Drotsi ja Marski.
Engelbrekt oli saapunut luostariin yhdessä Tuomas piispan kanssa.
Tämän seikan se päänunna oli muutamalla uskotulla sisarella
ilmoituttanut kokoutuneille herroille ja tämä se oli ollut syynä heidän
häviämiseensä. Arkkipiispa Olavi, joka oli koko iltapäivän yhdessä
kanslerinsa kanssa työskennellyt muutamassa luostarinsaleista, oli
herrain tultua ehdottamat, että he vaihtaisivat tämän helteisen huoneen
avonaisempaan ja raittiimpaan puutarhasaliin, ja kun Birgitta sisar
turhaan oli tehnyt niin monta vastaväitettä, kuin oli voinut, mutta ei
uskaltanut loukata koko ruotsalaisen kirkkoprovinsin mahtavaa
päämiestä, kiiruhti hän lähettämään tuon uskotun luostarisisaren
herrain luokse, niin kuin on kerrottu.
Muuan kirje, jonka arkkipiispa samana päivänä oli saanut arkkipiispa
Pietari Lyckeltä Lundista ja jossa varmana asiana mainittiin, ett'ei
kuningas tulisikaan Tukholmaan määrätyksi ajaksi, viivytti kuitenkin
herroja kotvan aikaa, niin että sekä harmajamunkit että myöskin Herman
ja Agnes ennättivät poistua mainitusta puutarhahuoneesta.
Tultuaan alas puutarhaan kohtasi Herman juuri portailla Engelbrektin ja
molemmat papit. Herman oli jo silloin riisunut yltään munkinviitan,
niin ett'ei siitä tullut mitään puhetta. Kerrottuaan asiansa
arkkipiispa Olaville ja jätettyään hänelle Tuomas piispan kirjeen hän
erosi herroista, jotka kulkivat edelleen puutarhahuonetta kohti. Tuo
puitten varjostama huone tuntui kuitenkin niin pimeältä ja illan tuulet
henkäilivät niin lauhkeasti Mälarilta päin, että herrat pitivät
hauskempana puutarhassa kävellen tuumia asiaa, jota varten he nyt
olivat koolla.
Arkkipiispan päivällä saama tieto muutti kuitenkin muutamalta puolen
melkoisesti asiain tilaa eikä Engelbrektin kiireellinen kulku Örebrosta
näyttänyt sen tähden olleen niin kovin tarpeellinen. Asian
varmentamiselle saattoi kuitenkin ylimalkaan olla parempi, että oli
hyvää aikaa, eikä sen tähden ollut syytä katua matkan kiirehtimistä,
varsinkin kun voi otaksua, että lukuisat jo saapuneet tanskalaiset ja
norjalaiset papit ja herrat saattoivat vaikuttaa joidenkuiden
ruotsalaisten herrain mielipiteisiin. Näistä, kuningasta vastaan
nostetun oikeudenkäynnin tuloksista ja niistä miehistä, joiden voi
odottaa puolustavan ruotsalaisten etuja, puhuivat nuo kolme herraa
paljon ja kauvan ja kaikki olivat yhtä mieltä siitä, että oli kaikin
tavoin koetettava hankkia kannattajia Upsalan kokouksen päätökselle.
Mutta siinä erosi näiden miesten puhe suuresti ja oleellisesti niiden
puheesta, jotka vähää ennen olivat pitäneet kokousta puutarhasalissa,
että edellisten puheiden ja keskustelujen lähtökohtana ja päämääränä
oli Ruotsin valtakunta, jota vastoin jälkimmäiset keskustelivat vaan
omista yksityisistä eduistaan.
Esiytyipä Engelbrekt missä tahansa, aina ohjasi hän ajatukset Ruotsin
valtakuntaan ja saattoi sitä muistamaan; itse puolestaan hän oli
ruotsalaisen tosiuskollisuuden ja tositoiminnan jaloimpana ja
parhaimpana ilmauksena. Missä hän oli, siellä oli Ruotsin kansalla
paras edusmiehensä, ja se hän oli, ei muuta, ja pysyikin juuri sinä.
Mutta siinä olikin hänen salainen voimansa, ja sen tähden hän olikin
puolueista riippumaton.
Täysin kehittyneitä puolueita, jommoisia tapaamme Engelbrektin
lähimpinä jälkiaikoina, ei tosin ollut, mutta niiden juuret kehittyivät
jo nyt. Oikeastaan oli herrainkokous, jonka Engelbrektin tulo oli
hajottanut, alkuna sille puolueelle, joka sitten koko uniooniajan
osottautui niin mahtavaksi. Tälle vastapainoksi oli toinenkin puolue
tekeillä, mutta se oli hiljaisempi ja vähemmän huomattava olojen
pakosta eikä minkään omatekoisen salaperäisyyden takia. Tämän sieluna
oli tuo nuori, rikas, sivistynyt, nautinnonhimoinen Kaarlo Knuutinpoika
(Bonde), samoin kuin Krister Niilonpoika (Vaasa) oli edellisen. Kaarlo
Knuutinpoika ja hänen ystävänsä olivat ikään kuin Engelbrektin ja
Krister Niilonpojan keskivälillä, taipuen Engelbrektin satunnaisen
ylivoiman alle, mutta valmiina milloin hyvänsä itse anastamaan hänen
valtansa. Oli tavallaan onni onnettomuudessa, että Krister Niilonpoika
yhtyi kuninkaaseen, sillä juuri se seikka pakotti Kaarlo Knuutinpojan
nojautumaan Ruotsin kansaan.
Kaikki oli kuitenkin vielä aivan alkeillaan eikä kumpikaan puolue ollut
koskenutkaan kansanvaltaan ja kansantahtoon, jotka tuskin aavistivat
puolueita olevankaan. Kaksi tuulta kohtasi toisensa ulapalla hiukkasen
sen pintaa kulkiessaan röyheltäen, mutta syviä aaltoja hallitseva
valtikka oli toisissa käsissä.
Noiden kolmen miehen erottua toisistaan ja Engelbrektin ratsastettua
kaupunkiin, jossa hän meni majailemaan vanhan ystävänsä Henrikki
Kalusepän luokse, keskusteli Tuomas piispa, joka asui dominikaani- eli
mustamunkkiluostarissa, kauvan aikaa Hermanin kanssa. Tämä oli mennyt
sinne ja odottanut, kunnes piispa tuli. Ainoana nähtävänä tuloksena
heidän keskustelustaan oli, että piispa seuraavana päivänä kävi sekä
veljesluostarissa Kedjeskärillä että sisarluostarissa Norrmalmilla.
Piispa tiedusteli niissä terveydentilaa ja tahtoi tarkkaa tietoa, oliko
siellä ketään sairasta. Kummastakin luostarista hän sai kieltävän
vastauksen, mutta hänen tarkastava silmänsä huomasi kuitenkin, että
Birgitta sisar vaaleni. Vaikea on sentään sanoa, kävikö hän täällä
saadakseen varmemmat tiedot siitä, mitä hän yöllä Hermanin kanssa
keskustellessaan oli saanut kuulla, vai aikoiko hän vetää asian
oikeuteen. Se vaan on varmaa, että jos hän tätä oli aikonut, niin hänet
siitä sai luopumaan asian epävarmuus, koskapa silloisissa oloissa oli
mahdotonta saada väitöstään todistetuksi.
Sillä välin loppui heinäkuu eikä vielä syyskuun viimeisenä päivänä
ollut kuningas saapunut. Puolueet saivat siten runsaasti aikaa
koetellakseen voimiaan ja hankkiakseen kannattajia, vaikk'ei käykään
kieltäminen, että herrainpuolue menetti paljon kuninkaan viipymisen
takia. Olipa sen jäsenien vielä lisäksi yhtyminen muihin hyvinkin
tärkeissä asioissa. Niinpä laadittiin Norrmalmilla sunnuntaina elokuun
7 päivänä asiakirja, jossa läsnäolevat tanskalaiset ja norjalaiset
herrat sitoutuivat rehellisinä miehinä pitämään huolta Halmstadin
pakkosopimuksen noudattamisesta, vaikk'ei kuningas tulisikaan. Sitä
paitsi allekirjoitti koko joukko tämän puolueen miehiä pari päivää sen
jälkeen eli elokuun 11 päivänä Långholmalla kirjelmän, jolla he
yhtyivät tuohon tärkeään Upsalan päätökseen. Engelbrekt sai siellä
ilokseen nähdä ylhäisinten niistä, jotka siihen saakka olivat häntä
vältelleet, kirjoittavan nimensä kirjelmän alle. Vanha Krister
Niilonpoika oli siellä ja myöskin herra Kaarlo Knuutinpoika (Bonde).
Kaikkiaan kirjoitettiin 37 nimeä tämän asiakirjan alle. Kätensä
taivasta kohti nostaen vannoivat kaikki läsnäolijat pyhän valan
"hengellään ja omaisuudellaan puolustavansa valtakunnan vapautta eikä
koskaan enää tottelevansa Eerikki kuningasta, jollei hän tahtonut
hallita lain mukaan; siltä joka uskaltaisi vastustaa, he vannoivat
tuhoavansa hengen, kunnian ja omaisuuden ja tuomitsevansa hänet kuin
petturin ainakin."
Taas oli kansanvalta, taas oli ruotsalaisuus voittanut voiton
Engelbrektin ja niiden isänmaanystäväin toimesta, jotka olivat häneen
yhtyneet ja oppineet häntä rakastamaan yhä enemmän kuta paremmin he
oppivat häntä tuntemaan. Niistä olivat etusijassa Tuomas piispa ja
Uplannin jalo laamanni Niilo Kustavinpoika. Engelbrektin valta näytti
kiistämättömältä ja asiain silloinen tila oli omiansa sitä
vahvistamaan.
Mutta tästä kävivät salaiset viholliset yhä katkerammiksi ja
lakkaamatta he olivat toimessa onnistuakseen lopulta soukentamaan tuon
uskaliaan tunturikotkan siivet. Tuimimman vihan vallassa oli
luonnollisesti Pentti Steninpoika, jonka yksityinen asema
pääasiallisesti riippui Engelbrektin asemasta. Hänen puoleltaan muuttui
sen tähden taistelu kohta taisteluksi elämän ja kuoleman uhalla. Joka
päivä oppi hän yhä paremmin tukahuttamaan ne omantunnon äänet, jotka
kohosivat häntä petoksesta syyttämään.
Me tiedämme jo, että Örebron linna kauvan aikaa oli ollut Pentti
ritarin ajatuksissa, mutta tämä linna oli nyt Engelbrektin hallussa.
Senkin tiedämme, että hän, puuhaamalla poikaansa naimisiin rikkaan
Ewerstenin kreivin tyttären kanssa, toivoi pelastuvansa siitä
pälkähästä, johon hän, samoin kuin moni muu Ruotsin sen aikuisista
herrasmiehistä, oli joutunut komeilemalla liiaksi ja useimmiten
ulkomaalaisten tapaan. Mutta kreivintyttärenkin oli tuon saman
Engelbrektin kasvattipoika tempaamaisillaan hänen käsistään. Hannu
kreivi ei tosin ollut yrittänytkään peruuttaa lupaustaan, mutta ennen
ystävällisestä hän oli muuttunut tavattoman jäykäksi ja useinkin oli
Pentti herra huomaavinaan hänen käyttäytyvän vieroittavan kylmästi.
Useita pitoja oli pidetty tähän aikaan, etupäässä herra Hannu
Kröpelinin toimesta, joka aina kuninkaan etuja silmällä pitäen luuli
tällä tavoin parhaiten keksivänsä keinoja millä vaikuttaa eri
luonteisiin ja mielipiteisiin; hän ja hänen lähimmät sukulaisensa,
mutta myöskin muut mahtimiehet pitivät tuon tuostakin suurenmoisia
pitoja ja kaikkialla oli Hannu kreivi mukana, usein hänen
tyttärensäkin, niin että Göksholman herrat olivat monen monta kertaa
saaneet nähdä ja kokea, kuinka vähän arvoisia he todella olivat sekä
isästä että tyttärestä.
Sitä tärkeämpää oli, että ainakin marskinvirka joutuisi Pentti herran
käsiin. Siihen hän nyt perusti kaiken toivonsa. Valtakunnan toisen
virkamiehen oli tietenkin helppo sekä saada naimaliitto toimeen että
tyydyttää kostonhimonsa. Hänelle, samoin kuin muillekin hänen
puoluelaisilleen, oli ensimmäinen kuninkaan tapaaminen sangen tärkeä.
He luottivat siihen, että Engelbrekt heti ensi esiytymisellään
loukkaisi kuningasta ja synnyttäisi riidan, jota he toivoivat helposti
voivansa käyttää edukseen, etenkin noita molempia tärkeitä virkoja
täytettäessä.
Senpä tähden syntyikin salainen ilo, jota monenkin oli vaikea
täydellisesti peittää, kun syyskuun loppupäivinä Tukholmaan tuli tieto
kuninkaallisen laivaston lähenemisestä ja kun nähtiin Engelbrektin ynnä
muiden herrain ratsastavan Jungfruhamniin, jossa varustauduttiin
ottamaan vastaan kuningasta.
Täällä kului vieläkin muutamia päiviä, joiden aikana monta
hallitusasiaa ratkaistiin ja monta kirjettä laadittiin ja lähetettiin
Engelbrektin johdolla ja ollessa valtakunnan päämiehenä.[23] Yksi näitä
kirjeitä on päivätty lokakuun 7 p. 1435.
Valtakunnan neuvokset olivat pitäneet kokouksensa taivasalla lähellä
rantaa ja suuri joukko ihmisiä sekä Tukholmasta että lähiseuduista oli
tulvannut sinne. Sillä kohta oli levinnyt huhu, että kuningas saapuisi
näinä päivinä.
Oli ihana päivä. Aurinko helotti pilvettömältä taivaalta vuoriin ja
metsään ja neuvotteleviin herroihin ja väkijoukkoon, kun taas järvellä
puhalteli navakka itäinen vihuri ja täytti kaupunkiin aikovain veneiden
purjeet.
Aurinko oli jo kohonnut keskitaivaalle, kun syntyi liikettä herrain
joukossa heidän noustessaan seisomaan ja keräytyessään valtakunnan
päämiehen ympärille, joka kädenviittauksella oli ilmoittanut, että
hänellä vielä oli jotakin heille sanomista. Väkikin tunkeutui niin
lähelle, kuin ylhäisten herrain kunnioittaminen suinkin salli, mutta
ne, jotka eivät tyytyneet pelkkään kuulemiseen, kiipesivät lähimpiin
puihin taikka herrainkokouksen takana olevan kallion penkerille.
Tämän kallion kukkulalla seisoi pilviäpitävän kuusen vieressä
jättiläismäinen haamu. Edessä kasvavain puiden latvat estivät hänet
näkymästä alhaalle, mutta idän puolelta hän oli kokonaan näkyvissä,
koska tämä puoli kallioa oli aivan puuton. Hän seisoi paljastetuin
päin, mutta hänen kalpeat kasvonsa olivat jäykät ja liikkumattomat,
ikään kuin mies olisi ollut graniittipaadesta hakattu kuvapatsas.
Ainoastaan silmä, joka herkeämättä tuijotti alhaalla olevaan
herrainkokoukseen, ilmaisi tuon tuostakin räväyksellään, että
jättiläinen otti innokkaasti osaa siihen, mitä hänen edessään tapahtui.
"Jalot herrat ja Ruotsin miehet", kuului silloin Engelbrektin syvä ja
heleä ääni, "hetki on tullut, jolloin Ruotsin valtakunta ottaa vastaan
kuninkaansa. Hyvät ajat palaavat toivoaksemme hänen kanssansa, koskapa
hänellä nyt lienee mielessä vilpittömästi pitää vannomansa valat ja
antamansa lupaukset. Minä johdatan myöskin pyhän kolminaisuuden nimessä
teidän mieleenne omat valanne ja lupauksenne, te valtakunnan neuvoston
herrat ja te muut valtakunnan herrat ja miehet! Kuninkaan olemme
itsellemme ottaneet lakia voimassa pitämään ja rauhaa säilyttämään
emmekä lakia ja rauhaa rikkomaan, sen lienemme nyt osottaneet Eerikki
kuninkaalle, minä, Engelbrekt ja kaikki apumieheni. Sillä lieneekin
tehtäväni täytetty ja ihmisjärjellä päättäen voinen nyt teidän
käsiinne, arvoisat isät ja hyvät herrat, heittää sen vallan, jonka
minulle annoitte Arbogan kokouksessa viime tammikuussa."
Kummastuksen hälinää kuului tarkkaavasti kuuntelevien herrain joukosta
ja samalla ilmaisivat muutamain kasvot, kuten Niilo Kustavinpojan,
Ewerstenin kreivin ja Tuomas piispan, vilpitöntä ihailua.
"Olisin tosin sanonut nämä sanat Eerikki kuninkaalle itselleen", jatkoi
Engelbrekt, "mutta minun mielestäni on sovinnon tie tasoitettava niin
tasaiseksi kuin mahdollista eikä Eerikki kuningas nyt tulekkaan
luoksemme vihollisena, vaan korjaamaan kaikki entiselleen. Kenties
häiritsisi minun läsnäoloni keskusteluja, koskapa kuninkaiden tapa on
sellainen, ett'eivät he kernaasti kuuntele sen puhetta, jonka tahdon
alle heidän on täytynyt taipua; ja minä ynnä apulaiseni luotamme
valtakunnan herroihin ja miehiin ollen vakuutettuina siitä, että he
etupäässä ajattelevat valtakunnan vapautta ja lakikirjaa. Sen tähden
aion vetäytyä takaisin Örebrohoni, jonka pitänen hallussani rahvaan
tähden. Sitten kuin kaikki on Eerikki kuninkaan ja Ruotsin valtakunnan
kesken sovittu, silloin saapunen minäkin hänen puheilleen ja saanen
jättää hänen haltuunsa Örebron linnan ja läänin sekä lähteä takaisin
vuorelleni ja vaskisulatolleni Taalainmaahan. Suokoot Jumalan äiti ja
kaikki pyhimykset minulle aivan kohta sen ilon, niin totta kuin Jumala
ja Pyhä Eerikki kuningas rukoukseni kuulkoot!"
Niistä herroista, jotka sommittelivat vehkeitään salassa, tuntui tämä
puhe aivan käsittämättömältä. Että vallan kukkulalla oleva mies
vapaaehtoisesti luopuu siitä ja hylkää arvottomana juuri sen, mitä
maailma pitää arvokkaimpana ja ihanimpana -- sitä heidän oli yhtä
mahdoton käsittää kuin omanvoitonpyynnön vastakohtaansa. Se ainoa
seikka vaan oli heille täysin selvä, ett'ei Engelbrekt enää ollut
esteenä heidän tuumiensa toteutumiselle, vaikka muutamat, kuten viekas
Krister Niilonpoika ja hänen lähimpänsä -- Oxenstjernat -- heti
luulivat tässä teossa huomaavansa jonkun syvälle tähtäävän salaisen
tuuman.
Useimmat ja etupäässä tuo jalo herra Hannu Kröpelin ihastuivat
Engelbrektin teon suurenmoisuutta ja ylevämielisyyttä. Kyyneliäkin
nähtiin tuon jalon linnanherran silmissä. Muiden kuulijain joukko,
Tukholman kauppamiehet ja ympäristön talonpojat, -- he käsittivät
Engelbrektin parhaiten, he kun uskoivat hänen tarkoittavan juuri sitä
mitä sanoi. Niin hän oli puhunut heille monta kertaa, niin olisi
myöskin jokainen heistä tehnyt. Vallan selväähän oli, että miekka
ripustettiin seinälle, kun susi tai karhu oli tapettu. Ja että
taistelun ja levottomuuden ja surun ja kurjuuden päivät nyt olivat
loppuneet -- sitä toivoi, sen uskoi tällä hetkellä koko Ruotsin kansa.
Sadoilta huulilta kajahtava huuto ilmaisi ympärillä seisovien riemun ja
heidän rakkautensa häneen, joka oli tehnyt rauhan päivän mahdolliseksi
Ruotsinmaalle.
Puhtaan omantunnon tyyneys ja ylevyys otsallaan ja katseessaan läksi
Engelbrekt herrain ryhmästä ja astui väkijoukon halki hevosensa luokse,
joka seisoi satuloituna vähän matkan päässä siitä. Niilo Kustavinpoika
ja Eerikki Puke seurasivat häntä. Kaikki kolme nousivat ratsaille ja
ratsastivat pois. Kohta sen jälkeen erosivat muutkin herrat ja
väkijoukko hajautui ja rantaniitty jäi tuota pikaa autioksi ja
hiljaiseksi.
Mutta ylhäällä kalliolla seisoi vielä jättiläinen paikallaan ja
kuunteli, ikään kuin yhä vieläkin olisi kuullut tuon kirkkaan äänen,
joka äsken oli puhunut alhaalla niityllä. Toisessa kädessä hänellä oli
pitkä sauva, toista painoi hän tuon tuostakin silmiänsä vasten. Hänen
jalkainsa juuressa istui nainen hajalla hapsin. Hän oli koristanut
päänsä katajanhavuseppeleellä ja hänen katseensa oli eloton. Juuri kun
Engelbrekt läksi herrain joukosta ja nousi ratsaille, oli nainen
noussut seisomaan ja syöksynyt vähän syrjään siitä paikasta, jossa hän
ja jättiläinen olivat; hän oli kiitänyt tiheässä kasvavien puiden
välitse niin notkeasti ja voimakkaasti, että se näytti hänen teokseen
uskomattomalta. Siellä hän oli parkaissut ytimiä vihlovasti ja
jättiläinen oli liikahtanut puun luota harpaten pari askelta sivulle,
niin että, jos joku olisi niityltä kuullut huudon ja katsonut ylös,
olisi puun vierusta ollut tyhjänä. Mutta silloin oli tuo
katajaseppeleellä koristettu nainen taas tullut näkyviin.
"Hän oli tuolla", oli nainen sanonut, "nuoli oli jo jousella... Mutta
hän pakeni ... hetki ei ole vielä tullut ... odota, odota ... se tulee
kerran vielä..."
Ja näin sanoen hän oli käynyt entiselle paikalleen ja jättiläinen oli
asettainut puun viereen yhtä liikkumattomaksi kuin ennenkin. Nähdessään
niityn tyhjänä hän kohotti katseensa ja silmäili laajaa näköpiiriä,
missä purje toisensa jälkeen viiletteli monilukuisten saarien välillä
olevia selkiä. Saarten metsiköissä alkoivat puiden lehvälatvat jo
vivahdella syysväreissään. Yht'äkkiä hänen silmänsä pysähtyi muutamaan
purjealukseen, joka leijui laineilla sitä rantaa kohti, jolla hän oli.
Se oli muita komeampi jahtialus ja sen purjeet erosivat muista
punaisten juovainsa puolesta.
Se läheni nopeaan viiltäen miellyttävästi laineita terävällä
keulallaan. Tuossa se kiersi lähimmän niemen, nyt se kiisi pitkin
rantaa aivan likeltä, niin että voi nähdä ja tuntea joka hengen
laivasta. Jättiläinen näkyikin sekä näkevän että tuntevan. Hän varjosti
silmiä kädellään ja tuijotti tuohon pieneen alukseen. Sen peräkannella
oli kaksi naista. Molemmilla oli sopulinnahkalla reunustetut tummat
viitat, mutta heidän kasvonsa olivat peittämättömät. Toisista kasvoista
näki vanhanpuolisen naisen, toiset olivat verrattoman kauniit, ja
kun tuuli jonkun kerran kohotti viittaa, näkyi sen alta komea
vaaleanpunainen puku.
Nuo molemmat naiset näkyivät puolestaan luoneen huomionsa tähän karuun
kallioon ja sen kärellä seisovaan isoon mieheen. Nuorempi viittasi
kädellään ja kohta laskettiin purjeet. Hänkin varjosti silmiä kädellään
ja näytti koettavan oikein tyystin tarkastella kalliolla seisovaa
miestä.
Samassa päästi jättiläisen jalkain juuressa istuva nainen
sydäntäsärkevän huudon. Äänettömin askelin oli muutamia aseellisia
miehiä hiipinyt vuoren kuvetta ylös. Heitä oli johtamassa pieni,
hinterä mies; hän osotti mitään pahaa aavistamatonta jättiläistä.
Miehet syöksähtivät esiin, ja juuri kun huuto kuului, tunsi jättiläinen
jäseniensä ympärillä lujat kahleet, jotka tiukkenivat, kuta enemmän hän
ponnisteli päästäkseen vihollisistaan erilleen. Myöskin hänen
rinnallaan olevalle naiselle näytti samaa kohtaloa aiotun, mutta hän
oli hyvissä ajoin huomannut vaaran, kavahti pystyyn ja hävisi metsän,
peittoon kallion toiselle puolen.
Jahdin kannella seisova komeapukuinen nainen näytti, tämän nähdessään
joutuvan epätoivoihinsa ja kalliolla olevat miehet kuulivat selvään,
kuinka hän käski laivaväen nostamaan purjeet ja laskemaan rantaa kohti.
Tuskin oli tämä käsky pantu toimeen ja tuskin oli vene päässyt rantaan,
kun hän jo heitti hartioiltaan turkissisusteisen viittansa ja riensi
maalle, innokkaasti kehottaen laivamiehiänsä ottamaan kiinni
väkivallantekijät.
Nämä riensivät käskyä täyttämään, mutta palasivat kohta ilmoittaen,
että miehet olivat hypänneet ratsaille ja ajaneet täyttä laukkaa
pakoon.
"Kymmenen kultarahaa sille, joka minulle hankkii tiedon siitä, minne
vangittu on viety!" huudahti silloin ylhäinen neiti luoden silmänsä
ympärillä oleviin miehiin.
Nämä seisoivat epäröiden, mutta sitten astui muuan nuori, reipas mies
esiin.
"Minä tahdon koettaa", sanoi hän, "mutta antakaa minulle rahaa, sillä
ainoastaan hyvällä hevosella voin mahdollisesti saavuttaa miehet."
"Kas tässä, Rasmus!" sanoi neiti innoissaan ja ojensi miehelle
rahakukkaron. "Joudu, joudu, ja Jumalan äiti olkoon apunasi."
* * * * *
Seuraavana päivänä, lokakuun 8 p:nä 1435, saapui vihdoin Eerikki
kuningas. Hän loi tutkivan katseen kumartelevaan herrajoukkoon, mutta
tämä katse ei ollut ankara, jos ei lempeäkään. Hän puhutteli muutamia
tanskalaisia ja norjalaisia herroja, samoin myöskin vanhaa Krister
herraa, jonka seikan tämän puoluelaiset selittivät merkitsevän suurta
menestystä. Mutta hän nousi kohta ratsaille ja ajoi Tukholmaan, jossa
kokous viivyttelemättä avattiin Klaaran luostarissa.
Täällä ryhdyttiin kuitenkin vaan alustaviin toimiin. Pyhänhengentalossa
samannimisellä saarella pidettiin ensimmäinen yleinen istunto
kuninkaan läsnä ollessa. Täällä annettiin kuninkaalle rahvaan
kirjallisesti laaditut valitukset, kirjelmä, joka yksinkertaisin ja
kaunistelemattomin sanoin kuvaa koko sen kurjuuden, jossa Ruotsin
talonpoika vuosikausia oli huokaillut. Emme tahdo väsyttää lukijaa
tässä toistamalla näitä valituksia, vaikka jo ne yksinään mitä
selvimmin kuvaavatkin tätä aikaa.[24] Keskustelut kuninkaan kanssa,
joka tietysti vastenmielisesti otti nämä valitukset korviinsa, kävivät
sitä vaikeammiksi kuta vastahakoisemmin kuningas myöntyi. Mutta
Engelbrektin liikkeelle paneman voiman paino oli siksi suuri, hänen
tekonsa totuus siksi julkinen ja Ruotsin neuvostossa olevien kuninkaan
ystävien vaikutusvalta -- sillä ystäviä hänellä kyllä oli -- siksi
rajoitettu, ett'ei kuningas ajan pitkään olisi voinut toivoa
mielivaltaisen hallituksensa voimassa pysyvän taikka saattavansa sortaa
sitä vapautta, jonka Ruotsin laki tunnusti jokaiselle ruotsalaiselle
miehelle, eikä vaan ylimyksille.
Kahdeksan päivää kestäneiden keskustelujen tuloksena oli, että Eerikki
kuningas sai pitää Ruotsin kruunun pääasiallisesti Halmstadissa
laadituilla ehdoilla. Hän sai neuvoston suostumuksella lahjoittaa
linnoja ja läänejä, mutta Tukholman, Nyköpingin ja Kalmarin linnat sai
hän antaa, kenelle tahtoi. Drotsi ja marski oli asetettava. Muutamat
yksityiskohdat, semmoiset kuin Gotlantia ja Engelbrektin valloittamaa
Hallantia sekä Örebron Engelbrektille lääniksi antamista koskevat,
jätettiin ratkaistaviksi erityiselle lautakunnalle, johon piti kuulua
12 miestä,[25] 4 kustakin valtakunnasta. Ruotsalaisista valittiin tähän
Skaran Sigge piispa, Turun piispa Maunu Tavast, herra Krister
Niilonpoika ja herra Hannu Kröpelin.
On helppo arvata mitä voimia lähinnä seuraavina päivinä muutamalta
taholta pantiin liikkeelle vaikuttamaan näihin 12 herraan.
Herrainpuolueella oli siinä kaksi omaa miestänsä, Sigge piispa ja
Krister herra. Turun piispaa siis pääasiallisesti ja herra Hannu
Kröpeliniä tarvitsi taivutella, ja koska viimemainittuunkin, niin
luultiin, saattoi luottaa, tämä kun oli kuninkaan uskollisin virkamies,
niin voitiin heidän mielestään jo edeltäkäsin olla jokseenkin varmat
asian päättymisestä. Niinpä herra Pentti Steninpoika osottikin mitä
vilpittömintä ihastusta, kun nämä miehet oli valittu. Hän ei olisi
voinut valita paremmin, vaikka olisi yksinään saanut ratkaista asian.
Hän piti jo itseään Örebron linnan haltijana ja hän odotti ikävällä
sitä päivää, jona noiden kahdentoista oli määrä panna päätöksensä
paperille.
Tämän kokouksen edellisinä päivinä pidettiin toinen herrainkokous
noiden kahden tärkeän viran, drotsin- ja marskinviran, täyttämistä
varten. Kuningas jätti ruotsalaisten herrain tehtäväksi panna kolme
miestä ehdolle. Arkkipiispa Olavi johti tämän kokouksen keskusteluja ja
ehdotti, että jokainen salaisesti sanoisi hänelle, ketä tahtoi
äänestää, ja hän sitten ilmoittaisi kuninkaalle, kutka olivat saaneet
useimmat äänet. Herroista oli tämä menettelytapa hyvä ja he hyväksyivät
täydellisesti tuon viekkaan papin tarkoituksen, "että siten päästäisiin
riidatta asiasta." Tämänkään asian päättymisestä ei Pentti herra eikä
myöskään koko se puolue, johon hän kuului, ollut erittäin levoton.
Lokakuun 18 p:nä kokoutuivat nuo kaksitoista. Samana päivänä
iltapäivällä oli herra Pentti Steninpoika juuri lähtemässä linnaan
kuninkaan puheille, kun ovi aukeni ja Kirjuri-Martti astui sisään. Tuo
hinterä mies oli hyvin kiireissään ja hänellä näytti olevan jotakin
sangen tärkeätä kerrottavaa.
"Kiittäkää onneanne, Pentti herra", alkoi hän, "nyt olette sitä
lähempänä kuin koskaan!"
"Tunnetko siis, miten vaali on päättynyt ... tai ovatko herrat jo
päättäneet istuntonsa, tai oletko minulle voittanut linnan kauppias
Gellingkin talon sijasta?" kysyi ritari tarkastaen Marttia kiireestä
kantapäähän.
"En mitään näistä!" vastasi tämä, "mutta jotakin yhtä hyvää, ehkä
parempaakin... Cecilia neiti haluaa puhua kanssanne, Pentti herra ...
hänellä on teiltä jotakin pyydettävää ja te voitte vaatia minkä palkan
tahdotte ... hänen lähettinsä on käynyt täällä kahdesti ja koettanut
sekoittaa minua kysymyksillään, mutta petettävä petti pettäjänsä ...
hän meni yhtä viisaana takaisin, mutta minä olen saanut tietooni yhtä
ja toista..."
"Mutta sinä et tiedä, mitä arvoisa neiti minusta tahtoo?"
"Hän on jollakin tavoin saanut tietoa vangistanne...!"
"Minun vangistani..."
"Suokaa anteeksi, jalo herra... Tiedättehän varsin hyvin ketä tarkoitan
ja ettehän voi kieltää, että hänen vapaanaolemisestaan on yhtä paljon
teille vahinkoa kuin minulle kiusaa."
"Sinun asioihisi ei Göksholman Pentti Steninpoika puutu", pauhasi
ritari synkän näköisenä.
"No niin ... sitten saa mies vapautensa takaisin muutaman hetkisen
kuluttua, minun kostoni on oppinut malttamaan, minä voin odottaa ...
luulinpa sentään teidän tunnustavan vaivani ja toimellisuuteni
palveluksessanne..."
"Kas niin, kas niin, Martti ... sinä olet taas oikeassa. Mies täytyy
tehdä vahingottomaksi ... ja tästäkö Cecilia neiti aikoo minulta
kysellä?"
"Niin ... ja voitte kernaasti luvata kaikki mitä hän pyytää ... te
voitte auttaa häntä pakenemaan ... sitten voimme laittaa niin, ett'ei
hän pääse pitemmälle kuin toisesta vankilasta toiseen... Jos nyt
noudatatte neuvoani, niin suostutte hetkisen puhelemaan arvoisan neidin
kanssa, ennen kuin menette kuninkaan puheille."
"Ja missä hän on tavattavissa?"
"Ludbert Roggen talossa ... tiedättehän missä se on?"
Ritari nyökäytti päätänsä ja Martti auttoi lyhyen, runsaasti kirjaillun
levätin hänen hartioilleen. Pentti herra asui tämän pitkällisen
kokouksen aikana niin kuin useimmat muutkin herrat, sekä kotimaiset
että ulkomaiset, ulkopuolella varsinaista kaupunkia ja oli majoittunut
muutamaan rakennukseen aivan lähelle Klaaran luostaria.
Reippain askelin ja pää pystyssä astui hän Norrbrolle ja halki
kaupungin sekä saapui tuskin puoli tuntia äsken kerrotun keskustelun
jälkeen Ludbert Roggen talon edustalle. Portailla seisoi tuo
tummaverinen herra Jöns Pentinpoika (Oxenstjerna).
"Te aiotte kuninkaan puheille?" kysyi Pentti ritari.
"Niin kuin tekin", vastasi pappi. "Vaikka tämä tie ei liene teille
suorin!"
"Minä haen Ludbert Roggea!"
Herra Jöns Pentinpoika nyökäytti päätänsä ja astui alas portailta,
joille Pentti ritari nousi. Tämä ei ollut kulkenut montakaan askelta
tammiselta ovelta sisään päin, ennen kuin hän kohtasi nuoren
palvelustytön. Tämä vei hänet isoon saliin, jossa hän joutui silmäkkäin
Cecilia neidin kanssa.
"Te olette halunnut puhella kanssani, arvoisa neiti", alkoi ritari,
mutta hänet keskeytti Cecilia, joka surullisesti hymyillen pyysi häntä
istumaan.
"Te olette kunniallinen ja uskollinen ritari, Pentti herra", sanoi hän,
"sen tähden tahdon puhua suoraan ja verukkeitta kanssanne. Te voitte
hankkia minulle suuren onnen ... kenties voinen minäkin olla teille
joksikin hyödyksi ... tahdotteko antaa lahjan lahjasta, ritari?"
Pentti herra kumarsi kohteliaasti ja hymyili niin kuin ritareilla on
tapana, silloin kuin he tahtovat osottaa avuliaisuuttaan.
"Teillä on hallussanne mies, joka on minulle kallisarvoisempi kuin voin
sanoakkaan", jatkoi Cecilia, "teidän annettavallanne lahjalla on
yhteyttä tämän miehen kanssa."
"Verukkeitta ette nyt puhu", vastasi ritari hymyillen.
"Kuitenkin kyllin selvästi voidaksenne ymmärtää, kenestä puhun ... minä
tiedän sen miehen, joka vangittiin Jungfruhamnissa päivää ennen
kuninkaan tuloa, olevan teidän vallassanne."
"Minun vallassani... Te erehdytte suuresti, Cecilia neiti! Se mies
istuu täällä kuninkaan linnan tornissa..."
Cecilian katse vaihtoi ilmettä tämän vastauksen johdosta ja kävi
tuimaksi ja teräväksi.
"Tiedättekö sen varmaan, Pentti ritari?"
"Aivan varmaan", vastasi tämä, "sillä yksi miehiäni oli sattumalta
saapuvilla, kun mies vangittiin."
"Silloinpa voinee paljon tapahtua Tukholman linnassa linnanherran
tietämättä?" kysyi Cecilia.
"Vanki jätettiin linnanvoudin huostaan ... luultavasti hän ei vielä
tässä herrainkokouksen hälinässä ole ennättänyt ilmoittaa tätä
asiaa..."
"Jos asianlaita on sellainen kuin sanotte, jalo ritari, olen
turhanpäiten aikaanne hukannut ... minä tahdon sitten vaan pyytää
teitä", jatkoi hän vienosti hymyillen, "puhumaan puolestani
linnanvoudille, että saisin puhutella vankia."
"Linnanvoudille en minä mitään voine", vastasi ritari hymyillen.
"Te pidätte siis itseänne huonompana kuin olettekaan, Pentti herra ...
mutta valtakunnan marski..."
"Valtakunnan marskiko?" toisti ritari sävähtäen punaiseksi ja mieli
kovin kiihkeänä.
"Drotsilla tai marskilla on, luullakseni, oikeus määräillä kuninkaan
eli valtakunnan linnassa."
"On kyllä, mutta Ruotsin valtakunnalla ei ole vielä drotsia eikä
marskia..."
"Mutta huomenna nimitetään sekä toinen että toinen... Minua haluttaisi
nähdä, miltä te näyttäisitte valtakunnan marskina ... ettehän te,
luullakseni, pane vastaan?"
"Te laskette leikkiä tärkeistä asioista, arvoisa neiti!"
"En, ankara ritari, se on täyttä totta ... se on vastalahjani, jos saan
tahtoni täytetyksi vankiinne nähden ... suokaa anteeksi, tornissa
olevaan vankiin nähden tahdoin sanoa. Vai ettekö ehkä tahdo ottaa
vastaan tuota vastalahjaa minulta..."
"Kauniimpi käsi kuin teidän ei voi antaa kuninkaallista virkaa!"
"No hyvä, niinpä saatte nyt suorittaa näytteenne tässä silmäini
edessä."
Cecilia soitti pöydällä olevaa hopeakelloa ja heti sen jälkeen tuli
kunnioittavasti kumarteleva palvelija.
"Lähetä sana linnaan ja sanota linnanvoudille, että täällä on ritari,
joka heti tahtoo puhutella häntä."
"Linnanvouti on täällä", ilmoitti palvelija, "hän tuli juuri äsken..."
"... Tuon kunnon Ludbert Roggen luokse", kiiruhti Cecilia
keskeyttämään, "sitä parempi, käske hänen sitten tulla tänne!"
Palvelija meni ja linnanvouti tuli kohta sen jälkeen. Se oli harteikas
mies, jonka kasvoista ilmeni sekä raakuutta että viekkautta. Hän
kumarsi Cecilialle, mutta iski samalla salaisesti silmää ritarille.
Cecilia antoi kädellään tälle merkin, että hänen nyt oli puhuttava.
"Teillä on tornissa vanki, vouti", alkoi tämä, "vanki, jota ette vielä
ole ilmoittanut herra Hannu Kröpelinille!"
Vouti siristi pieniä silmiänsä ja hänen suunsa vetäytyi viisastelevaan
hymyyn.
"Arvoisa neiti haluaa puhella vangin kanssa..."
"Viisi vankia istuu Kärnan tornin alla", murisi vouti, "ja vaikeaksi
käynee arvoisalle neidille käydä kaikkien luona..."
"Se ei ole tarkoituskaan ... kenen otit viimeksi vastaan?"
"Jättiläisen."
"Kuninkaan tulon edellisenä päivänä", puuttui Cecilia puheeseen.
"Niin, sen päivän ja P. Dionysiuksen[26] välisenä yönä", todisti vouti,
"hän ei ole torniin jouduttuaan virkkanut sanaakaan, niin ett'ei
puhelusta paljoa tulle, jos tätä vankia haette, arvoisa neiti."
"Sinä vastaat hengelläsi vangista, vouti", sanoi Cecilia vapisevin
äänin ja säkenöivin katsein, "jos häntä mikään paha kohtaa, voit lukea
viimeisen rukouksesi!" Hän kääntyi sen jälkeen ritariin ja lisäsi,
"vakuuttakaa sanani tosiksi, Pentti ritari, minä pidän sitä sangen
tärkeänä...!"
"Minä noudatan ilomielin tahtoanne", vastasi ritari, "ja yhdyn teidän
sanoihinne. Jos suosioni on teistä minkään arvoinen, vouti, niin
noudattakaa arvoisan neidin käskyä."
Vouti keikautti päätänsä, mutta vilkui salaa ritariin kääntyessään
menemään.
"Odota minua täällä eteisessä, minä aion itse nyt heti käydä katsomassa
vankia", sanoi tällöin Cecilia, joka näytti kiihtyvän kiihtymistään,
kuta pitemmälle keskustelu jatkui. Hän lisäsi sen jälkeen Pentti
herraan kääntyen, sitten kuin vouti oli lähtenyt huoneesta, "teille,
arvoisa ritari, toivon menestystä kuninkaan luona käynnistänne, kun nyt
aiotte sinne mennä ... ja uskokaa varmasti, että marskinarvonne ja
vangin vapaus ovat yhtä läheisiä kuin päivä ja aurinko..."
"Vapaus ... vangin vapaus, kuinka on minun selitettävä sananne...? Hän
on henkipatto, julkinen murhaaja, kuinka voi Pentti Steninpojalla olla
mitään yhteyttä hänen kanssansa. Hänet saa kostamatta tappaa, missä
vaan tapaa, ... että hän nyt on vankina eikä kuollut, tulee vaan siitä,
että minun palvelijani oli voudin väen mukana, silloin kun hänet
otettiin kiinni."
"Selitelkää vaan tätä asiaa miten parhaiten taidatte, Pentti ritari",
jatkoi Cecilia kuningattaren tapaisin katsein ja liikkein, "mutta
vapaana ja vahingotonna tulee miehen tänä yönä päästä Tukholman
linnasta, muutoin ei teistä koskaan tule Ruotsin valtakunnan marskia!"
"Sitä mitä nyt puhutte, arvoisa neiti, ei ole minulla valta tehdä ...
kuningas voi armahtaa..."
"Niin, ja kuningas on armahtava ... mutta teidän tulee se ilmoittaa
vangille ja päästää hänet vapaaksi ja", jatkoi hän hetkisen
vaiettuansa, "se on tehtävä minun läsnä ollessani ... ei, ei ... teidän
ei tarvitse minulle mitään takailla ... te kuulette sanani, omassa
vallassanne on joko myöntyä tai olla myöntymättä. Ennen puoliyötä tulee
vangin olla vapaana, taikka jää marskinvirkanne vaan pelkäksi
unelmaksi. Sanokaa pian, kumman tahdotte!"
Tuo kaunis nainen oli kovin kuohuissaan, mutta koko hänen olennostaan
ilmeni sellaista ylevyyttä ja majesteetillisuutta, että ritari tuskin
voi sietää hänen katsettansa. Hän viivytteli hetkisen vastaustaan,
mutta sitten hän sanoi:
"Minä antaun käskettäväksenne, arvoisa neiti!"
"No hyvä ... olkaa sitten vastassani vankilatornissa, kun kello lyöpi
yksitoista pääkirkon tornissa."
Ritari läksi. Niin pian kuin hän oli sulkenut oven, tuli muutamasta
viereisestä huoneesta Eerikki kuningas.
"Kautta kasvatusäitini sielun, Cecilia", sanoi hän, "sinä sovit
paremmin näiden ruotsalaisten ritarien kuninkaaksi kuin minä!"
"Ei kaikkia ruotsalaisia ritareja ole tämän mukaan arvosteltava, herra
kuningas", vastasi Cecilia.
"Mutta monta hänen vertaistaan löytyy ... kuulkaapa, herra Eerikki
Krummedik", hän kääntyi tällöin viereiseen huoneeseen päin, "kuulkaapa
ja luetelkaa, keitä teillä on Krister herran luettelossa..."
Vanha Eerikki Krummedik astui tällöin huoneeseen.
"Pentti ritari on yksi, sen tiedän, mutta teillä on täysi tusina ...
tuo vanha kettu on saanut heidät tuumiinsa tuon Borganäsin italialaisen
avulla, Jumala armahtakoon sitä koiraa ... eikö asian laita ollut niin,
Eerikki herra, mikä oli tuon miehen nimi?"
"Juhani Wale, armollinen herra!"
"Ja nyt on tuo syntisraiska ruvennut harmajaveljeksi ja on henkeänsä
haukkomassa Brita sisaren luona Klaaran luostarissa, niin, niin,
kaikessa salaisuudessa tietysti. Ha-ha-ha, te jalot herrat, te olette
keittäneet keitoksen, mutta itse saatte sitä särpiäkkin. Olette
oikeassa, Eerikki herra, he tahtovat itse hallita, siinä koko juttu,
mutta minä olen näyttävä heille, ett'en minä ole heille mikään Maunu
Eerikinpoika! Jollen häpeäisi koko maailman kuninkaita ja ruhtinaita ja
ritaristoja, niin kernaasti yhtyisin noihin talonpoikiin ja
Engelbrektiin!... Kautta Vapahtajan viiden haavan, luulenpa, ett'ei
noiden herrain hallitsemisesta suuriakaan sukeutuisi! Vai mitä
arvelette, Eerikki herra?"
"Minusta näytätte menevän liikoihin, herra kuningas", vastasi tuo
varovainen vanha herra, "raajarikkoisesta palvelijasta ei teillä toki
ole suurtakaan iloa ja raajarikkoinen on se yhteiskuntaruumis, jossa ei
ole herrasväkeä. Valtamiehet ovat yhteiskunnan silmä, korva ja suu ...
ilman niitä on yhteiskunta mykkä. Sen tähden olkoot he olemassa ison
rakennuksen harjana, mutta he eivät saa kiistellä kuninkaan kanssa
valtikasta ... Engelbrektin ja ruotsalaisten talonpoikain mieleisestä
kuninkaasta, -- hänestä tulisi ruotsalainen kuningas, epäilemättä
voimakas ja mahtava kuningas, sillä rahvaan valta on nyt tässä maassa
herrain valtaa mahtavampi, mutta hänestä ei tulisi unioonikuningasta,
jommoista kuningatarvainaja Margareta Valdemarintytär, Jumala hänen
sieluansa armahtakoon, tahtoi..."
"Jompikumpi on kuitenkin valittava, Eerikki herra", keskeytti kuningas,
"ja minä olen mieluummin mahtavana rahvaan johtajana kuin saamattomana
kaluna herrain käsissä!"
"Olette oikeassa, herra kuningas, jompikumpi on valittava ja teidän on
valittava herrat, mutta niiden on joutuminen välikappaleeksi teidän
käsiinne eikä päinvastoin..."
"Ja kuinka aiotte sen saada aikaan?"
"Divide et impera on vanha hyvä ohje, armollinen herra ... tehkää
heidät erimielisiksi keskenään, sitten on valta teidän."
"Mutta jos he nyt saavat drotsin ja marskin, niin saattaa käydä niin
kuin Maunu Eerikinpojan ja Albrektin aikoina..."
"Ei, armollinen herra!"
"Ja minkä tähden ei?"
"Sen tähden että silloin oli toinen puolue kuningasta vastaan toinen
hänen puolellaan; nyt on myöskin kaksi puoluetta, mutta riidassa
keskenään ... toisesta saatte drotsin, toisesta marskin. Saatte nähdä,
että ne nimet, jotka arkkipiispa Olavi tänään teille mainitsee,
kuuluvat joko Krister Niilonpojan puolueeseen taikka hänen
vastapuolueeseensa..."
"Siinäpä se on! Silloinhan he pääsevät tahtonsa perille ja käyvät
vaikeammiksi hallita kuin koskaan ennen. Krister herra ja herra Pentti
Steninpoika, nuo nimet on Sigge piispa niin usein korviini kuiskannut,
että olen jo niihin kyllästynyt..."
"Jompikumpi heistä tuleekin teidän nimittää jompaankumpaan virkaan ...
sepä ei käyne kovin vaikeaksi; pääsipä kumpi puolue hyvänsä voitolle
tämänpäiväisessä vaalissa, niin on teidän hyljättävä sen tekemä
ehdotus..."
"Oletteko järjiltänne, Eerikki Krummedik?"
"Kuunnelkaa minua loppuun asti, armollinen herra... Teidän tulee
samalla itse ehdotella kolme muuta ja sallia heidän itsensä valita yksi
niistä, siihen kaikki mielellään suostuvat ... mutta teidän on silloin
ehdotettava ainoastaan vastapuolueen miehiä. Yksi tämän puolueen miehiä
tulee silloin drotsiksi. Sitten voitte pitää aivan varmana, armollinen
herra, että joku toisen puolueen miehistä kernaasti hyväksytään
marskiksi, vaikka itse hänet nimitättekin ensimmäisistä hylkäämistänne
ehdokkaista!"
Kuningas harkitsi hetkisen tuon vanhan viekkaan herran sanoja. Sen
jälkeen hän äkkiä pyörähti toisella jalallaan ja löi kätensä yhteen.
"Te olette ollut ahkera ja tarkkaavainen oppilas kasvatusäitivainajani
koulussa, Eerikki herra ... ha-ha-ha, tahtonne saatte täytetyksi ... ja
sinä, Cecilia, saat nimittää toisen...! Mutta nyt on jo aika saada
tietää miten on ratkaistu kysymys Engelbrektin linnanläänistä ja
millainen on tulos herrain vaalista."
Näin sanoen kuningas poistui ja vanha herra Eerikki Krummedik seurasi
häntä.