Hopeavitjat.
Pää täynnä kummallisia ajatuksia ratsasti Herman Berman ulos
eteläportista, juuri kuin kaupungin kellot löivät kolme sen päivän
aamuna, jonka oli määrä ratkaista ja joka ratkaisikin Pentti herran
kohtalon. Hän ei voinut aavistaakkaan, että hän, pelastamalla
Belgstingin, olisi kenties auttanut herra Pentti Steninpojan Ruotsin
valtakunnan drotsiksi tai marskiksi ja samalla hankkinut vielä uuden
esteen itsensä ja Agneksen välille. Mutta kuitenkin ilmaantui hänen
ajatuksiinsa, kun ne armaan luokse retkeilivät, synkkiä Pentti herran
ja hänen poikansa muotoisia varjoja, jotka viipyivät siellä vielä
silloinkin, kun Engelbrektin vakava kuva asettui arvoisan neidin
rinnalle.
Oli kylmä aamu, raitis tuuli puhalsi järveltä ja hajotti laaksoihin ja
soille laskeutuneen sankan sumun. Tämä rauhoitti hänen mielialaansa.
Synkät ajatukset haihtuivat, mieli keveni ja toivo virkistyi. Elämän
kylmät sumut voi sama voima hajottaakkin, joka ne synnyttää, ja
maailman pimeimpäänkin soppeen pääsee aina joku auringonsäde
pilkistämään.
Herman oli joutunut ylängölle; sen viereisestä laaksosta ne sumukuvat
olivat pakosalle lähdössä. Notko ei kuitenkaan vielä ollut puhdas, vaan
näytti pilvimereltä, jonka aallot olivat joutuneet kovaan liikkeeseen.
Sen toisellakin puolella oli ylänkö ja sielläkin näkyi joku kulkevan
tietä pitkin tänä varhaisena aamuhetkenä. Herman ei kuitenkaan voinut
erottaa, mieskö se oli vai nainen. Hän ei sitä erittäin tarkannutkaan,
vaan ratsasti edelleen alas laaksoon. Toiselle puolen jouduttuaan hän
näki haamun lähempää. Nainen se oli ja se oli nyt istuutunut tien
viereen kivelle. Kun Herman tuli lähemmäksi, hypähti nainen seisaalleen
ja tuijotti häneen, hurjin ja kamalin katsein. Se oli Kirsti,
Belgstingin tytär.
"Kirsti", sanoi Herman häntä vienolla äänellä puhutellen, "mitä sinä
täältä kanervikosta näin varhain aamulla etsit?"
"Vitjoja ... Herman, hopeavitjoja, jotka sitoivat onnen ja rakkauden
Kirstin sydämeen ... huu, etkö näe verijälkiä tiellä, etkö niitä
näe!... Ole varoillasi, Herman, tästä on susi kulkenut tänä yönä,
hänellä oli vitjat kaulassa ja Belgstingin nuolikontti välkkyi
kuutamossa ... huu, kettu oli mukana ... he kuljettivat Kirstin isää
välissään... Mutta vaiti, Herman, vaiti. He eivät tiedä, että Kirsti on
seurannut heidän jälkiään aina Jungfruhamnista asti."
"Tyttö raukka", keskeytti hänet Herman, "nouse Brandin selkään, niin
vien sinut hyvien ystäväin luokse."
"Ha-ha-ha ... sinä tahdot minua rangaista, kun päästin ketun
menemään ... huu, voi minua rikoksellista tyttö parkaa ... isäni olen
pettänyt ... isäni ystävän olen myöskin pettänyt ... mutta sen tähden
täytyykin minun juosta verisillä poluilla ... kohtapa sentään, kohta on
tämä päättyvä!"
"Martistako puhut, Kirsti? Olen näet kuullut, että päästit hänet
pakenemaan Vesteråsin linnasta."
"Martista, niin, hän on kettu ... hän auttaa minua sutta saavuttamaan
ja nyt ovat molemmat käsissäni ... nyt ne eivät pääse pakenemaan."
"Ja missä on susi?"
"Susi ja kettu ratsastavat metsässä, ei heitä saavuta metsästäjän
keihäs ... mutta Kirsti on heidät saavuttava..."
Näin sanoen hän hypähti takaperin ja katosi metsään.
Ja susi se sarven esille toi.
Nuo pehmoiset lehdet ne kantaa mun voi.
"Mettä ja viiniä tästä sä juo!"
Salaisen surusi poistavi tuo.
Laulu kajahti niin kamalalta synkästä metsästä. Hermania pöyristi siinä
Brandin selässä istuessa ja kadonneen jälkeen katsoessa. Sävelet
heikkenivät, kuta kauvemmaksi tyttö eteni.
"Hänellä on salainen suru", toisti hän ajatuksissaan. "Voi, voi häntä,
joka sai sinun juomaan unhotuksen sarvesta ... sudeksi häntä hyvin voit
nimittää, kurja Kirsti parka!"
"Jumalan rauhaa, Herman!" kuului silloin järeä ääni takaa ja metsästä
astui esiin mies.
"Eelovi ukko, sinäkö?" huudahti Herman ojentaen miehelle kätensä.
"Niin, minä", vastasi mies, "enkä nyt enempää kuin ennenkään voi erota
Belgstingistä. He ovat vieneet hänet tätä tietä viime yönä ... minä ja
Kirsti olemme sentään konnien jälillä."
"Jos he ovat kulkeneet tätä tietä, niin vienevät he hänet Täljen
linnaan,[27] koskapa herra Pentti Steninpoika on osallisena tässä
asiassa."
"Täljenkö linnaan?"
"Pentti herra on siellä linnanherrana..."
"Onpa sitten hyvä, että Engelbrekt on seuduilla ... hän voinee kai
pakottaa Pentti herran avaamaan torninoven."
"Et muista, Eelovi, että Eerikki kuninkaan juuri tänään on määrä
nimittää drotsi ja marski ... ja sitten ei Engelbrektillämme ole paljoa
sanomista."
"Engelbrektilläkö", huudahti ukko ja iski sauvaansa maahan niin että
jymähti, "Engelbrektilläkö ei mitään sanomista!... Mihin kykenevät
sitten drotsi ja marski ilman Engelbrektiä, jollei kuningas häntä
itseänsä nimitä jommaksikummaksi...?"
"Tulipa hän nimitetyksi tai ei, niin muista aina, Eelovi ukko, ett'ei
Engelbrekt koskaan ilman varsinaista pakkoa nouse laillista valtaa
vastaan. Ruotsin valtakunnan lakikirja on hänen suurin kalleutensa ja
lain sanat hänen korkeimmat kuninkaansanansa."
Taas kuului Kirstin laulu metsästä ja kohta sen jälkeen huusi hän
Eelovia.
"Mutta vaikkapa linnan portteja ei avatakkaan Engelbrektille", jatkoi
Herman, "keksinemme kuitenkin keinoja. Kauvan ei Belgsting saa kitua
Pentti ritarin tornissa."
"Tyttö ja minä, me sen kyllä toimitamme", sanoi ukko merkitsevästi
nyökäyttäen päätänsä ja poistui hänkin metsään päin.
Ravakammin ratsasti Herman sen jälkeen edelleen ja juuri päivän
koittaessa hän ajoi Täljen linnan ohitse. Tämä sijaitsi vähän Täljen
kaupungin ulkopuolella, sinne vievän tien varrella. Linnan näkeminen
herätti taas Hermanin mieleen Maunu Pentinpojan ja hänen synkän isänsä
synkeät kuvat ja oli kuin kaikki toiveet silloin olisivat tukehtuneet,
samoin kuin kukkaisetkin olivat kuihtuneet linnan pimeiden varjojen
tieltä.
Mutta hän jatkoi matkaansa ja poikkesi muutamalle etelää kohti vievälle
polulle. Täällä hän kohta sai nähdä mitä vilkkainta elämää. Monta sataa
miestä oli jo täydessä työn touhussa. Muutamat kuokkivat maata, toiset
loivat sitä raskailla lapioilla syrjään, kolmannet taas veivät sen
tykkänään pois.
Vähän syrjässä muista työmiehistä seisoi Engelbrekt iloisen
tyytyväisenä katsellen, millä voimalla ja vauhdilla työ edistyi.
Hänellä oli lapio kädessä ja pari vanhaa, harmaapartaista miestä seisoi
hänen edessään. Loitompana tuli muuan harmajamunkki häntä kohti ja
aivan munkin jälessä astui vanha Ulvi varovasti kantaen laatikkoa
käsivarrellaan. Herman astui alas Brandin selästä ja jättäen
ratsastimet esiinrientävälle Erkille meni hänkin Engelbrektin luokse.
"Näettekö, ystävät", kuului Engelbrekt sanovan, juuri kuin Herman
lähestyi, "tällaista on työmme eikä se niin vaikeata ole, ett'emme
saisi sitä toimeen, jos Jumala tahtoo. Kerran muistellaan meitä vielä
kiitollisin mielin, kun olemme olleet tällaisissa hankkeissa. Hyvä
olisi ollut, jos laivat hattuveljien sodan aikana olisivat päässeet
tästä kulkemaan ja sitten Mälaria pitkin käyneet kolmen maakunnan
satamissa, uskokaa pois. Annas kun sellaiset ajat tulevat, annas kun
Tukholma saarretaan meren puolelta, -- kun on tällainen tuontitie,
saavat vihollisten laivat kernaasti venyä meressä niin kauvan kuin
jaksavat... Mutta luja linna tulee meidän saada tähän merenpuoliseen
suuhun ja se hyviin Ruotsin miesten käsiin... Hyvää huomenta, Herman!
Näetkös, me olemme saaneet koko joukon työtä tehdyksi, sill'aikaa kuin
sinä olit Tukholmassa ... onko pater Ragvald mukanasi...?"
"Pateri tahtoi mieluummin tulla tänne meritse, ja jolleivät silmäni
pettäneet, tuli hän tuolla kaupungista Ulvi vanhuksen kanssa."
Munkki tuli samassa esiin ja Engelbrekt meni ystävällisesti tervehtien
häntä vastaan.
"Tervetuloa tänne, hurskas Ragvald isä", sanoi hän, "ilokseni näen,
ett'ette te kannata sitä yleistä luuloa, että tämä työ, johon
apulaisineni olen ryhtynyt, on mahdoton suorittaa."
"Rauha olkoon sinulle, Engelbrekt, ja teille kaikille", vastasi munkki
ja loi Engelbrektiin vilpittömän ja hartaan katseen, "mahdotonta ei ole
mikään, mitä miehet tahtovat, ja varmaan on tämä työ onnistuva, jos
vaan korkein Jumala suopi rauhan ja levollisuuden vallita maassa.
Sellainen kaivanto,[28] jommoista te tähän aiotte tehdä, ei ole mikään
uusi keksintö ... sellaisia oli vanhan ajan ihmisillä paljon. Kun
minun, ollessani toivoretkellä pyhään maahan, monen muun kanssa täytyi
mennä maihin vanhassa Egyptissä, näin itse sellaisten töiden jätteitä.
Antaa vähätietoisten loruta, viisaammat tulevat suopein silmin
katselemaan tätä yritystä, ja kun työ on valmis, luovat edelliset
häveten silmänsä maahan."
"Niin minäkin luulen, isä Ragvald, ja niin luulemme me kaikki ...
mutta tulkaa nyt katsomaan, kuinka olemme seuranneet tekemäänne
kaivannonviitoitusta, ja sitten tulee teidän, joka tunnette vanhain
tieteen, mitata ja punnita ja oikaista ja korjata kaikki. Olkaa täällä
päärakennusmestarina, isä Ragvald ... ottakaa nyt koneenne mukaan ...
aivan niin, Ulvi, kanna sinä isä Ragvaldin laatikkoa ... lähtekäämme
nyt!"
Kaikki kulkivat yhdessä pitkin aiotun kaivannon eli kanavan seipäillä
merkittyä linjaa ja tuo oppinut munkki koetti parhaan mukaan katsoa,
että kanavan suunta oli paras mahdollinen. Engelbrekt kuunteli sangen
tarkkaavaisesti kaikkia hänen lausuntojaan ja selityksiään eikä
näyttänyt välittävän muusta kuin kaivamisesta ja kuokkimisesta. Tällä
tavoin kului koko aamupäivä ja iltapäivääkin oli jo koko joukko
kulunut, kun talutettiin esiin hevosia, joilla sitten Engelbrekt ynnä
munkki ja Herman sekä pari läsnäolevaa vuoritilallista ratsastivat
Täljeen. Heidän täällä päivällistä syödessä tuli lentolähetti
Tukholmasta. Se oli Niilo Bonpoika, Tuomas piispan aseenkantaja. Hän
oli matkalla Tynnelsöhön ilmoittamaan herralleen, joka samoin kuin
Niilo Kustavinpoikakin (Stjernbåt) oli lähtenyt Tukholmasta kohta
Engelbrektin lähdettyä, miten päivän tärkeä tapahtuma Tukholmassa oli
päättynyt.
"Olkoon se tehty onnellisella hetkellä!" sanoi Engelbrekt sanantuojan
kertomuksen kuultuaan. "Vanha herra Krister Niilonpoika on iäkäs ja
kokenut mies; herra Kaarlo Knuutinpojalla on tosin vielä paljon
nuoruudenhulluutta jälellä, niin kuin, puheenne mukaan, Eerikki
kuningas suvaitsi sanoa, mutta vähemmin minulla ja apumiehilläni
tuonoisina vuosina oli hänestä haittaa, kuin monesta noita vanhempia
herroja."
"Mutta sauva, Engelbrekt, ja tuo lyhyt miekka?" kysyi munkki, "minusta
näyttää siltä kuin Eerikki kuningas olisi huvikseen pitänyt valtakunnan
korkeutta pilkkanaan ... mitähän muinoset mahtavat herrat, semmoiset
kuin Niilo Ambjörninpoika, Bo Juhonpoika, Kaarlo Ulvinpoika, Toftan
haltija, olisivat sanoneet moisesta drotsin- tai marskinvirasta!"
"Vaikea on sanoa, mitä Eerikki kuningas tällä tarkoittaa", jatkoi
Engelbrekt, "ja pahasti hän siinä näyttää menetelleen, sillä vanhan
tavan mukaista se ei ole. Antaa toisella kädellä ja ottaa toisella,
sitä eivät Ruotsin kuninkaat ole tapanaan pitäneet... Kai hän on
toimivinaan Margareta kuningattaren viittaamaan suuntaan ...
valitettavasti kompastelee Eerikki kuningas vielä eikä osaa käydä ...
sillä sitä hän ei näytä koskaan tahtoneen oppiakkaan... Mutta oli miten
oli, Ruotsin valtakunnan lakia ei Margareta kuningatar ole tehnyt
mitättömäksi ja vielä vähemmin on Eerikki kuningas sitä sellaiseksi
tekevä!"
"Mutta herrain avulla...?" uskalsi munkki kysyä.
"Ei, isä Ragvald", huudahti Engelbrekt pöydästä nousten, "ei, sitä ei
ole koskaan tapahtuva!"
"Ei niin kauvan kuin sinä elät, Engelbrekt, mutta sitten..."
"Ei, ei ... siinä erehdytte, pateri! Merkitseekö Engelbrekt enemmän
kuin kukaan muu, jonka povessa vaan sykkii lämmin ja epäitsekäs sydän?
Uskokaa minua, Ruotsin valtakunnalta ei ole puuttuva rehellisiä miehiä
puolustuksekseen eikä Ruotsin rahvaalta koskaan johtajaa ... silmäile
menneitä aikoja, isä Ragvald, minkä joukon mahtavia, suuria henkiä
näetkään, kaikilla heillä on miekka paljastettuna kolmikruunuisen
kilven puolesta ... tämähän on Pyhän Eerikin rukouksien vaikutusta ja
yhtä voimakkaina, yhtä hartaina lähtevät ne pyhimyksen huulilta
tästälähin kuin tähänkin asti."
Vanha munkki katsoi vilpittömästi ihastuneena Engelbrektiin, jonka
kasvonpiirteet puhuessa oikein kaunistuivat innostuksesta. Mutta jos
hänen sanansa näin hurmasivat munkkia, niin vielä enemmän ne hurmasivat
molempia kuuntelevia nuorukaisia. Hermanin silmä paloi ja Niilo
Bonpojan posket hehkuivat ja hän tuskin uskalsi hengittää, ett'ei vaan
sanaakaan menisi hukkaan.
"Vai mitä sanotte siihen, Niilo Bonpoika?" jatkoi Engelbrekt hymyillen
ja kätensä nuorukaisen olalle laskien. "Varmaan te olette oleva
viimeinen herrasmies unohtamaan Ruotsin rahvasta?"
"Niilo Bonpoika ei unohda kerran antamaansa lupausta!" vastasi
nuorukainen luoden Engelbrektiin vakaan katseen.
"Vie nyt herrallesi, jalolle Tuomas piispalle, terveisiä minulta ja
sano hänelle, että niin kauvan kuin ei talvi tule tätä kaivantotyötämme
keskeyttämään, minä oleskelen täällä. Kotia Örebrohon mennessäni aion
käydä herrasi luona Tynnelsössä."
Näin sanoen hän lähetti piispan aseenkantajan luotaan.
Illalla päivän työn päätyttyä ja kaikkien mentyä levolle, astui Herman
Berman halki metsän linnaa kohti. Hän pysähtyi muutamalle paikalle,
josta saattoi nähdä laajalti yli Mälarin. Oli mitä kauniin syysilta,
kuu valoi hopeataan vesille ja maille ja kaukaa kuului kotiinpalaavien
onnellisten työmiesten iloisia ääniä. Syrjästä metsän takaa kohotti
Täljen linnantorni huippuansa sinitaivasta kohti -- sen synkän varjon
synkkänä kuvana, johon todellisuus oli hänen valoisat toiveensa
verhonnut. Rantaa vasten loiskiva laine, metsästä huokuva tuuli -- koko
luonto kuiskaili elämän suloisimpia lupauksia. Hän näki edessään
sydämensä lemmityn; hän oli kuulevinaan armahansa äänen ja hän tunsi
itsensä vahvaksi hillitsemään kaipuunsa, vahvaksi kieltäytymään,
vahvaksi elämään ja kuolemaan sen miehen tavoin, joka aina oli ollut
hänen sydämensä ensimmäisellä sijalla ja joka nyt tuntui sulautuvan
siihen henkilöön, joka samalle sijalle niin voimakkaasti oli pyrkinyt.
"Tuossahan on, niin totta kuin nimeni on Maunu, yksi turpeen
tonkijoista", kuului ääni hänen takaansa sanovan. Herman käännähti
sinne päin ja näki edessään tiellä kaksi ratsumiestä, jotka hän heti
tunsi Maunu Pentinpojaksi (Yö ja päivä) ja Ture Turenpojaksi (Bjelke).
"Hoi, sinä haaveileva nuorukainen", jatkoi sama ääni pilkallisesti ja
ilkkuen, "onko lapiosi pudonnut järveen vai oletko nähnyt merenneidon?"
"Erehdytte, Maunu Pentinpoika, jos luulette minua joksikuksi
tovereistanne, kuten näyttää, koskapa voitte tuollaista puhua."
"Pitäkää hyvänänne, Herman Berman, sanojani en peruuta ja luulenpa ne
uhkarohkeudellasi ansainneesi ... ajatelkaas, herra Ture Turenpoika,
tuo mies kilpailee kanssani Ewerstenin Hannu kreivin tyttärestä."
"Sehän sopii mainiosti", vastasi Ture herra, "Engelbrekt kosii Ruotsin
valtakuntaa, miks'ei sitten hänen aseenkantajansa kosiskelisi
kreivintytärtä!"
Molemmat nuoret herrat nauroivat, niin että metsä kajahteli, ja heidän
taaksensa kokoutui taaja joukko palvelijoita, jotka ratsastaessa olivat
jääneet jälelle.
"Teidän sijassanne, Maunu", jatkoi Ture herra, "jouduttaisin häitä.
Morsian saattaisi mennä menojansa, ennen kuin hänen käsineensä on
ennättänyt oikein kotiutua päähineenne koristukseksi."
Hän tarkoitti kärpännahkalla reunustettua hansikasta, jonka Maunu herra
oli temmannut kreivintyttären vyöstä Jösse Eerikinpojan pidoissa
Vesteråsin linnassa.
"Ennen kuin se on vuotta siinä ollut, on hääni jo pidetty..."
"Sitä ennen ja nyt tällä hetkellä on velvollisuutenne antaa minulle
vastaus, Maunu Pentinpoika", huudahti Herman ja tarttui hänen hevosensa
ratsastimiin.
Ritari tuijotti Hermanin kalpeihin kasvoihin ja näytti aikovan lyödä
syrjään tuon uskaliaan käden, joka oli uskaltanut seisattaa hänen
ratsunsa.
"Jos taimotahallanne tahdotte solvata, niin täytynee teitä ojentaa...
Moinen puhe sovitetaan ritarien kesken verellä ja minä vaadin
hyvitystä..."
"Tuosta saat mitä haluat", huusi Maunu herra vihan vimmassa ja paljasti
miekkansa läimäyttääkseen Hermania sen lappeella.
Mutta tämä oli tuskin nähnyt miekan välähtävän päänsä päällä, ennen
kuin hän tarttui ritarin vyötäisiin ja rohkeasti heittihe hänen
taaksensa hevosen selkään. Jättiläisvoimalla hän sitten puristi ritarin
käsivarret sivuja vasten, kannusti hevosta ja katosi hämmästyneiden
katselijain näkyvistä. Herra Ture Turenpoika läksi heti sen jälkeen
täyttä laukkaa samanne päin ja palvelijat seurasivat häntä.
Metsän alapuolella oli aukea niitty ja sille olivat nuo hurjat ajajat
pysähtyneet. Maunu herra oli raivoisasti rynnistäen heittäytynyt
satulasta, mutta Herman ei ollut kuitenkaan hellittänyt. Ture herran
täyttä karkua tullessa loikoi Maunu maassa sidottuna ratsastimilla,
jotka Herman oli temmannut hevosen päästä.
"Tuosta saatte lyönnin", kuulivat tulijat tuon vihastuneen miehen
sanovan samalla kun hän voimakkaasti läimäytti pudonnutta miekkansa
lappeella, "tuosta saatte lyönnin, jonka aioitte minulle antaa. Jos
tahdotte rehellisen ritarin tavoin sovittaa tämän solvauksen, niin
olkoon teillä siihen valta, mutta päähineessänne olevan hansikkaan minä
otan päällisiksi... Saatte sen takaisin arvoisan neidin kädestä taikka
ette saa koskaan."
"Hyvä että tulette tänne, herra Ture Turenpoika", sanoi hän sitten
tälle, "tuo suurisuinen Maunu herra näkyy tällä hetkellä tarvitsevan
ystävän hoitoa ... mutta minä otan teidät sanojeni todistajaksi."
Ture herra laskihe hevosen selästä ja riensi Maunun luokse, joka loikoi
verissään maassa. Hän oli pudotessaan loukannut päänsä kiveen, mutta
hän tiesi kuitenkin täydellisesti kaikki mitä oli tapahtunut, vaikka
verenvuoto teki hänet raukeaksi ja voimattomaksi. Olkavyöllä sidottiin
pudonneen pää, niin hyvin kuin voitiin, ja sen tehtyä nostettiin hänet
hevosen selkään. Sitten ratsastettiin hiljakseen linnaa kohti.
Herman jäi paikalleen katselemaan poistuvia, mutta hänen mietteitään
tuli häiritsemään hänen takanaan kaukana metsässä laulava ääni. Se oli
Belgstingin tytär, joka siis myöskin lähestyi Pentti ritarin linnaa.
Tuskan ilme vavahti Hermanin kauniille kasvoille ja muuttui
suruvoittoiseksi, kun hän loi silmänsä pieneen kultakirjaiseen
hansikkaaseen, joka hänellä oli kädessä. Kun hän nosti päätänsä, näki
hän vanhan miehen tieltä päin ratsastavan häntä kohti.
"Onneksi olkoon, Herman Berman", sanoi vanhus haaveilijan eteen
seisattuen, "silmäni ovat tänään nähneet toisen miehuudennäytteenne!"
"Jumal' antakoon Melcher Gjordinpoika! kulkeeko tienne näille seuduin?"
"Olen tärkeillä asioilla herrani, Hannu kreivin ja hänen tyttärensä
puolesta ja tulen nyt Täljen linnasta hakemasta Maunu herraa, joka
läksi Tukholmasta aikaiseen aamupäivällä heti kuninkaan pitämän
kokouksen päätyttyä. Hän ei liene kulkenut suorinta tietä, sillä kun
tulin linnaan, ei hän vielä ollut saapunut. Minä ratsastin silloin
häntä vastaan ja tapasinkin..."
"Oletteko myöskin saanut asianne toimitetuksi?"
"En ... te olette sen toimittanut minun puolestani!"
"Minä...!"
"Se koski arvoisan neidin hansikasta, jonka Maunu herra
epäritarillisella tavalla oli anastanut... Minä kuulin ja näin kaikki,
mitä teidän välillänne tapahtui ... nyt teidän kuitenkin pitää olla
tarkoin varoillanne, Herman Berman, sillä Maunu herran kanssa ei ole
leikkimistä eikä hän aina kulje suoria teitä ... mutta nämähän asiat
eivät koske minua ... minä kysyn nyt vaan teiltä, tahdotteko antaa
minulle arvoisan neidin hansikkaan?"
Herman tuumi hetkisen, mutta sitten hän nopeasti ja päättäväisesti
ojensi hänelle hansikkaan.
"Tosin olin aikonut jättää sen Hannu kreivin omiin käsiin", sanoi hän,
"mutta näin on parempi, ylpeä kreivi ei mahtaisi kernaasti ottaa sitä
minulta."
Lempeästi hymyillen ukko otti hansikkaan ja kääri sen huolellisesti
liinaan, jonka otti nuttunsa alta.
"Väärin arvostelette häntä, jonka hengen olette pelastanut, Herman ...
kiitos kuitenkin tämäniltaisesta teostanne!"
Ukko nyökäytti ystävällisesti päätänsä ja ratsasti verkalleen tiehensä.
Muutamia päiviä tämän jälkeen -- marraskuun 2 p:nä -- tuli herra Pentti
Steninpoika ratsain linnaan. Hän oli synkällä päällä ja kutsutti heti
linnanvoudin luoksensa. Tämän täytyi tehdä tarkka selko kaikesta, mitä
oli tapahtunut sekä linnassa että sen ulkopuolella, ja vielä
synkemmäksi kävi ritari saadessaan kuulla, miten onnettomasti hänen
poikansa oli käynyt. Maunu herra oli kuitenkin jo paria päivää
aikaisemmin lähtenyt linnasta ja ratsastanut Göksholmaan.
"Entä vanki?" kysyi vihdoin ritari sangen kiivaasti.
"Vanki istuu täällä tornissa, mutta Maunu herra otti Kirjuri-Martin
mukaansa, niin että ainoastaan tuo pitkä palvelija on jälellä täällä
linnassa."
"Tuokaa tänne vanki", huusi Pentti herra kiivaasti, "palvelijaa, joka
toi hänet tänne, tahdon kuitenkin ensin kuulustella!"
Linnanvouti meni ja hetkisen kuluttua tuli tuo pitkä, komeavartaloinen
palvelija, joka vähän aikaa sitten oli tullut Pentti herran
palvelukseen. Hän käyttäytyi jokseenkin ylimielisesti ja raa'asti eikä
näyttänyt huolivan luopua entisistä tavoistaan uudenkaan herransa
edessä. Tämä uteli häneltä Gellinkin talon tapahtumia, kuinka heidän
oli onnistunut päästä sieltä pakoon, ja palvelija teki täydellisen
selon sekä omistaan että Martin toimista. Sitten ritari kyseli
palvelijan aikaisempia oloja ja näytti joka vastaukselta tulevan yhä
tyytyväisemmäksi. Tämä oli ensin ollut arkkipiispa Juhani Gerkenpojan
ja sitten Juhani Walen palveluksessa sekä Borganäsissä että
Stegeborgissa. Juhani Walen paettua hän oli harhaillut siellä täällä ja
vihdoin tavannut vanhan ystävänsä, Kirjuri-Martin, joka oli saattanut
hänet Pentti herran luokse.
Palvelijan kertomus keskeytyi, kun ovi avattiin. Linnanvouti astui
sisälle tuoden vangin. Tuo roteva, komea mies oli kalpea, mutta hän loi
ritariin uljaan silmäyksen, ja jolleivät kahleet olisi kalisseet hänen
jaloissaan, olisi ken hyvänsä nähdessään nuo molemmat miehet vastakkain
luullut vankia herraksi ja ritaria hänen seurueeseensa kuuluvaksi. Kun
vangin katse sattui syrjässä seisovaan palvelijaan, näytti siltä kuin
hän olisi muuttunut kasvoiltaan, ja hänen huulensa vapisivat. Ritari
puhutteli vankiansa tavalla, josta selvästi huomasi, että hän tahtoi
saavuttaa luottamusta.
"Minun väkeni se on riistänyt teiltä vapauden", sanoi hän, "ja minä
olen rientänyt antamaan teille sen takaisin ... meillä on,
arvellakseni, teillä ja minulla, sama vihollinen ja sen tähden voinemme
tehdä toveriliiton ja toimia molemminpuoliseksi hyväksi. Yhteinen
vihollisemme on mahtava, s.o., häntä ei voi tällä kertaa saavuttaa
tavallisella tavalla, mutta teillä on, mikäli tiedän, laillinen syy
valittaa häntä vastaan. Sanokaa sen tähden suoraan, tahdotteko yhtyä
kanssani elämän ja kuoleman uhalla taistelemaan..."
Vanki ei ollut koko ritarin pitkän puheen aikana huolinut luoda
silmäystäkään häneen. Mutta nyt hän suuntasi suuret säihkyvät silmänsä
puhujaan niin järkähtämättömästi ja tuimasti, kuin olisi tahtonut
ahmaista seuraavan sanan.
"Engelbrektiä vastaan", sanoi ritari seuraten tarkasti jokaista
vankinsa henkevien kasvojen ilmettä.
Muuta vastausta kuin minkä saattoi lukea vangin kasvojenilmeestä ritari
ei kuitenkaan saanut, sillä ovi avautui ja muuan palvelija astui sisään
hyvin hätäisesti ilmoittaen, että eräs vieras ritari halusi puhutella
linnanherraa. Asia koski Nyköpingin linnan läänitystä, jonne kuningas
Tukholmasta aikoi mennä. Palvelijan ilmoitus näytti Pentti herran
mielestä olevan sangen tärkeä ja vetävän vertoja esillä olevalle
asialle. Hän käski palvelijan kiiruusti viemään vieraan ritarin
linnansaliin, huomautti viittauksella Maunua pitämään vankia silmällä
ja riensi ulos.
Maunu jäi siten kahden kesken Belgstingin kanssa. Hetken aikaan ei
kumpikaan virkkanut sanaakaan, mutta jälkimmäinen katseli tarkastaen
palvelijaa.
"Harvoin olen sinua nähnyt, Maunu, sen illan jälkeen, jona käskin sinut
pois talostani", kalvava tuli syttyi tätä muistellessa hänen
katseeseensa, mutta pian hillitsi hän sen, "ja kunnottomia teitä olen
nähnyt sinun kulkevan."
"Ha -- ha", irvisteli palvelija. "Teidän olisi nyt pitänyt unhottaa
olleenne kerran rikas Belgsting ... tuolla äänellä ei vangitun miehen
sovi puhua."
"Puheesi, Maunu, näyttää vahvistavan luuloani, että olet häpeällisillä
teillä."
"Mitä sitten ... en ole koskaan välittänyt siitä, mitä minusta olette
luullut!" vastasi palvelija julkeudella, joka kovemmin kuin kahleet
näytti kiusaavan vankia.
Molemmat olivat kauvan aikaa vaiti ja Belgstingin läpitunkeva katse
näytti sill'aikaa tarkastelevan jokaista palvelijan sielussa löytyvää
sopukkaa. Tämä ei kuitenkaan ollut siitä millänsäkään, jollei ehkä se
hätäilevä puhe, jolla hän koetti helpottaa tarkastajan työtä,
osottanut, että joku salainen kieli tunteitten soittimessa oli joutunut
väräjämään. Mutta sitä mukaa kuin mies puhui vaihtui Belgstingin
uljaiden, säännöllisten kasvonpiirteiden ilme nopeasti mitä
tuskallisimmasta kauhistuvaksi, karvasmieliseksi ja epätoivoiseksi.
"Miksi puhut niin suurellisesti menneistä ja enää palajamattomista
asioista", kuuluivat palvelijan sanat, "ethän liene koskaan todella
luullut aikoneeni naida hullua tytärtäsi ... enhän toki, korkeammalle
pyrin ja parempia tavottelin, ja tyttäresipä, Kirstihän minulle tämän
neuvoi, hänhän minulle kertoi, mikä sinulle ja suvullesi onnea
tuotti ... ja hänpä se minulle antoi jousen ja vaskinuolesi, ja kun hän
itse tahtoi pitää vitjat ... ha -- ha -- ha", hän nauroi ikään kuin
mielipuolisesti houraillen, "silloin otin ne ... sinä yönä, jonka
edellisenä iltana ajoit minut pois."
Tuo voimakas mies vapisi ja väänteli suonenvedontapaisesti käsiään,
niin että kahleet kalisivat.
"Kalistele vaan kahleitasi, Belgsting", jatkoi mies, "saat olla
hyvilläsi siitä, että ne tulevat ruostumaan ruumiisi ympärille, sillä
ei Pentti ritari ole päästävä sinua vapaaksi eikä Martti enkä minäkään.
Niin Martti, Hovin-Svenin poika, hänkin tiesi onnesi ja rikkautesi
salaisen perustuksen. Minä kosin tytärtäsi, niin, sen minä tein ... ja
sinä kielsit..."
Mies ei ennättänyt pitemmälle. Vanki oli syöksynyt hänen päällensä ja
paiskasi nyt raskaista kahleistaan huolimatta hänet maahan sekä painoi
polvensa hänen rintaansa vasten. Mies, joka myöskin oli notkea ja
voimakas, vaikk'ei voinutkaan Belgstingille vertoja vetää, oli tuossa
tuokiossa vetäissyt esiin tikarin, mutta sen tempasi Belgsting heti
hänen kädestään. Mitä tuskaisimmin katsein hän käänsi tikarin voitetun
rintaa kohti.
"Viimeinen hetkesi on käsissä, halpamielinen rosvo ... rukoile, jos
voit, sielu parkasi puolesta..."
Tuo ilkkuva mies muuttui yht'äkkiä. Nämä kasvot, joilla tuskin koskaan
lienee näkynyt pelon ilmettä, paitsi silloin kuin hän luuli näkevänsä
aaveen tuon ison kiven luona, voudin talon ja Vaskivuorella olevan
Engelbrektin talon välisen tien varrella, olivat nyt kalpeat kuin
hengenlähdössä, ja nuo äsken niin julkeat silmät näyttivät olevan
pullistumaisillaan ulos kuopistaan.
"Mutta sano minulle, ennen kuin astut rankaisevan Jumalan tuomiopöydän
eteen, sano minulle, mitä aioit tehdä tyttärelläni, koskapa et aikonut
häntä naida..."
"Minut oli lähettänyt arkkipiispa Johannes Gerkenpoika",[29] ähkyi
mies.
"Arkkipiispa Johannes", änkytti Belgsting, hänkin ikään kuin
kuolemantuskan valtaamana.
"Arkkipiispa", jatkoi mies, joka sai pelastuksentoivoa Belgstingin
mielenliikutuksesta, "oli kerran Nafno piispan luona käydessään
Vesteråsissa nähnyt hänet ja himoitsi häntä omakseen. Minun oli määrä
naida hänet vaan näön vuoksi..."
Miehen kuolontuskissa ähkymät sanat tekivät Belgstingiin merkillisen
vaikutuksen. Tikaria pitävä käsi herposi, hän nousi seisoalleen ja
painoi kätensä otsaansa vasten selvästi mitä haikeimmissa
tunnonvaivoissa.
"Engelbrekt, Engelbrekt!" huudahti hän kerran toisensa perään pitämättä
vaaria miehestä, joka nuolen nopeudella hypähti pystyyn ja sieppasi
lattialle pudonneen tikarin.
"Tuon olisit voinut saada tietää henkeäni uhkaamattakin, Belgsting",
sanoi mies taas täydelleen toinnuttuaan, "tyttäresi ei ollut
ensimmäinen, jota arkkipiispa Johannes itselleen himosi ... voinhan
kernaasti kertoa sinulle kaikki, sillä minulle on nyt asia yhdentekevä
ja minä pääsen kuitenkin rikkautesi omistajaksi ... elä liikahda,
Belgsting, nyt et enää arvaamatta kimppuuni pääse... Kun tyttäresi,
näes, oli kertonut minulle jousesta ja vitjoista ja antanut minulle
edellisen, ja sitten kuin sinä olit hyljännyt kosintani, tuli hän
kaivoksellesi minua tapaamaan ... siellä otin vitjat hänen kaulastaan
ja silloin hän luiskahti kaivokseen ja silloin ... sinä olit itse
kulkenut ohitsemme muutamien satojen askelten päässä ja minä kuulin
Martin etäältä antavan sovitun merkin ... silloin alkoi vesi nousta ja
Hillen[30] kuohutti laineensa torninkorkuisiksi ja taivaasta lankesi
rankkasade ja kuului ryske, ikään kuin maa olisi haljennut ... sinun
talosi se vajosi Hillenin syvyyteen ... sinä ja minä, me pelastuimme,
sinä Martin avulla ja minä ... taikka pikemmin tyttäresi minun
avullani, sillä hän pelastui alhaalla kaivoksen pohjalla."
Miehen katseet ilmaisivat sekä pelkoa että ivaa, mutta myöskin
jonkinlaista mielenkiihtymystä, huumausta, joka hillittömästi ajoi sitä
päämäärää kohti, johon hän kuten moni muukin pyrki ... rikkauteen ja
kunniaan, jotka hän nyt varmasti uskoi saavuttavansa, koska hänellä
oli Belgstingin noidutut kalleudet. Ja niiden voimaa oli niin
päivänselvästi todistanut onnettomuus, joka kohtasi Belgstingiä samalla
hetkellä, jolloin hän ne kadotti, että usko niiden salaiseen voimaan
oli tullut pitkälle Maunulle hänen ainoaksi uskokseen. Tämä ynnä hänen
luonnonomainen raakuutensa ja hillitön julmuutensa, jotka vielä olivat
kehittyneet sellaisten miesten parissa oleskellessa, kuin olivat
mainittu arkkipiispa, Jösse Eerikinpoika ja herra Juhani Wale, --
kaikki tämä sai hänet pitämään kokonaan arvottomana kaikkea, mikä ei
koskenut hänen himoitsemansa rikkauden voittamiskeinoja. Siitä johtui
hänen arkuutensa, siitä myöskin hänen kylmäverinen julmuutensa.
Mutta mies, joka seisoi hänen edessään kahleissa ja taisteli
tärisyttävää sieluntaisteluansa, jolloin nuo julmat sanat ikään kuin
myrkkypisaroina vähitellen valuivat ammottaviin haavoihin taikka
suoloina kirvelsivät selkään piirretyssä aukeamassa, -- hän seisoi
kalpeana, jäykkänä ja liikkumattomana, vaan yhä ylemmäksi kohottaen
uljasta päätänsä, kunnes katse salaman lailla leimahtaen yläpuolelta
sivuutti tuon kurjan orjan.
Samassa ovi aukeni ja Pentti ritari astui huoneeseen. Hän oli synkemmän
näköinen kuin lähtiessään ja hän käski jyrkästi palvelijan kutsumaan
linnanvoutia ja viemään vangin torniin vastaiseksi.
Ja hetkisen kuluttua lukittiin portti Belgstingin jälkeen ja hän oli
ahtaassa vankilassaan, yksin muistoineen, yksin sieluntuskineen. Päivät
vierivät vierimistään, mutta sitä päivää ei tullut koskaan, jona ritari
olisi antanut hänelle vapauden takaisin. Jo oli mennyt kuukausi, mutta
monen monta meni vielä eikä vankilan portteja vaan avattu. Hän sai
kyllin aikaa miettiäkseen menneiden aikojen tekoja.