Valtiomarski.
Tammikuun 13 päivä 1436 oli tuima talvipäivä. Pitkin Arboga-joen jäätä
ajoi mies samannimistä kaupunkia kohti. Aurinko välkkyi niin talvisen
kauniisti monien kirkkojen ja kappelien korkealle kohoavissa risteissä
ja torninhuipuissa, mutta matkamies ei sitä tarkannut. Hän sivalsi vaan
hevostaan piiskalla pikemmin joutuakseen kaupunkiin.
Mies oli vanhanpuolinen, sillä hänen tukkansa oli harmahtava, mutta
hänen liikkeensä olivat voimakkaat ja komeasta turkista päätellen hän
oli varakas mies. Hänen partansa oli kuitenkin jäässä ja hevonen oli
kokonaan jäähileissä, jotka eivät sulaneet edes kiivaasta juoksusta,
vaan pikemmin karttuivat. Kaupungin laidassa ajoi mies maalle joen
pohjoisrannalla sijaitsevaan kaupunginosaan. Täällä hän hiljensi
vauhtia ja näytti tunnustelevan taloja, joiden ohitse ajoi, mutta
jouduttuaan P. Antrean kappelin seuduille hän taas näytti olevan
selvillä. Hän pyörähytti hevosensa muutaman nurkan ohitse ja ajoi
isolle kartanolle.
"Onko kauppias Greger Niilonpoika kotona?" kysyi hän reestä nousten ja
ojensi ohjakset muutamalle rengille, joka oli sisälle menossa, mutta
oli pysähtynyt vieraan kartanolle ajaessa.
"Jumalan rauhaa! on kyllä", vastasi renki. Matkamies meni taloon, jossa
hän viipyi jonkun aikaa.
Renki vei sillä välin hevosen takapihalle ja pani talliin sekä veti
reen katokseen. Hän oli juuri saanut tämän kaiken tehdyksi, kun vieras
ynnä kauppias Greger tulivat portaille ja jälkimmäinen huusi rengille:
"Eikös Engelbrekt majaile Sigfrid Kultasepän talossa, Pekka?"
"Majailee kyllä, isäntä, ja hän meni tunti sitten sinne, sillä silloin
päättyi kokous harmajamunkkiluostarissa. Hänen mukanaan oli monta
herraa, minä olin juuri puhelemassa Ulvi vanhuksen kanssa, kun he
tulivat."
"Saata sitten vieras mestari Sigfridin talolle, Pekka", sanoi kauppias
ja erosi kättä lyöden vieraasta, joka Pekan seuraamana joutuisin
askelin läksi kartanolta.
He eivät olleet käyneet kovin pitkälle, ennen kuin jo Pekka voi
näyttää, missä Kultasepän talo sijaitsi.
"Ulvi vanhus seisoo vielä portilla", sanoi hän, "ja tuo pitkä mies
hänen rinnallaan on Herman Berman."
"Hyvä, hyvä, jo näen ... kiitos, hyvä ystävä, nyt jo osaan omin
neuvoin ... hoida hyvästi hevosta, sille on leipää reenlaatikossa; itse
sitten palattuani hoitelen paremmin..."
Näin sanoen hän erosi ystävällisesti päätään nyökyttelevästä Pekasta,
joka jäi vähäksi aikaa katsomaan tuota vanhaa miestä, jolla oli kiire
ja jolla siis lienee ollut tärkeitä sanomia Engelbrektille..
Sillä välin vieras lähestyi porttia, jolla Ulvi vanhus ja Herman Berman
olivat. Jälkimmäinen riensi häntä vastaan.
"Mikä nyt on hätänä, Henrikki mestari, koskapa olette tullut niin
pitkän matkan eikä ole kolmea päivää siitä kun teistä erosin
Tukholmassa?"
"Saatte kohta kuulla", vastasi Henrikki Seppä hengästyksissään,
"Engelbrekt ei ole lähtenyt kaupungista sen tiedän ... entä muut
herrat?"
"Vielä ei ole kukaan lähtenyt, mutta tänään laadittiin ja
allekirjoitettiin kuninkaalle menevä kirje, niin että keskustelut on
päätetty."
"Tulen siis aivan liian myöhään ... mitä he ovat kuninkaalle
kirjoittaneet?"
"Erottamiskirjeen! Sitä, että hän on rikkonut Tukholmassa tehdyn
sopimuksen, paheksivat yhtä paljon herrat kuin talonpojat ja
kauppakaupunkilaisetkin. Ensinmainitut ovat tyytymättömät sen tähden
että hän palatessaan antoi linnat hylkiöille, kirkonvarkaille ja
naistenraiskaajille..."
"Niin, niin, Nyköpingin Juhani Jönsinpojan ja Stegeborgin Juhani
Flemingin sekä Stegeholman Olavi Finnen tunnemme kyllä joka mies;
suuria veijareita kaikki tyyni, suurin kuitenkin Juhani Fleming. Eipä
syyttä sanotakkaan hänestä pilkkalaulussa:[31]
"'kuin koira vailla kunniaa,
hän pettää vain ja uskottaa!'
"Jumala armahtakoon sikäläisen kansan kurjuutta. Nyt joulunpyhinä hän
väkisin turmeli muutaman naisen Mörkön kirkossa ja panetti hänet sitten
savuun roikkumaan, kunnes hän heitti henkensä, ja pyhän kirkon hän on
ryöstänyt paljaaksi... Syystä sureekin joka mies moista menettelyä, ja
mitä on drotsin ja marskin tekeminen? Mutta sehän oli herrain puuhaa ja
sen tähden pitäkööt hyvänään; Eerikki kuningas veti heitä tällä kertaa
aika lailla nenästä ... vanha herra Krister Niilonpoika onkin paennut
Suomeen..."
"Mutta marski on täällä ja toimii kummankin puolesta nuoruudestaan
huolimatta..."
"Niinkö arvelette, Herman..."
"Jos oikein ymmärrän, mitä täällä on hankittu, niin marski pyytää
päästä valtakunnan päämieheksi, jona Engelbrekt oli viime vuonna, ennen
kuin kuningas tuli ja herrat saivat tahtonsa perille drotsin ja marskin
suhteen..."
"Jos valtakunnalle on päämies valittava", keskeytti Henrikki Seppä
varsin vakavan näköisenä, "niin tuskinpa Ruotsin valtakunnassa lienee
useampia kuin yksi mies sille sijalle, ja se on Engelbrekt
Engelbrektinpoika!"
"Samaa mieltä oltiin täälläkin kauppakaupunkilaisten ja talonpoikain
kesken ja silloin vaikenivat herrat heti ja marski tuumaili
ystävällisesti hymyillen, että oli vielä liian aikaista puhua siitä.
Mutta talonpojat varoivat petosta eivätkä hellittäneet, ennen kuin
saivat päätetyksi, että valta oli jaettava Engelbrektin ja marskin
kesken, niin että Engelbrektin on pidettävä silmällä vouteja ylt'ympäri
maata, ett'eivät ne saa kiusata ja raastaa rahvasta."
"Ja siihen olkoon herra Kaarlo Knuutinpoika tyytyväinen", virkahti
Henrikki Seppä varsin mielihyvillään, "siten hän ei viety ojentamaan
jalkojaan pitemmälle kuin nahkapeite ulettuu!"
"Noita sanoja lienee hänen vaikea kärsiä; herrathan märehtivät alinomaa
kuninkaan kovaa puhetta silloin kuin he olivat linnassa pyytämässä
suurempaa valtaa sekä drotsille että marskille."
Puhelun kestäessä oli Herman vienyt Henrikki Sepän muutamaan
syrjähuoneeseen Sigfrid Kultasepän talossa, sillä Henrikki tahtoi
puhutella Engelbrektiä kahden kesken ja odotella herrain lähtöä.
Muutamat olivat jo lähteneet, mutta Tuomas piispa ja herra Niilo
Kustavinpoika olivat vielä jälellä. Vähän arveltuansa päätti seppä
vaikka näiden herrain kuulienkin toimittaa asiansa Engelbrektille.
Hän meni sen tähden tupaan, jossa Engelbrekt ja mainitut herrat olivat.
He keskustelivat kauvan ja päättivät sen johdosta kutsua neuvoston
kokoon heti päivällisen jälkeen. Täällä Engelbrekt ilmoitti, minkä
tähden hän yksissä neuvoin Tuomas piispan ja Niilo Kustavinpojan kanssa
oli kutsuttanut kokoon neuvoston niin kohta keskustelujen päätyttyä.
Aiheen olivat antaneet Tukholmasta saapuneet tiedot, jotka hän
vast'ikään oli saanut, mutta jotka olivat sitä laatua, että hän
puolestaan katsoi pikaisia toimia olevan tarpeen. Ne näet osaksi
vahvistivat tosiksi nuo maata kiertävät huhut, että kuningas avoveden
tultua aikoi tulla orpanansa, Pommerin Bogislaus herttuan kanssa,
tunnustuttamaan tätä kuninkaaksi, osaksi taas varoittivat kovasta
onnettomuudesta, joka sitä ennen ja sen yhteydessä oli kohtaava
Tukholmaa. Tämä vaara ei ollut sen pienempi, kuin että aiottiin karata
ruotsalaisten porvarien kimppuun ja lopettaa heidät perinpohjin, jotta
kaupungin hallinto jäisi yksinomaan saksalaisten käsiin ja siten tulisi
lujaksi ja luotettavaksi tueksi kuninkaalle, jota tunnustamaan
valtakunta vastoin lakia ja oikeutta pakoitettaisiin. Tiheään pitivät
Tukholman saksalaiset porvarit kokouksia ja heidän salaisten
hankkeittensa peljättiin voivan puhjeta ilmi millä hetkellä hyvänsä.
"Ruotsalaiset porvarit ovat kovin peloissaan", näin Engelbrekt päätti,
"he odottavat joka hetki kauheiden Käpplinginmurhain uudistuvan eivätkä
saa rauhaa linnan lukuisalta varustusväeltä, josta saksalaisille on
oleva suurta apua. Sen tähden arvelen, että meidän on heti noustava
ratsaille ja lähdettävä Tukholmaan ottamaan selkoa, mitä perää missäkin
tiedoissa on. Lähin vaara uhkaa Tukholmaa, mutta se on sitten kahta
suurempana kohtaava koko valtakuntaa, jos Tukholma on menetetty."
Kaikki läsnäolijat hämmästyivät kovin ja vasta hetkisen kuluttua
kyettiin mitään virkkamaan. Ensinnä puhui Linköpingin Knuutti piispa ja
varoitti etenkin hätäisistä päätöksistä ja hätäisistä toimista. Hän
arveli, ett'ei vaara ehkä todella ollutkaan niin suuri. Hänen jälkeensä
puhui pari muuta herraa samaan suuntaan. Viimein marski nousi puhumaan.
Hän ei tahtonut epäillä vaaran suuruutta, sanoi hän, mutta hän tahtoi
ennen kaikkea, että valtakunnan neuvoksien oli pysyminen lujina
sanassaan, jonka olivat muutamia tuntia sitten paperille panneet ja
allekirjoituksillaan vahvistaneet.
"Olemmehan antaneet kuninkaalle miettimisaikaa paastoon asti",[32]
sanoi hän, "jos nyt menemme Tukholmaan, niin näyttää siltä kuin jo nyt
olisimme alkaneet panna uhkauksemme toimeen. Me, jotka olemme
kirjoittaneet nimemme kuninkaalle menevän kirjeen alle, emme mielestäni
voi muuta kuin varoittaa tähän ryhtymästä."
"En tosin ole kirjeen allekirjoittajia", lausui silloin Engelbrekt,
"mutta pidän sitä siltä yhtä sitovaisena itsellenikin. Mutta minä
katson asiaa toiselta kannalta kuin te, herra marski. Jos minulla on
kallisarvoinen hevonen ja tiedän, että sen hoitaja aikoo pettää minut,
niin ansaitsisin mielestäni ankaraa moitetta, jollen ottaisi häneltä
pois hevosta, vaikka sen tekisinkin hänelle myöntämälläni katumis- ja
parantumisajalla. Mitä haittaa siitä jos jo edeltäkäsin pidämmekin
huolta, ett'ei Tukholmalle voida vahinkoa tuottaa, kunnes kuningas on
ennättänyt vastata neuvoston kirjeeseen. Muustahan ei ole puhettakaan.
Ylös siis, jalot herrat, ja lähtekää kanssani Tukholmaan! Etenkin tulee
teidän olla mukana, herra marski! Muutamien päiväin kuluttua voi jo
olla liian myöhäistä eikä liene kukaan sitä mieltä, että Tukholma
voidaan leikata erilleen valtakunnasta; jos mieli tätä pelastaa, täytyy
Tukholma pelastaa,[33] ja sen tähden emme saa hukata hetkeäkään."
Tuomas piispa ja Niilo Kustavinpoika puhuivat samaan suuntaan kuin
Engelbrekt. Samoin myöskin arkkipiispa Olavi ja vieläpä herra Niilo
Steninpoikakin (Yö ja päivä), hän, joka niin monessa tilaisuudessa oli
mitä kiivaimmin vastustanut Engelbrektiä, vieläpä loukannutkin häntä.
Mutta näytti siltä, kuin hän olisi muuttanut mieltänsä tuosta "pikku
miehestä." Ylpeä uhkamielisyys oli tosin jälellä, mutta se oli sama
kaikkia kohtaan, eikä hän sitä paitsi nyt ensi kertaa kannattanutkaan
Engelbrektin mielipidettä. Viimein myöntyi marskikin. Päätettiin heti
lähteä Tukholmaan.
Toisena päivänä lähenivät kaikki herrat ratsain Tukholmaa ja
palvelijoita heillä oli mukanaan iso joukko. He tulivat eteläpuolelta.
Saavuttuaan "Asöna"-kukkulalle, joksi nykyistä Södermalmia sanottiin,
he näkivät kaupungin portteja suljettavan ja nostosiltaa nostettavan.
He kävivät neuvottelemaan ja kohta sen jälkeen ratsastivat Engelbrekt,
Kaarlo Knuutinpoika, Gotskalk Pentinpoika (Ulf) ja Juhani Kaarlonpoika
(Färla) nostosillan edustalle sekä panettivat hatun riu'un päähän
merkiksi, että he tulivat rauhallisissa aikeissa. Heidän huutonsa
johdosta tuli kotvasen perästä ulos kaksi hyvin hämmästyneen näköistä
pormestaria, molemmat saksalaisia. Kun marski kysyi, miksi he estivät
valtakunnan miehiä pääsemästä valtakunnan kaupunkiin, he sanoivat
"kysyvänsä linnanherralta, herra Eerikki Niilonpojalta."
On tunnettu asia, kuinka herroja viivytettiin melkoinen osa päivästä
nostetun nostosillan edustalla.[34] Oli pilvinen ja purevan kylmä
lokakuun päivä ja vinha merituuli toi mukanaan paksuja lumipilviä,
jotka satoivat lumensa kaupungin ja lähiseudun kohdalla. Vihdoin nuo
neljä herraa tuskastuivat pahan päiväisiksi ja yksin Engelbrektinkin
mielestä tämä meni pitemmälle kuin hän oli odottanut.
"Näette, nyt, herra marski, oliko pelko liioiteltu."
"Vastedes, kun nuo kunnon pormestarit suvaitsevat tulla ulos,
puhummekin heille toisenlaista kieltä."
Tämä oli heidän toisen ilmestymisensä jälkeen, jolloin he olivat
sanoneet herra Eerikki Niilonpojan odottelevan herra Kröpeliniä
keskustellakseen hänen läsnä ollessaan ruotsalaisten herrain kanssa.
Engelbrekt ratsasti vähän matkaa takaisin päin palvelijainsa luokse,
jotka seisoivat herrain palvelijain rinnalla, vähän sen rakennuksen
takapuolella, jossa toiset neuvosherrat olivat. Täällä hän vaihtoi
muutamia sanoja Herman Bermanin kanssa ja kiiruhti sitten takaisin
marskin luokse nostosillan edustalle. Täällä he vielä saivat odottaa
pitkän aikaa. Vihdoin pormestarit tulivat ja toinen heistä piti
saksanvoittoisella ruotsinkielellä pitkän puheen, jonka pääsisältönä
oli, ett'eivät he aikoneet avata. Mutta paljoa ennen kuin tuo arvoisa
pormestari oli ennättänyt lopettaa, keskeytti marski hänet ukkosen
äänellä huudahtaen:
"Lyhykäisesti, pormestari, te siis epäätte pyyntömme?"
"Niin", vastasi pormestari kumartaen, "kuningas ei ole käskenyt..."
"Olipa kuningas käskenyt mitä tahansa", huudahti marski ratsastaen tuon
hämmästyneen saksalaisen eteen, "niin on valtakunta minua käskenyt
tekemään näin!" Hän otti miestä nutunkauluksesta ja ratsasti vieden
hänet mukaansa mäkeä ylös.
Toinen pormestari koetti nopeasti paeta nostosillalle, joka nyt oli
alhaalla, mutta Engelbrekt arvasi hänen aikeensa ja otti hänet kiinni,
juuri kuin hän aikoi lähteä käpälämäkeen. Samassa saapui Herman Berman
Engelbrektin miesten kanssa ja molemmat pormestarit uskottiin parille
näistä.
Käännyttyään sitte taas sillalle päin Engelbrekt ja Kaarlo Knuutinpoika
näkivät, kuinka portit joutuisasti suljettiin ja kuinka tanskalaiset
sotamiehet työnsivät tieltään muutamia muurille tulleita ruotsalaisia
porvareita. Kohta sen jälkeen nähtiin haarniskoittu herra porttitornin
luona. Pilvet olivat alkaneet hajaantua ja niiden raosta pilkistävän
auringon himmeä hohde valaisi muurin ja ritarin. Tämä seisoi
paljastettu miekka kädessä ja hänen kilvestään säteili punaiselle
pohjalle kiinnitetty kultainen tähti. Se oli herra Eerikki Niilonpoika,
linnanpäällikkö. Kypärinsilmikko oli avattu, niin että hänen tuimat,
pahaa ennustavat katseensa näkyivät.
"Koska asiat ovat tällä kannalla", sanoi marski silloin Engelbrektille,
"täytyy kaupungin olla hallussamme ennen iltaa, muutoin saanevat
maamiehemme tulisen saunan tuolla sisällä."
"Se on minunkin mielipiteeni", vastasi Engelbrekt.
Kova jyrinä kuului portin sisäpuolelta, mutta oli epätietoista,
syntyikö se kahakasta ruotsalaisten porvarien kanssa, jotka aikoivat
sitä avata, vai koettivatko he ehkä estää Eerikki herraa nostattamasta
siltaa ylös. Sekä Engelbrekt että marski älysivät nyt, ett'ei
silmänräpäystäkään joutanut hukkaan, jos mieli saada silta valtaan. Se
ei kuitenkaan ollut niinkään helppo tehtävä, sillä porttitorni oli
täynnä aseellisia ja varma kuolema oli tarjona sille, joka uskalsi
lähestyä. Joukko marskin palvelijoita oli ratsastanut esiin kohta
Herman Bermanin jälessä ja he olivat aivan herrain takana. Marski käski
joukon johtajan hyökätä esiin eikä tämä tosin estellytkään, mutta hän
näytti olevan turhan tarkka järjestämään pikkuasioita ja siinä kului
aika. Marski kalpeni vihasta ja malttamattomuudesta ja Engelbrekt aikoi
juuri huutaa miehilleen, kun Herman Bermanin yht'äkkiä kuultiin
komentavan heitä alas hevosen selästä. Uhkarohkeudella, joka
silminnähtävästi saattoi marskin ihastuksiinsa, hän miestensä
etunenässä syöksyi nostosillalle. Sateena tuli nuolia ja kiviä heitä
vastaan, mutta ne eivät saaneet heitä pysähtymään. Kohta he olivat
sillan toisessa päässä ja kaupunginportilla.
Tällä välin jyry kasvoi kasvamistaan portin sisäpuolella ja selvään
kumahtelivat voimakkaat kirveeniskut noita paksuja portteja vastaan,
joista lukot kuuluivat murtuvan. Samassa ratsastivat marskinkin miehet
mäkeä alas ja heidän takanaan näkyi vähän matkan päässä muukin
palvelijajoukko. Kovasti ryskyen lensivät nyt portit auki ja Herman
Berman valloitti Engelbrektin miesten kanssa tornin. Tämän tehtyään
Herman riensi Engelbrektin luokse.
"Nyt on tämä torni hallussamme", sanoi hän, "mutta vielä ovat toiset
osaksi saksalaisten porvarien osaksi linnasta tuodun varustusväen
miehittäminä. Jos annat minun miehinesi puhdistaa ne, niin enpä luule
sen työn kauvan kestävän."
"Kiitos, vilpitön kiitos", kiiruhti Kaarlo Knuutinpoika sanomaan, ennen
kuin Engelbrekt ennätti vastata. "Olette toiminut kunnon miehen tavoin,
Herman Berman... Jos tahdotte minun miehieni kanssa rientää toisille
torneille, niin olettepa tänään tehnyt minulle ja valtakunnalle kelpo
työn. Nouskaa rohkeasti ratsaille ja antakaa mennä, Herman,
raatihuoneella sitten tavataan."
Sanoista ilmeni vilpitön hyväntahtoisuus ja Hermanin kauniista
kasvoista heijastui tyytyväisyyden hohde, kun taas Engelbrektin huulet
vetäytyivät sydämelliseen hymyyn.
"Ratsastakaamme me toisten herrain kanssa sitten verkalleen perästä",
sanoi sen jälkeen marski Engelbrektiin kääntyen. Kaikkien neuvosherrain
kokoonnuttua lähdettiinkin liikkeelle.
Marskin liehuva lippu edellä ratsastivat valtakunnan neuvokset
kaupunkiin, ja missä hyvänsä he kulkivat, tervehtivät heitä
ruotsalaiset porvarit myrskyisellä riemulla. Joukko pysähtyi
Ohrasatamatorille ja marski kehotti jokaista, joka tahtoi olla Ruotsin
valtakunnan puolella, rientämään lipun ympärille; sen turviin tulijalle
ei tapahtuisi mitään pahaa. Sen jälkeen herrat ratsastivat päätorille,
jossa he laskeutuivat hevostensa selästä ja menivät raatihuoneeseen.
Tämän torille antavalla pitkällä puolella oli lisärakennus, josta oli
tapana puhua rahvasjoukolle. Tästä marski nyt uudelleen puhui rahvaalle
ja kysyi, tahtoivatko Tukholman porvarit pitää yhtä valtakunnan kanssa.
Rahvas vastasi myrskyisellä myöntymyshuudolla. Pauhaava, joltakin
kaukaiselta tornilta kuuluva sotahuuto kuulutti samalla, että kaupungin
vapauttamistyötä jatkettiin herkeämättä.
Joutuisasti laadittiin sen jälkeen kirje herra Eerikki Niilonpojalle.
Muutaman palvelijan lähdettyä sitä viemään ja vastausta odotellessa
neuvottelivat herrat keskenään tuon tuostakin saaden Herman Bermanilta
tietoja. Kirjeenviejä viipyi kauvan. Tunti oli melkein kulunut, ennen
kuin palvelija palasi, tuoden Eerikki herralta vastauksen. Siinä hän
sanoi pitävänsä heidän kaupunkiintuloansa rauhanrikkomisena ja
lähettävänsä heille sen tähden sodanjulistuksen: hän oli koettava
vahingoittaa heitä, missä ja milloin vaan voi.
Kaiken sen jälkeen mitä oli tapahtunut olikin tällainen vastaus
odotettavissa. Selvän selvää oli, että tuo äkillinen kaupunkiintulo
sotki linnanherran aikeet, mikä seikka taas oli omiaan häntä
katkeroittamaan.
"Niin saakoon Eerikki herra tahtonsa täytetyksi", sanoi marski
rauhallisesti, "ja alkakoon sota!"
Samassa astui Herman Berman sisään ja ilmoitti, että kaupungin muurien
tornit oli valloitettu ja miehitetty marskin miehillä.
Todellisen hyväntahtoisuuden ilme loisti marskin silmistä, kun hän näki
tuon komean miehen voimakkaat ja vakavat vaikka vähän kalpeat kasvot.
Hän astui ovelle ja tarttui Hermanin käteen.
"Jollei hän olisi teille niin rakas, Engelbrekt, kuin tiedän hänen
olevan", sanoi hän, "niin en päästäisi häntä enkä teitä rauhaan, ennen
kuin olisin saanut hänet väkeni päälliköksi. Mutta tänään osottamaanne
reippautta, Herman Berman, en ole unhottava. Ottakaa tämä sen ja Kaarlo
Knuutinpojan muistoksi!"
Näin sanoen hän otti kaulastaan kallisarvoiset vitjat ja pani ne
Hermanin kaulaan.
Seuraavana päivänä herrat pitivät neuvottelun Själagårdinkadun varrella
sijaitsevassa "Neitsyt Maarian ammattitalossa" ja olivat sitä mieltä,
että Arbogassa tehty päätös oli pantava täytäntöön, siten että marski
jäisi Tukholmaan, mutta Engelbrekt lähtisi maan eteläosiin
valloittamaan takaisin linnoja kuninkaalta. Engelbrekt läksikin heti
Tukholmasta ja marssi Nyköpingiä vastaan. Marski taas alkoi todenteolla
piirittää Tukholman linnaa kaikilta puolin. Sillä välin saapui yhä
useampia herroja Tukholmaan lisäväkeä tuoden, kuten veljekset Niilo ja
Pentti Jönsinpojat (Oxenstjerna), Eerikki Puke y.m.m. Upsalasta tuli
arkkipiispa Olavilta 300 kiiltäviin haarniskoihin puettua miestä.
Piiritysjoukko järjestettiin nyt siten, että Oxenstjerna veljekset
asettivat leirinsä Pyhänhengensaarelle, linnan pohjoispuolelle, marski
itse asetti väkensä läntisen linnanportin eteen Norrströmiltä
Kylänkirkolle asti Kirkkotarhaan ja sen läheisyydessä sijaitseviin
lihamyymälöihin asettuivat Tukholman porvarit ja linnan eteläiselle
puolelle, kirkkotarhasta rantaan asti, sijoittui Eerikki Puke
joukkoineen. Marski, joka ulkomailla oleskellessaan oli hankkinut
tietoja uusista keksinnöistä piiritystaidon alalla ja jota myöskin
mainittiin varsin eteväksi sota-asioissa, osotti heti ansaitsevansa
tuon maineen rakennuttamalla vahvan varustuksen. Se salvettiin
valmiiksi syrjässä, pantiin muutamana pimeänä yönä paikoilleen ja
täytettiin joutuisasti mullalla ja kivillä. Siihen oli tehty
ampumareikiä ja syvennyksiä, niin että miehet saattoivat olla aivan
turvassa vihollisen ammunnalta ja nuolilta. Tanskalaiset ällistyivät
aamulla, kun varustus oli valmis, ja koettivat ankaralla ryntäyksellä
hävittää sitä, mutta heidän täytyi peräytyä.
Porvarit eivät olleet yhtä varovaisia. Kun tanskalaiset kynttilänpäivän
aattona, tammikuun 31 p:nä, hyökkäsivät ulos linnasta, yllättivät
he nämä aterioimasta ja surmasivat heistä suuren osan. Lihamyymälät
he sytyttivät tuleen ja ankara pohjoismyrsky painoi liekkejä
keskikaupungille päin, niin että vaara oli tulemassa sangen suureksi.
Yht'äkkiä tuuli silloin kääntyi, joten kävi mahdolliseksi sammuttaa
liekit, vaikka tanskalaiset panivat parastansa estääkseen
sammutustyötä.
Sen jälkeen porvarit tulivat valppaammiksi, mutta pian tuli yhä
yleisemmäksi puheenaineeksi, että pitäisi olla valtakunnan päämies
kaikkia toimia johtamassa, sillä kun, kuten nyt, jokainen ainoastaan
hoiti omia asioitaan, ei ollut suurta toivoa varovaisen Eerikki herran
ja linnan miehistön voittamisesta. Tämä mielipide levisi leviämistään
ja mihin vaan tuli, kuuli sekä herran että porvarin olevan samaa
mieltä. Marskikin sai kuulla siitä, vieläpä saapui muutamia porvareita
hänen luoksensakin asiasta keskustelemaan. Hän vastaan otti heidät
ystävällisesti kuten tavallista ja sanoi itsekin älyävänsä yhteisen
päämiehen tarpeellisuuden.
"Niin monta valtakunnan herraa ja miestä onkin täällä koolla, että
kyllä voimme valita; lähetän vielä tänä päivänä sanan arvoisalle
isälle, arkkipiispa Olaville! Asianhaarat estävät kuitenkin
kokoonkutsumasta yleistä valtakunnan kokousta."
Tämä oli porvarien mielestä oikeata puhetta ja he iloitsivat jo
edeltäkäsin kokouksen päätöksestä, sillä heille oli päivän selvää, kuka
valittaisiin. Engelbrekt oli tietysti valittava ja siitä puhuttiin koko
se päivä ja vielä seuraavakin. Ainoastaan yksi oli yleisen ilon
vallitessa nurpeissaan. Se oli Henrikki Seppä. Hän aavisti
salahankkeita, kun marski niin ystävällisesti ja kernaasti noudatti
kaikkien mieltä. Kun hän vielä muisti, kuinka asia Arbogassa juuri
marskin toimesta oli lykätty, selvisi hänelle, ett'eivät herrat
ainakaan Engelbrektiä aikoneet valita.
Hän ilmaisi epäilyksensä muutamille vanhemmille, luotettaville
porvareille, jotka heti oivalsivatkin, jos kohta eivät samaa mitä
Henrikki, niin ainakin sen, että oli tekeillä jotakin, joka tahdottiin
saada toimeen Engelbrektin poissa ollessa. He päättivät sen tähden,
että oli lähetettävä noutamaan Engelbrektiä. Mutta tämä oli tehtävä
mitä suurinta varovaisuutta noudattaen. Jos joku syrjäinen -- kaikki
näet olivat varmaan tietävinään, että Engelbrekt tulisi valituksi --
jos joku syrjäinen olisi saanut vihiä heidän epäilyksistään, olisi se
varmaan herättänyt sellaisen melun, että se olisi kuulunut herrainkin
korviin, ja silloin olisi siitä saattanut paljon pahaa seurata. Sen
tähden Henrikki Seppä itse päätti jo samana yönä lähteä Nyköpingiin
Engelbrektin puheille.
Niin tapahtuikin. Mutta samaan aikaan kun tuo kunnon porvari ratsasti
ulos eteläportista, saapui joukko ratsumiehiä pohjoisportille ja ajoi
kaupunkiin. Siinä tuli arkkipiispa Olavi seurueineen.