Päättyminen.
Linnassa oli iso joukko herroja koolla. Monta huonetta oli täynnä
pitkäkaapuisia pappeja ja ritareja ja aseenkantajia, joilla oli
punaiset viitat hartioilla. Ulko-ovilla oli kuninkaan palvelijoita
vahdissa ja samoin kuninkaan henkivartijoita sillä ovella, josta joka
silmänräpäys odotettiin kuninkaan tulevan.
Kaikkien katseista näki että täällä odoteltiin kiihkeästi, vaikka
jakauduttiinkin, kuten tällaisissa oloissa on tavallista, pienempiin
ryhmiin, joissa puheltiin, missä kiihkeämmin, missä laimeammin.
Muutamassa sellaisessa ryhmässä olivat herra Pentti Steninpoika ja
hänen poikansa, Maunu herra, sekä tuo oppinut herra Jöns Pentinpoika
(Oxenstjerna) ynnä pari norjalaista herraa. Näiden niin kuin kaikkien
muidenkin puhelu koski yksinomaan noiden kahdentoista herran istunnon
tulosta ja tehtyä drotsin ja marskin vaaliehdotusta. Eivätpä ainoastaan
lähinnäolijain katseet tällöin kääntyneet herra Pentti Steninpoikaan,
vaan vieläpä etempääkin osotettiin silloin tällöin häntä, ikään kuin
olisi tahdottu sanoa: "tuossa on toinen niistä, joita luullaan onnen
potkaisevan!" Itse kantoi hän tätä huomionalaisuuttaan ryhdikkäänä,
jäykkänä ja kopeana kuten tavallisesti, kenties vaan hiukan
hajamielisenä.
"Keskustelunne Ludbert Roggen kanssa on antanut teille paljon
ajattelemisen aihetta, lanko", kuiskasi sen tähden aivan huomaamatta
hänelle tuo viisasteleva Jöns Pentinpoika.
Ritari katsahti Jöns herraan ja vastaus oli jo valmiina hänen
huulillaan, kun hovimestari avasi kuninkaan huoneen ovet ja ilmoitti:
"Hänen armonsa kuningas!"
Kuningas astui sisään pää pystyssä Hannu kreivin ja herra Eerikki
Krummedikin sekä herra Aksel Pietarinpojan (Tott) seuraamana. Salin
vastakkaiseen päähän oli kuninkaan valtaistuin asetettu korotteelle,
jolle pääsi muutamia astimia nousten. Kuningas suuntasi kulkunsa tähän
osaan huonetta lausuen kulkiessaan muutamia tyhjänpäiväisiä sanoja
joillekuille lähinnä seisoville herroille.
Tässä kului vähän aikaa ja kuningas oli parhaiksi ennättänyt
valtaistuimen astimille, kun hovimestari ilmoitti nuo kaksitoista
herraa, jotka tulivat harmajamunkkiluostarista, missä he olivat
pitäneet istuntonsa.
Kuningas astui silloin sijallensa ja antoi merkin kädellään, jonka
jälkeen nuo kaksitoista Roeskilden Jöns piispan johtamina astuivat
sisään. He asettuivat valtaistuimen oikealle puolelle ja heitä
vastapäätä seisoivat odottelevat herrat tuomarien katseista ja
kasvoista udellen, eikö niiden ilmeistä jo voisi päätöstä arvata.
Kuninkaan uudelleen viitattua nousi Jöns piispa puhumaan ja avaten
kääröstä kahdellatoista sinetillä varustetun pergamenttilehden ilmoitti
lyhykäisesti, että oli tehty se päätös, jonka hän mukana olevasta
pergamenttilehdestä oli lukeva.
"Me Jöns, Jumalan armosta Roeskilden piispa, Sigge Skaran, Maunu Turun,
Olavi Bergenin, kaikki piispoja samasta armosta" -- ja sitten
seurasivat maallikkoherrain nimet -- "julistamme kaikille
läsnäolijoille ja vasta tuleville, että jalosukuinen ruhtinas,
armollinen herramme, herra Eerikki, Tanskan, Ruotsin, Norjan, Vendein,
Götinmaan kuningas ja Pommerin herttua, toiselta puolen ja valtakunnan
neuvosto ja kaikki Ruotsin asukkaat toiselta olivat jättäneet meidän
ratkaistaviksemme heidän tähän päivään asti kestäneet keskinäiset
riitaiset välinsä, jotka he nyt rakkaudessa ovat sopineet antamalla
molemmin puolin vahvikkeeksi julkiset sinetillä vahvistetut kirjelmät,
lukuunottamatta muutamia kohtia, jotka samoissa kirjeissä mainitaan,
joissa vielä sanotaan, että meillä kahdellatoista määrätyllä on oleva
valta niistä sanoa ja säätää, ja mitä me niistä määräämme ja niiden
johdosta teemme ja niistä molemmille puolille annamme sineteillä
vahvistetut kirjelmät, sitä he tahtovat ja heidän tulee niin säädettynä
pitää."
Niin kuului päätöksen alku, sanasta sanaan Hadorphin mukaan esitettynä.
Erityiskohdista mainitsemme ainoastaan, että Hallanti oli heti
jätettävä takaisin kuninkaalle ja että Engelbrekt ja Eerikki Puke
saisivat pitää Halmstadin pakkosopimuksessa saamansa läänit sekä että
Norjasta kutsuttujen neuvosherrain oli ratkaistava Gotlantia koskeva
asia ruotsalaisten ja tanskalaisten miesten esiintuomien todisteiden
mukaan.
"Kaikki nämä määrätyt kohdat" -- näin päättyi tuo pitkä kirjelmä -- "ja
jokaisen erikseen olemme me kaikki tutkineet ja yksimielisesti
päättäneet omantuntomme mukaisesti, jonka Jumala on meille antanut,
emmekä voi paremmin tuomita. Kehotamme sen tähden teitä molemmin puolin
näitä määräyksiä noudattamaan. Me vahvistamme nyt sinetillämme kaksi
samanlaista kirjelmää, joista toisen saa armollinen herramme kuningas,
toisen Ruotsin valtakunnan neuvosto."
Jos vaitiolo tietää suostumusta, niin lienee tämä tuomio ilmoittanut
kaikkien läsnäolijain salaiset mielipiteet puheenalaisista asioista.
Mutta vaikk'ei salissa mitään sanottukaan, osotti kuitenkin moni
rypistetty otsa, ett'ei päätös miellyttänyt kaikkia. Kuningas itse
istui pari silmänräpäystä mietteissään ja silmäili herroja. Tahallaanko
vai sattumalta hän sitä tehdessään lienee kiinnittänyt katseensa herra
Pentti Steninpoikaan, sitä emme tiedä, mutta tämä nykäsi niin rajusti
kaulassaan olevia kultavitjoja, että yksi rengas katkesi ja
poikkinaiset vitjat jäivät riippumaan hänen sormelleen. Tällä hän
selvää selvemmin osotti, kuinka läheltä tuo julkiluettu päätös häntä
koski ja kuinka syvän jäljen se jätti hänen mieleensä. Kuninkaan suu
vetihe raukeaan hymyyn. Varmaankin olisivat useammatkin huomanneet
ritarin mielikarvauden, jollei samassa hovimestari olisi ilmoittanut
arkkipiispa Olavin tuloa.
Kuningas säpsähti valtaistuimella, kun kuuli tämän nimen, ja selvää
vastenmielisyyttä ilmeni hänen katseestaan, kun tuo vakava arkkipiispa
astui hänen eteensä.
"Tahtoanne noudattaen, herra kuningas", alkoi arkkipiispa, "tulen
teille ilmoittamaan, ketkä valtakunnan koolla olevat herrat ja miehet
ovat panneet ehdolle noihin tärkeihin drotsin- ja marskinvirkoihin.
Äänet on salaisesti minulle ilmoitettu ja minä olen uskollisesti
pitänyt salassa jokaisen ilmoituksen. Ainoastaan kolme enimmät äänet
saanutta tahdon tässä mainita. Ne ovat..."
Salissa syntyi liikettä, kun pari nuorempaa herraa koetti tunkeutua
esiin, mutta kuninkaan viitattua kädellään palasi taas hiljaisuus.
"Ne ovat", kuultiin silloin piispan sanovan, "herra Kaarlo Knuutinpoika
(Bonde), herra Bo Knuutinpoika (Grip) ja herra Niilo Steninpoika (Yö ja
Päivä)."
"Ei kelpaa", sanoi kuningas kuohahtaen, "nuo kolmehan ovat pelkkiä
nuoria ja kokemattomia miehiä. Te olette erehtyneet mitä nuoriin tulee.
Minä ehdotan teille kolme vanhaa, joita ei nuoruudenhulluus enää
haittaa!"
Hän silmäili koollaolijain joukkoa, ikään kuin hän heidän katseistaan
olisi hakenut kannatusta sanoilleen, mutta sitten hän lisäsi:
"Miks'ette mieluummin ota vanhempaa miestä? Tahdon panna ehdolle kolme.
Herra Krister Niilonpoika ja herra Pentti Steninpoika kelpaavat kai
molemmat, herra Erengisle Niilonpoika on myöskin pätevä mies, luulen
ma! Yhden näistä herroista tahdon kernaasti antaa teille drotsiksi.
Kokoonnumme taas tänne huomenna, tiedustelkaa siksi, arkkipiispa Olavi,
kenen viimeksimainituista herroista te tahdotte. Minä olen sill'aikaa
tuumiva pätevää miestä marskiksi."
Sen jälkeen kuningas nousi ja laskeutui alas korotteelta, jolla
valtaistuin oli, sekä astui taas halki salin sisähuoneittensa ovea
kohti. Nytkin hän vaihtoi muutamia sanoja joidenkuiden herrain kanssa.
Astuessaan Jöns piispan ohitse hän sanoi:
"Enpä olisi luullut, piispa, että Engelbrekt sai pitää Örebron linnan."
"Tuskinpa sitä kukaan luuli", vastasi piispa ujostelematta, "mutta
hänellä oli monta mahtavaa puolustajaa. Sitäkin kuuli sanottavan, että
pahempaakin olisi voinut tapahtua, jollei tätä olisi päätökseen
otettu."
"Ja mitäpä pahempaa voisikaan tapahtua?"
"Voisitte menettää Ruotsin valtakunnan!"
Kuningas kalpeni ja käännähti äkisti pois, mutta kun hän tuli huoneen
toiseen päähän, näki hän siellä herra Eerikki Krummedikin.
Viittauksella käskettyään tätä seuraamaan hän poistui huoneisiinsa.
Vähitellen läksivät herrat linnasta ja tuo suuri sali alkoi tyhjentyä.
Viimeisiä oli herra Pentti Steninpoika. Hän seisoi kauvan paikallaan
pää pystyssä ja murtuneet kultavitjat vielä toisen käden ympärillä.
Oloja lähemmin tuntevasta, samoin kuin hänestä itsestäänkin tuntui
hänen kohtalonsa semmoisena, jommoiseksi se päivän kuluessa oli
muodostunut, puunrungolta, jonka oksista lehdet yksitellen oli nypitty
pois. Yksi lehti oli vielä paljaassa latvassa jälellä: ehto, joka hänen
piti täyttää ennen puoliyötä. Tästä riippui nyt kaikki. Raskain askelin
poistui hänkin kuninkaanlinnasta.
Melkein samaan aikaan kuin herrat läksivät linnasta ja menivät kukin
omille askareilleen, oli kaksi miestä sillalla, joka yhdistää
Kedjeskärin vanhan kaupunginmuurin ulkopuolella olevaan kaupunginosaan,
missä nyt ovat Ritaritalontori ja Uuskadut. He olivat menossa
harmajamunkkiluostarille päin. Toinen oli Herman Berman, toisena muuan
harmajamunkki. He kulkivat ääneti rinnakkain, kunnes olivat päässeet
melkein luostarinportin edustalle, jolloin Herman lausui:
"Aiotte siis lähteä täältä varhain huomisaamuna?"
"Varhain aamulla, poikani! Tuota vene tähän luostarinportaiden eteen,
mutta sano portinsulkijalle, että lähtö on vapaa. Jumalan ja pyhän
Fransiskuksen avulla toivon sitten joutuvani ajoissa Engelbrektin
luokse."
"Hän ikävöipikin suuresti teitä, hurskas isä ... viettekö itse kaikki
tarvittavanne veneessä vai tahdotteko, että minäkin otan jotakin...
Minäkin lähden varhain aamulla ratsain täältä ja joutunen perille ennen
teitä."
"Kiitos, rakas poikani, mutta koneistani en kernaasti luovu eikä niitä
niin paljoa ole, ett'en niitä voisi veneessä viedä."
Miehet erosivat. Munkki meni luostarinportista sisälle. Herman taas
palasi samaa tietä sillan poikki pitkin Harmajamunkkikatua
keskikaupungille kääntyen kohta Mustamunkkikadun poikitse
Själagårdinkadulle. Täällä hän tuota pikaa joutui Henrikki Kalusepän
talon edustalle. Gellinkin talon edustalla hän tapasi kauppias
Gellinkin itsensä, joka matkavaatteisiin puettuna jakeli käskyjä
muutamille palvelijoilleen, joilla oli suuret kannalmukset selässä.
"Joutukaa", sanoi hän, "ja sanokaa Didrik laivurille, ett'ei hänen
kauvan tarvitse minua odottaa?"
Samassa hän huomasi Hermanin ja tervehti häntä ystävällisesti.
"Näyttää siltä, kuin olisitte matkalle lähdössä?" kysyi Herman
tervehdykseen vastaten.
"Niin olenkin", vastasi kauppias, "olen juuri tänään antanut vuokralle
koko taloni ... aina onni seurassani, aina onni..."
"Ilahduttavaa kuulla, kauppias Gellink ... ehkäpä onni on taloonnekin
kotiintunut ja voi siten tulla muidenkin osaksi, koskapa minä tässä
puotinne ovella kerran olen aivan arvaamatta saanut tärkeän uutisen."
"Kas vaan, kas vaan ... niin voihan se olla mahdollista,
pyhimyksenluita kuuluu olevan seinän sisään muurattuna, niin paljon
onnea ... ja minkä tiedon saitte täällä, Herman Berman?"
"Kun juhannuksen aikaan kaksi vuotta sitten tulin kaupunkiin kyselemään
laivaa päästäkseni Köpenhaminaan, niin pysähdyin tähän puotinne
kynnykselle ... olin aikeissa kysyä teiltä, sillä naapurinne Henrikki
Seppä oli neuvonut minut tänne ... mutta minä näin teidät niin
vilkkaassa keskustelussa muutaman kaupustelijan kanssa, ett'en heti
tahtonut tulla sisälle..."
"Maltas, maltas ... juhannuksena kaksi vuotta sitten ... niin, minulla
oli väkinäinen vieras tuolla ylhäällä päätypuolen häkkihuoneessa,
muistan sen vallan hyvin ... hänen oli määrä istua siellä, kunnes
Engelbrekt palaisi Köpenhaminasta, autoin ystävää, niin teinkin ...
vanha ystäväni, Eerikki Bildstein, tuli muutamana yönä vihurin
kiireellä ja toi hänet mukanansa, hyvin tärkeistä asioista oli puhe, ne
koskivat Engelbrektiä, nyt muistan, ja samana päivänä, jona sain
varmasti kuulla Engelbrektin palanneen, avasin oven väkinäiselle
vieraalleni ... muutamana aamuna, hän ei näyttänyt iloiselta, tuo
hinterä, pieni mies, ei, eipä näyttänytkään..."
"Kerrottepa tärkeitä uutisia, kauppias Gellink ... kuka on tuo
Bildstein, josta olette puhunut ja joka on tehnyt Engelbrektille ja
Ruotsin valtakunnalle niin suuren palveluksen...?"
"Eerikki Bildstein ... ettekö tunne häntä, Taalainmaan rikkainta
vuoritilallista, joka ratsasti kirkolle hopeakenkäisellä hevosella ja
olisi voinut raskailla hopeaharkoilla peittää tien talostaan kirkolle?"
"Olisiko se...?"
"Eerikki Bildstein, ystäväni, hän juuri ... me olemme molemmat
Lybekistä kotoisin, muutoin en häntä paljoa tunne, mutta hän on tehnyt
minulle monta palvelusta, siihen aikaan, jolloin otin osan vaskesta
myytäväkseni kuningatar Margareta vainajan aikana, sillä hänen omansa
oli koko Taalainmaa koko hänen elinaikansa, niinpä olikin... Mutta
miten sanoittekaan, minultako vai tuolta vieraalta kaupustelijalta
saitte tuon tärkeän tiedon...?"
"Teiltä molemmilta... Kaupustelija kertoi Engelbrektin olleen
muutamassa laivassa, joka oli laskenut Söderköpinkiin, ja hänen siellä
menneen maihin matkustaakseen Strängnäsin Tuomas piispan palvelijain
seurassa Tynnelsöhön. Koska laiva oli teidän, oli laivuri lähettänyt
teille kaupustelijan mukana kirjeen, jossa myöskin mainittiin
Engelbrektin olleen laivassa... Enempää ei minun tarvinnutkaan tietää
ja tämä tieto oli mielestäni arvokkaampi kuin koko maailma..."
"Niin on, niin on, Herman Berman, arvot ovat erilaisia, hyvin
erilaisia, ovat kyllä ... ja onni on sokea, sokea se on... Minä
odottelen Pentti herran palvelijaa jättääkseni hänelle avaimet ...
mutta hän viipyy... Herra Pentti Steninpoika, Göksholman haltija, on
vuokrannut talon, hän haluaa mukavampaa asuntoa, tuolla kankaalla ei
ole mukavaa, sitä hän haluaa..."
Tämä tieto tuntui Hermanista vastenmieliseltä; hän ei saanut
ajatuksistaan tuota ylpeätä ritaria, jonka salaiset sotajuonet hän
tunsi paremmin kuin kukaan muu.
"Talonne avaimet", sanoi hän kuitenkaan ilmoittamatta kauppiaalle
sisällistä levottomuuttaan, "avaimet voinette kai jättää Henrikki
Sepälle; kun ritarin palvelija tulee ja huomaa talon suljetuksi,
kysynee kai hän naapurilta..."
"Ystävälleni, Henrikki Sepälle ... niinpä kyllä, niin kuin sanotte ...
sen palveluksen hän voi tehdä minulle..."
Henrikki Seppä teki mielellään naapurilleen tuon vähäisen palveluksen
ja tämä riensi kiirettä pitäen kujaa myöten muutamalle rantaportille.
Herman meni talliin hoitamaan Brandia, joka ystävällisesti hirnahteli
häntä vastaan pilttuusta. Hetkisen kuluttua hän oli siinä huoneessa,
joka sepän talon yläkerrasta oli hänelle neuvottu asunnoksi.
Täällä hän loikoi kauvan voimatta päästä uneen. Kauppiaan tapaaminen ja
tämän puhe Eerikki Bildsteinistä ja Pentti Steninpojasta antoivat
hänelle paljon ajattelemisen aihetta. Hänen tahtomattaankin loi
mielikuvitus sarjan näkyjä, joiden sisällyksestä hänen levottomuutensa
pikemmin kiihtyi kuin tyyntyi.
Aika kului hitaasti ja hän kuuli, kuinka sekä Kylänkirkon että läheisen
mustamunkkiluostarin kellot kumisevasti ja verkalleen lyöden
ilmoittivat jokaisen täysitunnin. Kohta puoliyön jälkeen oli hän
kuulevinaan tavatonta töminää, joka yht'äkkiä sai hänet heräämään
ajatuksista. Hän oli kuulevinaan askelia, raskaita askelia huoneensa
ikkunan edustalla olevalta narisevalta puusillalta. Hän nousi istumaan
vuoteelleen ja kuunteli. Askelien ääni selveni selvenemistään. Hän
hypähti ylös ja riensi ikkunaan.
* * * * *
Kohta kuninkaan lähdettyä Ludbert Roggen talosta, astui kaksi tummiin
viittoihin kääriytynyttä naista sen portaita alas. Hekin suuntasivat
kulkunsa linnalle ja heitä seurasi jonkun matkan päässä linnanvouti. He
astuivat joutuisasti ja moni vastaan tuleva porvari kääntyi katsomaan,
minne naiset pitivät kiirutta.
He katosivat kohta linnan porttiholviin ja odottelivat siellä
linnanvoutia, joka nyt siirtyi edelle tietä näyttämään. Astuessaan
sisälle isoon torniin hankki vouti tulisoihdun. Kuljettuaan sitten
pitkät matkat holvikäytäviä ja monista portaista alas, jotka näyttivät
vievän syvälle maan alle, hän pysähtyi pienelle rautaovelle, joka
soihdunvalossa näytti niin kamalalta, että se noita molempia naisia
kovasti pöyristytti. Vähän väkinäisesti aukeni ovi ja vouti astui
sisään. Pistettyään soihdun oven poskessa olevaan rautarenkaaseen hän
siirtyi molempain seuralaistensa tieltä.
Alussa ei voinut nähdä juuri muuta kuin keskeltä vankilahuonetta
kohoavan patsaan isot kivilohkareet, niin pimeä siellä oli. Kylmä
ilmavirta, joka ennen oven sulkemista uhkasi sammuttaa tulisoihdun, toi
mukanansa äänen vankilatornin juurta pieksävien aaltojen loiskeesta.
"Eerikki!" kuiskasi silloin toinen nainen vapisevin äänin, mutta kun ei
vastausta kuulunut, toisti hän nimen.
"Kuka kuiskaa nimeäni?" kuului järeä ääni sanovan patsaan takaa.
Nimen kuiskaaja avasi silloin viittansa ja astui esiin patsaan takaa.
Soihdunvalo lankesi häneen ja valaisi hänet kokonaan. Se oli vanha
nainen, jonka lempeät kasvot kerran olivat olleet kauniit.
"Eerikki, Eerikki", huudahti hän ja ojensi kätensä vangittua
jättiläistä kohti, joka verkalleen nousi pystyyn, "näenhän sinut toki
vielä, vaikka aivan toisissa oloissa kuin viimeksi tavatessamme omassa
kodissasi..."
Vanki ojensi suurella vaivalla tavattoman raskailla rautavitjoilla
kahlehditut kätensä ja tuo vanha vaimo painoi heti kohta päänsä hänen
povelleen.
Syntyi pitkä vaitiolo, jonka vihdoin vanki keskeytti.
"Elä johdata mieleeni menneitä aikoja, sisko", sanoi hän, "ne eivät
koskaan palaja ... olen jo ennättänyt tottua pahoihinkin aikoihin,
sillä niitä on kestänyt kauvan eivätkä ne enää muutu hyviksi tällä
puolen haudan."
"Elä puhu sellaista, rakas veli", sanoi sisar nyyhkien, "mahdotonta se
ei ole ... vapaus voidaan sinulle antaa takaisin, talot ja tavarat
myöskin ... ja silloin palaavat kyllä, vaikka myöhäänkin, hyvät ajat
sinulle..."
"Ei, ei ... tehtyä ei voi tekemättömäksi saada ... yksi ainoa seikka on
enää elämässä tuottanut minulle iloa, vaikka sekin on ollut sapelia
sekoitettua: olenhan nähnyt sen miehen suuruuden ja voiman, joka kerran
oli ystäväni ja jonka nimi on säilyvä tuleviin miespolviin ja tuleva
siunatuksi, kun taas minun on kuoleva, ikään kuin ei minua koskaan
olisi ollutkaan ... niin, hänen tähtensä ainoastaan tahtoisin vielä
saada takaisin vapauteni, hänen ja kurjan Kirsti parkani tähden!"
Raskas huokaus tunkihe vangin rinnasta. Hän pani kätensä ristiin ja loi
tuijottavan katseensa kosteihin lattiakiviin.
"Etkö sitten ollenkaan huoli toisesta lapsestasi, Eerikki?"
"Toisesta lapsestani...?"
"Ceciliasta!"
"Elä mainitse sitä nimeä, Kirsti, jos vielä rakastat minua. Eerikki
Bildsteinin Ceciliaa ei ole enää olemassa enkä koskaan ole hänen
nimeänsä maininnut sen jälkeen kuin hänet kirosin."
"Ankara, kova, onneton veljeni!... Mutta jos hän armoa ja
anteeksiantamusta kerjäten polvistuisi tähän jalkaisi juureen -- sano,
veli, sano ... sallisiko sydämesi käskeä hänet pois?"
"Sydämeni!... Jospa ei sydän olisi koskaan sykkinyt tässä povessa ...
armoa, sanot ... anteeksiantamusta! Vadstenan luostarissa Jumalan äidin
kasvojen edessä rukoillessa kuiskataan isän anteeksiantamus hänen
tyttärensä sydämeen, siellä ja ainoastaan siellä!"
Puoleksi pidätettyjä nyyhkytyksiensekaisia huokauksia kuului patsaan
takaa ja Cecilian kalpeat, surulliset kasvot ilmautuivat soihdun
valaisemalle paikalle. Hän hiipi varjon tavoin kahleiden rasittaman
isänsä luokse ja vaipui hänen jalkainsa juureen. Tuo voimakas mies
vavahteli nähdessään tyttärensä ja hetken aikaa hän seisoi jäykistynein
katsein ja vapisevin huulin kykenemättä tajuamaan, mitä hänen edessään
tapahtui.
Tytär syleili hänen polviansa ja nojasi päänsä niitä vasten.
"Jos olenkin rikkonut, isä", huokasi hän ja loi kyyneltyneet silmänsä
isään, "niin olenhan runsaissa määrin kärsinytkin rikoksen
seurauksista. Tuomitse minua, mutta elä kiroo..."
Sanat elvyttivät vanhuksen katseen; hän nosti verkalleen käsivartensa
ristiin ryntäilleen ja otsa painui syville kureille.
"Nouse, Cecilia", sanoi hän äänellä, joka selvästi ilmaisi myrskyn
riehuvan sydämessä, mutta myöskin löytyvän tahdonvoimaa sen
hillitsemiseksi, "sanoilla et voi voittaa takaisin sijaa isäsi
sydämessä, mutta teolla ... kuninkaan jalkavaimo ei saata olla Eerikki
Bildsteinin tytär. Jätä tuo mies, murra poikki nuo kultaiset kahleet,
jotka pitävät sinua häpeällisemmässä vankeudessa kuin nämä minua, toimi
niin kuin vapaasyntyisen naisen tulee toimia..."
"Herkeä, herkeä, isä, pyyntösi on mahdoton täyttää..."
"Niinpä julistat oman tuomiosi... Mene pois silmieni edestä, tyttö ...
elinpä tai kuolin, vasta kun Vadstenassa huntuun puettuna rukoillen
polvistut Jumalan äidin kasvojen eteen, vasta silloin olet kuuleva
anteeksiantamuksen ja siunauksen sanat isäsi huulilta. Ennen sitä en
tahdo olla missään väleissä kanssasi!"
Mies käännähti äkisti ja kallisti päänsä kättänsä vasten; toisella
kädellään hän viittasi tyttärelleen, että tämä jättäisi hänet rauhaan.
Tytär tarttui tähän käteen ja suuteli sitä.
"Kovempia saattaisivat sanasi olla, isä", huokasi hän, "auta minua
rukoilemaan Jumalan äitiä, että hän katkaisisi kahleen, joka minut
sitoo, mutta sitten siitä seuraakin kuolema..."
Hän nousi äkisti pystyyn ja läksi kasvot käsiinsä kätkien horjuen
huoneesta. Hänen seuralaisensa lähestyi hiljaa vankia ja tarttui hänen
käteensä sekä piti sitä kauvan omassaan.
"Veljeni", sanoi hän vihdoin kuiskaten, "ehkäpä onkin mielen
taipumattomuus sinä kirouksena, joka sukuamme painaa." Sitten hän taas
hetkisen vaitioltuansa lisäsi: "Jos sinulla on mielessäsi jotakin
minulle sanottavaa, ennen kuin lähden täältä, niin tapaat minut Ludbert
Roggen talossa!"
Mies seisoi liikkumatonna. Näytti siltä kuin hän ei olisi enää nähnyt
eikä kuullut mitään. Kun hän vihdoin käänsihe ympäri, oli vankila
jälleen aivan pimeä.
Hän istuutui kivipenkille. Hän nojasi päänsä käsiänsä vasten ja
huulilta tunkihe tuon tuostakin: Cecilia, Cecilia. Kuului siltä kuin
hameenlieve olisi kahissut ruostunutta rautaovea vasten ja kuin joku
kevein askelin olisi poistunut, mutta hän ei sitä huomannut.
Vanginvartija, joka hetken kuluttua toi vanginruoan, tapasi hänet
istumassa jäykkänä ja liikkumattomana penkillä patsaan vieressä, johon
hänet oli kahleilla kiinnitetty. Kuluivat sitten illan ja iltayön
pitkät hetket.
Kello löi 11. Kohta sen jälkeen kuului taas askelia käytävästä ja
pitkistä kiertoportaista ja heikko valojuova pistihe oven reiästä
sisälle. Ovi aukeni heti sen jälkeen ja linnanvouti astui kahden
palvelijan seuraamana vankilaan. Palvelijoilla oli tulisoihdut kädessä
ja he kohottivat ne lähelle holvia, niin että tuosta synkästä
vankilasta saattoi nähdä joka sopen. Linnanvouti antoi merkin ja
vanginvartija astui esiin ja irroitti vangin kahleet.
Sen jälkeen astui sisälle kookas ritari, meni vapautetun luokse ja
ojensi hänelle pergamenttikirjeen, jossa riippui iso sinetti.
"Armollisen herramme, Eerikki kuninkaan nimessä annan teille vapautenne
takaisin", sanoi ritari, "ja tällä avoimella kirjeellä asettaa kuningas
teidät kaikkiin oikeuksiinne ja antaa teille takaisin menetetyiksi
tuomitut tilanne ja talonne."
Kummallisesti vaihtelivat vapautetun kasvojen ilmeet sitä mukaa
kuin hänen mielensä kirkastui. Luoden ritariin syntyperäistä
hallitsijavoimaa tietävän katseen työnsi hän vihdoin kuninkaankirjeen
etemmäksi.
"Sanokaa Eerikki kuninkaalle, armolliselle herrallenne, ritari, ett'en
ota vastaan toista enkä toista hänen armoltansa. Vapaus on oikeuteni,
sen tähden lähden täältä ulos, mutta tilani ja taloni otan sitten vasta
haltuuni, kun laillinen tuomari on asiani tutkinut. Antakaa sen tähden
kirje kuninkaalle takaisin."
Ryhdiltään ja liikkeiltään ylpeämpänä kuin ritari, joka seisoi hänen
edessään kirjettä kädessään pitäen, hän viittasi soihdunkantajaa
kulkemaan edellä ja läksi vankilasta hämmästyneen Pentti ritarin ja
linnanvoudin ynnä vanginvartijan seuraamana.
Ylimmällä portaalla seisoi tornin ympyrähuoneessa naisenhaamu, joka
kuitenkin heti hävisi, kun soihdun ensi säde sinne saapui. Jättiläinen
ei häntä nähnyt, mutta juuri hänen astuessaan ulos linnanpihalle löi
läheisen Kylänkirkon tornikello kaksitoista. Hän astui edelleen
aatelistalon linnanportille tarkkaamatta ritaria, joka vähän matkan
päässä häntä seurasi. Linnanportilla tuli muuan palvelija häntä
vastaan.
"Olettehan vuoritilallinen Eerikki Bildstein!" sanoi palvelija
kunnioittavasti, "eräs vanha ystävänne, joka tänä aamuna aikoo
matkustaa ulkomaille, haluaa tavata teitä."
"Ja kuinka sinä tunnet, kuka olen?" kysyi jättiläinen.
"Kysykää ennemmin, kuka Tukholman linnan asukas tänään ei teitä tunne",
vastasi mies samalla kunnioittavalla äänellä. "Te ette kenties minua
tunne, mutta minä näin teidät, kun kaksi vuotta sitten veitte muutaman
vangin kauppias Gellinkille, minä olen hänen palvelijansa ja isäntäni
se haluaa teitä tavata. Mainitse vaan, sanoi hän, että asia koskee
Engelbrektiä, niin ei ystäväni ole empivä."
Tuo kookas mies näytti hetkisen epäröivän, mutta nyökäytti sitten
myöntävästi päätänsä palvelijalle, joka seurasi häntä porttiholviin. Ei
kumpikaan heistä ollut nähnyt, kuinka vähän matkan päässä heidän
takanaan pieni hinterä haamu oli hiipinyt ritarin luokse ja kuiskannut
hänelle muutamia sanoja, eikä myöskään kuinka vähän kauvempana muuan
naisenhaamu seisoi aikaillen ja ikään kuin vakoillen ympäri
linnanpihaa. Hänen rinnallaan seisoi muuan palvelija.
"Mene mukaan, Rasmus", kuiskasi naisenhaamu tälle, "mene mukaan ja
katso tarkasti, että tuo vapautettu mies pääsee vapauttansa
nauttimaan."
Palvelija riensi porttiholviin, josta sekä vapautettu että ritari
olivat kadonneet. Kesti vähän aikaa, ennen kuin portti avattiin
palvelijalle, ja kun hän viimein pääsi linnan edustalla olevalle
aukealle, jäi hän epäröimään, minne päin mennä, kunnes vihdoin näki
kaksi haamua katoavan Kylänkirkon ulkonevan nurkan taakse.
Haamut olivat palvelija ja Eerikki Bildstein eli Belgsting, joksi häntä
sanottiin Taalainmaassa ja vieläkin kansantarussa sanotaan. He astuivat
rientävin askelin poikki torin, poikkesivat Kauppiaskadulle ja tulivat
sitten Själagårdinkadulle. Täällä he kohta pysähtyivät kauppias
Gellinkin talon edustalle. Palvelija tarttui isoon portinkolkuttimeen
ja tammiportti avattiin sisäpuolelta. Hänen jättiläismäinen
seuralaisensa meni perästä ja sitten suljettiin portti heidän
jälkeensä. He eivät kuitenkaan olleet astuneet montakaan askelta, ennen
kuin joka taholta, sekä alhaalta että ylhäältä ynnä sivuhuoneista
ryntäsi esiin aseellisia miehiä, jotka yht'äkkiä taas vangitsivat tuon
sankarivoimaisen miehen. Pieni hinterä mies tuli esiin palava
tulisoihtu kädessä ja valaisi hänen kasvonsa.
"Olkoon onneksesi, Belgsting", sanoi hän pehmeällä äänellä, "heikolla
ja halveksitullakin voi joskus olla puolta. Nyt minä paremmin kuin
Jungfruhamnissa aion johdattaa mieleenne Väsbyn niityn ja sen pienen
kodikkaan huoneen, jossa pari vuotta takaperin annoitte hyvän ystävänne
istua viikkokausia, kokonaista viisi viikkoa, ja ajatella kaikkea mitä
ennen oli tapahtunut ja mikä hänelle oli tuhon tuonut... Käykää
ujostelematta sisälle, rikas Belgsting, käykää ujostelematta
sisälle ... samaan huoneeseen saatte tekin nyt astua."
Ilkastellen näin lausuttuansa nousi pieni mies kevein askelin portaita
ylös ja aseelliset palvelijat pakottivat Belgstingin seuraamaan.
Ullakolla vasta pysähdyttiin. Täällä lykkäsi pieni soihdunkantaja auki
muutaman oven ja siitä tuli näkyviin kapea puinen porrassilta. Tämä
johti päätyseinän ulkopuolelle pieneen ristikko-ikkunaiseen huoneeseen,
joka oli aivan katonrajassa. Tätä siltaa myöten vietiin vanki uuteen
vankilaansa.
Tämän kaiken näkijäksi joutui Herman Berman pysähtyessään huoneensa
ikkunan eteen. Huone näet oli vähän alempana, vajaan sylen päässä
Gellinkin talosta, jonka päätyseinää pitemmälle Henrikki Kalusepän talo
pistihe sen verran, että sen laitimaiseen ikkunaan näkyi naapurin
päätyseinä.
Herman tunsi heti Belgstingin. Kaikkein ensiksi hän ryhtyi avaamaan
ikkunaa, mutta luopui samalla siitä tuumasta, kun huomasi mahdottomaksi
tällä tavoin mitään toimittaa, koska ikkunasta ei millään tavoin
näyttänyt voivan päästä porrassillalle. Hän kiiruhti sen sijaan alas
päästäkseen kadulle ja tätä tietä naapurin taloon. Talonväkeä hereille
saadessa kului kuitenkin muutamia kalliita hetkiä, ja kun hän sitten
pääsi kadulle, vallitsi Gellinkin talossa täydellinen äänettömyys ja
hiljaisuus, ikään kuin siellä ei olisi mitään tapahtunut.
Siinä itsekseen tuumiessaan mitä nyt oli tehtävä, kuuli hän reippaita
askelia lähestyvän.
"Ken siellä?" kysyi Herman.
"Muuan kuninkaan palvelijoita", vastasi nuorekas ääni
tanskanvoittoisesti. "Rasmus olen muuten nimeltäni. Jos voitte auttaa
minua pääsemään tähän taloon, on onneni suuri ja kiitollisuuteni yhtä
suuri."
Herman ei kuitenkaan voinut auttaa, mutta hän sai sitä vastoin
täydellisen selon siitä, mitä linnassa oli kello yhdentoista jälkeen
tapahtunut ja kertoi vuorostaan palvelijalle, mikä kohtalo oli tullut
vainotun osaksi Gellinkin talossa, samalla paheksuen ilkitekoa.
"Olkaa huoleti", sanoi silloin palvelija, "ennen tunnin kuluttua on
teko korjattu...!"
Hän poistui sen jälkeen joutuisin askelin linnalle päin. Herman käveli
edes takaisin talon edustalla odotellen palvelijan palaamista. Kovin
kauvan ei kestänytkään, ennen kuin tämä palasi melkoisen aseellisen
palvelijajoukon seuraamana. Hän pysähtyi talon edustalle, kolkutti
porttia ja vaati kuninkaan nimessä sitä avattavaksi.
Pari kertaa hän sai toistaa käskynsä, ennen kuin sisäpuolelta eteisestä
kuului verkkaisia askelia ja portti avattiin. Avaaja oli vanha mies.
Hän kummasteli ja harmitteli unisena sitä, että hänet oli herätetty
keskellä yötä, mutta kuninkaanpalvelija ja Herman eivät ottaneet hänen
puhettansa kuuleviin korviinsa, vaan käskivät hänen hankkimaan
tulisoihdun, jonka saatuaan kaikki Hermanin johtamina nousivat portaita
ylös. Herman löysi helposti ullakolta porrassillalle vievän oven ja
kohta he olivatkin tuon pienen katonrajassa olevan huoneen ovella. Ovi
oli lukitsematta ja he astuivat esteettä sisälle.
Huone oli tyhjä ja hävinneen hakeminen oli turhaa työtä. He tarkastivat
koko talon. Siellä löytyi kyllä joukko Pentti Steninpojan palvelijoita,
vaikka ritarin itsensä vasta seuraavana päivänä oli määrä ottaa talo
haltuunsa, mutta vangista ei näkynyt jälkeäkään.
Pari tuntia sen jälkeen Herman nousi ratsaille lähteäkseen
pääkaupungista. Portissa tuli häntä vastaan muuan Henrikki mestarin
kisälli, pitkä ja typerännäköinen mies. Hänen väitettiin ymmärtävän ja
tietävän enemmän kuin tavallisten ihmisten. Aivan ehdottomasti Herman
joutui tältä kysymään, tokko hän tiesi, minne tuo onneton vanki oli
joutunut, josta jo koko naapuristo puhui.
"Josko mitään tiedän", vastasi tuo säikähtynyt mies, "tiedän kyllä
jotakin, sillä päivän ensimmäinen tunti ei ollut vielä lopussa, kun
näin... Juoksin teidän huoneeseenne, mutta en teitä löytänyt ... ja
näin kolme ratsumiestä ratsastavan ulos naapuritalon takaportista ...
minä tein ristinmerkin ja luin rukoukseni ... sillä kun kuolleet
ratsastavat, on hyvä olla varuillaan..."
"Ja mistä sinä tiedät, että ne olivat kuolleita?"
"Hevosten kaviot eivät ollenkaan kapsahdelleet maahan koskiessaan ...
varmaankin ne olivat Torkel marski ja Maunu herra taikka ehkä pikemmin
Eerikki ja Valdemar herttuat jotka olivat tulleet noutamaan häjyä
Brunke drotsia, joka ennen muinoin kuuluu asuneen tuossa talossa."
Herman, joka tuon herkkä- ja taikauskoisen miehen puheesta selvästi
huomasi, että ahdistajat ajoissa olivat aavistaneet pahaa ja
kiiruhtaneet vankeineen pakoon, ei malttanut kuunnella loppuun kertojan
omasta mielestään hyvinkin viisasta yöllisen näkemänsä selitystä, vaan
kannusti hevostansa ja ajoi katua pitkin etelään päin.
Puolipäivän rinnassa kokoontuivat taas herrat Tukholman linnan isoon
saliin. Kuningas viivytteli ja samoin kuin edellisenäkin päivänä
ryhmittyivät herrat isompiin ja pienempiin joukkoihin keskustelemaan.
Muutamassa sellaisessa ryhmässä olivat herra Krister Niilonpoika ja
Pentti Steninpoika sekä Vestmanlannin ja Taalainmaan entinen vouti,
joka nyt kuninkaan kanssa oli palannut Ruotsiin. Näitä kolmea lähestyi
Linköpingin Knuutti piispa Ewerstenin Hannu kreivin kanssa innokkaasti
puhellen. Nämä jälkimmäiset keskustelivat kreivintyttären ja nuoren
Maunu Pentinpojan naimaliitosta, josta puheenaineesta piispa ei
tahtonut luopua, vaikka kreivi selvästi osotti haluttomuutta siihen.
"Kunnian miehenä", sanoi tuo parantumaton piispa ja pysähtyi, juuri kun
he tulivat äskenmainittujen kolmen herran luokse, "ei Ewerstenin ja
Nowgartenin kreivi tahdo peruuttaa antamaansa sanaa ja lupausta...
Kuulkaa, Pentti nepaani, minusta näyttää jo olevan aika todenteolla
tuumia häitä; tulipa teistä hetken kuluttua Ruotsin valtakunnan drotsi
tai marski, se ei muuta asiaa, sillä joka tapauksessa on tulossa
tilaisuus, joka on lisäävä loistoa meidän ja kreivin sukujen väliselle
liitolle..."
Kreivin ylpeät ja jalot kasvot kävivät yhtä valkoisiksi kuin hänen
sinipunervan samettiviittansa kärpännahkapuuhka ja hänen huulensa
vapisivat, kun hän näki Pentti ritarin silmäin hurjan intohimoisen
hohteen. Vanha Krister herra vapautti hänet ainakin tällä kertaa
antamasta varmaa vastausta, kun hän sanoi:
"Kovin riemuitsee vanha sydämeni tätä liittoa ajatellessani, sillä me
ymmärrämme, arvelen ma, perinpohjin toisemme, ja jos yksityiset edut
voidaan yhdistää yhteisiin, niin sitähän on aina toivottava. Te, Jöns
Eerikinpoika", lisäsi hän sitten tähän kääntyen ja ikään kuin jatkaen
piispan keskeyttämää puhettaan, "te olette siis puhunut armolliselle
herrallemme tästä asiasta?"
"Olen kyllä", vastasi entinen vouti hymysuin kuten tavallisesti, vaikka
ei aivan yhtä julkean näköisenä kuin ennen, "olenpa kyllä ja olenpa
aivan samaa mieltä kuin armollinen herramme siitä, että tästälähin jää
Ruotsin valtakunnan herroista ja miehistä riippumaan talonpojatko
maassa tulevat hallitsemaan vai he itse."
"Jollei teillä siitä ole varmempia tietoja kuin viime syksynä, jolloin
valheellisesti ilmoititte kuninkaan tahdon", kuului tuima ääni aivan
Jösse Eerikinpojan viereltä, "niin ei liene sanomiinne paljon
luottamista."
Vanha, komea herra Aksel Pietarinpoika (Tott) se yhdessä Olavi poikansa
kanssa vasta nyt oli tullut saliin ja halki huoneen astuessaan
tullut pysähtyneeksi juuri näiden herrain sivulle ja niin lähelle,
että Jösse Eerikinpojan sanat siihen selvään kuuluivat. Puhelevat
herrat säpsähtivät kuullessaan ritarin sanat, jotka kajahtivat
taisteluunhaastolta, ja Jösse Eerikinpoika lyyhistyi kokoon, ikäänkuin
koettaen välttää tuon uhkean uroon säihkyvää katsetta.
"Siinä on sanani, Jösse Eerikinpoika", jatkoi kuumaverinen ritari, "ja
siitä että piditte harmaita hapsiani pilkkananne, saatte vastata miekka
kädessä, missä mieluummin haluatte, jollette tahdo, että joka mies
teitä konnaksi kutsuu!"
Hän ei odotellut voudin vastausta, vaan otti kohteliaasti Hannu
kreivin käden kainaloonsa ja astui kuninkaan huoneesta tulevaa Hannu
Kröpeliniä kohti, jonka tyynet, jalot kasvonpiirteet näyttivät
päivänpilkahdukselta kaikkien näiden mitä kiihkeintä levottomuutta ja
mielenjännitystä tietävien katseiden joukossa.
Heti sen jälkeen tuli kuningas saliin ja siten pääsi Jösse Eerikinpoika
kokemasta sitä nöyryytystä, että olisi saanut nähdä herrain, jotka
siihen asti mitä vilkkaimmin olivat hänen kanssansa keskustelleet,
luopuvan hänestä. Hän käytti hyväkseen sitä hetkeä, jolloin kaikkien
katseet olivat kuninkaaseen luotuina, ja läksi huoneesta. Seuraavana
päivänä hän oli jo hävinnyt kaupungistakin.
Samoin kuin edellisenä päivänä meni kuningas nytkin valtaistuimelleen.
Kun hän oli istuutunut ja äänettömyys päässyt vallalle salissa, astui
arkkipiispa Olavi esiin ja ilmoitti, että koolla olevat herrat
kuninkaan tahtoa noudattaen olivat valinneet yhden niistä herroista,
jotka kuningas itse oli ehdolle pannut, nimittäin herra Krister
Niilonpojan.
"Sen lisäksi pyytävät nuo kunnon herrat ja kelpo miehet nöyrästi",
päätti arkkipiispa esityksensä, "teitä, Eerikki kuningas, nimittämään
yhden ennen ehdolle pannuista valtakunnan marskiksi."
Kuningas ei vastannut mitään ja Krister Niilonpojan puolueeseen
kuuluvat herrat pitivät aivan varmana, että hän oli vaiti siitä syystä
ett'ei tahtonut yht'äkkiä loukata toisia herroja. Mutta kuningas kutsui
Krister herran valtaistuimen eteen asettaakseen hänet virkaan.
Vanhus astui esiin ja kumarsi kuninkaalle.
"Kummalliselta mahtanee näyttää, armollinen herra kuningas", sanoi hän,
"että minä tässä astun eteenne pyytämään, että tämän korkean arvon
uskoisitte jollekin toiselle täällä koolla olevista monista herroista
ja miehistä. Varmaankin on monta siihen ansiollisempaa kuin minä, joka
sitä paitsi olen kovin iäkäs. Samalla kuin pyydän teitä Jumalan tähden
päästämään minut tästä tärkeästä virasta, suotanee minun siihen
ehdottaa nuori sukulaiseni, herra Kaarlo Knuutinpoika, Fågelvikin
haltija!"
Jos Eerikki kuningas kaikissa asioissa olisi ollut yhtä selvänäköinen
kuin tässä, olisi varmaan hänen hallituksensa monessa kohden
toisellaiseksi muodostunut. Hän ei pitänyt ollenkaan väliä
vanhan herran pyynnöstä, vaan kutsui hänet esiin ja toimitti
virkaanvihkimismenot, s.o. antoi nimitetylle lyhyen miekan.
"Olemme siis nyt antanut Ruotsin-valtakunnallemme drotsin, niin kuin on
säädetty", sanoi kuningas sen jälkeen, "ja nyt on vielä marski
nimitettävä."
Kuningas aikaili hetken ja tämä aikaileminen -- lieneekö sitten ollut
harkittua vai ei -- kiihdytti läsnäolijain mielet kiihkeimmilleen.
"Tähän virkaan olisin, jos olisin omaa mieltäni noudattanut, valinnut
toisen kuin sen, jonka nyt olen nimittävä, mutta olen päättänyt
noudattaa valtakunnan herrain ja miesten julkilausumaa toivomusta ja
nimitän sen tähden tähän virkaan herra Kaarlo Knuutinpojan, Fågelvikin
haltijan."
Tyytyväisyyttään hälisivät useimmat, suuttumustaan vaan muutamat
harvat, ja tuo kookas, komea Kaarlo herra astui valtaistuimen eteen.
Hänkin estelihe samoin kuin vanha Krister herra ja pyysi päästä tuosta
kunniasta, mutta kuningas ei ottanut hänen sanojansa korviinsa, vaan
kääntyi herra Eerikki Krummedikiin, joka seisoi vähän syrjemmällä
hänestä ja pyysi hänen paljon kokeneena sanomaan, millaisilla menoilla
marski muualla asetetaan virkaansa.
"Semmoinen on menettely", vastasi Eerikki herra, "että te annatte
hänelle sauvan kultarenkaineen ja sanotte hänelle, kuinka hänen tulee
virkaansa hoitaa."
"Sauvan hän on heti saava", virkkoi kuningas, "mutta rengasta hän ei
nyt voi saada."
Pieni valkoinen sauva vietiin nyt kuninkaalle, joka ojensi sen Kaarlo
herralle. Polvistuen otti tämä sen vastaan. Mutta hän viipyi
valtaistuimen edessä ikään kuin jotakin vielä odotellen. Kuningas loi
häneen kysyvän katseen.
"Muinoin oli tapana", sanoi silloin Kaarlo herra, "että kuningas antoi
valtakunnan drotsille ja marskille linnan ja läänin heidän tärkeiden
virkainsa ylläpitämisen avuksi."
"Elkää muistuttako minulle niitä aikoja, herra Kaarlo Knuutinpoika",
keskeytti kuningas vilkkaasti, "meitä ei haluta tehdä uutta Bo
Juhonpoikaa kokeaksemme samaa, mitä äitimme setä Albrekt kuningas sai
kokea."
"Ja kuinka luulette sitten, herra kuningas, drotsin ja marskin voivan
käyttää sitä valtaa, jonka olette heille antanut ja jota heidän
virkansa vaatii?"
"Tahdon antaa teille neuvon, herra marski", sanoi kuningas luoden
häneen sekä ivaa että ylenkatsetta ilmaisevan katseen, "elkää ojentako
jalkojanne kauvemmaksi kuin nahkapeitto ulettuu!"
Näistä kuninkaan sanoista maseni yleinen mieliala. Mutta Kaarlo herran
silmästä leimahti salama, joka sai herra Eerikki Krummedikin
kalpenemaan ja hymyn haihtumaan kuninkaankin huulilta. Tästä katseesta
ilmeni jotakin, joka muistutti Engelbrektin uhkausta, silloin kuin
kuningas kielsi häntä enää tulemasta silmäinsä eteen.
Heti sen jälkeen kuningas nousi ja läksi salista. Herrat taas läksivät
kukin omille asioilleen, mutta eivät sillä mielellä kuin olisi luullut,
kun he nyt olivat saaneet toivonsa täytetyksi siihen nähden, että
Engelbrekt oli erotettu valtakunnan hallinnosta ja se jätetty heidän
omiin käsiinsä. Kuninkaan heille antama valta oli näet vaan puoleksi
annettu. Koko nimitys tapahtui vaan näön vuoksi ja siltä puuttui
todellista merkitystä. Ne herrat, jotka asioita syvemmältä ajattelivat,
älysivätkin kohta, mitä jo vanha herra Eerikki Krummedik oli ennustanut
ja mitä kuningas oikeastaan koko tällä näytelmällä tarkoitti, että nuo
molemmat nimitetyt virkamiehet tulisivat, kumpikin puolueensa
etunenässä, kokoamaan voimansa toisiansa vastaan. Lyhytnäköisempiä taas
harmitti itse nimittämistapa, ja kohta kuultiin yleisesti puhuttavan
siitä, miten halveksivasti kuningas oli kohdellut Ruotsin herroja.
Kuningas itse luuli toimineensa varsin viisaasti käyttäessään hyväkseen
herrain ja rahvaan eli, yksiinhän se kävi, Engelbrektin kireitä välejä
masentaakseen edelliset tekemättä jälkimmäisillekään muita
myönnytyksiä, kuin että Örebron linna jäi Engelbrektille läänitykseksi.
Mutta Eerikki kuningas ei sitä tehdessään ajatellut, että hän näihin
molempiin nähden oli ryhtynyt vaan puolinaisiin toimiin, ja että
tyytymättömyys tämän jälkeen oli tuleva juurtumaan syvälle molempiin
kansalaisluokkiin, sekä herroihin että talonpoikiin. Parasta olisi
hänelle ollut todelliseen rahvaaseen liittyminen, mutta kun hän ei
voinut tai ei tahtonut sitä tehdä -- sillä niin vapaa talonpoikaissääty
kuin ruotsalainen oli, oli saksalaisen ruhtinaan samoin kuin ylimalkaan
saksalaisen aatelismiehen mielestä sula mahdottomuus -- olisi hänen
julkisesti ja vilpittömästi pitänyt liittyä Ruotsin herroihin. Nyt hän
oli kuin mies, joka oli talonsa rakentanut korkean vuoren juurelle ja
sitten paljastanut talon takana kasvavan puun juuret, tosin ei sitä
hävittääkseen, vaan heikontaakseen sen voimaa ja samalla sen tuuheata
latvusta harventaakseen; -- hän saavutti tarkoituksensa, mutta kun lumi
suli vuorelta ja myrsky tuli, vyöryi ylhäältä tulvavesi, jonka voimaa
heikontunut puu ei kyennyt vastustamaan. Se kukistui kohta yhdessä
talon kanssa, jota sen oli määrä suojella, ja omistaja sortui samalla.
Viisaan Eerikki Krummedikin tuuma oli hyvä, mutta hän arvosteli Ruotsin
oloja Tanskan olojen kannalta, jossa rahvas jo oli milt'ei herrojen
maaorjana. Hän tunnusti tosin, kuten kuulimme hänen sanovan, rahvaan
voiman ja merkityksen, mutta hän piti sitä ohitsemenevänä ja
satunnaisena. Hän ei tiennyt, että tästä voimasta saattoi kasvaa
lumivyöry, joka oli kukistava sekä Eerikki kuninkaan valtaistuimen että
myöskin koko sen uhkean rakennuksen, jonka kuningatar Margareta
Valdemarintytär vainaja oli rakentanut ja jota sanottiin uniooniksi.
Itse oli Eerikki kuningas, jolta ei myöskään hyviä ominaisuuksia
puuttunut, liiaksi aikansa lapsi, sekä liian kevytmielinen että
liian itsepäinen kyetäkseen täysin oivaltamaan olevia oloja tai
sovelluttamaan menettelytapaansa niiden mukaan. Hän kuunteli tosin,
samoin kuin kaikki muutkin, Ruotsin metsissä ja vuorilla heränneen
mahtavan hengen lentokokeita, mutta hän ei ymmärtänyt siitä mitään.
Vielä vähemmin hän ymmärsi, että mahtavampi käsi oli hänet itsensä
asettanut ikään kuin meren kallioksi, tuon äsken heränneen voiman
tyrskyjen tielle, jotta tämä voima vahvistuisi, varmistuisi ja
virittäisi itsenäisen ruotsalaisen elämän. Siinäpä se oikeastaan olikin
Eerikki kuninkaan, samoin kuin seuraavienkin unioonikuninkaiden ainoa
merkitys.
Päältä katsoen oli Eerikki kuningas voittanut täydellisen voiton ja hän
ajatteli, katseli oloja ja toimi voittajan tavoin. Siihen kuului
Ruotsin herrain nöyristäminen, siihen sekin, että hän neuvostoa
kuulematta, vastoin sovinnonteossa antamiansa lupauksia, lahjoitteli
useita linnoja ja läänejä. Tämä jälkimmäinen teko kiihdytti heti
herrain tyytymättömyyttä ja he huomauttivat kokouksessa olleiden
tanskalaisten herrain kautta kuninkaalle, että hän tässä menetteli
vastoin lupauksiansa ja että oli välttämätöntä antaa drotsille ja
marskille riittävä valta. Näihin huomautuksiin ei kuningas vastannut
mitään ja sitten menivät Ruotsin herrat itse hänen puheilleen. Mutta
kuningas otti heidät vastaan selvästi tyytymättömyyttä osottaen.
"Minua ei haluta ruveta liemilaukuksenne", sanoi hän jyrkästi ja
äreästi, "miten on, niin saa olla... Tietäkää, ett'ei Engelbrekt olisi
tehnyt minulle niin suurta vahinkoa, jollei teitä ja sukulaisianne
olisi ollut!"
Näin sanoen kuningas kääntyi heihin selin. Hän oli nyt tehnyt heille
selvästi ymmärrettäväksi, että he olivat pettyneet luullessaan hänestä
saavansa myötenantavan herran. Vielä selvemmin hän sen osotti, kun hän,
älyttömästi kyllä, otti pois Tukholman linnan tuolta jalolta ja
yleisesti arvossapidetyltä Hannu Kröpeliniltä. Linna annettiin
muutamalle tanskalaiselle herralle, Eerikki Niilonpojalle
(Gyllenstjerna), ja kuningas lisäsi sen varustusväkeä mukana tuomallaan
sotaväellä, niin että se nousi 500 mieheen. Ruotsin herrat olivat vaiti
ja sietivät, mutta osottivat välillisesti paheksumisensa jäähyväisiksi
ylistäessään tuota vanhaa, kokenutta miestä. Tämä tapahtui
keskiviikkona lokakuun 26 p:nä 1435.
Viikkoa jälemmin läksi Eerikki kuningas Tukholmasta.