eelovi, jos tiedät, kuka tuon pelastamasi miehen on
torniini tuonut?"
"Sen kyllä tiedän", vastasi Eelovi arvelematta, "kirjurisi Martti ja
pitkä Maunu sen ovat tehneet!"
"No hyvä", karjaisi ritari, "heitä rankaisen ansion mukaan. Vie heidät
heti torniin, vouti, huomenna tuomitsen heidät."
"Vielä sana, ritari", keskeytti tällöin Herman Berman, "Engelbrektin
nimessä vaadin haltuuni nämä miehet. Kirjuri-Martti on karannut
Engelbrektin vankilasta ja pitkä Maunu on seurannut Borganäsin voutia,
Juhani Walea, ja auttanut häntä rikkomaan Stegeborgin pakkosovintoa."
Ritari näytti näiden tyynesti ja päättävästi lausuttujen sanain
johdosta joutuvan aivan suunniltaan. Mutta Herman Berman jatkoi:
"Vielä tuon teille käskyn Engelbrektiltä. Se koskee miehiänne, joita
hän on turhaan odotellut Nyköpingin edustalle leiriin. Hän käskee
sanomaan, että jolleivät miehenne neljänkolmatta tunnin kuluttua ole
määräpaikassa, te pakotatte hänet pitämään teitä valtakunnan
vihollisena. Mielestäni teette oikein, jos nyt käskette miehenne
ratsaille ja matkalle minun kanssani sekä annatte nuo karkulaiset
vietäviksemme."
"Mitä rikollisiin tulee", änkytti Pentti ritari kurkkuun
takertelevalla äänellä, "jätän ne Engelbrektille, sitten kuin he ensin
ovat kärsineet sen rangaistuksen, jonka aion heille määrätä; toisista
miehistä taas tahdon itse vastata Engelbrektille. Ja nyt", lisäsi hän
vähän vaiti oltuaan, "palatkoon ilo saliini ... tanssimaan, tanssimaan,
arvoisat ritarit ja neidit; liian kauvan on jo tätä väliaikaa
kestänyt!"
Tämän sanottuaan Pentti herra kääntyi Hermaniin selin ja poistui
viereiseen huoneeseen samalla viitaten muutamassa salin nurkassa
oleville soittajille, että heidän piti ruveta soittamaan. He
tottelivatkin heti käskyä ja salissa syntyi liikettä, joka
erinomaisesti auttoi tyynnyttämään kiihtyneitä mieliä ja palauttamaan
tasapainoa. Kohta nähtiinkin joukon nuoria herroja ja arvoisia neitejä
parittain astuvan saliin käydäkseen karkeloon.
Tällä välin oli Maunu Pentinpoika lähestynyt Hermania ja juuri tanssin
alkaessa sanoi kähisten tämän korvaan:
"Puutarhassa tanssin loputtua!"
Sen jälkeen hän kiiruhti pois ja alkoi tanssia oikein mielihalulla tai
kenties oikeammin epätoivoissaan. Herman seisoi hetkisen katselemassa,
mutta turhaan hänen silmänsä hakivat sitä vierasta, jota ne mieluimmin
olisivat tahtoneet katsella. Hän oli naistenhuoneessa ja oli sekä Maunu
herran että kaikkien muiden pyytäessä kieltäytynyt lähtemästä tanssiin.
Mutta vihdoin kävi Hermanista huone liian helteiseksi ja sisällä
vallitseva ilo kovin tuskastuttavaksi hänen mielelleen. Hän riensi ulos
ja kiiruhti puutarhaan.
Hannu kreivi, joka koko ajan oli puhellut Belgstingin kanssa, lähestyi
myöskin ovea ja veti hänet mukaansa. Aivan oven takana seisoi Eelovi.
Tämä seurasi heti Belgstingiä ja kerran kun ei yhtään Pentti ritarin
palvelijaa näkynyt käytävässä, kuiskasi tälle:
"Elä eroa kreivistä, Belgsting ... täällä on väijytyksiä kaikkialla!"
Näin sanoen hän meni tyynenä ja ajattelemattoman näköisenä alas
kartanolle. Siellä oli muutamia palvelijoita hevosten selässä ja Erkki,
jonka hän hyvin tunsi, piteli Brandia ohjaksista, kun taas sitä
hevosta, jolla Belgsting oli ratsastanut, muuan palvelijoista piteli.
"Pidä tarkka huoli hevosista, Erkki", kuiskasi hän tälle, "eläkä salli
kenenkään vieraan lähestyä niitä! En tiedä, mutta minä pelkään täällä
jokaista tuulenpuuskaakin."
Hannu kreivi ja Belgsting ilmautuivat nyt linnanportaille. He astuivat
ääneti ratsumiesten ohitse puutarhaan vievälle häkkiportille. Kohta sen
jälkeen nähtiin herra Maunu Pentinpojankin rientoaskelin kiiruhtavan
portaita alas ja poikki pihamaan sekä katoavan tuosta pienestä
häkkiportista.
Puutarha ei ollut iso, mutta sillä oli kaunis asema linnan ja rannan
välillä. Häkkiportti vei muutamaan muurikäytävään, jonka ulkopuolisen
aukon saattoi tarpeen tullen sulkea. Joutuisasti Maunu herra riensi
paljaitten puiden välitse ja löysikin muutamalta rannan aukeamalta
haettavansa. Herman seisoi katselemassa aavaa Mälaria peittävää
lumikenttää, jonka pinnalla kuu kimalteli honkametsän takaa
noustessaan. Soiton sävelet kuuluivat rannalle asti ja oli kuin kuun
säteet olisivat ilosta hyppineet ne tavatessaan. Mutta kaikki oli
sentään niin kylmää ja autiota, kaikki tämä kuvasi hänen omaa
kohtaloansa, peitti kuin hautaan hänen nuoren sydämensä runsaat
onnenunelmat.
"Paljasta miekkasi, Herman", sähähti ääni hänen korvaansa, "ja kiitä
kaikkia hyvänsuovia pyhimyksiä siitä, että annan sinulle siihen aikaa,
sillä päätäni kuumentaa ja minun olisi ehkä pikemmin pitänyt pistää
sinut kuoliaaksi kuin koiran."
Herman hypähti syrjään ja ennätti töin tuskin saada miekkansa tupesta
puolustaakseen itseään. Hän käytteli kuitenkin mainiosti miekkaa,
niin että hänelle harva vertoja veti, ja tuotti siinä kunniaa
kasvattajilleen, sekä Engelbrektille että Johannekselle. Tosin hän
vielä oli vähän heikko haavansa takia eikäpä oikein ritarillinen mieli
olisikaan tahtonut vaatia kaksintaisteluun näin erilaisissa oloissa,
jolloin taistelu oli tuleva epätasaiseksi ja kaikkien ihmislaskujen
mukaan päättyvä vahvemman eduksi, mutta hänen taitavuutensa korvasi
puuttuvan voiman, joka seikka suuresti suututti hyökkääjää ehkä
useammastakin kuin yhdestä syystä.
"Ritarin tavoin ette puhu nyt enempää kuin viimeksi tavatessammekaan,
Maunu Pentinpoika, kuitenkin olette saava tahtonne täytetyksi", sanoi
Herman ja vastasi ritarin tuimiin ja painaviin iskuihin, jotka
kuitenkaan eivät kyenneet tekemään mitään vahinkoa.
Nähtävästi koetti Herman jollakin taitavalla käänteellä saada lyödyksi
miekan vastustajansa kädestä ja siten hänet aseettomaksi, mutta tämä ei
onnistunut. Sen sijaan hän puolestaan rupesi käymään ryntäyksiin ja
pakotti Maunua peräytymään askel askeleelta, kunnes hän vihdoin lankesi
kannuksen tartuttua kiinni tuulen taittamaan ja maahan jäätyneeseen
puunoksaan. Herman laski heti miekkansa ja odotteli taistelun
jatkamista, sitten kuin ritari olisi ennättänyt nousta pystyyn, ja
hänen ajatuksensa olivat niin kiinni taistelun päämäärässä, sekä
lähemmässä että etäisemmässä, ett'ei hän huomannut, kuinka kaksi
liikkuvaa varjoa siirtyi hänen jalkainsa editse täyttäen puitten
latvain muodostamain varjoristikkojen välipaikat.
"Auta minut pystyyn", huusi silloin Maunu, ja Herman riensi esiin ja
aivan hänen perässään nuo molemmat varjot.
Paikka, johon Maunu oli langennut, oli äkkivieru aina järveen asti. Oli
sen tähden hänelle onneksi, että kannus oli tarttunut niin kovasti
oksaan ja että tämä oli niin kovaan jäätynyt, sillä muutoin hän
epäilemättä olisi keikahtanut nurin niskoin alas syvyyteen. Turpeen
reunasta lähtien oli kallio jääkuoren peitossa, niin että se oli
lasivuoren näköinen. Senpä tähden Maunun olikin mahdoton auttaa
itseänsä.
Herman otti miekan vasempaan käteensä ja riensi esiin sekä ojensi
hänelle oikean kätensä, johon Maunu suonenvedontapaisesti tarttui
vasemmuksellaan. Oikea käsi puristi kovasti tikarin vartta, jonka hän
äkisti oli temmannut vyöstään ja jonka terä kimalteli hänen sivullaan
kuutamossa kuin käärmeen pistin.
"Oletteko loukannut oikean kätenne, Maunu, koska jätätte miekkanne
maahan", kysyi Herman vetäen hänet ylös.
Maunu ei vastannut, mutta juuri kun hän tunsi olevansa sellaisessa
asennossa, että hän itse voi päästä ylös, ja Hermanin kumartuessa
ottamaan hänen miekkaansa välähti tikarinterä ja painui Hermanin
rintaan. Tämä kaatui syrjään ja Maunu hyppäsi ylös.
"Nyt et enää hione hampaitasi, koira, vielä vähemmin mahtanet haukkua",
ölisi julmuri päästäen kamalan riemuhuudon.
"Ja te olette kaikiksi ajoiksi tehnyt itsenne arvottomaksi
ritarinvitjoja kantamaan, Maunu Pentinpoika", sanoi järeä ääni hänen
takanaan.
Maunu vavahti. Hannu kreivi se oli häntä puhutellut. Hän aikoi paeta,
mutta rautakoura tarttui hänen käteensä ja piti häntä kuin
ruuvipenkissä. Hannu kreivi oli nuo surmaavat sanat lausuessaan
syöksynyt Hermanin luokse ja saapuikin viime hetkellä pelastamaan hänet
liukahtamasta alas järveen, joka oli maan rajasta sulana. Kreivi
tarttui häntä jalkaan ja veti häntä varovasti ylöspäin, kunnes yletti
kiinni hänen vyötäisiinsä, jolloin hän suureksi ilokseen huomasi
Hermanin oikeaan käteensä nojaten nousevan polvilleen.
Seuraavassa tuokiossa hän seisoi pystyssä kreivin ja molempien toisten
edessä. Hän oli kalpea ja tikari oli vielä hänen rinnassaan, mutta
aivan tikarinvarren vieressä riippui kultavitjoissa sormus, jonka
kallisarvoinen kivi välähti kreivin silmiin. Tikarinkärki oli viiltänyt
halki vaatteen, ennen kuin upposi kovempiin osiin.
Oli vaikea sanoa, sormusko vai tikarinvarsi se enemmän herätti kreivin
huomiota. Mutta Herman tarttui varmalla kädellä jälkimmäiseen ja
tempasi ulos tikarin sekä viskasi sen tuon hämmästyneen murhaajan
jalkain eteen.
"Tuossa on murha-aseenne, Maunu Pentinpoika", sanoi hän, "ja kiittäkää
Jumalan äitiä siitä, että minä sain niin pahan haavan muurilla
Nyköpingin edustalla, että minun vielä täytyy pitää nahkavyötä ihotakin
alla!"
Mutta sormuksella, joka vielä välkkyi Hermanin ryntäillä, näytti olevan
salainen voima, koska se niin valtavasti Hannu kreiviin vaikutti. Hän
veti Hermanin vähän syrjään ja kiihkoisesti hänen käteensä tarttuen
kysyi:
"Sanokaa minulle, Herman, mistä olette saanut tuon sormuksen?"
"Isältäni", vastasi Herman ja koetti taas piiloittaa tuon
kallisarvoisen kapineen, mutta pidättyi siitä, kun kreivi kummallisin
liikkein painoi päänsä käsiinsä ja seisoi hetken ajan sanaakaan
sanomatta.
"Richissa, Richissa parka!" kuiskasi hän sen jälkeen kovan
mielenliikutuksen valtaamana, "kuinka sydämesi lieneekään kärsinyt ...
te olette siis Juhanin ja Richissan poika, Herman?"
"Niin olen", vastasi Herman käyden myöskin surulliseksi muistellessaan
isäänsä ja äitiänsä ynnä sitä kauheata taistelua, mikä heillä oli
elämässä kestettävänä. "Kun isäni läksi matkalle pyhään maahan, jätti
hän tämän sormuksen Engelbrektille pyytäen häntä sitä minulle
antamaan!"
"Sormus on minun sukuni kalleuksia", jatkoi kreivi, "eikä sitä kukaan
siihen kuulumaton voi kantaa surmaansa saamatta, sellainen on tarina.
Se on ollut minun kädessäni ja minä annoin sen isällesi kerran, kun hän
muutamalla teollaan teki itsensä sukulaisen arvoiseksi, jommoiseksi hän
sitä paitsi tuli naidessaan Richissan. Siis olemme mekin sukulaisia,
Herman...!"
Voimatta mielenliikutustaan hillitä levitti kreivi kätensä ja painoi
Hermanin rintaansa vasten.
"Ja Hannu kreivi tahtoo koko maailman kuullen sinut sukulaisekseen
tunnustaa, sillä sen sinä olet ansainnut", lisäsi kreivi vakaasti.
"Niinpä on teillä siihen erinomainen tilaisuus tänä iltana, kreivi",
kähisi Maunu Pentinpoika, joka ei enää voinut hillitä vihaansa sen
johdosta, mitä Hannu kreivi hänen silmäinsä edessä oli sanonut ja
tehnyt ikään kuin häntä nimenomaan pilkatakseen ja repiäkseen rikki
hänen sydämensä aikeet.
Samassa kuului joutuisia askeleita lähestyvän puutarhan puolelta ja
kohta tulivatkin Pentti ritari ja herra Kaarlo Knuutinpoika näkyviin.
"Täällähän teidät tapaan, Hannu kreivi", huudahti edellinen yht'äkkiä
pysähtyen, kun niin odottamatta näki poikansa ja Hermanin sekä entisen
vankinsa yhdessä; mutta hän lisäsi varsin ujostelematta, "nyt ryhdytään
parhaillaan tanssimaan luhdinkäytävällä enkä minä hellitä, kreivi,
ennen kuin yhdytte juomaan tyttärenne ja poikani kihlajaiskarkelon
maljan..."
"Kiitos vaan", vastasi kreivi juhlallisesti, "mutta siitä karkelosta ei
koskaan tulle mitään!"
"Mitä sanotte, kreivi", keskeytti ritari äänellä, joka osotti kreivin
vastauksen koskeneen kovasti. "Ettehän toki aikone rikkoa juhlallisesti
antamaanne lupausta."
"Mitä lupaan rehelliselle miehelle, olipa hän ritari tai muu, sitä en
koskaan riko, vaikka henkeni menköön", sanoi Hannu kreivi ja loi
hämmästyneeseen ritariin uljaan katseen, "mutta häpeä olisi pitää
sanaansa maantierosvolle eli sen vertaiselle, joka ritarin haamussa on
lupauksen saanut. Te tiedätte parhaiten itse, Pentti ritari, kuinka
sanani ovat selitettävät, ja poikanne tietää sen vielä paremmin."
Kreivi otti Hermanin käden kainaloonsa ja poistui kiireesti. Heitä
seurasi Belgsting ja myöskin Kaarlo Knuutinpoika, joka niin pian kuin
mahdollista tahtoi päästä näkemästä sukulaistensa häpeää. Pentti ritari
oli aivan typertynyt. Jos myrkyllinen nuoli olisi sattunut keskelle
hänen sydäntänsä, niin tuskinpa olisi sen haava niin valtavasti
vaikuttanut.
Poikakin oli hetkisen puhumatonna, mutta kohta hän irvisti kamalasti ja
isäänsä lähestyen kuiskasi:
"Se on Engelbrektin tekoa!"
Vanhus säpsähti ja löi otsaansa.
"Niin alkakoon sitten vaino toden teolla minun ja tuon kirotun miehen
välillä!"
"Ja kaikki pyhimykset kuulkoot valani ja kalvetkoot siitä", lisäsi
Maunu Pentinpoika, "en aio levätä, ennen kuin olen nähnyt tuon pienen
miehen sydänveren vuotavan!"
Hurjan rajusti hän sen jälkeen otti isäänsä kädestä ja veti hänet
linnaan.
"Nyt pitoihin ja tanssiin, isä, viekkaasti tässä on meneteltävä, sillä
muutoin olisi taistelu liian epätasainen. Ennen kaikkea tulee meidän
estää noita vapautettuja vankeja käyttämästä hyväkseen vapauttaan!"
"Siitä on jo huolta pidetty", vastasi Pentti herra jääkylmästi.
He astuivat kohta sen jälkeen linnan ja muurin väliselle aukealle ja
häkkiporttia jälestään sulkiessaan he näkivät kaksi haamua rientävän
porttitornia kohti.
Maunu näki ja tunsi toisen heti -- se oli Belgsting, toinen oli naisen
haamu -- ja hän huusi äänellä, joka tuntui voivan tunkea linnan
kaikkien muurien lävitse:
"Vetäkää ylös nostosilta!"
"Vetäkää ylös nostosilta!" huusivat samalla kertaa useat muut äänet ja
pitkä Maunu ynnä Kirjuri-Martti näkyivät palvelijajoukon seuraamina
syöksyvän porttitornia kohti.
Porttiholviin saavuttuaan sekä Maunu herra että nuo molemmat toiset
näkivät kaksi palvelijaa seisovan irti kiskaistut sillanvitjat kädessä
ja kaukana metsänrinnassa näkyivät vielä molemmat pakolaiset.
Linnanportailla sitten isä ja poika saivat tietää, että Hannu kreivi
tyttärineen heti puutarhasta palattuaan oli lähtenyt linnasta, vieläpä
niin kiireesti, ett'ei ollut malttanut odottaa tyttärensä rekeä, vaan
pannut hänet istumaan sen hevosen selkään, jolla Belgsting Herman
Bermanin kanssa linnaan tullessaan oli ratsastanut.