Valtionhoitajanvaali.
Varhain seuraavana aamuna riensi muuan palvelijapoika keskikaupungilta
sitä Norrströmin läheisyydessä sijaitsevaa taloa kohti, jossa marski
asui. Hänet vietiin heti marskin puheille, joka hetkisen kuluttua pojan
seuraamana poistui kaupungille päin. He pysähtyivät Mustamunkkikadulla
dominikaaniluostarin edustalle, soittivat porttikelloa ja pääsivät
sisälle. Palvelija johti marskin edelleen monia käytäviä ja portaita
pitkin pieneen huoneeseen, jossa arkkipiispa Olavi kaupungissa
ollessaan tavallisesti majaili.
Marskin astuessa huoneeseen istui arkkipiispa takkavalkean ääressä
nahoilla sisustettuun viittaan käärittynä. Joutuisasti hän oli
ratsastanut Upsalasta ja se oli tehnyt hänet pahoinvointiseksi. Marski
tervehti kunnioittavasti ja arkkipiispa pyysi kohteliaalla
kädenviittauksella häntä istumaan.
"Luuletteko siis", sanoi arkkipiispa, sitten kuin ensimmäiset
kohteliaisuudenosotukset oli molemmin puolin toimitettu, "luuletteko
siis, että asia saadaan toimeen yksimielisyyttä ja sopua rikkomatta?"
"Niin luulen, ja jollette pane ehdotustani vastaan, niin saatanee
turhat viivykit vältetyksi", vastasi marski ja lisäsi, kun arkkipiispa
näytti aikovan kysyä marskin ehdotusta, "vaali voitanee mielestäni
toimittaa samaan tapaan kuin drotsin ja marskin ehdokkaita
asetettaessa. Mutta pääasia on, että valitsijain lukumäärää
vähennetään, ja se käy mielestäni päinsä siten, että me täällä
läsnäolevat piispat, ritarit ja miehet valitsemme kolmekymmentä miestä,
jotka sitten vuorostaan valitsevat valtionhoitajan."
"Ehdotuksenne tuntuu hyvältä!" sanoi siihen arkkipiispa älykkäillä
silmillään marskin leppyisiä kasvonpiirteitä tarkastellen. "Siten käy
kaikki hyvin ja onpa syytä uskoa, että valtakunnan herrat ja miehet
siihen suostuvat yhtä kernaasti kuin minäkin. Yksi seikka minua
kuitenkin vähän huolettaa, se näet, ett'ei drotsi ole täällä eikä
Engelbrektkään..."
"Mitä rakkaaseen sukulaiseeni, vanhaan Krister herraan tulee", vastasi
marski, katseellaan selvästi ilmaisten, että hän enemmäksi kuin
puoleksi puhui ulkopuolelta hampaittensa, "olen minäkin samaa mieltä,
hänen neuvonsa ja kokemuksensa olisivat tässä tilaisuudessa
suurenarvoiset... Samaa sanon Engelbrektistäkin, mutta on kuitenkin
epätietoista, tokko valitsijamiehet toimivat yhtä vapaasti hänen läsnä
ollessaan kuin hänen poissa ollessaan... Nykyiset olosuhteet eivät
kuitenkaan siedä viivyttelemistä. Kauppakaupunkilaiset vaatimalla
vaativat valtionhoitajaa, ja jolleivät he saa tahtoansa täytetyksi, on,
ennen kuin arvaammekaan, Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen
niskassamme."
"Olen samaa mieltä, herra marski..." lisäsi arkkipiispa vielä marskia
tarkastaen, "ja mitä viimemainittuun tulee, voikin olla yhdentekevää,
onko hän läsnä tai ei, sillä ketään muuta kuin häntä tuskin voitanee
valita!"
"Aivan niin, arvoisa isä arkkipiispa", virkahti marski vilkkaasti,
"samaa mieltä olen minäkin. Kuitenkin..."
"Kuitenkin!... Mitä tarkoitatte?"
"Valtionhoitaja tulee olemaan sekä drotsia että marskia ylhäisempi ...
no niin, minä siitä en välitä, mutta sukulaiseni, vanha Krister herra,
voisi panna pahakseen, jos hänet sivuutetaan..."
"Ei kai enempää kuin viimekään vuonna?"
"Silloin hän ei ollut drotsi."
Arkkipiispa ei vastannut mitään tähän väliväitteeseen ja vähään aikaan
ei kumpikaan sitten puhunut mitään.
"Varjelkoot Jumala ja pyhä Eerikki Ruotsinmaata", keskeytti sen jälkeen
arkkipiispa yht'äkkiä äänettömyyden, "kuka hyvänsä valittaneekin
valtakuntaa hoitamaan!"
"Siihen rukoukseen minäkin yhdyn, arvoisa isä arkkipiispa! Mutta ennen
kaikkea tulee kuitenkin toimia joutuun!"
"Tänään ei kuitenkaan voitane mitään toimittaa, herra marski, minun
sairauteni takia, ja tuskin huomennakaan."
Marski ällistyi ja huomautti vielä kerran joutuisuuden tärkeyttä,
samalla kuin hän kohteliaasti hymyillen sanoi toivovansa arkkipiispan
pian paranevan.
"Valmistuspuuhat", lisäsi hän, "voidaan sitä paitsi toimittaa tänään ja
täällä mustamunkkien luostarinsalissa. Jollette huomenna kykene vaalia
johtamaan, niin lykättäköön se sitten."
Tähän oli arkkipiispan mielestään pakko suostua ja sitten marski läksi
hänen luotansa.
Henrikki Seppä jatkoi matkaansa niin joutuisasti kuin hänen voimansa ja
tottumattomuutensa ratsastamiseen sallivat. Mutta jo Täljen paikoille
jouduttuansa hän alkoi vakavasti tuumia reen hankkimista. Keli oli hyvä
ja hyvällä hevosellaan hän arveli joutuvansa määräpaikkaan jo varhain
seuraavan päivän aamupuolella. Näitä ajatellen hän ratsasti Täljen
linnan ohitse kaupunkiin. Täällä olivat kaikki levolla ja hän koetti
muistutella jotakin hyvää ystävää, jonka ovea voisi kolkuttaa
saadakseen halunsa täytetyksi. Mutta muisti petti, ja kun hän ei
tahtonut kääntyä tuntemattomiin kaikkien sikeimmillään nukkuessa,
rohkaisi hän mielensä ja ratsasti ulos kaupungista päättäen olla matkan
vaivoista ja vastuksista välittämättä.
Silloin hän mielikseen yht'äkkiä kuuli reen jalasten äänen. Se tuli
kaupungista ja läheni häntä nopeasti.
"Hoi, mies", huusi hän juuri reen kohdalla, "minne sellainen kiire
keskellä yötä?"
"Nyköpingiin!" vastasi lempeä ja vieno ääni.
"Silloinhan voin ajaa sinun reessäsi ja antaa hevoseni juosta
irrallaan ... minäkin olen sinne menossa!"
"Kukas olette?"
Kysymys kummastutti vähän Henrikki mestaria, sillä siihen aikaan ei
ollut tapana, että se, joka voi auttaa, kysyi avuntarvitsijan nimeä,
mutta hän vastasi tyynesti:
"Nimeni on Henrikki Folkvidenpoika, olen tukholmalainen seppä."
"Kernaasti", vastasi silloin ajaja, "kernaasti saatte istua vieressäni,
ei se matkaa viivytä."
Ja Henrikki Seppä sitoi hevosensa reen perään ja istuutui miehen
viereen. Sitten jatkettiin matkaa hyvää vauhtia. Tämä keventi vanhan
porvarin mieltä ja hän vastasi mielellään ajajansa moniin kysymyksiin,
joilla hänen huomaamattaan oli yksinomaisena tarkoituksena saada
selville, mitä asiaa hänellä oli Nyköpingiin. Kohta mies saikin tietää,
että asia koski Engelbrektiä ja että häntä tahdottiin saada takaisin
Tukholmaan. Mutta saatuaan tämän täydellisesti selville mies alkoi
varsin vilkkaasti puhua sellaisista asioista, jotka olivat omiaan
Engelbrektin puoluelaista miellyttämään. Henrikki Seppä ei huomannut,
kuinka mies sillä välin veti esiin pienen veitsen ja leikkasi poikki
ohjakset, joilla hevonen oli rekeen sidottu. Hetkisen kuluttua mies
kääntyi katsomaan taaksensa.
"Tuhat tulimmaista, Henrikki Seppä", huudahti hän varsin hämmästyneenä,
"hevosenne on kiskaltautunut irti!"
Metsässä oli pilkkopimeä, niin että tuskin kättä edestään erotti.
Henrikki Seppä nousi reestä ja katseli ympärilleen ja kuunteli joka
taholle, mutta hevosta ei kuulunut missään. Samassa mies nykäisi
ohjaksia ja ajoi nuolen nopeudella tiehensä.
Siinä seisoi vanha mies ja huomasi nyt vielä myöhemmin joutuvansa
Nyköpingiin, kuin jos olisi jatkanut matkaansa ratsain. Hän käsitti
joutuneensa semmoisen pariin, joka ei suinkaan olisi päästänyt häntä
Engelbrektin puheille, ja tämä ajatus teki hänet tuskastuttavan
levottomaksi. Turhaan hän kuunteli hevosen juoksua; hevosen
irroitettuaan oli tuo viekas mies ajanut vielä pitkän matkan. Ja
älytäkseen, ett'ei hevonen itse ollut kiskaltaunut irralleen, hänen ei
tarvinnut päätänsä vaivata. Hänellä ei ollut muuta neuvoa kuin jatkaa
matkaansa jalkaisin. Kun hän oli kulkenut noin puolen virstan verran,
alkoi metsä harveta ja hän näki vähän matkan päässä tien vasemmalla
puolen roihuavan takkavalkean loisteen. Hän päätti mennä tuohon pieneen
mökkiin toivoen sieltä ehkä saavansa hevosen.
Syvä lumi teki matkan mökille kuitenkin vaivaloisemmaksi kuin hän oli
saattanut aavistaakkaan, ja juuri kuin hän luuli pääsevänsä mökin
edessä olevalle aukealle, tuli esteeksi iso kaatunut puu, jota hänen
täytyi kiertää. Silloin hän kuuli askelia mökin ovelta ja näki kaksi
miestä tulevan ulos.
"Eipäs se onnistunutkaan sinulle, Eelovi!" kuuli hän toisen, pitkän
rotevan miehen, sanovan, "sen olisin voinut jo edeltäkäsin sanoa. Sen
saaliin pyytämiseen eivät sinun neuvosi riitä..."
"Eivät riitä, niin", vastasi toinen, "niin, kuten sanot, Maunu, neuvoni
eivät riittäneet."
"Voinpa sanoa sinulle, koska mielelläni tahdon pysyä hyvissä väleissä
kanssasi", jatkoi edellinen, "että tuskinpa Pentti herra muuta
odottikaan sinut tälle retkelle lähettäessään, hän tahtoi vaan koetella
sinua."
"Hm...", kuului Eelovi vastaavan, "ja sen tähden hän lähetti sinut
minua vakoilemaan ... ethän voine puhua minusta muuta kuin hyvää tuolle
ankaralle ritarille?"
"Luota minuun ... ja kun kerran saan maat ja mannut, pääset sinä
voudikseni, Eelovi!"
"Varma tunnut olevan asiastasi, Maunu, koskapa ja'at karhunnahkan,
ennen kuin olet kaatanut karhun."
"Sen kaadan kohta..."
"Eivätpä ne sinunkaan sormesi taida Engelbrektiin ulettua."
"Jääköön se minun asiakseni ... mutta nyt koittaa aamu ja Martti
odottelee meitä rekineen herra Jöns Finkenoghin luona Närlundassa."
Näitä haastellen miehet kulkivat pitkin kapeaa polkua kaatuneen hongan
sivuitse ja poistuivat metsään. Vanha seppä oli hiljaa, kunnes heidän
askeliansa ei enää kuulunut. Silloin hän astui esiin tuon ison
puunjuuren takaa, missä oli ollut piilossa, ja meni tupaan.
Täällä hän sai kuulla olevansa kappaleen matkaa Nyköpingiin vievästä
tiestä syrjässä. Tuvassa asui lampuoti, Närlungan kartanon
alustalaisia, joka on Gåsingen pitäjässä, Isojärven toisella puolella.
Hevosen hän voi saada muutamien tuntien kuluttua ja Nyköpingiin hän
saattoi päästä iltasella -- sanoi lieden edessä istuva nuori reipas
talonpoika. Tuo nuori mies meni heti hevosta hankkimaan, mutta vasta
puolipäivän tienoissa istui Henrikki Seppä taas reessä Nyköpingiin
menossa.
Illan suussa hän saapui kaupungin edustalla olevaan leiriin ja tapasi
Engelbrektin rakentamassa varustusta linnan edustalle. Engelbrekt
tervehti häntä tavallisella ystävällisyydellään, mutta kummasteli sitä,
että hän oli niin kaukana sieltä, missä tiesi häntä kyllä tarvittavan.
Henrikki mestari teki selon kaikesta, mitä Tukholmassa oli tapahtunut,
linnan piirityksestä, porvarien pahoista päivistä, heidän
vaatimuksistaan, että valtion päämies oli valittava. Hän sanoi heidän
toivovan, että Engelbrekt siksi valittaisiin, mutta monen vanhemman
miehen pelkäävän, että herrat käyttävät hyväksensä Engelbrektin
poissaoloa ja valitsevat jonkun, joka voi vehkeillä valtakunnan Eerikki
kuninkaan käsiin taikka itse tulla viittä vertaa häntä pahemmaksi
herraksi.
Kertomus vaikutti valtavasti Engelbrektin mieleen ja hän pysyi vaiti ja
harvapuheisena koko illan. Mutta kun he olivat syöneet illallisensa
tuvassa, jossa Engelbrekt asui, ja Henrikki Seppä lähtöä tehden
pysähtyi ovelle ikään kuin odottamaan mitä Engelbrekt päätti, sanoi
tämä:
"Tärkeitä ovat tuomasi tiedot, vaikk'eivät ne minulle olekkaan mitään
uutisia, sillä sitä, mikä huomenna tai ylihuomenna on tapahtuva, olen
jo kauvan odottanut... Kuitenkin tahdon rahvaan tähden olla mukana sitä
tehdessä ... ja sen tähden nousemme varhain huomisaamuna ratsaille ja
riennämme Tukholmaan."
Seppä sanoi iloitsevansa näistä sanoista, ja kun Engelbrekt päätöksen
tehtyään ja sen lausuttuaan näytti rauhoittuneen ja vakaantuneen
entiselleen, arveli Henrikki mestari olevan sopivan ajan ilmaista, mitä
hän yöllisellä matkallaan niin arvaamatta oli saanut kuulla, nimittäin
nuo Engelbrektiä väijyvät salaiset vaarat. Ja hän kertoi suoraan,
kuinka hänen oli käynyt matkalla sekä mitä hän oli kuullut Närlundan
herran, Jöns Finkenoghin, lampuodin mökillä.
Mutta kummastuksekseen Seppä huomasi rakkaan ystävänsä pitävän tätä
tietoa vähäarvoisena tai kokonaan arvottomana. Engelbrektin suu vetihe
vaan surunvoittoiseen hymyyn ja hänen kirkkaat silmänsä katsoivat
hetkisen kertojaan, mutta mitään levottomuuden tai vihan merkkiä
hänessä ei näkynyt.
"Kiitos, Henrikki ystävä, hyvänsuonnistasi", sanoi hän ainoastaan, "kun
kasvi on täysikasvuinen, kuihtuu se ja kuolee, se on elämän laki, se on
Jumalan tahto ja siihen saamme tyytyä ... leikkasipa sen säädetyssä
järjestyksessä puutarhurin veitsi tai kaatoi tuuli, jonka tulo- ja
menopaikkaa ei kukaan tiedä, samapa se. Herran tuulihan se kuitenkin
on ... se on minun mielipiteeni, ja tärkeämpää on, että osaa oikein
tehtävänsä tehdä, kuin että huolehtii sellaista, jolle ei mitään
taida."
Näin sanoen hän ojensi Henrikki Sepälle kätensä ja meni Ulvi vanhuksen
seuraamana sisähuoneeseen.
Seppä läksi mietiskellen pois. Jonkun matkan päässä tuvasta, jossa
Engelbrekt asui, hän tapasi taas lampuodin ja sopi hänen kanssansa,
että tämä kyyditsisi hänet takaisin, johon mies mielellään suostuikin,
kun vaan hevonen sai pari tuntia levätä. Lepoa tarvitsi Henrikki Seppä
itsekin ja painautui heinäsäkille rekeen. Vähää ennen keskiyötä herätti
talonpoika hänet ja sitten hän läksi leiristä. Onni oli paluumatkalla
suotuisampi. Vårdingen kirkolta hän löysi hevosensa, jonka kirkkoherran
renki oli ottanut kiinni tieltä. Tässä hän sen tähden erosi lampuodista
ja nousi hevosen selkään sekä ratsasti verkalleen edelleen toivoen
Engelbrektin kohta saavuttavan hänet.
Tämä tapahtuikin Täljen läheisyydessä, jonne Engelbrekt tuli Broder
Sveninpojan ja muutamien palvelijain seuraamana. Herman Bermanin hän
oli jättänyt päälliköksi Nyköpingin edustalle. Yhdessä he nyt
ratsastivat Tukholmaan. Kello kolmen tienoissa iltapäivällä he
ratsastivat eteläportista kaupunkiin.
* * * * *
Tukholmassa oli sill'aikaa kaikki käynyt marskin tahdon mukaisesti.
Vaalin julkiset valmistukset oli tehty edellisenä päivänä.
Kolmekymmentä herraa oli valittu, nämä olivat tänään aamupäivällä
mustamunkkiluostarissa pitäneet kokouksen ja siinä arkkipiispa Olavin
johdolla toimittaneet vaalin. Kaarlo Knuutinpoika oli saanut 25 ääntä,
Engelbrekt 3 ja Eerikki Puke 2. Pää pystyssä, komeana ja sopivasti
käyttäytyen, kuten aina, tuo äsken valittu oli ottanut vastaan
kuuliaisuudenlupauksen läsnäolleilta papeilta ja ritareilta ja
ystävällisesti joka taholle tervehtien kulkenut mustamunkkiluostarista
neitsyt Maarian ammattitalolle, jossa oli pitänyt kokouksen muutamain
neuvostonjäsenten kanssa.
Nämä olivat hänen läheisimpiä sukulaisiaan ja ystäviään, joiden
väsymättömillä toimenpiteillä vaali oli saatu aikaan. Mutta Tukholman
porvarit olivat aivan toista mieltä kuin herrat ja he huomasivat
pettyneensä hartaimmissa toiveissaan. Kolkko äänettömyys kohtasi vasta
valittua näiden puolelta ja hänelle kohotetut tervehtimishuudot olivat
kajahdelleet hänen omainsa ja toisten herrain palvelijain suusta
eivätkä kauppakaupunkilaisten. Heidän katseensa olivat päinvastoin
käyneet sitä tuimemnaksi ja uhkaavammiksi kuta kovemmin oli huudettu.
Tämän oli Kaarlo herra kyllä huomannut, vaikk'ei ollut siitä mitään
virkkanut, vaan oli levollisen näköisenä ottanut vastaan herrain
onnentoivotukset.
Ammattitaloon kokoutuneiden joukossa oli myöskin herra Pentti
Steninpoika. Hän oli ottanut osaa vaaliin ja antanut äänensä marskille.
Tämän puolueeseen hän ei kuulunut, mutta asianhaarat olivat sillä
kertaa sellaiset, että joko Kaarlo Knuutinpoika tai Engelbrekt oli
voittava, ja sen tähden hän niin kuin moni muukin oli antanut äänensä
edelliselle. Mutta synkkä hän oli mieleltään ja veri kiehui hänen
suonissaan. Kaikki oli häneltä hukassa, yksi toivo vaan oli vielä
jälellä -- hänen poikansa ja Ewerstenin kreivin tyttären naimaliitto.
Tämä seikka olikin ollut taivuttamassa hänen ylpeätä mieltänsä
myönnytyksiin Kaarlo Knuutinpojan hyväksi, koska hän tämän avulla
toivoi pääsevänsä pyyteitänsä lähemmäksi. Nyt olikin Kaarlo
Knuutinpoika luvannut tehdä vieraissakäynnin Täljen linnaan, jonne
Hannu kreivikin oli luvannut tulla ja jossa asia oli päätettävä.
Näitä parhaillaan keskusteltaessa ja Kaarlo herran sukulaiselleen mitä
ystävällisimmin hymyillessä aukeni, ovi yhtäkkiä ja muuan Kaarlo herran
päällikkö astui sisään. Hän kertoi kaupunkilaisten mielten olevan hyvin
ärryksissä ja että mihin hyvänsä tuli, kuuli porvarien aikovan lähettää
noutamaan Engelbrektiä, joka sitten tuhansien talonpoikain kanssa
tullen oli ainaiseksi lopettava herrain vallan. Mies puhui hyvin
peljästyneenä ja tämä tunne tarttui muihinkin. Herrat katsoivat
hämmästyneinä toisiinsa ja Kaarlo herra itse käveli levottomana edes
takaisin salissa. Porvarien ja talonpoikain tahto olikin tähän aikaan
paljon merkitsevä; kaikki herrat sen myönsivät. Se oli Engelbrektin
esiintymisen tekoa. Mutta ei kukaan heistä ollut luullut näiden
kansanluokkien uskaltavan esiintyä ja toimia vastoin herrainkokousta,
joka oli noudattanut heidän mieltänsä siinä, että valtionhoitaja oli
valittu.
Ennen kuin he vielä olivat ennättäneet miettiä miehen sanoja, kuului
kaukaa satoja, jopa tuhansia ääniä, joiden melu laajeni ja kasvoi joka
hetki; se tiesi, että joukko läheni ammattikunnantaloa. Herrat
kiiruhtivat himmeille ikkuna-aukoille silmätäkseen, jos mahdollista,
kadulle ja nähdäkseen, mitä oli tekeillä. Maunu Pentinpoika juoksi ulos
ovesta ja palasi hetkisen kuluttua kertoen, että porvarit ne yhtä
haavaa huusivat tahtovansa Engelbrektiä valtionhoitajaksi, ja että
toimitettu vaali oli laiton.
"Heidän keskellään", sanoi hän, "näin herra Eerikki Puken ... nyt
puuttuu vaan, että Engelbrektkin tulee saapuville, niin olemme
hukassa."
Herra Kaarlo Knuutinpoika oli hyvin kalpea, mutta hän käyttihe
kuitenkin toisia rauhoittavasti.
"Puhutelkaamme pormestareita ja neuvosmiehiä", sanoi hän, "kysykäämme
heiltä, tahtovatko he yhtyä valtakunnan viholliseen."
"Olkaa vaan varoillanne, jalo Kaarlo herra, ett'eivät he heitä samaa
syytöstä vasten omia kasvojanne", sanoi herra Niilo Jönsinpoika
(Oxenstjerna), mutta hänet keskeytti Pentti Steninpoika, joka
nähtävästi koetti osottaa auliutta, kun Kaarlo herran tehtävien
toimittamisesta oli kysymys.
"Minä otan sen tehdäkseni, lanko", sanoi hän ja lähestyi ovea, sitten
kuin herra Kaarlo Knuutinpoika oli myöntävästi päätänsä nyökäyttänyt.
Samassa aukenivat ovet ja Engelbrekt astui Eerikki Puken, Broder
Sveninpojan ja muutamien vanhempain porvarien seuraamana sisälle.
Ulkona kuultiin tuhansien äänien huutavan Engelbrektin nimeä, mutta
sisällä salissa oli niin hiljaista, kuin olisi aave näyttäytynyt.
Engelbrekt itse oli vakava, melkein juhlallinen; hänen seuralaisensa
heittivät vihaisia katseita koolla oleviin herroihin. Ensinnä sattui
Engelbrektin katse Pentti Steninpoikaan, joka oli äkkiä pysähtynyt ja
kiukuissaan polkaissut jalkaansa kivilattiaan, niin että kannus
helähti. Muuta ääntä ei huoneessa kuulunutkaan.
Engelbrekt astui rauhallisena tuon rajun ritarin ohitse toisia herroja
kohti.
"Tärkeitä asioita on tapahtunut täällä Tukholmassa", sanoi hän Kaarlo
Knuutinpoikaan kääntyen, "sen jälkeen kuin erosimme, herra marski, ja
tavallista pitempi lienee tie ollut täältä Nyköpingiin, koskapa ei
minulle mitään sanaa ole ennättänyt."
"Ruotsin valtakunnan herrat ja miehet", vastasi marski valtijaan äänin
ja viittein, "ovat valinneet valtakunnalle valtionhoitajan ... mitä
teillä on siihen sanomista, vai arveletteko, että heidän olisi pitänyt
lähettää teiltä kysymään lupaa...?"
"Koska valtakunnassa on muitakin kuin vaan herroja, vastaan
kysymykseenne myöntämällä, herra marski!"
"Tietäkää sitten, Engelbrekt, ett'eivät valtakunnan herrat ja miehet
enää aio teidän röyhkeyttänne sietää", vastasi marski kiivaasti, sitä
kiivaampana kuta tyynempi Engelbrekt oli.
Toiset herrat keräytyivät marskin ympärille tarkkaan jäljitellen hänen
kalpeiden kasvojensa vaihtelevia ilmeitä.
"Kuka tässä on röyhkeästi toiminut", vastasi Engelbrekt, "sen
tulevaisuus näyttänee, ja pankaa mieleenne, jalot herrat, ett'ette
jännitä jousta kireämmälle kuin se sietää. Valtionhoitajan valitseminen
on valtakunnan tehtävä eikä valtakuntaan kuulu ainoastaan korkeita
herroja ja pappeja, vaan myöskin kauppakaupunkilaiset ja rahvas.
Kuulkaa minua tyynesti, jalot herrat, ja vastatkaa, luuletteko voivanne
pitää valtakuntaa pystyssä ilman kaikkia näitä tuhansia, joiden
myöntymystä halveksitte. Ilman heitä ei päämiehyytenne ole minkään
arvoinen."
"Ajatelkaa, kenelle puhutte", karjaisi Kaarlo Knuutinpoika ja astui
askelen lähemmäksi, "minulla on valta teidät heti paikalla vangita..."
Nämä marskin sanat kuullessaan Eerikki Puke vetäisi miekkansa puoleksi
tupesta ja riensi esiin, vaikka Broder Sveninpoika koettikin häntä
hillitä. Engelbrekt kääntyi häneen päin ja viittasi kädellään ritarin
kuumaa verta tyynnyttääkseen. Mutta Kaarlo Knuutinpoika oli aivan
vimmoissaan ja kohotti jo kätensä ikään kuin ottaakseen Engelbrektiä
kauluksesta, kun salin ovet taas aukenivat ja joukko porvareita astui
sisään. Näiden etupäässä oli kolme harmaapäätä miestä: kaksi
pormestaria ja Henrikki Seppä.
He astuivat vakavina ja melkeinpä juhlallisina halki salin ja
seisattuivat Engelbrektin eteen.
"Me Tukholman pormestarit ja raati ynnä kaikki rahvas olemme
neuvotelleet ja päättäneet", sanoi pormestareista toinen, "että
valtionhoitajan vaali, jonka herrat Ruotsin rahvasta kuulematta ovat
toimittaneet, on laiton. Ruotsin kuningasta ei voida valita eri
maakuntain rahvaatta, samoin ei voitane sitäkään, joka on valittava
kuninkaan sijaan valtakuntaa hoitamaan. Sen tähden tahdomme ja pyydämme
sinua, Engelbrekt, yhdessä meidän kanssamme kutsumaan kokoon
valtiokokouksen, jossa valtionhoitaja valitaan, ja siten vapauttamaan
meidät kotimaisesta vihollisesta, samoin kuin olet vapauttanut
ulkomaisestakin."
Herrain hämmästys näiden sanain johdosta on helpommin ajateltavissa
kuin kerrottavissa. Moni aikoi kyllä heti rientää ulos ja palvelijainsa
etunenässä tehdä hyökkäyksen tuhotakseen nuo niskoittelevat porvarit,
jotka uskalsivat tehdä päätöksiä ja käyttää moista puhetta valtakunnan
herrain ja miesten edessä. Useimmat katsoivat kuitenkin asiaa toiselta
kannalta ja huomasivat vastustuksen mahdottomaksi. Engelbrektillä,
tuolla niin katkerasti vihatulla Engelbrektillä yksin oli ratkaisuvalta
käsissä. Jos hän olisi sanankin sanonut, olisi kaikki tehty purettu,
herrain vaali hyljätty ja epäilemättä hänet itsensä asetettu
valtakunnan etupäähän.
Engelbrekt seisoi miettivän näköisenä kaikkien katseiden tähtäämällä,
pelastuksen tai turmion enkelinä itsekunkin erilaisen aseman mukaan.
"Niin kuin te, Tukholman kaupungin kunnon miehet, pormestarit ja raati
olette arvelleet", sanoi hän vihdoin ja hänen äänensä kajahteli tyynenä
ja lämpimänä, "samoin olen minäkin arvellut, että valtakunnan herrat ja
miehet ovat menetelleet väärin omin päin valitessaan valtakunnalle
päämiehen ... olen kuitenkin sitä mieltä, että yksimielisyys
valtakunnan miesten kesken on liian suuriarvoinen pantavaksi alttiiksi
sille hetken ilolle, että jo miesmuistin ajan unhotuksissa olleen
lainsäännöksen rikkojat olisi vaadittu tilille, etenkin kun he ovat
tehneet sen hyvässä tarkoituksessa. Sen tähden minä olen sitä mieltä,
ja neuvon teitäkin siihen, että toimitettu vaali pysytettäköön
voimassa; minä uskon varmaan, että valtakunnan neuvokset olisivat
kokoon kutsuneet yleisen valtiokokouksen, jos olosuhteet olisivat
sallineet, ja tämä vaali voidaan jossakin vastaisessa kokouksessa
vahvistaa."
Puoleksi kummastunein, puoleksi ihastunein katsein herrat kuuntelivat
tuon jalon, ylevämielisen miehen puhetta. Eloisimmat olivat Kaarlo
Knuutinpojan kasvot. Hän astui ehdottomasti askelen takaperin ikään
kuin itse antaakseen sijaa suuruudelle, jonka alle hän innostuksen ensi
hetkenä ensimmäisenä mieli alistua. Mutta ei hän eikä kukaan muu
herroista eivätkä myöskään porvariston lähettiläät voineet pitkään
aikaan saada sanaakaan suustaan.
"Tosia ovat sanasi, Engelbrekt", alkoi vihdoin se pormestari, joka oli
äsken puhunut, vanha mies, jonka luontevia kasvoja ympäröivät
hopeanvalkoiset suortuvat, "mutta sitä mieltä olemme me tukholmalaiset
ja luulemme kaiken valtakunnan rahvaan myöskin tahtovan, että sinun,
Engelbrekt, tulee olla valtakunnan päämies. Sinut me tunnemme, sinun
kanssasi olemme kerran karkottaneet julmat voudit valtakunnasta, sinun
kanssasi tahdomme elää ja kuolla. Eikö muutamia viikkoja sitten pidetty
kokousta Arbogassa, jossa vaali olisi voitu toimittaa rehellisesti?
Silloin olisimme panneet sinut valtakuntaa hoitamaan, sinut, jota me
kaikki rakastamme ja jonka puolesta kernaasti henkemme ja veremme
uskallamme. Jos herrain tahto voittaa ja heidän toimittamansa vaali
pysyy voimassa, kuka meille silloin takaa, että laki ja oikeus on
vallitseva eikä herrainarmot ja mielivalta?"
"Sen minä takaan", huudahti Engelbrekt hehkuvin katsein ja ojennetuin
käsin, "Ruotsin valtakunnan puolesta tahdon elää ja kuolla, niin totta
kuin Jumala ja Pyhä Eerikki kuningas valani kuulkoot!"
Taas syntyi äänettömyys, mutta nyt Kaarlo Knuutinpoika nousi puhumaan.
"Kun tuon jalon miehen sanat ovat teidät rauhoittaneet", sanoi hän,
"niin kuulkaa vielä sana minultakin. Tahdon johdattaa mieleenne
Arbogassa tehdyn päätöksen, jolla toinen puoli valtaa annettiin tälle
miehelle. Saattaa näyttää teistä siltä, kuin valtionpäämiehen vaali
olisi kumonnut tämän päätöksen, mutta sellainen ei ole minun
tarkoitukseni, vaan minä tahdon, että tämä päätös on pysyvä lujana, ja
jo huomenna olen kutsuva neuvoston kokoon siitä neuvottelemaan ja
päättämään."
Nämä marskin ja Engelbrektin sanat rauhoittivat joissakin määrin
rahvaan kiihtyneitä mieliä. Porvarit läksivät salista vielä uudelleen
ja hillittömällä ilolla tervehdittyään Engelbrektiä, ja jäi tämä taas
yksin äsken valitun valtionpäämiehen ja herrain pariin. Marski astui
esiin ja ojensi hänelle kätensä.
"Te kykenette voittamaan miesten sydämet, Engelbrekt", sanoi hän,
"Kaarlo Knuutinpoika ei ole koskaan unhottava tätä hetkeä!"
Mutta ritari Pentti Steninpoika seisoi synkkänä ja umpimielisenä
muutaman patsaan kupeella salissa. Engelbrekt meni hänen luoksensa ja
sanoi:
"Hyvä että tapaan teidät itsenne, Pentti ritari! -- Olen turhaan
tiedustellut teidän miehiänne Nyköpingin edustalla!"
"Minä ja mieheni emme ole kenenkään muun kuin valtakunnan päämiehen
käskettävissä", vastasi ritari jyrkästi ja hampaitaan purren.
"Ei, ei, Pentti ritari", virkahti Kaarlo Knuutinpoika, "sen käskyn
saatte; mitä Tukholman kaupungin kunnon miehille sanoin, sen aion
pitää, ja ylihuomenna juomme iloiten poikanne ja hänen lemmittynsä
maljan Täljen linnassa!"
"Käskipä valtionpäämies tai ei", jatkoi Engelbrekt luoden Pentti
herraan tuikean katseen, "minun käskyni on kahdeksan päivän vanha,
ritari, ja miehenne teidän täytyy minulle lähettää, jollette tahdo,
että pidän teitä valtakunnan vihollisena!"
Näin sanoen Engelbrekt kääntyi synkkään ritariin selin, puristi Kaarlo
Knuutinpojan kättä ja poistui seuralaisineen.