I.

Albrekt herttuan nuolet.

Muutaman ikkunan ääressä Örebron linnan naistenhuoneessa istui vaimo,

jonka lempeillä kasvoilla rauha ja tyvenyys vallitsivat. Hän hyräili

jotakin laulua ahkerain käsiensä kerratessa lankaa pyörivältä

kehrävarrelta. Vähän matkan päässä hänestä istui toinen vanhanpuoleinen

vaimo myöskin kehruupuuhissa ja rauhan ilme ryppyisillä kasvoillaan.

Tuoreilla lehdeksillä koristetun tulisijain edessä seisoi pitkä,

hartiakas, harmaahapsinen mies kädet selän takana. Hän näytti jurolta

ja töykeältä, mutta hänen rehelliset harmaat silmänsä tirkistelivät

hyvin pahajuonisesti tuuheiden kulmakarvain alta, samalla aikaa kuin

tyytyväinen hymy veti huulet väreille ja sai hänen jääharmaan partansa

liikkumaan.

"Tuopa maistoi, luulen ma, Märta vanhus!" virkkoi mies aivan

äänettömästä päästä, "no, no, riittäisi tuo vähempikin, elä tule

ylpeydenhulluksi siltä, vanha muori."

"Hän se lörpöttelee, tuo Ulvi, eikä ajattele nenäänsä pitemmälle",

vastasi vanhus, "luuletko täällä linnassa sopivan puhua niin kuin

tuvassa siellä Vaskivuorella. Jumalan äidille kiitos pojasta ... mutta

hillitse sinä kielesi, Ulvi."

"Kuulkaapa, emäntä", jatkoi siitä huolimatta Ulvi, "Märta muori on

tullut rutihulluksi, sitten kuin tuli tänne linnaan."

"Sinähän itse, Ulvi", virkkoi emäntä lempeällä äänellä, "et osaa pitää

kieltäsi kurissa pelkästä ilosta, sitten kun Herra ja kaikki hänen

pyhimyksensä ovat antaneet siunauksensa miesten työlle. Mutta niin on

meidän itse kunkin laitamme. Minäkään en tahdo oikein perehtyä näihin

suuriin linnanhuoneisiin ja tuntuupa välistä siltä, kuin ikävöisin

takaisin tupaamme vuorelle... Jos Jumala niin tahtoo ja pyhä neitsyt,

niin ehkäpä kohta saamme palata sinne! Mutta jatka kertomuksiasi, Ulvi",

lisäsi hän vähän vaiettuansa, "joskin panet liikoja, niin tiedänhän

minä, että sen teet hyvässä tarkoituksessa."

"Ei haittaa, emäntä! Mutta talo ei ole sillä rakennettu, että puut on

kaadettu. Emme mahtane mennä kotiin takaisin, ennen kuin harjahirsi on

nostettu, Pyhä Eerikki Engelbrektiä suojelkoon!"

Molemmat vaimot tekivät näitä sanoja sanottaessa ristinmerkin. Sen

jälkeen tuo vanha uskollinen palvelija alkoi kertoa vapautussodan

tapahtumia, toisen toistaan kummallisemman. Herman Bermanin nimeä näkyi

hän silloin erityisellä mielihyvällä mainitsevan, ja kun hän ei voinut

olla Erkkiäkään mainitsematta, tirkisteli hän erittäin tyytyväisenä

Märta muoriin, joka usein hartaudella pani kätensä ristiin.

"Olet nyt puhunut itäisestä ja eteläisestä Ruotsista", sanoi

linnanemäntä, kun Ulvi oli päättänyt kertomuksensa siitä, miten

Halmstad avasi porttinsa, "ja olet myöskin kertonut, että olemme

saaneet takaisin yhden niitä maakuntia, jotka tuon hyvän herran Maunu

Eerikinpojan päivinä kuuluivat valtakuntaan -- mutta et ole maininnut

mitään Agneholman julmasta voudista ja Herman Gisebarista Edsholmalla

ja Palne Jönsinpojasta Taalainmaan Dalaborgissa."

"Nuo pesät, emäntä! -- niin, nyt on niiden laita sama kuin toistenkin.

Kuinka hän sanoikaan, tuo pappi, joka seurasi arvoisaa herraa, Tuomas

piispaa, nyt ennen juhannusta, kun hän ja Engelbrekt ratsastivat

Upsalaan arkkipiispan puheille?... Ruotsi sanoi hän, on ruusutarhan

näköinen, joka kehnon puutarhurin hoitamana on päässyt mätästymään...

Paljoa, nähkääs, en minä papillisia asioita ymmärrä, mutta sen kyllä

Märta muorikin ymmärtää, että hän mättäillä tarkoitti voudinpesiä ja

kehnolla puutarhurilla Eerikki kuningasta..."

"Ymmärtää ja ymmärtää", tiuskasi Märta muori nähtävästi koettaen

näyttää vihaiselta. "Uivin kielen kantimet ovat vallan höltineet,

sitten kun hän tuli kotiin sodasta. Eikö hän nyt tuossakin saarnaa ja

selittele, niin kuin puoli pappi ikään, kenenkään siitä sen

viisaammaksi tulematta..."

"Nyt sitä poiketaan kauvas Erkistä, muka... No, no, olkoon menneeksi,

niin kauvan kuin meillä on sellaisia miehiä saatavissa raivaamaan

mättäitä ruusutarhasta! -- Niin, kuten sanoin, Vermlantiin ja

Taalainmaahan Engelbrekt pani Pietari Ulvinpojan päälliköksi, hänet,

joka oli Ornäsissä, kun Engelbrekt ensi kertaa meni kuninkaihin."

"Hänhän oli Hannu Djäknin vieraana Ornäsissä ja auttoi häntä

vapauttamaan vaimo parkoja Torsångin kirkolla?" kysyi linnanemäntä.

"Hän juuri, niin, oikein aika mies, hänkin! Edsholmasta ja Angeholmasta

ei löydy jälellä kiveä kiven päällä, ainoastaan Gullspång-joen

nälkäkivet tulevat myöhäisiin aikoihin säilyttämään voudin julmuuden

muistot. Dalaborgissa oli pelkäämätön vouti, mutta hän ärsytti

talonpojat vimmoihinsa, niin ett'ei häntä mikään urhoollisuus

auttanut ... linna valloitettiin miekalla ja silloin olisi Palne

Jönsinpoika heti paikalla tullut maahan hakatuksi, vaikka hän armoille

antautuen ryntäsi ulos keskeltä liekkejä... 'Eläpäs, nyt on sydänveresi

vuotava', huusivat talonpojat, eikä vouti parka silloin ollut paljon

arvoinen, se täytyy sanoa!"

Molemmat naiset kuuntelivat suurimmalla mielenkiinnolla ja ukko myhäili

niin makeasti sille. Hän oli ylpeä voidessaan rakkaalle emännälleen

tehdä selon kaikesta, mitä viime vuonna juhannuksen ja mikkelin

välisinä runsastapauksisina kuukausina oli tapahtunut, ja vaikka hän

muuten oli harvapuheinen, niin hän tästä asiasta puhuessaan oli oikein

kaunopuhelias, johdattaen mieleen vanhat runosepät, vaikk'ei hän

käyttänytkään heidän taiteenmukaisia sananparsiansa ja kuvauksiansa.

Mutta niinpä loistavatkin hänen harmaat silmänsä niin perin

tyytyväisinä, kun hänen kuten nyt onnistui saada kuulijansa

kauhistumaan.

"Nytpä olen taas ajanut sydämen kurkkuun", irvisteli hän ja katsoi

Märta muoriin, joka aina sai olla pilkkana, sillä vaikka hän olikin

suorasukainen ja julkipuheinen, niin hän kuitenkin jonkun verran kaihti

Engelbrektin vaimoa.

"Joutaisit istua nälkäkivellä Gullspång-joessa, niin julma olet,

Ulvi!... Kuinka kävi voudin?"

"Niin nähkääs, Pietari Ulvinpoika juoksi talonpoikain joukkoon ja

kantoi pois Palne Jönsinpojan liekkien keskeltä, aivan niin kuin Herman

Rumlaborgin voudin, sillä nähkääs, miesten miehiä he ovat molemmat."

"Onko suu taas käynnissä, vanha jääkarhu?" kuului ystävällinen ääni

ritarisalin ovelta ja Engelbrekt tuli naistenhuoneeseen.

"Jumala varjelkoon sinua, Engelbrekt", vastasi Ulvi, "mutta aika on

tuleva, jolloin jokainen sanani maksettaisiin kullalla, jos se silloin

kävisi päinsä."

"Hyvä toki, että lörpöttelet naisille ... mutta elkää uskoko puoliakaan

siitä, mitä hän teille kertoo!"

"Hm! sanotpa jotakin, Engelbrekt ... niin, eipä löytyne sitä ihmistä,

joka voi syyttää minun omiani lasketelleen, mutta varmaa on, että on

itse täytynyt olla mukana voidakseen uskoa todeksi, mitä me talonpojat

olemme sinun kanssasi toimittaneet."

"Kas niin, pidä nyt suusi kiinni, jääkarhu", murahti Engelbrekt

puoleksi hymyillen. "Nyt saat muuta tekemistä kuin satujen syöttämistä

naisille... Me ratsastamme kohta Tukholmaan päin, hoida sen tähden

hyvästi hevosia."

Ukko suoriutui heti lähtemään ulos, mutta katsoi levottomana

Engelbrektiin, ikään kuin kysyäkseen, pitikö hänen jäädä kotiin. Ja

Engelbrekt arvasi ukon ajatukset ja lisäsi:

"Elä unhota omaa ratsuasi ... me kaksi emme kuitenkaan voine erota

toisistamme!... Sinäkin, Märta muori", jatkoi hän kääntyen vanhukseen

ja vaimoonsa, "sinäkin saat tekemistä tänään. Arvoisa herra Tuomas

piispa tulee vieraaksemme tänä iltana ja viipyy kai täällä pari päivää.

Elä säästä mesijuomaa, rakas vaimo, ja tuo esiin parasta oluttasi!"

Märta muori nousi näiden isännän sanain johdosta ja Engelbrekt jäi

kahden kesken vaimonsa kanssa. Hän meni vaimonsa viereen istumaan,

hänen otsansa oli kirkas ja sisäisen tyytyväisyyden ilme loisti hänen

kasvoiltaan.

"Hauskoja tietoja olet varmaan saanut tänään", sanoi emäntä, "enpä

tiedä pitkään aikaan nähneeni kasvojasi niin huolettomina, kuin nyt..."

"En ole saanut hauskoja tietoja, vaimo ... mutta näetkös, minä toivon

kohta saavamme hyvään päätökseen sen työn, jonka olemme alulle panneet.

Kuningas kuuluu nyt sen pakkosopimuksen mukaan, jonka valtuutettumme

viime toukokuussa tekivät tanskalaisten kanssa Halmstadissa, kohta

tulevan Tukholmaan ja siellä kai saamme kaiken tämän päättymään."

"Jumalan äiti suokoon, että niin kävisi!" lisäsi emäntä keveästi

huoaten. "Sinä siis luulet, että asia on päättyvä hyvästi, niin että

kuningas saa takaisin valtakuntansa ja että hän sitten on sitä

hallitseva lain mukaan?"

"Niin luulen... Lieneehän Eerikki kuningas nyt nähnyt, ett'eivät

Ruotsin miehet salli lakia ja oikeutta jalkain alle poljettavan.

Hänellä ei sitä paitsi ole ollut mitään moittimista Halmstadin

pakkosopimuksen johdosta, ja kun se lisätään, mitä me nyt toisena

helluntaipäivänä Upsalassa päätimme, niin toivon tästälähin saavamme

laillisen kuningasvallan. Omassa vallassaan on Eerikki kuninkaalla

hyväksyä tai hyljätä -- kummassakin tapauksessa toivon Ruotsin

valtakunnan tulevan olemaan turvatun!"

"Vanha herra Krister Niilonpoika ei kuitenkaan ollut siellä

joukossanne, mikäli olet minulle sanonut. Ja luuletko sitä paitsi

noihin herroihin olevan luottamista? He ovat niin kauvan rauhassa

kartanoissaan eläen sallineet kaiken tämän kurjuuden rehottaa kättä tai

jalkaa liikuttamatta ... nyt he tahtovat suostua kaikkeen ja

päätökseksi saattaisi tulla, että ..."

"Sano suoraan, vaimo, mitä tarkoitat...?"

"He saattaisivat yhtyä kuninkaaseen ja hänen ystäviinsä ja vapautua

sinusta, ja sitten ... sitten saattaisivat entiset ajat palata takaisin

ja kaikki, mitä on tehty, raueta mitättömiin."

"Niinhän voisi käydä ja onhan kai valtakunnan herrain joukossa minulle

vihamielisiä ... mutta luulenpa heidänkin nyt tarkoin huomanneen,

ett'ei yksikään talonpoika ole tahtonut loukata heidän laillisia

oikeuksiaan, ja että vaara uhkaa heitä itseään yhtä paljon kuin

rahvasta. Vanha Krister herra ei ollut mukana Upsalassa, mutta hänen

poikansa, Kaarlo herra, oli siellä, samoin kuin herra Kaarlo Orminpoika

ja Krister herran vävy, Pentti Jönsinpoika sekä tämän veli, Niilo

herra. Eerikki kuninkaaseen yhtyminen minua ja Ruotsin rahvasta

vastaan..."

Engelbrekt keskeytti puheensa ja hiveli kädellään otsaansa.

"Se olisi samaa", jatkoi hän, "kuin kuninkaan erottaminen Ruotsin

valtakunnasta ainaiseksi, ja onpa lupa kysyä, kuinka sitten voisi käydä

heidän itsensä."

"Mutta ajattele niitä juonia, joita salassa sommitellaan..."

"Ei, ei, vaimo ... niitä emme tahdo ajatella. Ruotsin herrat voivat

olla minulle vihamielisiä, ne voivat nousukasta vihatakkin, mutta petos

on heille vieras!"

Ritarisalin ovi oli avautunut Engelbrektin näitä sanoja lausuessa ja

Tuomas piispa ilmautui kynnykselle sekä aivan hänen taaksensa Herman

Berman. Piispa loi ihailevan ja palavan katseen tuohon suoraan ja

teeskentelemättömään mieheen ja säveään linnanrouvaan.

"Terve teille, Engelbrekt, ja säveälle vaimollenne!" sanoi hän

huoneeseen astuen. "Minä tulen milt'en itseäni ilmoittamatta, mutta

ette saa pitää siitä niin suurta lukua näin ystäväin kesken!"

"Kiitos, arvoisa piispa!" sanoi Engelbrekt piispan tervehdykseen

vastaten. "Me noudatamme vanhoja tapoja eikä meillä ole koskaan ystävän

tarvinnut tuloansa ilmoittaa."

"Saattaisihan vihamieskin astua ovesta ystävän haamussa! Muistatteko

mitä vanha laulaja sanoo:

"Niin käv' hänen,[17]

Sorlen jalon,

Vigolfin kun

Valtaan joutui.

Murhamieheen

Veljen luotti;

Mut pettur' oli se."

"Ja ketä tahdotte tääll' sanoa velisurmaajaksi?" kysyi Engelbrekt.

"Velisurmaajaksi sanon sitä, joka pettää isänmaansa, ja itse tiedätte,

Engelbrekt, ett'eivät kaikki nämä herrat, joiden kanssa nyt valtakunnan

päämiehenä olette ollut tekemisissä, ole teitä vapaaehtoisesti

seuranneet..."

"Tosin eivät vapaaehtoisesti ... mutta sentään vilpittä."

"Onhan kateus ensimmäinen askel sinne päin... Minä neuvon teitä

ystävänä isänmaamme nimessä olemaan varoillanne. Tosin en tahdo sanoa

Ruotsin miehen voivan olla kavalan, mutta intohimo saattaa sokaista.

Muistakaa, että nämä herrat tulevat aina pitämään valtaanne pakkona,

jonka alta he ennen kaikkea tahtovat päästä."

"Puheenne on veljen puhetta, piispa, ja ottakaa vastaan sydämeni kiitos

siitä rakkaudesta, jota olette minulle osottanut sekä nyt että ennen --

mutta sen sanon ... sitä vihollista vastaan, joka salassa toimii,

minulla ei ole mitään aseita. Ja siitä hetkestä saakka, jona tähän

vapautustyöhön ryhdyin, on joka tilaisuudessa se ajatus ollut minulle

selvänä, että olen suorastansa Jumalan silmäin alla toiminut. Jos olen

mitä hyvää kyennyt toimittamaan, niin se on ollut hänen tekoansa, ja

kun minua ei enää tarvita, niin kernaasti suljen silmäni umpeen,

vaikkapa salaisten juonien uhrina... Mutta ketään en tahdo epäillä...

Missä hyvänsä kaatunenkin, niin voitakoon minusta laulaa niin kuin

vanhassa laulussa sanotaan:

"Herra katsoi

Taivahastaan.

Ilohonsa

Sielun mennä

Käski Luoja!"

Syntyi hetkisen äänettömyys näiden Engelbrektin sanain jälkeen. Mutta

kaikkien läsnäolijain mieleen ne koskivat kovasti. Hurskas emäntä pani

hartaasti kätensä ristiin ja piispa astui esiin ja nosti siunaten

kätensä Engelbrektin pään päälle.

"Kaukana, kaukana", sanoi hän heltynein äänin, "pitäköön kolmiyhteinen

Jumala sitä hetkeä Ruotsinmaasta, jona hän on kutsuva sinut täältä ...

ja ennen kaikkea, elköön Ruotsin mies joutuko syypääksi kuolemaasi!"

"Amen! hurskas isä!" jatkoi Engelbrekt ja puristi piispan kättä.

"Jättäkäämme ainaiseksi tuo ajatus syrjään. Onhan meillä luullakseni

kyllin ajattelemista siinä, minkä täytyy tapahtua joka miehen silmien

edessä, ollaksemme tuhlaamatta aikaa ja ajatuksia siihen, minkä täytyy

riippua yksistään Jumalasta!"

Engelbrekt vei sen jälkeen vieraansa ritarisaliin, mutta piispan

annettua Engelbrektin ymmärtää, että hänellä oli tärkeistä asioista

puhumista hänen kanssansa, menivät molemmat miehet siihen huoneeseen,

joka oli Engelbrektin yksityinen ja jota sanottiin linnan

salahuoneeksi. Täällä piispa toimitti asiansa, joka koski useampien

allekirjoittajien hankkimista sille päätökselle, joka oli tehty

Upsalassa helluntain aikana, ja selitti myöskin syyt siihen.

Mainittu kokous johtui siitä Halmstadissa pidetystä kokouksesta, joka

Hannu Kröpelinin puuhaamana oli saatu aikaan. Tämä oli jo sen vuoden

tammikuussa, jona Arbogan valtiokokous oli ja Engelbrekt valittiin

valtakunnan päämieheksi, pyytänyt kokoutuneilta herroilta kokousta,

jossa piti ottaa neuvoteltavaksi joutuisampi ratkaisu, kuin mitä

edellisenä syksynä oli Tukholmassa päätetty. Tähän suostuttiin ja

Engelbrekt läksi yhdessä useiden valtaneuvoksien kanssa Hannu herraa

vastaan Sigtunaan, jonne tämä saapuikin seurassaan saksalaisen

ritariston jäsen, Henrik Rowerdere, jonka ritariston suurimestari

kuninkaan pyynnöstä oli lähettänyt Ruotsiin ja joka siellä oli

viettänyt talven yhdessä Kröpelinin kanssa koettaakseen toimia

kuninkaan hyväksi. Kröpelin tahtoi nyt lähteä kuninkaan puheille

koettamaan saada häntä sopimaan asiasta hyvällä, vetämättä sitä

oikeuden eteen. Ei kukaan toivonut sellaista suoritusta hartaammin

kuin Engelbrekt itse. Hannu herra tarjoutui itse saksalaisen

ritaristonjäsenen kanssa yhdessä ratsastamaan kuninkaan puheille.

Niin kävikin, mutta heidän ahkeroitsemisensa eivät ottaneet

menestyäkseen ja se viivytti heidän oleskeluaan Köpenhaminassa. Lopuksi

onnistui heidän kuitenkin, vielä yhden Preussista sinne suoraan tulleen

ritaristonjäsenen avustamina saada kuningas suostumaan kokouksen

pitämiseen Halmstadissa. Tämä pidettiin toukokuussa ja siellä oli

suostuttu muutamiin pääehtoihin sovinnon saamiseksi kuninkaan kanssa,

mutta niistä piti lähemmin sovittaman uudessa kokouksessa Tukholmassa

heinäkuun 29 p:nä, jolloin myöskin Eerikki kuninkaan itsensä oli määrä

olla saapuvilla. Samaisessa Halmstadin kokouksessa tehtiin sekin

päätös, että Engelbrektille oli annettava lääniksi Örebron linna

lääneineen. Samalla päätettiin täällä, että oli asetettava drotsi ja

marski.

Halmstadissa läsnä olleet ruotsalaiset herrat eivät kuitenkaan olleet

pitäneet huolta valtakunnan edusta siinä määrin, kuin Engelbrekt ja

hänen ystävänsä pitivät välttämättömänä, ja sen tähden oli heidän

kotiin tultuansa pidetty Upsalassa kokous, jossa arkkipiispa Olavin ja

Engelbrektin johdolla oli tehty se päätös, että Halmstadin pakkosopimus

oli pidettävä ainoastaan sillä ehdolla, että kuningas neuvoston neuvon

mukaan läänitti kaikki linnat syntyperäisille ruotsalaisille ja lupasi

vaatia alamaisiaan pitämään lakia ja oikeutta pyhänä. Siellä oli

kuitenkin vaan 22 herraa ollut läsnä ja allekirjoitusten joukosta

puuttui monta mahtavata nimeä, kuten Krister Niilonpojan, ja sitä

paitsi oli Tuomas piispa sitä mieltä, että piti saada itse Halmstadin

valtuutetut ja heidän todistajansa yhtymään Upsalassa liittoutuneihin.

Se oli sitä tärkeämpää -- arveli piispa -- koska ei ollut luottamista

muutamiin jälkimmäisistä.

Engelbrekt katsoi tuimasti piispaan, kun kuuli nämä sanat.

"Ja ketä", sanoi hän, "tahtoisitte sanoa epäluotettavaksi tässä

herrainkokouksessa olleista, arvoisa isä piispa?"

"Teillä on niin paljon puuhaa valtakunnan hoitamisesta, Engelbrekt",

virkkoi piispa, "ett'ette katso taaksenne."

"Mikäli ihmisvoima riittää, arvoisa herra, arvelen pitäneeni ja

pitäväni silmäni auki joka taholle..."

"Oletteko myöskin ajatellut sitä paikkaa, jossa nyt olemme?"

"Örebron linnaa, piispa ... mitä sillä tarkoitatte? Muistatte kai, kuka

minua innokkaimmin kehotti ottamaan tämän linnan ja läänin, joka

minulla Halmstadin pakkosopimuksesta saakka on ollut huostassani, sekä

myöskin mikä minut siinä sai seuraamaan teidän neuvoanne?"

"Hyvin sen muistan", vastasi piispa hymyillen, "ja vielä tällä hetkellä

antaisin teille saman neuvon, koska olen samaa mieltä kuin tekin, että

linnanherran valta on välttämätön sille, jonka tulee voida valvoa

kansan parasta kaikkien näiden herrastahtojen keskellä."

"Aivan niin, arvoisa isä! Ja niin vähän minä tätä kunniaa haluan, että

niin pian kuin näen valtakunnan olevan turvattuna, kernaasti tahdon

jättää linnan hallustani ja lähteä omaan kotiini. Tuonne vuorille ja

vaskensavulle ikävöimme me kaikki Örebron linnan nykyiset asukkaat."

"Ruotsinmaassa on kuitenkin monta herrasmiestä", sanoi piispa

heltyneenä, "jotka vihaisin silmin ovat nähneet teidän tulevan tähän

linnaan eivätkä he varmaankaan ollenkaan usko tuota puhettanne, sillä

he arvostelevat teitä itsensä mukaan... Siitä syystä, katsokaas, tulee

teidän, Engelbrekt, olla varoillanne, valtakunnan tähden, jollei

itsenne. Ei asu kaukana se mies, joka mielellään tahtoisi ottaa Örebron

linnan ja läänin ... herra Pentti Steninpoika Göksholmasta!"

"Pentti Steninpoika", toisti Engelbrekt miettiväisenä, "olihan Pentti

herra mukana Upsalassa ja pani niin kuin me muutkin nimensä päätöksien

alle. Samoin teki myöskin hänen poikansa, Maunu herra ... miksi minä

sitten heitä epäilisin? Kun vaan saamme rauhan oikein palautetuksi

valtakuntaan, niin tahdonpa olla ensimmäisenä auttamassa tuota ankaraa

herraa tämän linnan haltijaksi."

"Sellainen ajatus ei mahdu näiden herrojen aivoihin ... minä tunnen

heidät vanhoista ajoista asti ja te voitte sen tähden uskoa minua. He

tulevat hakemaan aihetta riitaantuakseen kanssanne ja saadakseen

vahingoittaa teitä niin paljon kuin suinkin, Engelbrekt!"

"Niinä kertoina, joina olen kohdannut Yö- ja Päivä-suvun herroja, eivät

he ole osottaneet harrastavansa rahvaan ja valtakunnan asiaa, mutta

ovathan he ritarismiehiä, herra piispa, eivätkä voine kieltää omia

tekojansa, jotka viimeiseltä ovat olleet minun ja apumiesteni toiveiden

mukaiset. Kuitenkin olen samaa mieltä kuin tekin, että meidän tulee

vahvistaa voimiamme ja hankkia herrain joukosta useampia asiamme

suosijoita. Ja se on kohta pantava toimeen, jos mieli meillä olla

kaikki valmiina kuninkaan tuloa varten."

"Ne tiedot, jotka olen nyt näinä päivinä saanut käsiini", jatkoi

piispa, "ja jotka saivat minut tätä asiaa ajattelemaan, ovat saatuja

lähteestä, jota en alussa pitänyt soveliaana käyttää hyväkseni, mutta

kun pari päivää takaperin satuin yhteen herra Pentti Steninpojan kanssa

vanhan Ulvi Pentinpojan luona Lagmansössä, tuli hän sanoneeksi muutamia

sanoja, jotka hyvin sopivat yhteen kuulemaini puheiden kanssa ja saivat

minut ottamaan varteen saamani varoituksen. Silloin toin tietoni teille

ja laadin myöskin arvoisalle isälle, arkkipiispa Olaville kirjelmän,

jonka toin tänne mukaani siinä toivossa, että tahtoisitte pitää huolen

sen lähettämisestä. Luotettavimman palvelijani olin jo silloin

lähettänyt Tukholmaan itselleni ja väelleni asuntoa valmistamaan

herrainkokouksen ajaksi."

"Kirjeestä olen pitävä huolen", vastasi Engelbrekt, "minä tuumin panna

Herman Bermanin viemään sen Upsalaan, herra arkkipiispa Olavin käteen,

ja silloinpa se tullee varmasti perille."

Keskustelun aikana oli piispa tuon tuostakin luonut silmänsä kahteen

nuoleen, jotka yhteen sidottuina riippuivat seinällä ikkunan vieressä.

Ne olivat omituisen näköiset ja vähän ruosteensyömät, mutta kuitenkin

ne kiilsivät auringonpaisteessa, ikään kuin se etupäässä olisi tahtonut

juuri niitä valaista. Keskustelu oli kuitenkin tähän asti estänyt

piispaa tyydyttämästä uteliaisuuttaan näihin nuoliin nähden, mutta nyt

hän nousi penkiltä ja otti ne alas seinältä.

Ovi avautui samassa ja Engelbrekt meni tulijaa vastaan, niin että

piispa sai olla häiritsemättä. Uusi vieras oli Hannu kreivi ja

Engelbrekt tervehti hänet tervetulleeksi.

Vasta sen jälkeen hän huomasi piispan, joka oli niin kiintynyt nuolien

tarkastukseen, ett'ei ollut pitänyt silmällä, mitä hänen takanansa oli

tapahtunut. Engelbrektin mainitessa kreivin nimeä hän kääntyi ympäri.

Silloin sattuivat myöskin Engelbrektin ja kreivin silmät nuoliin ja

kummankin mieleen näkyi niiden näkeminen jotenkin koskevan, enemmän

kuitenkin kreivin. Hän riensi esiin ja otti molemmat nuolet kiihkeästi

käsiinsä sekä silmäili niitä tarkoin.

"Tunnetteko nämä nuolet, kreivi?" kysyi Engelbrekt.

"Tunnen!" vastasi kreivi kääntämättä silmiänsä niiden kultakoristeista,

joihin päivä paistoi omituisella loisteella.

"Ne ovat omituiset laatujaan", virkkoi Tuomas piispa, "ja jollen pety,

niin ne ovat kaukaa peräisin ja ovat luultavasti tuodut saaliina

pyhästä maasta. Kultakoristeet ovat kirjaimia ja ovat niiden näköisiä,

jotka olen nähnyt muutamissa uskottomain käsistä tulleissa

kultarahoissa."

"Niin kuin sanotte, arvoisa herra Tuomas piispa", alkoi nyt Hannu

kreivi, "ne ovat tosiaankin niiltä kaukaisilta seuduilta peräisin ja

ovat kerran kuuluneet Meklenburgin Albrekt herttualle, entisen Ruotsin

kuninkaan isälle. Niitä kaupattiin kerta isälleni, mutta hän muisteli

nähneensä ne Schwerinin linnassa ja aavisti niiden väärää tietä

joutuneen myöjän käsiin. Kauppiaan nimi oli Lydeke Rosenbrygge..."

"Rosenbrygge!" keskeytti Engelbrekt. "Senhän niminen oli tuo häijy

murhaaja Pyhän Yrjänän ammattikunnassa!"

"Lydert Rosenbrygge oli nyt puheena olevan miehen poika", jatkoi

kreivi. "Isäni oleskeli silloin linnassaan Nowgartenissa itäisessä

Pommerissa ja Lydeke kävi muutamalla kauppamatkallaan hänen luonansa

siellä. Hän koetti kaikin tavoin saada isääni ostamaan nuo

kallisarvoiset nuolet ja luuli niin varmaan puhuvansa sellaiselle, joka

ei niitä tuntenut, että hän vielä mainitsi sen taikavoimankin, joka

niillä sanottiin olevan ja jota seikkaa isäni muisteli kuulleensa

Albrekt herttuan maininneen. Ja vihdoin yritti isäni ottaa haltuunsa

sekä saksan että hänen nuolensa ja lähettää ne Meklenburgiin, mutta

tuon ovelan miehen onnistui päästä pakoon. Silloin oli kuitenkin

herttua tavallaan saavuttanut sen, mitä nämä nuolet lupaavat."

"Ja mitä ne lupaavat?" kysyi Tuomas piispa.

"Nämä kultasydämet kuuluvat olevan kirjaimia ja sisältävän lupauksen,

että nuolien omistaja on saavuttava kruunun; mutta ne kuuluvat myöskin

sisältävän varoituksen olemaan turmelematta omaa onneansa, sillä ehtona

on puhdas sydän."

"Niinpä ennustus toteutuikin Albrekt herttuan pojassa", huomautti

piispa. "Mutta teillä on hyvä muisti, kreivi, kun voitte tuntea nämä

nuolet niin monen vuoden perästä..."

"Ne ovat yhteydessä toisen elämässäni sattuneen tapahtuman kanssa, jota

en koskaan ole unhottava. Isäni oli kuollut ja Albrekt kuningas oli

menettänyt Ruotsin kruunun ja oli vankina Skånessa ja hänen miehensä

palasivat Saksaan toinen toisensa perästä. Heidän joukossaan oli

myöskin sukulaiseni, Rafn von Barnekow, varmaankin hänet muistatte..."

"Hän oli jäykkä ja julma mies", sanoi Tuomas piispa, "ja muistaakseni

oli hänellä tytär, jonka hän ryösti pois mieheltä ja lapselta, mikäli

huhu kertoi ... minä olin silloin kaniikkina Strängnäsin

tuomiokapitulissa."

"Oikein muistatte", jatkoi kreivi, "se oli kälyni Richissa von

Barnekow. Vanha ritari Rafn väitti itse, ett'ei hänellä ollut sydäntä

rinnassaan, ja minun täytyi myöntää hänen toimineen niin kuin hänellä

olisi ollut kivinen sydän. Richissa parka oleskeli hänen linnassaan,

mutta hän eli kuin hautaansa suljettuna. Niin kului pari vuotta ja Rafn

matkusti tyttärineen tänne Ruotsiin, ja kun hän tuli takaisin, niin

Richissa oli naimisissa muutaman hänen ystävänsä, rikkaan mutta vähän

arvossa pidetyn miehen kanssa, jonka linna ei ollut kaukana hänen

linnastaan. Minä oleskelin silloin jonkun aikaa sukulaiseni luona,

mutta sitten kului muutamia vuosia, ennen kuin tapasin hänet ja hänen

onnettoman tyttärensä. Hän kertoi silloin minulle onnettomuutensa ja

pyysi minua itseänsä pelastamaan, jos suinkin voin. Minä lupasin, sillä

minusta oli jokainen ritari velvollinen tekemään kaikki hänen

pelastamisekseen siitä kauheasta tilasta, jossa hän oli."

Piispa ja Engelbrekt kuuntelivat kertomusta mitä jännittyneimmin mielin

ja jälkimmäinen osotti selvästi kasvojensa vaihtelevilla ilmeillä,

kuinka läheltä kertomuksen päähenkilö häneen koski.

"Kohta kun Albrekt kuningas oli vankeudestaan palannut, pidettiin

huveja vähän väliä ja onnettoman kälyni täytyi olla saapuvilla

kaikissa. Muutamain sellaisten jälkeen, jotka oli pidetty Schwerinin

linnassa, oli minun määrä panna pelastustuumani toimeen. Ainoa

uskottuni oli muuan mies, johon täydellisesti luotin. Hän kuului

muutamaan kauppiassukuun, jonka kanssa isäni oli ollut paljon asioissa.

Hänen nimensä oli Eerikki Bildstein..."

"Eerikki Bildstein!" keskeytti Engelbrekt. "Niin ... tunnetteko hänet?"

"Hän oli nuoruudenystäväni..."

"Ja nyt ... onko hän kenties kuollut, tuo jalo mies?"

"Ei ... ei, hän elää vielä, mutta täällä meidän seuduissamme on hänellä

toinen nimi."

"Mikä sitten?"

"Belgsting!... Mutta jatkakaa kertomustanne, kreivi ... minä tiedän,

että mies niihin aikoihin oleskeli siellä ulkomailla, mutta en tiennyt

hänen olleen missään tekemisissä teidän kanssanne taikka..."

"Juhanin kanssa tahdotte sanoa... Hänen kanssansa hänellä ei ollutkaan

mitään tekemistä. No niin, kaikki kävi sopimuksen mukaan ja me

ratsastimme minkä vaan hevoset jaksoivat juosta pois Schwerinin

linnasta. Emme kuitenkaan olleet ehtineet kauvas, ennen kuin

huomasimme, että meitä ajettiin takaa, ja minä tunsin selvästi vanhan

Rafnin ja hänen vävynsä Balzar ritarin. Pelastumista toivomaan sai

minut enää vaan synkkä metsä, jota lähenimme; siellä, arvelin minä,

pitäisi meidän voida eksyttää vainoojamme. Mutta täällä kohtasi uusi

vaara. Metsään oli kätkeytynyt joukko aseellisia miehiä, jotka meidän

tullessamme karkasivat esiin. Kuutamon valossa tunsinkin Lydeke

Rosenbryggen ja hänen poikansa Lydertin. Mutta he eivät yrittäneetkään

meitä pidättämään, vanhus viittasi päinvastoin kädellään ja me ajoimme

metsään. Me poikkesimme heti syrjätielle mitä pikemmin päästäksemme

lävitse, mutta kohta kuulimme miekkain kalskahtelevan vastakkain ja

huutojen kaikuvan. Minä olin aluksi kahden vaiheella, kääntyäkkö

takaisin vai jatkaa matkaa, mutta ennen kaikkea tahdoin, ett'ei mikään

arvaamaton tapahtuma kohtaisi sukulaistani, ja vihdoin en enää

malttanut olla rientämättä takaisin häntä auttamaan. Minä olin näet

vakuutettu siitä, että hänen päällensä oli hyökätty ja sen takia

taisteltiin."

"Se oli joku hansalaisten tekemä äkkikarkaus", huomautti piispa, "mutta

minua ihmetyttää, että te saitte kulkea hätyyttämättä, kreivi."

"Kaikki oli Lydeken vehkeitä. Oliko hän saanut minun hankkeistani

mitään tietoa, sitä en tiedä, mutta että hän oli lähettänyt Rafn von

Barnekowille sellaisen viestin ainoastaan vietelläkseen hänet satimeen,

sen sain sitten tietää."

"Te siis jätitte kälynne ja menitte taistelupaikalle?"

"Minä pyysin Eerikki Bildsteinin ratsastamaan edeltäpäin muutamaan

läheiseen luostariin ja siellä odottamaan minua. Sitten riensin

taistelupaikalle. Siellä näin ensin kälyni oikean puolison ja se oli

näky, jota kerran nähtyään ei unhota. Tuo kookas mies seisoi siellä

molempien ritarien välissä ja heilautteli leveätä miekkaansa, niin että

kauppiaan joukosta kaatui mies toisensa perästä. Juuri kun tulin, näin

hänen voimakkaalla käsivarrellaan raivaavan leveän tien lehdon lävitse

ja kuulin huutavan ritareille, että he ryntäisivät lävitse. Nämä

noudattivat neuvoa, mutta Lydeke heittihe tuossa tuokiossa hevosen

selkään ajaakseen saalistansa takaa. Silloin tarttui tuo väkevä urho

kauppiaan selässä olevaan jouseen ja olisi epäilemättä temmannut hänet

alas hevosen selästä, jollei jousta pitävä nauha olisi irronnut ja hän

siten päässyt irti."

"Entä nuoli?" kysyi Tuomas piispa.

"Vanhan Rafn ritarin, joka oli saanut monta vuotavaa haavaa, kauppias

kohta saavutti... Ritari melkein putosi hevosen selästä minun luokseni

saapuessaan ja minä pitelin häntä sylissäni, kun hurja kauppias tuli.

Jo kohotti tämä miekkaansa ja jo olisi ritari Rafn von Barnekow ollut

mennyttä miestä, ennen kuin minä olisin ennättänyt heittää hänet

sylistäni ja saada miekkani tupesta, jollei..."

"Häneen sattui nuoli, vai kuinka?"

"Häneen sattui varmasti tähdätty nuoli, niin että nuolenkärki, joka oli

tunkenut sisään selkäpuolelta, tuli näkyviin sydämen alapuolelta. Se

nuoli oli aivan tämän näköinen"; kreivi kohotti nuolia ja käänteli

niitä auringonpaisteessa.

"Entä Juhani?"

"Hän seisoi kohta sen jälkeen edessämme ja myöskin Balzar ritari, joka

aluksi oli poikennut metsään, saapui paikalle. Molemmat tunsivat

Juhanin ja loivat vihamielisiä katseita häneen, vaikka hän oli heidän

henkensä pelastanut. Sukulaiseni nousi pystyyn ja huusi: 'sinä olet

vankini!' ja kehotti minua ja Balzaria riistämään häneltä aseet. Mies

kalpeni, mutta nosti päänsä pystyyn ja heitti sekä halveksivan että

surkuttelevan katseen molempiin ritareihin. 'Toista olin odottanut

teiltä, Rafn ritari', sanoi hän, 'yhtä varmasti kuin te, Balzar ritari,

olitte odottanut minulta muuta, kuin että pelastaisin henkenne! Mutta

nyt, vetäkää miekkanne, sillä toisen meistä täytyy kuolla!' -- Balzar

ritari kalpeni vuorostaan ja sukulaiseni kuohui vihaa. Balzar oli

kuitenkin kelvoton ritariston jäsen, niin kuin hän oli kelvoton

Richissan puolisoksikin. Ennen kuin kukaan saattoi arvatakkaan, oli hän

hävinnyt. Useita miehiä oli sillä välin tullut lisää, metsässä ollut

väijytys oli poissa ja he veivät Rafn von Barnekowin takaisin

Schwerinin linnaan. Juhani ja minä jäimme kahden kesken. Se mitä olin

kuullut ja nähnyt koski kovasti mieleeni ja koko sydämestäni hellyin

surkuttelemaan tuota onnetonta ja epätoivoista miestä."

"Kiitän teitä vilpittömästi siitä myötätuntoisuudesta, jota silloin

osotitte onnettomalle ystävälleni", sanoi Engelbrekt, "monta kertaa hän

on siitä minulle puhunut!"

"Minuapa haluttaa kuulla kertomuksenne loppuun asti, kreivi", virkkoi

Tuomas piispa.

"Sen enempää ei minulla juuri ole sanomista", vastasi kreivi. "Eerikki

Bildstein tuli luostarista. Hän antoi hevosensa miehelle, jonka hän

tunsi, ja samana yönä kaatoi tuon epätoivoihinsa joutuneen miekka

Balzar ritarin. Mutta jousi ja nuolet olivat kuolleen kauppiaan

vieressä tiellä ja ne otti Eerikki ynnä eräät hopeavitjat, jotka olivat

kuolleen kaulassa. Hänen isänsä oli ostanut kumpaisetkin vainajalta,

joka petoksella oli ne pidättänyt itselleen."

"Ja Eerikki Bildstein eli Belgsting ... hän piti ne myöskin ominaan?"

kysyi taas piispa.

"Piti kyllä, mutta hän tarjosi ne ensin lunastettaviksi Albrekt

kuninkaalle ja tämä antoi ne hänelle muistoksi itseltään."

"Belgstingiltä siis olette saanut nämä nuolet, Engelbrekt?" sanoi

piispa tähän kääntyen.

"Niin ... niin, Belgstingiltä", vastasi Engelbrekt selvästi koettaen

pysyä tyynenä ja kääntää puhetta muuanne, joka tehtävä kenties olisi

käynyt vaikeaksi, jollei Herman Berman olisi tullut huoneeseen.

Tämä suostui ilolla ratsastamaan arkkipiispa Olavin luokse. Sen jälkeen

menivät kaikki ruokahuoneeseen, missä odotteli ateria, josta Märta

muorille oli kunniaa.

Aterian jälkeen saatettiin ylhäiset vieraat huoneihinsa, mutta piispa

otti Herman Bermanin mukaansa ja puheli kauvan aikaa hänen kanssansa

arkkipiispa Olaville toimitettavasta asiasta.

"Hän on vakava herra", sanoi piispa, "ja paljon elämän koulua käynyt,

etenkin pitkän riitansa jälkeen Eerikki kuninkaan kanssa, mutta hän on

samalla jalomielinen mies, niin että halpa kosto on hänestä kaukana

samoin kuin sellaiset teot, jotka eivät siedä päivän valoa. Että hän on

Engelbrektin ja meidän puolellamme, ei ollenkaan tule siitä, että hän

joissakin määrin Engelbrektin avulla on päässyt arkkipiispaksi, vaan

siitä että hän sydämestään ja sielustaan on samaa mieltä kuin mekin.

Hän vihaa väkivaltaa ja mieskohtaista puolueellisuutta, niin kuin

mekin, ja pyhä kirkko on, Jumala paratkoon, viime vuosina ollut yhtä

suuren rasituksen alaisena kuin Ruotsin rahvas."

"Ymmärrän tarkoituksenne, arvoisa herra", sanoi Herman. "Minun ei pidä

arkkipiispa Olaville puhua salaisista vehkeistä ... hän on

samanluontoinen kuin Engelbrekt..."

"Aivan niin... Mutta esitä sitä vastoin välttämättömäksi, että

epäröivät tulee sitoa nimellä ja sinetillä... Vehkeitä", lisäsi piispa

ikään kuin itsekseen, mutta nosti äkisti silmänsä Hermaniin ja katsoi

häneen kauran -- "tiedän teidät kunnian mieheksi, rakas poika ... sinä

ja minä, me tahdomme valvoa tuolla huoneessa olevan sankarin parasta!"

Herman tarttui tulisesti piispan ojennettuun käteen ja suuteli sitä.

"Täällä on salakareja purjehdusvesissä, poika ... ja niihin ne suuret

laivat särkyvät eivätkä näkyviin kallioihin, tyrskyköötpä aallot kuinka

korkealle hyvänsä näitä vasten. Kuningas kevytmielisyyksineen on

tuollainen julkinen vihollinen, mutta salakarit ... ne ovat valtakunnan

herrain joukosta haettavat. Ole sen tähden varoillasi, rakas poika,

minun aseeni on rukous, sinä olet toiminnan mies, ja nyt Jumalan

haltuun!"

Herman meni pois ja piispa vaipui ajatuksiinsa. Hän muisteli itsekseen,

mitä oli kuullut Hannu kreivin kertovan, ja oli näkevinänsä edessään

tuon eriskummaisen nuolen, joka niin suuressa määrin oli hänen

huomiotansa herättänyt. Hän astuskeli edes takaisin huoneessa ajatusten

jatkaessa äänetöntä työtänsä. Siinä tuli hän seisattuneeksi ikkunan

eteen ja katseli siitä linnanmuuria ja kaupunkia. Taivas oli pilvetön

ja täysikuu valaisi kirkkaalla paisteellaan kaupungin aivan valoisaksi.

Linnan ympärillä oli vapaa paikka toisella puolen vallihautaa, jossa

vesi kimalteli kuun valossa. Ei yhtään ihmistä näkynyt, mutta juuri

piispan katsellessa näytti muuan puunrunko ikään kuin jakautuvan.

Piispa rupesi sitä tarkkaamaan saadakseen selville asian oikean laidan

ja näki silloin aivan puunrungon vieressä taikka sen takana tavallista

pitemmän miehen, joka vähän väliä sieltä kumartui esiin. Välistä

välähti jotakin miehen hartioilla, ikään kuin hänellä olisi siellä

ollut joku metallinen koriste. Mutta hän oli niin tarkoin tuuheiden

oksain varjossa, että tuo kiiltävä pilkku näkyi ainoastaan silloin, kun

tuuli hajotteli lehviä kuutamon tieltä.

Vihdoin tuli pari ratsumiestä linnaa kohti. Mies astui silloin syrjään

ja heitti hartioilleen viitan, mutta piispa näki kuitenkin aivan

selvään, että hänellä oli jousi selässä ja että tuo kiiltävä pilkku

näkyi tästä.

Ilmiö soveltui niin täydellisesti siihen kertomukseen, jonka hän

illalla oli kuullut ja joka hänellä nyt oli ajatuksien esineenä, että

nämä heti olivat valmiit pitämään jousta Albrekt herttuan jousena ja

viinessä näkemään nuo loihditut nuolet. Hän katsoi useita kertoja ulos

ikkunasta, mutta miestä ei enää näkynyt.

Suorastaan johtuivat hänen ajatuksensa nuolesta Engelbrektiin ja ihmeen

ihanoissa kuvissa näyttäytyi nyt tuo rakas ystävä hänelle, milloin

yksinään metsässä ratsastaen, tuntemattomana ja huomaamattomana vieläpä

pilkattunakin, niin kuin silloin kun hän ensi kerran kohtasi hänet

Piispan-Arnön tiellä, milloin vaatimattomassa suuruudessaan seisoen

eksytetyn kuninkaan edessä, milloin talonpoikaissotajoukon etunenässä

taikka valtakunnan herrain edessä, kuten Vadstenassa. Nyt hän oli

Ruotsin valtakunnan mahtavin mies. Piispan mielikuvituksessa esiintyi

hän niin ihmeellisen suurena ja jalona kaikessa vaatimattomuudessaan ja

lujassa uskossaan Jumalan apuun, ja päiväpaisteisena ja voimakkaana ja

mahtavana oli valtakunta hänen jalkainsa juuressa, mutta varjoja kulki

pitkin maata, niitä tuli yhä useampia, ne muuttuivat ihmisen

muotoisiksi ... piispa oli tuntevinaan monta niistä ... mutta joka

miehellä oli yksi Albrekt herttuan nuolista kädessään. Se oli viimeinen

näky, mikä näyttihe hänen sielunsa silmälle. Kuvat muuttuivat

epäselviksi ja sulautuivat muodottomiksi utuhaahmuiksi.

Kultakoristeinen nuoli oli viimeinen selvä kuva.