Harmajamunkit.
Seuraavana aamuna kokoonnuttiin taas ruokahuoneeseen. Tuomas piispa
tuli viimeiseksi ja tullessaan hänellä oli paperi kädessä.
"Heureeka!"[18] sanoi hän ja hänen kasvonsa loistivat innostuksesta.
"Olen usein itseltäni kysynyt, mikä on ollut syynä siihen, että kaunis,
ihana isänmaamme on huokaillut ja ollut tuskissaan kuin ruusulehto
syysmyrskyn karistellessa kukkaisia ja lehtiä kankaalle... Te olette
auttanut minua arvoitusta selittämään, Engelbrekt, ja sen tähden tulee
teidän ensiksi lukea se."
Näin sanoen ojensi piispa paperin Engelbrektille ja lisäsi:
"Tänä aamuna valtasi minut hengeninnostus ja minä näin selvemmin kuin
koskaan ennen, mitä meiltä on puuttunut... Lukekaa, lukekaa,
Engelbrekt, teissä on miestä miekka kädessä vastaamaan siitä, mitä
vanha piispa on kirjoittanut."
Engelbrekt luki ja sanat tuntuivat olevan kirjoitetut erittäin hänelle.
Hänet hurmasikin kokonaan niiden syvä, voisipa melkein sanoa pyhä
merkitys. Se oli tuo tunnettu laulu "vapaudesta." Kun Engelbrekt luki
viimeisiä säkeitä, värähteli hänen äänensä mielenliikutuksesta.
Valkama voiton on vapaus;
Nimessä sen jo on takaus,
Kelle vaan tämä kallis on.
Valkama myrskyssä turvan tarjoo,
Vapaus rikkaan ja köyhänkin varjoo;
Siksipä kallis on vapaus.
Monta kaunista ja pontevaa sanaa puhui Tuomas piispa sitä paitsi tuona
aamuna ja mieliala sai iloisen juhlallisuuden luonteen, kun jokainen
ajatteli Herran armoa, joka oli auttanut Ruotsin kansan niin suuresta
hädästä ja niin suuresta kurjuudesta.
Vajaan tunnin kuluttua siitä ratsasti Herraan Berman Erkin seuraamana
ulos Örebron linnasta ja kohta sen jälkeen läksi myöskin Hannu kreivi
miehineen. Hän ratsasti samalle suunnalle kuin Hermankin, mutta kulki
hitaammin ja aikoi suoraa päätä Tukholmaan.
Herman ja Erkki ratsastivat verkalleen. Juuri päästessään kaupungista
ja joutuessaan maantielle kiintyi heidän huomionsa muutamaan mieheen,
jonka pitkä ja kookas vartalo heti pisti silmään. Hän oli rihkamasaksan
puvussa ja kantoi vaatekääryä olallaan. Herman katsahti häneen vaan
sivumennen, mutta Erkki piti tarkkaan silmällä kaikkia hänen
liikkeitään ja jäi sitä tehdessään vähän matkaa isännästään jälelle.
Mies ei näyttänyt huomaavan, että häntä tarkastettiin, vaan jatkoi
tyynesti kulkuansa jotakin laulunpätkää hyräillen ja hävisi muutamaan
kaupungin ulkoreunassa sijaitsevaan pieneen taloon.
Erkki kannusti samalla hevostansa ja oli kohta Hermanin rinnalla. Aamu
oli kaunis ja vilvoittava tuuli puhalsi hiljakseen metsän lävitse ja
pitkin suurta tasankoa. Erkki oli erinomaisen hyvällä tuulella ja
kysäsi vähän väliä jos jotakin, mutta sai lyhyitä vastauksia tai ei
saanut ollenkaan. Siitä hän ei kuitenkaan näyttänyt olevan
millänsäkään. Hänen leveä suunsa vetäytyi veitikkamaiseen hymyyn ja hän
alkoi laulaa lempilauluansa Elisifistä, jonka Bernhard pitkä ryösti
Risebergan luostarista.
Kun ei tämäkään näyttänyt herättävän hänen isäntäänsä, niistä
unelmista, joiden vallassa hän oli, alkoi Erkki, joka nyt näkyi saaneen
päähänsä huvittaa isäntäänsä, tahtoipa tämä tai oli tahtomatta, puhella
itsekseen.
"Se nyt on varma", sanoi hän ja näpsähytti hevostansa notkealla
pajunoksalla, jonka oli tiepuolesta siepannut, "se nyt on varma, että
jossakin tässä maailmassa tytön täytyy olla, ja jospa vaan tietäisin
missä, niin kylläpä sitten näyttäisimme, että hänet saisimme ...
nii-in, tuo ankara Bernhard herra oli kyllä samaa maata kuin kaikki nuo
ulkomaalaiset, mutta hän sai kuitenkin tahtonsa perille ja perille se
täytyy minunkin saada, niin totta kuin nimesi on Lakka!" jolloin hän
taas näpsähytti vitsallaan.
Herman katsoi kummastellen nuorukaiseen ja tämä hymyili hänelle niin
veitikkamaisesti.
"Nii-in, sen sanon minä, niin totta kuin nimeni on Erkki Laurinpoika!"
"Kenestä ja mistä puhut, Erkki?"
"Hm ... sepä kysymys. Ritarismiehestä, joka rakastaa erästä arvoisaa
neitiä", sanoi hän, "ja joka on hänet saava, vaikka kuinkakin pimeältä
näyttäisi."
"Niinpä luvannet tällä kertaa enemmän kuin kykenet täyttämään, Erkki!"
"Niinkö luulet, Herman! Arvelinpa vaan, että kun arvoisalla neidillä ja
ritarilla asiat ovat selvillä, niin ei pitäisi paljoa puuttua. Jos nyt
olisi asianlaita sellainen, että sinä rakastaisit Agnes neitiä,
kreivintytärtä, niin kuin tiedän hänen rakastavan sinua, niin en voi
käsittää, miks'et ottaisi häntä vaimoksesi, Engelbrektille ja meille
kaikille suureksi mielihyväksi."
"Moiset asiat eivät niin helposti selviä, kuin luulet", vastasi Herman
puolittain hymyillen. Erkki vastasi siihen laulamalla säkeen toisesta
kansanlaulusta, jossa kerrotaan, kuinka herra Sune Folkesson otti
Sverker kuninkaan tyttären Vretan luostarista.
"Sanoi Sune Folkesson
Knuutti veljellensä!
Vapaaks' Vretan luostarista
Elin hankkikaamme!
Nyt kumpujen kätköss' on urhot."
"Elina neiti", lisäsi hän, "oli sentään kuninkaantytär ja kaikki kävi
hyvin... Agnes neiti on vaan kreivintytär -- ja haluttaisipa minua
nähdä, eikö tuo ankara kreivi myöntyisi, kun asiaa ei kävisi
peruuttaminen. Muuta ei mielestäni näin ollen tarvita, kuin tieto
siitä, missä hän nyt on, tuo arvoisa neiti. Sitten minä ennemmin
antaisin henkeni, kuin sallisin kahden ihmisen suruun kuolla. Niin, sen
minä sanon, ja koska kerran sinä olet totuttanut minut palvelemaan
itseäsi, Herman, niin sanon minä: tuhat kertaa ennen tahdon kuolla,
kuin sallia moisen käyvän päinsä."
"Voitaisiinhan kaikki tämä kenties saada autetuksi ja voisihan onni
käydä myötäisemmäksi minulle kuin isälleni, mutta vaikkapa arvoisa
neiti ratsastaisikin tässä rinnallani, niin veisin hänet, sen sanon
sinulle, Erkki, suoraa tietä isänsä luokse! Hannu kreiville olen
lupaukseni antanut ja Herman Berman pysyy sanassaan, niin kauvan kuin
hänen sydämensä sykkii ja hän itse teoistansa vastaa. Puheesi on sen
tähden hyödytöntä, Erkki. Käyköön sitten miten tahansa, mutta omani ja
arvoisan neidin kohtalo ovat Jumalan käsissä."
He olivat nyt ehtineet melkein Ringkarlebyn kirkon kohdalle ja Erkki
näytti tuumivan, mitä hän viimeiseen väitteeseen vastaisi, kun sekä
hänen että Hermanin huomio kiintyi muutamaan ratsumieheen, joka
täyttä laukkaa läheni heitä. He kääntyivät ja näkivät pitkän,
kaunisvartaloisen rihkamakauppiaan, joka istui paremmin ja varmemmin
satulassa kuin sellaisesta olisi luullut. Herman pidätti hevostansa
odotellakseen tuota kiireellistä ratsumiestä, mutta tämä oli tuskin
huomannut nämä molemmat miehet, ennen kuin hän poikkesi oikealle
Ringkarlebyhyn päin, missä ratsastie kulki Hjalmarin pohjoispuolitse ja
lähempänä rantaa, kuin se, joka vei Arbogaan, jolle suunnalle Herman
oli menossa.
Samoin kuin Herman pidätti Erkkikin hevostansa, mutta kun hän oikein
oli saanut rihkamasaksan näkyviinsä ja huomannut tämän puikahtavan
syrjätielle, painoi hän kannukset hevosensa kylkiin ja oli seuraavassa
silmänräpäyksessä näkymättömissä. Herman huusi hänen jälkeensä, mutta
ei saanut vastausta; ainoastaan nelistävien hevosien etenevä
kavionkopina kuului hänen korviinsa.
Illalla heinäkuun 27 päivänä, joka vuonna 1435 sattui tiistaipäivälle,
ratsasti Herman Berman Brunkebergin-harjulla, jota pitkin tie kulki
Norrbrohon ja Tukholmaan. Hän tuli Upsalasta etsittyään siellä turhaan
arkkipiispa Olavia, joka jo oli matkustanut Tukholmaan ja jonka
tiistaina piti olla tavattavissa P. Klaaran luostarissa,[19] missä
hänellä oli joku asia ratkaistavana päänunnan, sisar Birgitta
Maununtyttären kanssa. Herman oli ennättänyt niille paikoin, jossa
nykyinen Kungsbacken on. Oikealla kädellä oli suo, joka vähitellen
kohosi sitä ylänköä kohti, jolle luostarirakennukset oli rakennettu.
Näiden valkeat seinät ja lyijypeitteiset katot ja tornit kohosivat
pohjoispuolella olevan metsikön keskestä. Vasemmalla kädellä hänestä
oli korkea metsä, mutta siellä täällä oli taloja, erittäinkin luostarin
puolella, jolle suuri osa tätä maata kuului. Joukko puutarhoja tai
kartanomaita oli täältä vuokrattu Tukholman porvareille taikka
aatelismiehille. Useimmat sinne rakennetut talot olivat olleet
vuokraajien omia, mutta olivat heidän kuoltuansa joutuneet luostarille
laillisten välikirjain mukaan, jotka vielä ovat tallella. Koska
luostarin omistamia maatiloja ja kartanoita sekä täällä lähimmässä
ympäristössä että myöskin laajalla ympäri valtakuntaa oli sangen
paljon, oli toimitsijan tehtävä sekä laajaperäinen että vaikea.
P. Klaaran luostari oli Ruotsin rikkaimpia ja kuului siihen
luostarikuntaan, jota valtio etupäässä kannatti, nimittäin
Fransiskaanien luostarikuntaan. Sellainen luostarikunta oli myöskin
Dominikaanien luostaristo ja molemmat tulee erottaa vanhemmista
maalaisluostareista, jotka parhaastansa kuuluivat Benediktiiniläisille
ja Cistersiläisille eli Bernhardilaisille. Täällä Tukholmassa oli
Fransiskaaneilla kaksi luostaria, veljesluostari nykyisellä
Riddarholmalla ja sisarluostari Norrmalmilla. Pukunsa mukaan sanottiin
Fransiskaaneja tavallisesti "harmajaveljiksi" eli "harmajamunkeiksi",
josta nimestä vielä tänäkin päivänä "Harmajaveljesten katu" on
muistona. Molempien näiden luostarien on kiittäminen kuningas Maunu
Latolukkoa synnystään ja suureksi osaksi myöskin rikkaudestaan. Mutta
rikkaudella oli ollut tavalliset vaikutuksensa näiden luostarikuntien
piirissä, niin kuin kaikkialla muuallakin, missä sitä ei käytetä
puhtaalla mielellä. Ylellisyys ja hekumallisuus rehottivat luostareissa
niin suuressa määrin, ett'ei monen ritarin asunto kyennyt niille
vertoja vetämään. Tosin kantoi harmajamunkki vieläkin säkkimäistä,
nuoralla vyötäisiltä köytettyä viittaansa eikä pitänyt arvoansa
alentavana säkki selässä kolkuttaa niin hyvin ritarin kuin
talonpojankin ovea, mutta luostarinmuurien sisällä katosi nöyryys ja
sijaan tuli nautinnon himo peittelemättömänä, vaatelijaana ja vaikeana
tyydyttää. Näköala selänteen harjalta, jolla Herman oli ajettuaan sen
verran eteenpäin, että vasemmalta puolelta näkyi P. Yrjänän nyt
uudelleen[20] rakennetun hospitaalin torninhuippu, hurmasi silmää mitä
viehättävimmin ja hän pysähtyi ehdottomasti hetkiseksi nauttimaan sen
kauneutta.
Silloin hän kuuli askelia sivultansa ja näki harmajamunkin, joka näytti
tulevan P. Yrjänän hospitaalista, kulkevan poikki tien luostarille
päin. Tässä ei ollut mitään ihmettelemistä, sillä olihan luostareilla,
koska ne kuuluivat samaan luostarikuntaan, paljon tekemistä toistensa
kanssa, eikä Herman luultavasti olisi tullutkaan munkkia sen enempää
ajatelleeksi, jollei hän kohta sen jälkeen olisi nähnyt vielä kahden
harmajamunkin suuntaavan kulkuansa alhaalla mäenrinteellä samanne päin,
jonne äskenmainittukin.
Hän käänsi nyt hevosensa ja läksi ratsastamaan mäkeä alas, mutta
huomasi silloin vieläkin yhden harmajaveljen, joka tuli mutkittelevaa
polkua pohjoisesta päin pitkin suon reunaa ja lähestyi luostarin
vieressä olevaa metsikköä. Tämä munkkien kokoontuminen synnytti hänessä
epäluuloa ja hän päätti, mikäli hänen vallassansa oli, vakoilla heitä,
kiittäen samalla onneansa, että arkkipiispa Olavi juuri nyt oli
luostarissa. Ja ett'ei tämä ole kutsunut munkkeja sinne, siitä hän oli
vallan varma, koska tiedettiin arkkipiispan vastahakoisesti sietävän
näitä ulkokullatulta veljeskunnan jäseniä.
Näitä ajatellessaan ja mitenkä hän viisaimmin järjestäisi
toimenpiteensä hän kuuli takaa päin nimeänsä mainittavan. Hän käänsihe
ympäri ja näki hämmästyksekseen Erkin tulevan juoksujalkaa. Hän oli jo
ruveta nuhtelemaan, mutta Erkki pani kätensä suulleen ja osotti
muutaman korkean puurakennuksen takana olevaan tiheään metsikköön päin.
Kainalossa hänellä oli mytty, joka näytti kääröllepannulta puvulta, ja
mitään vastausta Hermanilta odottamatta hän astui mainitulle
rakennukselle päin. Herman tuumi hetkisen, mutta sitten hän laskeutui
hevosensa selästä ja sitoi sen muutaman tuuhean puun juurelle sekä
läksi Erkin perästä.
Tämä oli pysähtynyt vähän matkan päähän rakennuksesta, muutamalle
paikalle, jossa tuuheat kuuset hänet kokonaan peittivät kaikkien
syrjäisten näkyvistä. Nähdessään Hermanin hän viittoi kiihkeästi
kädellään.
"Täällä on tärkeitä tekeillä", kuiskasi hän, "ja aika on kallista. Asia
koskee Engelbrektiä ja Ruotsin valtakuntaa ja sinua itseäsi ja
lemmittyäsi, Herman. Kaikki riippuu siitä, voittaako vai menettää
kuningas nyt kokouksessa. Saat tietää kaikki tuolla luostarissa.
Minulla on muassani kaapu ja tunnussana... Ei, ei, elä kysy mitään,
jollet sinä tahdo mennä, niin minä menen ... verkot täytyy tuntea
perinpohjin voidakseen perin pohjin ne ratkoa. Sitten kerron sinulle
kaikki. Rihkamakauppias ei ollut kukaan muu kuin pitkä Maunu.
Kirjuri-Martti on täällä... Luostariin kokoutuvat nyt valtakunnan
herrat ... tunnussana on: Fransiskus ja pyhä Klaara! -- Minä otan
Brandin ja vien sen Henrikki Kalusepälle."
Puhuessaan oli Erkki purkanut myttynsä ja heittänyt Hermanin hartioille
harmajamunkin viitan. Herman oli hetkisen epätietoinen siitä, mitä
hänen tässä oli tekeminen. Tuntui vastenmieliseltä valepuvussa ikään
kuin salaa luikahtaa vieraaseen taloon, mutta olihan kysymyksessä
vihollisia, Engelbrekt ja isänmaa, ja tämä sai hänet suostumaan.
Pienen kierroksen tehtyään hän pääsi suolle ja kulki sieltä polkua
myöten luostarille, johon hänet vastustelematta laskettiin. Hänen
onnekseen oli muuan harmajaveli laskettu sisälle juuri hänen edellänsä
ja hän meni samanne päin kuin tämä; muuten hän luultavasti olisi
ilmaissut itsensä sillä, ett'ei tiennyt tämän munkkikokouksen
kokouspaikkaa.
Munkki hävisi muutamaan eteläpuolella olevaan rakennukseen. Herman
pääsi myöskin helposti sisälle, mutta täällä oli hänen oppaansa päässyt
liian paljon edelle. Herman riensi pitkin pitkää käytävää, josta toisia
holvikäytäviä läksi sekä oikeaan että vasempaan, mutta munkkia ei
näkynyt eikä kuulunut. Kaikki ulospääsyt olivat myöskin suljetut eikä
yhtään ääntä kuulunut koko isossa rakennuksessa, niin että vieraaseen
apuun turvautumisen toivo näytti turhalta, vaikkapa hätä olisikin
pakottanut käyttämään apua ja kysymään tietä. Äänettömyys,
epätietoisuus ja levottomuus saivat vihdoin Hermanin uskaltamaan mitä
tahansa. Hän meni muutamaan syrjäkäytävään ja päätti kysyä.
Jo nosti hän kätensä kolkuttaakseen pientä ovea, kun hän kuuli toisen
oven takanansa avautuvan ja sulkeutuvan, mutta niin hiljaa, että se
tuntui pikemmin vastaukselta hänen hartaimpaan toivomukseensa kuin
todellisuudelta, koskapa ihmisen aistimet useinkin näyttävät valekuvia
siitä, mikä täyttää mielen. Herman käännähti ympäri.
Häntä kohti liikkui keveästi kuin haamu naisolento. Tämän vartalo oli
verhottu pitkällä harmaalla viitalla, mutta kasvot olivat paljaina.
Hermanin, tuon voimakkaan miehen, täytyi nojautua muuria vasten, --
niin valtaavan vaikutuksen teki näiden kasvojen näkeminen häneen. Hän
tahtoi juosta esiin, hän tahtoi puhua, mutta sekä jalka että kieli
olivat ikään kuin noidutut. Silmä vaan näki ja ikään kuin huumaantui
noiden hienojen mutta kalpeiden ja surullisten kasvojen kauniista
piirteistä.
Munkinviitta ja hyvin alas vedetty päähine estivät häntä itseä
tulemasta tunnetuksi. Tuo ihana ilmiö hävisi äkkiä kuin unelma. Se
nosti viittaan kiinnitetyn päähineen päähänsä ja pyörähti kulmasta
suureen käytävään, joka kulki halki koko rakennuksen. Melkein
kykenemättömänä enää hillitsemään itseänsä syöksähti Herman esiin,
mutta haamu katosi eräästä luostarin puutarhaan vievästä ovesta.
"Agnes!" kuiskasi Herman ja ojensi kätensä sitä paikkaa kohti, jossa
äsken tuo ihana näky oli näyttäytynyt.
Kannusten kilinä saattoi hänen taas malttamaan mielensä. Hän pani
käsivartensa ristiin ryntäillensä, ikään kuin hänelle yht'äkkiä olisi
juolahtanut mieleen joku tuuma, ja jäi niin seisomaan.
"Tänne päin, veli", kuuli hän silloin takaansa syrjäkäytävästä
sanottavan, "kannuksilla varustetulla munkilla on ainoastaan yksi tie
mitä kulkea, ja jos joku sisar on sinut lumonnut, niin lienee kai hän
löydettävissä huomenna yhtä hyvin kuin tänäkin päivänä."
Näin sanoen astui puhuja syrjäkäytävän päähän ja pysähtyi muutamalle
ovelle, jota hän kolkahutti kolmasti. Herman oli kääntynyt ympäri ja
seisoi aivan hänen takanansa. Kun ovi avattiin, menivät he yhdessä
kiviportaita myöten alas puutarhaan.
Eteläpuolella luostaria oli kaksi laajaa puutarhaa, jotka ulottuivat
aina Mälariin asti, joka tässä laajeni aavaksi seläksi Norrmalmin ja
nykyisen Kungsholman välille. Aivan rannalle oli rakennettu pienehkö
rakennus kivestä tuuheain puiden suojaan ja tätä kohti, aivan pitkin
harvinaisista puista tehdyn siimeksisen pensasaidan vierustaa kulki
harmajaveli, joka oli puhutellut Hermania ja jolla oli kannukset, niin
kuin hänelläkin, vaikka ne olivat kultaiset. Jouduttuaan pienelle
rakennukselle löi kannusjalkamunkki kolmasti oveen ja se avautui. Sen
jälkeen hän kuiskasi jotakin avaajan korvaan ja katosi rakennukseen.
Herman seisoi hetkisen epäröiden. Hän silmäili tuon tuostakin laajan
puutarhan kukkaisia ja pientaria ja joka hetki luuli hän saavansa nähdä
nunnan hiipivän pitkin pehmeätä nurmikkoa. Vihdoin hän keksikin taas
tuon ihanan naisen aivan rannalta ruusupensasten keskeltä istumassa pää
käden nojassa ja katselemassa Mälarin välkkyviä laineita. Päähinettä
oli hän sen verran kohottanut, että osa kasvoista näkyi. Herman ei
voinut kääntää silmiänsä hänestä. Hänet valtasi äkillinen väristys ja
hän astui askelen, ikään kuin rientääkseen rannalla haaveksivan luokse.
Mutta samassa hän malttoi mielensä. Hän painoi käden otsalleen ja kohta
sen jälkeen hän kääntyi verkalleen rakennusta kohti, johon harmajaveli
oli kadonnut ja jossa siis herrainkokouksen piti olla. Hän löi
vuorostaan kolmasti oveen ja se avautui. Eräs munkki kurkisti sieltä ja
kuiskasi:
"Fransiskus!"
"Pyhä Klaara!" kuiskasi Herman vastaan ja pääsi sisään.
Tuossa pienessä rakennuksessa oli yksi ainoa huone, joka näytti
isommalta kuin ulkoa katsoen saattoi luulla. Kattoa kannatti kuusi
muurattua pylvästä. Pitkin seiniä oli penkki, jolla istui pelkkiä
harmajamunkkeja, äänettömiä, juhlallisia miehiä, jotka Hermaniin
vaikuttivat kammottavasti. Ne olivat öisiä varjoja, jotka kylminä ja
synkkinä pimittivät auringonsäteen, mikä vielä värähteli hänen
sydämessään ihanan, ruusupensaan vieressä näkemänsä tytönpään
muotoisena.
Herman kävi istumaan oikealle ovesta, jossa vielä oli sijaa erään
pylvään takana olevalla penkillä. Tuskin hän oli istuutunut, ennen kuin
muuan harmajaveli astui keskelle huonetta ja näytti lukevan
läsnäolijat.
"Meitä on neljätoista", sanoi hän sen jälkeen ja ääni tiesi
vanhanpuoleista miestä, "kaksi on poissa, mutta me voimme kuitenkin
luottaa heihin. Alkakaamme siis, veljet ja Ruotsin miehet. Ei, ei,
veli", lisäsi hän kiihkeästi kääntyen erääseen munkkiin, joka oli
nostanut päähineensä ja paljastanut Ture Turenpojan (Bjelke) kasvot,
"ei, ei ... me läsnäolijat tunnemme kaikki toisemme ja meidän täytyy
olla hyvin varovaisia; ikkunoilla ja seinillä saattaa olla sekä silmät
että korvat ... pysykäämme sen tähden peitettyinä!"
"Kaikki tiedätte, mikä meidät on saanut koolle", jatkoi hän sen jälkeen
hiljaa, melkein kuiskaten, "kuninkaan tulo näet ja pakko hakea
itsellemme suojaa sitä vihollista vastaan, joka uhkaa meitä yhtä paljon
kuin armollista kuningasta. Sopimuksemme mukaan kehotan teitä
lausumaan, mitä kukin tarkoin harkittuansa pitää meille parhaana ja
hyödyllisimpänä."
Vanhus, jonka Herman käynnistä ja liikkeistä oli tuntevinaan siksi,
joka oli kulkenut tien poikki hänen ohitsensa P. Yrjänän hospitaalista,
peräytyi mukavaan nojatuoliin, joka oli vähän keskempänä lattiaa
vastapäätä ovea.
Hilliten ääntänsä, mutta noudattamatta yhtä suurta varovaisuutta kuin
nojatuolissa istuva mies, alkoi silloin toinen harmajaveli nousten
penkiltään, astuen keskemmälle ja nojautuen muutamaan pylvääseen.
"Paljon olen", sanoi hän, "arvoisain herrain palattua Halmstadista ja
vielä enemmän nyt toisena helluntaipäivänä Upsalassa pidetyn kokouksen
jälkeen miettinyt nykyisiä olojamme ja minusta on selvää, että jos
kohta valtakunnan herrat ovat saaneetkin kärsiä paljon pahaa Eerikki
kuninkaalta, niin on meillä enemmän odotettavissa Ruotsin talonpojilta
ja heidän päälliköltään, Engelbrekt Engelbrektinpojalta, joka nyt
samalla istuu rinnallamme neuvostossa ja jo vuoden päivät on pitänyt
Ruotsinmaan hallitusohjia käsissään. Parempi mielestäni on kärsiä ja
sietää pahaa herramme ja kuninkaamme vallan alaisina, kuin
talonpoikaishallituksen alaisina, joka ei anna mitään arvoa valtakunnan
herroille. Sen tähden olen sitä mieltä, että meidän on ennen kaikkea
koetettava pelastaa kuningas ja sitten toimitettava Engelbrekt tieltä
pois."
"Kaksi seikkaa tuossa mainitset, veli Pentti", virkkoi toinen, "joista
kumpikin on vaikea ja vaatii suurta älyä ja yksimielisyyttä.
Jälkimmäinen näyttää minusta kuitenkin vaikeammalta kuin edellinen.
Kuningasta vastaan nostetun oikeudenkäynnin päätöksen voinee jo
edeltäpäin arvata, jos kohta joitakuita myönnytyksiä täytyneekin tehdä,
joihin minä kehotan, juuri sen tähden että me itse nyt, Jumala
paratkoon, tarvitsemme voimakasta kuninkaanvaltaa Engelbrektiä vastaan.
Että taas tuo mies on toimitettava tieltä pois, siitä olemme yhtä
mieltä. Mutta tämä on tehtävä niin, ett'ei hänellä enää vast'edes ole
halua esiintyä valtakunnan herrain joukossa. Minusta ei näytä
uskomattomalta, että saamme tuon kunnon vuoritilallisen valtakunnan
marskiksi, ja silloin on viimeinen hämmennys yhtä paha kuin
ensimmäinenkin!"
Suuttumuksen hälinää kuului istuvain harmajaveljien penkiltä näiden
sanain johdosta ja useat hypähtivät pystyyn harmiansa sanoin
ilmaistakseen, mutta nojatuolissa istuva vanhus viittasi kädellään ja
he istuutuivat jälleen.
"Te vahvistatte sanani tosiksi", jatkoi puhuja ja katsoi ympärilleen,
"sillä mielestäni osotatte koettavanne kaikin voimin estää moista
tapahtumasta. Kyllin kauvan on valtakunnan etevimpiin sukuihin
kuuluvien herrain täytynyt nöyrtyä tuon pöyhkeän vuoritilallisen
edessä. Tosin en luule kuninkaan omaan nojaansa jätettynä valitsevan
tätä miestä drotsin- tai marskinvirkaan, mutta saattaisi kyllä käydä
niin, että hän sallii olojen ja tuon miehen monien ystäväin vaikuttaa
itseensä, taikka myöskin, että hän valitsee jonkun näistä, joka seikka
olisi yhtä paha. Minusta näyttää sen tähden olevan asiallemme sangen
tärkeätä, että jo nyt sovimme siitä, ketkä näihin virkoihin haluamme."
"Se on minunkin mielipiteeni", sanoi nyt nuorekas ääni, josta Herman
tunsi Ture Turenpojan, "ja tuskinpa lienemme erimielisiä niistä
miehistä, joiden tulee joutua näihin virkoihin. Minä arvelen ette te,
Krister Niilonpoika vanhus, olette itseoikeutettu drotsinvirkaan ja
marskiksi tahdon..."
"Göksholman herran, Pentti Steninpojan", virkahti pari ääntä yhdellä
kertaa.
"Niin kyllä, Pentti Steninpojan", jatkoi Ture herra, "hän on vakava
mies ja kannattaa aatelistoa sydämensä pohjasta. Mikäli tiedän, on
hänellä myöskin yksityistä syytä olla tyytymätön nousukkaaseen ...
tarkoitan Örebron linnan menettämistä ja sen lisäksi vielä sitä, että
Engelbrekt on vangituttanut muutaman hänen palvelijansa tämän ollessa
Pentti herran asioilla. Jos nyt olen lausunut yleisen mielipiteen, niin
ovat molemmat nämä herrat saapuvilla ja voivat ilmituoda ajatuksensa
tästä asiasta."
Ritarin sanat synnyttivät yleisen äänettömyyden, joka todisti, että
läsnäolijat tosiaankin pitivät molempia mainittuja puheenalaisiin
virkoihin sopivina, ja nojatuolissa istuva vanhus ja se, joka oli
puhunut heti hänen jälkeensä, nousivat ja astuivat keskelle huonetta.
Edellinen nyökäytteli päätänsä joka taholle ja kuiskaili tuskin
kuultavasti:
"Kiitos, ystävät, voitte luottaa minuun!"
Mutta toinen, herra Pentti Steninpoika, katseli ylpeästi ympärillensä
ja näytti kernaasti sallivan, että päähine sitä tehdessä vähäsen
laskeutui taaksepäin.
"Minuunkin saatte luottaa, hyvät herrat! Mutta jos mieli saada tämä
päätöksemme toteutumaan -- ja vasta silloin, siitä voitte olla varmat,
voidaan todenteolla nostaa oikeudenkäynti kansankiihottajaa vastaan ja
hänet langettaa -- jos mieli saada päätöksemme toteutumaan, niin
tuumikaamme myöskin, miten sen panemme toimeen. Ensiksikin, kuka
puhuttelee kuningasta ... minä en tietysti voi eikä myöskään
sukulaiseni, Krister herra!"
Ritari silmäili ympärilleen. Muuan horjuva haamu nousi toisesta
nojatuolista, vähän sen tuolin takapuolelta, jossa Krister Niilonpoika
istui.
"Jalot herrat", kuului heikko, vapiseva ääni sanovan. "Minä luulen
voivani vaikuttaa jotakin tässä asiassa, minä ja veljeni, Linköpingin
Knuutti piispa. Tosin kyllä hänen armonsa, Eerikki kuningas, ehkä
mieluimmin tahtoisi olla kuulematta minun sanojani, sen jälkeen kuin
hän pakottamalla pakotti minun ja virkaveljeni kirjoittamaan kirjeen
paaville perintövaltakunnasta[21] ja arvoisasta isästä, arkkipiispa
Olavista, jonka kirjeen, jos muistatte, me Köpenhaminasta palattuamme
kumosimme uudella kirjeellä. Mutta kun nyt kuningas yhtä vähän
saattanee luottaa arvoisaan isään, herra arkkipiispaan, kuin veljeeni
Tuomas piispaankin, niin luulisinpa hänen sentään kuuntelevan Knuutti
piispan ja minun neuvojani."
"Kiitos, hurskas isä, Sigge piispa", sanoi Pentti Steninpoika ja
kumarsi vanhalle, ruumiiltaan heikolle piispalle. "En ollenkaan epäile
teidän ja setäni, Knuutti piispan, voivan vaikuttaa kuninkaaseen."
"Mutta tepä unhotatte", virkahti ritari Ture Turenpoika, "että myöskin
arvoisa isä, Linköpingin Knuutti piispa, on ottanut vastaan linnan ja
läänin talonpoikaispäälliköltä."
"Takaa ajavaa sutta väistää mielellään", kuului piispan vieno ääni
vastaavan. "Parempi on ottaa oksa, joka suden tiellä taittuu, kuin
jättäytyä sen revittäväksi."
Nyt nousi Krister herran toiselta puolen mies, joka oli päätänsä
lyhempi muita, mutta joka kumarsi sitä syvempään saadakseen
sananvuoroa. Krister herra nyökäytti päätänsä ja mies astui esiin
kookkaan Pentti ritarin eteen, joka vielä seisoi patsaan vieressä.
"Ei ole viisasta minun", sanoi hän, "joka nyt olen hyljännyt maailman
ja heittäytynyt pyhän Fransiskuksen syliin, ryhtyä maallisiin asioihin,
mutta kun paljon kokeneena voin olla kunnon miehille hyödyksi, tarjoan
empimättä apuni ja antaun sitten veljeskunnassani kaksinkertaisten
rangaistusten alaiseksi omaatuntoani puhdistaakseni."
Herman säpsähti munkin sanat kuultuaan, ikään kuin häntä olisi kylkeen
pistetty. Hän nousi seisomaan ja kurottihe esiin patsaan takaa
voidakseen paremmin tarkastaa puhujaa. Kun hän sitten taas istuutui,
näytti koko hänen ruumiinsa vapisevan. Lähimmät valepukuisista
herroista näkivät, minkä kiivaan mielenliikutuksen munkin esiytyminen
synnytti, mutta he pitivät luultavasti sitä varsin luonnollisena,
vaikka he erehtyivät sen laadusta ja surkuttelivat luullun veljensä
kovin suurta hermoarkuutta.
"En ollenkaan epäile", jatkoi munkki, "arvoisain piispain ja toisten
korkeiden herrain paljon vaikuttavan sekä meidän kaikkien armolliseen
herraamme, kuninkaaseen, että myöskin ylimalkaan niihin asioihin, jotka
lähenevässä kokouksessa joutuvat ratkaistaviksi, mutta kuitenkin
minusta näyttää tärkeältä otaksua ... ainoastaan otaksua, että tuumanne
voi rauveta tyhjiin, ja miettiä mitä silloin olisi tehtävä.
Engelbrektillä on monta mahtavaa ystävää valtakunnan ylhäisintenkin
miesten joukossa... Minun ymmärrykseni mukaan ei valtakunta koskaan
pääse tästä miehestä, jollei hän istu syvällä Kärnan-tornin komerossa
täällä Tukholman linnassa taikka myöskin -- mikä ehkä olisi paljoa
parempi -- lepää turpeen alla. Vai ettekö ole tulleet ajatelleeksi,
jalot herrat, että tämä mies voipi kädenviittauksella tehdä tyhjäksi
kaikki, mitä ikänä te päätättekin ja mitä kuningas sanoo ja tekee...
Ei, jalot herrat ja aatelismiehet, nouskaa ratsaille ja ottakaa
Engelbrekt säilyyn ... tehkää uskalias teko ja teillä on valta!
Sellaista on tehty ennenkin sekä tässä valtakunnassa että muualla
maailmassa!"
Munkin puhe sai kaikki vaikenemaan; ei kättä liikutettu, ei henkäystä
kuulunut. Kaikki istuivat mykkinä ja tuijottivat eteensä taikka tuohon
uskaliaaseen munkkiin. Kenties oli tämä lausunut julki monen
läsnäolevan sisimmän ajatuksen, vaikka ei kukaan uskaltanut sitä ääneen
lausua, varsinkin kun näytti olevan varmaa toivoa tarkoituksen
saavuttamisesta toista tietä.
Tämän haudanhiljaisuuden keskeytti yht'äkkiä kolme lyömää ovelle. Muuan
sisälläolijoista riensi heti avaamaan ja kynnykselle ilmautui nunna.
Tämä meni suoraan Krister Niilonpojan luo ja kuiskasi jotakin hänen
korvaansa. Toiset herrat kokoutuivat heidän ympärilleen, niin että
Hermanin oli mahdotonta kuulla sanaakaan siitä, mitä puhuttiin. Mutta
hän näki herrain kiihkeästi kuiskailevan toisilleen ja joutuneen sangen
levottomiksi, ikään kuin jotakin aivan odottamatonta olisi tapahtunut.
Kohta sen jälkeen siirrettiin nojatuolit syrjään ja tuo pieni munkki
nosti paria lattiakiveä, jotka olivat kiinnitetyt rautaiseen
luukkuun.[22] Nunna oli tuonut useita vahakynttilöitä, jotka
sytytettiin, ja herrat katosivat toinen toisensa jälkeen kuin varjot
lattianaukosta. Viimeksi laskeutui siitä munkkikin, jonka jälkeen nunna
sulki aukon ja riensi pois. Herman kavahti pystyyn penkiltä, mieli
kovin kuohuissaan siitä mitä oli kuullut. Tosin hän tiesi, ett'ei
monikaan noista ylhäisistä herroista hyvin silmin katsellut
Engelbrektiä, mutta ei hän koskaan ollut voinut kuvitella heidän
semmoisia lauseita laskettelevan puhuessaan miehestä, joka joka hetki
oli altis uhraamaan henkensä vaikkapa heidänkin puolestaan. Hän kärsi
katkerammin ajatellessaan herrain sokeutta ja heidän kamalia
salahankkeitaan, kuin olisi kärsinyt, jos hänen vapiseva sydämensä
olisi kiskottu ruumiista ja heitetty äsken kadonneiden jalkain
tallattavaksi. Hän muisteli aivan tarkalleen kaikki mitä oli kuullut ja
mietti, mitä hänen oli tehtävä, mutta mielikarvaus kumosi jokaisen
suunnitelman ja ajoi hänet uutta miettimään. Näin hän käveli edes
takaisin omien ajatuksiensa raadeltavana.
Iltarukoukseen kutsuvan luostarinkellon ääni sai hänet kiihkeästä
kävelystään pysähtymään. Hän nosti päätänsä. Toisella sivuseinällä,
muutaman patsaan takana riippui ristiinnaulitunkuva. Hän riensi sen luo
ja lankesi polvilleen sekä rukoili hartaan rukouksen Engelbrektin ja
Ruotsin valtakunnan puolesta. Kun kellon ääni raukeni avaruuteen, hän
nousi pystyyn. Nyt hän oli levollisempi ja päätti lähteä pois tuosta
pienestä rakennuksesta ja koko luostarista.
Silloin hän kuuli läheneviä varovaisia askelia, ja kun hän katsoi
taaksensa, alkoivat lattiakivet, jotka olivat luukulla, kohota. Hän
rupesi tarkkaamaan ja vetäytyi huoneen lähimpään nurkkaan, jossa jo
alkoi olla hämärä ja josta siis nousija luultavasti ei tulisi
erottamaan hänen harmaata munkinpukuaan. Hän oli tuskin asettunut
piilopaikkaansa, kun luukusta kohosi tuon pienen munkin pää.
Munkki katseli varovasti ympärilleen ja läheni sitten ovea mennäkseen
puutarhaan. Mutta juuri ovessa tuli häntä vastaan haamu, jota Herman
nurkastaan ei heti voinut erottaa, mutta joka ehdittyään laitimaisten
patsaitten ohitse ja jouduttuaan näköisämmälle paikalle sai veren hänen
suonissaan jähmettymään.
Se oli ruusupensaan luona haaveilija, se oli Agnes.
"Kas tässä, arvoisa neiti", sanoi munkki sammaltavalla äänellä, "kas
tässä se tie, joka viepi rakkauteen. Ylistetty olkoon pyhä Fransiskus,
joka on teitä johdattanut luottamaan minuun ... saatte nähdä, millä
ilolla olen rientänyt toteuttamaan toiveitanne."
"Kirje ... kirje!" huudahti Agnes malttamattomasti ja hänen
marmorivalkeat poskensa kävivät heleän punaisiksi.
"Tässä on", vastasi munkki ottaen viittansa alta sinetillä suljetun
kirjeen, "hän odottaa Kedjeskärissä..."
Agnes avasi kirjeen ja luki sen. Sekä hän että munkki seisoivat selin
oveen, jonka tähden ei kumpikaan huomannut mustaa haamua, joka oli
lähestynyt rakennusta ja jo seisoi toinen jalka kynnyksellä. Mies, joka
oli kuullut heidän puhelunsa, tahtoi kuitenkin jostakin syystä yhä
edelleenkin jäädä huomaamatta. Hän peräytyi sukkelasti ovelta.
"Pyhä Jumalan äiti!" huudahti Agnes luettuansa kirjeen ja painettuansa
sen sydämelleen, "neuvo minua, sano minulle, anna minulle merkki
taivaastasi... Sydämeni on hänen aina ja iäti, mutta salateitäkö hänen
on minut omaksensa saatava... Onko se tie, joka vie hänen luoksensa,
sellainen, että sinä sen hyväksyt...! Taistelu ei saata poskiani
kalpenemaan, mutta pimeät salatiet pelottavat sydäntäni..."
"Elkää viivytelkö, arvoisa neiti", kiirehti munkki, "aika rientää ja
matkanne on pitkä. Jos tahdotte, ett'ei teitä huomata, niin teidän
täytyy lähteä, ennen kuin se aika on kulunut, jonka maanalainen käytävä
on minun hallussani. Muistakaa kuitenkin, että minä ennen epään kuin
kehotan, ja Jumala ja pyhä Fransiskus suokoot minulle anteeksi, jos
hyvä sydämeni on minut vietellyt liian auliisti suostumaan nuorukaisen
pyyntöön... Mutta jos te olisitte nähnyt hänen ilonsa kuullessaan
teidän olevan elossa ja hänen surunsa, kun sitten kerroin päättäneenne
pukeutua huntuun ja ruveta nunnaksi jäädäksenne ainaiseksi tähän
nunnaluostariin, niin ette olisi raskinut hetkeäkään viivyttää häneltä
ettekä itseltänne jälleen-näkemisen iloa."
Munkin puhuessa Agnes oli polvistunut neitsyt Maarian kuvan eteen. Hän
rukoili lyhyen rukouksen, ja kun hän nousi, leimahteli päättäväisyyden
liekki hänen suurista säkenöivistä silmistään.
"Herman, Herman", sanoi hän ja liitti kätensä ristiin vielä
Maariankuvan edessä seisoen, "elköön koskaan rakkautesi minuun kylmetkö
siitä, että nyt noudatan sydämesi rukousta..."
Kuului rasahdus semmoinen kuin miekkaa tupesta temmattaessa, ja kun
Agnes nosti päätänsä, näki hän Hermanin kookkaan vartalon rientämässä
munkkia kohti.
"Pitipähän sittenkin säiläni särpiä mustaa vertasi, kavala petturi!"
huudahti hän syösten esiin ja tavoittaen miekallaan munkkia.
Tämä joka seisoi muutaman patsaan vieressä, oli aluksi kokonaan
tyrmistyä Herman Bermanin äkillisestä ilmestymisestä, mutta toipui
parahiksi sen verran hämmästyksestään, että voi hypätä syrjään ja sai
siten väistetyksi tuon surmaavan iskun.
"Armoa, armoa, jalo Herman Berman", ähkyi munkki patsaan takana, "minä
olen nyt pyhän Fransiskuksen veljeskunnan jäsen ja sinä saatat itsesi
kirkon kovimman rangaistustuomion alaiseksi, jos kosket kädelläsi
minuun..."
"Niin totta kuin elän", vastasi Herman, "et täältä hengissä pääse,
vaikkapa verhoisit kurjan ruumiisi pääenkeli Mikaelin viittaan."
Aseman toivottomuus kasvatti miehen voimat tavattomiksi. Hän juoksi
patsaalta toiselle ja pääsi siten aivan sen luokse, joka oli luukkua
lähinnä. Mutta Hermankin oli samassa tuokiossa hänen sivullaan ja
älyten munkin aikovan paeta luukusta hän koetti jalallaan sulkea tämän,
koko ajan kuitenkin pitäen munkkia silmällä. Munkki oli silloin
pakenevinaan puutarhaan päin, mutta tuskin oli hän sillä teollaan
houkutellut Hermanin luukulta, ennen kuin hän nuolen nopeudella
pyörähti laitimaisen patsaan ympäri ja riensi takaisin. Verrattoman
ketterästi ja notkeasti ponnahti hän yhdellä hyppäyksellä patsaalta
luukkuun. Herman juoksi esiin ja iski miekallaan munkkia kylkeen juuri
tämän soluessa alas aukkoon.
Herman oli jo laskeutumaisillaan alas täyttääkseen verituomionsa, kun
joku tarttui hänen käteensä ja veti hänet pois. Se oli Agnes, joka
ensimmäisestä hämmästyksestä toinnuttuaan oli väkisinkin rohkaissut
mielensä.
"Herman, Herman", huudahti hän, "jätä tuo kurja Jumalan tai lain
tuomittavaksi ... sinä et saa tahrata käsiäsi hänen verellään..."
"Sano minulle", jatkoi hän, sitten kuin Herman oli ottanut häntä
käsistä ja saattanut hänet ovelle, jossa auringonvalo koko loistollaan
pääsi lankeamaan noille tavattoman kauniille kasvoille, "sano minulle,
onko tämä, mikä nyt tässä silmäini edessä on tapahtunut, onko se unta,
vai onko se käsi, jota pitelen, todellakin Hermanin käsi... Onpa
tosiaankin Jumalan äiti vielä kerran lähettänyt sinut minua
suojelemaan!"
"Jumalalle ja hänen pyhimyksilleen", keskeytti Herman, "olkoon ikuinen
kiitos, kun johdattivat askeleeni tähän puutarhataloon... Kaikkein
vähimmin odotin tapaavani täällä sinut, Agnes, vaikk'ei päivääkään ole
kulunut, jona ei kuvasi olisi ollut mielessäni antamassa voimia
taistelussa ja kehottamassa vakavuuteen elämässä... Mutta minä puhun
sopimattomia ... minä..."
"Ah et, sinä et puhu sopimattomia, puhu arastelematta, mitä sydämesi
käskee puhumaan... Täällä ei voi tapahtua mitään, jota ei Jumalan äiti
voi nähdä ja kuulla." Hän laski näin sanoen kätensä Hermanin sydämelle
ja hänen silmiinsä herahti kyynel todistamaan tunteiden kuohua. "Sinä
aioit puhua rakkaudestamme ja sinun lupauksesi sitoo kieltäsi ...
näetkö, minä arvaan ajatuksesi..."
Herman pusersi hänen kättänsä.
"Niin, niin", sanoi hän, "totta puhut, Agnes, mistäpä muusta puhuisin
kuin rakkaudestani, mutta ei koskaan ... ei koskaan, Agnes, tahdo
Herman Berman ottaa morsiantaan varkain... Miekka kädessä,
väkivallalla, jos niin vaaditaan, voisin sen tehdä, mutta isällesi
antamani lupaus sitoo sekä käteni että kieleni... Katso sen tähden,
Agnes ... sen tähden meidän täytyy yhtyä vaan erotaksemme... Minä
toistan mitä sanoin, kun viimeksi näimme toisemme Vesteråsin linnan
ritarisalissa ... te olette minulle oleva pyhä unelma, suloinen tunne
siitä mitä hyvä Jumala on antanut miehelle onnellisuudeksi ja
mielenrauhaksi ... mutta ette mitään sen enempää. Kuitenkaan ei mies
aina voi tunteitaan hallita... Meidän täytyy sen tähden erota, Agnes!
Rukoile Hermanin puolesta Jumalan äitiä ja pyhimyksiä ... tuolla
ylhäällä taivaan valtakunnassa, jossa ei mitään kreivinkruunuja ole
loistamassa, siellä on varmaan ankara isäsi liittävä kätemme yhteen."
Agnes nojasi päänsä Hermanin rintaa vasten, ikään kuin olisi tahtonut
kuunnella hänen sydämensä tykkimistä tai hakea voimaa tyynnyttämään
oman sydämensä kalvavaa levottomuutta. Kuumeentapaisella kiireellä hän
sen jälkeen tarttui Hermanin käteen ja katsoi häntä silmiin.
"Jos niin on käyvä, Herman", virkahti hän kiihkeästi, "niin kuule,
Jumalan äiti, valani ... sinut tahdon puhtaana ja vapaana kohdata
Jumalan äidin asunnossa, vaikkapa tuhannesti kuolisin!"
"Agnes, Agnes", keskeytti Herman, "voitko toistaa nuo sanasi isäsi
kuullen?"
"Isäni ... kyllä, kyllä, koko maailman kuullen tahdon ne toistaa."
"Isäsi oli minun isäni ja äitini ystävä", jatkoi Herman juhlallisesti,
"en elämässäni tahdo tuottaa surua isäni ja äitini hyväntekijälle, ja
he saivat ainoastaan ... maistaa maailman katkeruutta..."
"Kuitenkin pysyn sanassani ... en olisi isäni tytär, jos uskollisuuteni
horjuisi, vaikkapa ei ihmiskorva ole kuullutkaan valaani."
"Mutta isäsihän on luvannut sinut nuorelle Maunu Pentinpojalle...
Hänenkin täytyy pitää lupauksensa!"
"Luostarin pyhää rauhaa hän ei kuitenkaan ole rikkova!"
"Agnes!"
"Sen lupauksen olen tehnyt, että jollen tässä maailmassa saa sinun
rinnallasi vaeltaa, niin on vaellukseni käyvä luostarin kammiosta
luostarinkirkon hautaan."
Omituinen kahina, aivan kuin vihuri olisi ravistanut tuuheinta oven
edustalla kasvavista puista, kuului kreivintyttären lausuttua nämä
rohkeat sanansa. Mutta sitä eivät hän eikä Herman huomanneet. He
seisoivat äänettöminä, toisiansa katselemaan vajonneina, elävänä
pyhäkkönä seinällä olevan Jumalan äidin kuvan edessä.
"Agnes ... Agnes", kuului silloin ääni huutavan kaukaa.
Molemmat nuoret heräsivät unelmastaan.
"Sinua huudetaan, Agnes!"
"Se on Kaarlo Orminpojan tytär..."
Hän puristi vielä kerran tuota rakasta kättä ja katsoi luottavaisesti
Hermania silmiin.
"Jumala ja Jumalan äiti suojelkoot sekä minua että sinua", kuiskasi
hän, "joskaan emme koskaan enää saane nähdä toisiamme tässä
maailmassa!"
Agnes vaipui hänen rinnoilleen ja Herman sulki hänet syliinsä.
"Kuulkoon Jumala rukouksesi!" kuiskasi hän.
Mutta taas huudettiin arvoisan neidin nimeä ja herra Kaarlo Orminpojan
tyttären joutuisat askelet lähenivät.
Agnes säpsähti ja riensi ulos. Vielä kynnyksellä hän kääntyi ja loi
pitkän, paljon sisältävän katseen Hermaniin.
Sen jälkeen hän katosi.
Herman lankesi polvilleen pyhän neitsyen kuvan eteen ja rukoili kauvan
ja hartaasti. Sitten hänkin läksi tuosta pienestä rakennuksesta ja
astui vakavin askelin luostariin päin.
Mutta tuuheiden lehmuksien varjosta astui Hannu kreivi esiin. Hänen
kasvonsa olivat kalpeat ja katse oli sameana kyynelistä. Hän kohotti
ristiin liitetyt kätensä taivasta kohti ja rukoili, vuoroonsa hänkin.