Oppenstenissa.
Oppenstenin linnassa oli Martti Gråbo voutina. Oli iltamyöhä syyskuun
14 p:nä. Hannu kreivi oli tullut ja paljon oli siitä syystä ollut
puuhaamista päivän kuluessa. Nyt istui vouti muutamassa syrjähuoneessa
pää käden nojassa ajatellen viimeaikaisia tapahtumia, ihmetellen
talonpoikia, joista oli kuullut niin kummallisia asioita kerrottavan,
mutta samalla heitä ihaillen. Sillä hän samoin kuin useimmat niistä
miehistä, jotka palvelivat Ewerstenin kreiviä, ei missään kohdin
ollut maanmiestensä, toisten linnanvoutien kaltainen. Hän heräsi
ajatuksistaan, kun muuan kaksitoistavuotias tyttö tuli sisään. Tytöllä
oli kädessään äsken puhjennut kukka, jota hän katseli lapsellisella
ihastuksella, vaikka silminnähtävä surumielisyys ilmeni hänen
kasvoistaan.
"Sinä näytät surulliselta, Kerttu tyttöseni", sanoi vouti ja nosti
päätänsä, "kuinka on tuon jalon rouvan laita?"
"Hän on heikko ja hyvin sairas eikä hän koskaan sano sanaakaan, vaikka
selvästi näen hänen surevan. Ja hän säälittää minua, tahtoisin niin
kernaasti sanoa hänelle jonkun lohduttavan sanan, mutta en voi."
"Puhu vaan mitä sydämesi käskee, tyttöseni, Richissa rouva on kyllä
mielihyvällä sinua kuunteleva. Surun syytä hänellä lieneekin tuolla
vanhalla rouvalla, en tunne paljoa hänen elämäntarinastaan, mutta
siinäkin vähässä minkä tunnen on ihmiselle kylliksi kestämistä. Jos hän
toivoo erityisesti jotakin, joka on meidän täytettävissämme, niin
tahdon tehdä kaikki voitavani... Minun on joissakin määrin häntä
kiittäminen voudintoimestani tässä linnassa."
"Hän halusi puhutella pappia, mutta muutoin hän ei ole mitään
pyytänyt... Nyt hän pyysi minun jättämään hänet, koska muka en saanut
kuluttaa aikaani sairasvuoteen ääressä. Ja nyt aion poimia muutamia
kauniita kukkasia ja sitoa hänelle seppeleen. Se on varmaan ilahduttava
häntä. Ja kiitos olkoon Jumalan äidille, joka on antanut sadetta ja
päiväpaistetta kukkasilleni!..."
"Tee se, lapseni!" lisäsi vouti isän ilolla katsellen rakastettavaa
tyttöstä.
"Mutta yksi seikka tekee minut tänään oikein sydämestäni iloiseksi,
isä ... tuo pitkä munkki!"
"Pitkä munkki ... mitä sanot, lapseni!"
"Niin, tiedätkö, isä, että kun hän ensi kertaa tuli jalkaisin tänne ja
pysähtyi linnanportin eteen, olin minä tornissa enkä koskaan, en
koskaan ole nähnyt ihmistä niin onnettomana, kuin hän oli kuullessaan
vastauksesi, isä, ett'ei kukaan saanut tulla linnaan ilman kreivin
erityistä lupaa... Ja sen tähden, näetkös, kun nyt kreivi tuli ja toi
hänet mukanansa, niin ajattelin, että hän nyt oli iloinen... Mutta
iloinen hän ei ole ... sano minulle, isä, mitä hänellä voinee olla
tekemistä täällä linnassa?..."
"Mitä lienee, sen Pyhä Yrjänä tietköön. Hän on oleskellut
rukoushuoneessa koko päivän, ja kun viimeksi katsoin sisään ovesta,
niin oli hän vielä polvillaan alttarin edessä. Varmaankin hän lienee
pyhä Jumalan mies."
"Varmaan hänellä on surujakin, jotka painavat hänen sydäntänsä..."
"Niin, niin, sitä hyvää riittää jokaiselle!"
Kerttu meni ja vouti vaipui taas mietiskelemään kummallista aikaa, jota
nyt elettiin. Hänen ajatuksensa kiintyivät nyt kuitenkin tahtomattakin
tuohon hiljaiseen synkkään munkkiin. Mutta Kerttu ei malttanut olla
hät'hätää tirkistämättä avaimenreiästä sisään kulkiessaan sen
linnanosan ohitse, jossa rukoushuone oli. Tuskin hän sentään ehti muuta
kuin ajatella tirkistämistä, kun ovi hiljaa kääntyi saranoillaan ja
pitkä, mutta synkkä mies astui ulos rukoushuoneesta.
Kerttu hypähti kuin hirven hieho äkillisen varjon langetessa polulle.
Mutta kun hän nosti katseensa ja lähemmin loi sen mieheen, hävisi hänen
pelkonsa ja hän katsoi säälien tähän. Tämän katseessa ja koko
ulkonäössä olikin jotakin kovanonnenomaista siinä määrin, että se hänen
sydäntänsä ehdottomasti liikutti, ei kuitenkaan vihan kuohuun pannut
sitä kohtaan, joka näin paljon pahaa oli aikaansaanut, vaan vaivutti
surunvoittoisuuteen. Munkin vanhoilla rypistyneillä kasvoilla oli sen
ohessa jonkinlainen sisällisen rauhan ilme. Hänellä oli varmaankin
ollut kovia sielun taisteluita ja myrskyn lakattua oli tyvenyys tullut
sijaan.
Tyttö ojensi hänelle kukan, joka hänellä vielä oli kädessään.
"Annatko minulle tämän kukkasen, lapsi?" kysyi surullinen mies ja pian
haihtuva hymy ilmautui hänen huulilleen.
"Sinä olet surullinen ja minä tahtoisin niin mielelläni nähdä sinut
iloisena; jos minulla vaan olisi, niin antaisin sinulle paremman
lahjan."
"Kiitos, kiitos", sanoi munkki ja taputti ystävällisesti lasta päähän,
"Jumala sinua siunatkoon, lapsi!"
Tyttö juoksi pois, ikään kuin olisi hävennyt itseänsä ja kukkaansa,
mutta munkki astui verkalleen linnanportaita kohti. Täällä hän kohtasi
palvelijan, jonka pyysi näyttämään tietä Hannu kreivin luokse, ja
hetkisen kuluttua hän seisoi tämän edessä. Kreivi oli keskustelussa
uskottunsa, Melcher Gjordinpojan kanssa, joka kohta munkin tultua nousi
ja läksi huoneesta.
"Teidät olin unhottanut, hurskas isä!" sanoi kreivi ja nyökäytti
ystävällisesti päätänsä munkille. "En ole nähnyt teitä sen jälkeen kuin
tulimme linnaan aamulla. Mutta kun nyt lähemmin katson, niin luulenpa
nähneeni teidät ennen Vaskivuorella Taalainmaassa, sinä onnettomana
iltana, jona Herman Bermania yritettiin murhata."
"Me olemme nähneet toisemme sitäkin ennen, Hannu kreivi..."
"Sitäkö ennen?"
"Muistatteko Rafn von Barnekowin, kreivi?"
"Miks'en muistaisi häntä, sukulaistani...!"
"No hyvä, silloinpa muistatte senkin miehen, joka nai hänen
tyttärensä..."
"Juhani ... Juhani..."
Munkki heitti kaavun yltään ja sen alta sukesi nähtäviin hänen
sankarimainen vartalonsa puvussa, joka oli omiansa suuresti lisäämään
hänen jäseniensä sopusuhtaisuutta. Lyhyt mustasta verasta tehty
halkohihainen nuttu, leveä vyö vyötäisillä ja housunlahkeet
tummanruskeasta nahasta tehtyjen saappaiden pitkissä varsissa; --
sellainen oli hänen pukunsa. Jos hänellä vielä olisi ollut miekka, niin
hän olisi ollut täydellinen herrasmies.
Kreivi loi häneen katseen, joka ilmaisi mitä suurinta kummastusta,
milt'ei hämmästystä. Hän ojensi molemmat kätensä ja meni häntä vastaan
ikään kuin aikoakseen koskettaa häntä ja siten tullakseen vakuutetuksi,
ett'ei nähnyt unta.
"Ei, ei", sanoi mies, "teidän kätenne ei pidä koskea siihen, jonka
sukulaisen veri on tahrannut. Kuitenkin ilahduttaa mieltäni, että
muistatte minua."
"Voisinko sitten unhottaa sinut, Juhani", virkahti kreivi ja tarttui
heltynein mielin hänen vastahakoiseen käteensä, "voisinko unhottaa sen
lupauksen, jonka tein, kun pelastit hurjapäisen lankoni hengen. Jumala
hänen sieluansa armahtakoon, mutta ritarin tavoin ei silloin Rafn von
Barnekow menetellyt."
"Vähäinen näytti kuitenkin se hyvä työ olevan vaimoni isän mielestä,
koskapa hänellä juuri siihen aikaan oli mielessä ryöstää minulta
elämäni ilo... Mutta rauha hänen tomullensa, kreivi ... ehkäpä kohta
tapaamme toisemme tuolla ylhäällä vanhurskaan tuomarin edessä!... Nyt
olen tullut vaimoani etsimään... Hän on täällä linnassa, hän on tullut
teitä vastaan, vaikka sairaus ja suru ovat yhdessä raastaneet hänen
sydäntänsä... Minä tahdon vielä kerran nähdä hänet ja kuulla hänen
puhuttelevan minua ... sitten emme mekään enää nähne toisiamme tässä
maailmassa."
"Surulliset ovat ajatuksesi, Juhani ... ja kova onni on ankarasti
kolhinut sinua..."
"Kovemmin se ehkä on kolhinut kälyänne, hän on taistellut ja kärsinyt
enemmän, kuin minä sokeudessani olen voinut aavistaakkaan. Ja nyt
rukoilen teitä, tahtoisitteko puhutella häntä sitä ennen... Kenties
murtaisin hänet, jos ilman muuta näyttäytyisin."
"Vaikean tehtävän annat siinä minulle ja sellaisen, joka paremmin sopii
papille kuin minulle ... mutta tahdon kuitenkin ottaa sen
toimittaakseni..."
Ja kreivi meni ja tuo surullinen mies heitti taas munkin kaavun
päällensä ja seurasi.
Siinä huoneessa, jossa Richissa rouva oli ja joka oli lännen puolella,
niin että ilta-aurinko lähetti kuuleata valoansa ikkunasta sisälle, oli
täydellinen hiljaisuus vallalla, kun miehet lähestyivät. Lattiat olivat
peitetyt matoilla, niin että heidän askeliansa tuskin kuului. Munkki
jäi etuhuoneeseen, kun kreivi meni sisälle.
Huoneen nurkassa, aivan muutaman Kristuksen kuvan alla, istui vanha
rouva mukavassa nojatuolissa. Aurinko loi häneen niin omituisen valon,
että kun näki hänen kuihtuneet mutta vielä lempeät kasvonsa, joilla
hillitty tuska ja pettyneet toiveet viihtyivät toistensa rinnalla,
mutta joilla samalla vallitsi rauha, joka todisti sydämen heittäneen
maailman surut syrjään, niin valtasivat ihailu ja kunnioitus väkisinkin
mielen. Hän istui kädet ristissä ja katse luotuna sinistä taivasta
kohti, mutta niin uinailevana, että näytti siltä kuin tuo suloinen
olento pelkän tuulahduksen voimasta olisi voinut muuttua henkiseksi ja
haihtua.
Kreivi pysähtyi ovelle. Hän uskalsi tuskin liikahtaa ja hänen sydämensä
tykytti rajusti. Mutta vihdoin Richissa loi silmänsä häneen ja lempeä
hymy väreili hänen huulillaan.
"Tervetuloa, lanko!" sanoi hän raukealla äänellä. "Onko teillä vielä
mitä minulta kysyttävää?"
"Anteeksi, jalo käly", alotti kreivi ja astui esiin laskien kätensä
hänen päällensä, "minulla on vielä muuan seikka, josta tahtoisin teille
puhua... Kunpa vaan kestäisitte!"
"Puhukaa, puhukaa, Hannu kreivi... Tunnun paremmalta, kuin olen ollut
pitkään aikaan... Jos asianne koskee Agnesta, tytärtänne, niin enpä
tiedä toki mitään unhottaneeni..."
"Niin ... mainitsette tytärtäni, rakasta Agnestani, Richissa... Minä
kuvittelen, tiedättekös, mielessäni, että jos tyttäreni olisi
vihastuttanut minut itseensä, josta Jumala varjelkoon, ja siten
riistänyt minulta ilon nähdä häntä moneen pitkään vuoteen..."
"Kavahtakaa, lanko!" keskeytti hänet Richissan lempeä ääni, "sellaista
voi tapahtua ainoastaan, jos itse annatte siihen aihetta ... ja silloin
olette itse hankkinut rangaistuksenne... Teillä ei ole niin kovaa
sydäntä, kuin monella muulla, että jaksaisitte semmoista surua
kestää..."
"Kaikkivaltias torjukoon minusta semmoisen onnettomuuden, Richissa ...
mutta jos niin kävisi ja minä olisin sairaana ja heikkona, niin kuin te
nyt olette, ja tultaisiin minulle sanomaan: tyttäresi on tullut ja
haluaa sovintoa... Mitä minun pitäisi tehdä?..."
Surunvoittoinen hymy ilmautui Richissa rouvan kasvoille, vaikka silmät
olivat totiset. Näytti siltä kuin hän olisi käsittänyt lankoansa
sanojen mukaan, mutta ennen kuin hän ennätti vastata, kysyi kreivi
taas:
"Mitä te tekisitte sellaisessa tapauksessa, kälyni?"
"Mitäkö tekisin...? Saman mitä sydämeni sanoo, että teidänkin pitäisi
tehdä, Hannu kreivi, oi ... unhottaa ja antaa anteeksi!"
"Mutta jos vaimoni olisi näin menetellyt?"
"Unhottaa ja antaa anteeksi!" toisti lempeä ääni, mutta katse ei enää
ollut niin kirkas ja vieno vavistus näytti värisyttävän häntä. Hän
lisäsi: "Te johdatte minut sillä omaan elämänjuoksuuni, lankoni ...
minäkin olen halunnut ja huokaillen hakenut sovitusta, mutta oi ... se
ilo on kauvaksi kaikonnut... Teillä on kenties oikeus johdattaa minun
mieleeni tämä asia, mutta olkaa huoleti, lankoni .... se on yöt päivät
mielessäni...!"
"Ja jos hän, jota olette ikävöinyt ... jos hän nyt tulisi..."
Kreivi ei ennättänyt puhua loppuun. Leimaus välähti Richissan silmissä
ja hän vaipui tuolia vasten, ikään kuin juuri nyt olisi lausuttu ne
sanat, joilla oli voima irroittaa hänen henkensä ruumiista.
Hänen edessään oli Juhani polvistuneena ja painoi kiihkeästi hänen
hameenhelmaansa kasvojansa vasten.
Mutta niin kuin talviyönä revontulien liekit näyttävät vaalenevan ja
kuolevan ja häviävän ja sitten uusin voimin palaavat ja hämmästyttävät
ihmettelevää katselijaa turmeltumattomalla loisteellaan, niin virkosi
taas noiden sammuvain silmäin katse ja hymyili niin eloisana, niin
rikkaana ja lempeä henkivänä.
Hän ojensi molemmat kätensä, tarttui kumartuneeseen päähän ja nosti sen
hiljaa ylös, niin että hän voi katsoa noihin silmiin, joiden säteet
siihen saakka niin monta vuotta olivat seuranneet häntä rankaisevan
kostajan leimauksenkatseena, mutta jotka nyt kosteudesta loistavina
saattoivat hänen sydämensä takaisin temppelinrauhaan myrskyä pakoon.
Hannu kreivi ei voinut pidättää kyyneltä herahtamasta, mutta hän läksi
samalla pois huoneesta. Hän oli kovin heltynyt. Kenties oli hänen
edessään oleva näytelmä sellainen, että se johdatti hänen ajatuksensa
oloihin, joita saattoi ilmaantua ja jotka saattoivat koskea häneen
paljoa lähemmin kuin nämä. Pää kumarassa hän meni huoneeseensa ja
käydessään akkunalaudalle istumaan hän kuiskasi tyttärensä nimen.
Yht'äkkiä hänet keskeytti vanha Melcher Gjordinpoika, joka muutaman
palvelijan seuraamana syöksyi sisälle.
"Engelbrekt marssii Oppenstenia vastaan, kreivi!" huudahti vouti.
"Engelbrektkö?" kysyi kreivi tuskin kyeten käsittämään sen sanoman
merkitystä, jonka Melcher oli tuonut.
"Engelbrekt itse", toisti tämä, "tämä mies on puhutellut häntä..."
Kreivi silmäsi palvelijaa ja antoi hänelle viittauksella käskyn puhua.
"Engelbrekt pysähtyi Sembin tienoilla", kertoi mies, "ja kun minä
ratsastin siitä, vietiin minut hänen luoksensa. Hän kysyi minulta,
mistä olin ja minne olin menossa. Minä sanoin hänelle sen ja silloin
hän pyysi minun kiiruhtamaan tänne linnaan sanomaan, että hän kohta
aikoi tulla perästä. Minä sanoin hänelle teidän itsenne, Hannu kreivi,
olevan täällä linnassa, mutta silloin hän sanoi: sitä parempi, silloin
tulee asia helposti sovituksi!"
Kreivi näytti tarkoin miettivän miehen sanoja, mutta käski sitten
kutsua Martti Gråbon luoksensa. Palvelija meni ja kohta sen jälkeen
tuli vouti.
"Tahtoisin kernaasti uskoa", sanoi kreivi tälle, "että käskyjäni on
tarkoin noudatettu täällä linnassa ja linnanläänissä?"
"Parhaan ymmärryksen ja kyvyn mukaan!" vastasi vouti kumartaen, mutta
rehellisesti katsoen isäntäänsä silmiin.
"Teillä ei siis ole omallatunnollanne, Martti, mitään, josta teitä
voitaisiin syyttää...?"
"Ei ole!"
"No hyvä!" jatkoi kreivi vakavalla äänellä, "käske satuloimaan hevoseni
ja muutamain palvelijain nousemaan ratsaille."
Hetken kuluttua kreivi ratsasti ulos linnasta ja ajoi pohjoista kohti
Sembiin päin.
Vähän enemmän kuin puoli tuntia oli kulunut kreivin lähdöstä, kun
vahtitornista kuului torventörähdys ja muuan palvelija riensi voudille
ilmoittamaan Herman Bermania, joka pyysi päästä linnaan. Vouti näytti
epäröivän, mutta Melcher Gjordinpoika, joka oli saapuvilla, poisti
kaikki arvelut ja nostosilta laskettiin ja Herman ja Erkki ratsastivat
Oppenstenin linnaan.
"Onko teillä ollut tietoja pohjoisesta päin, vouti?" kysyi Herman
laskeuduttuaan hevosensa selästä ja jätettyään sen Erkin huostaan.
"Tänään saimme", vastasi Martti Gråbo, "Engelbrekt marssii linnaa
vastaan, hän on varmaankin täällä ennen puoliyötä, jollei..."
"Jollei...?"
"Hannu kreivi on ratsastanut hänen puheilleen ja minä toivon hänen
kykenevän torjumaan sen vaaran, joka uhkaa Oppenstenia..."
"Oppenstenin linnasta voi kuitenkin tulla talonpoikain kiusa, niin kuin
noista muistakin linnoista, jotka sijaitsevat näin sisämaassa, eikä
lempeä Hannu kreivi aina ole oleva linnanherrana. Sen tähden minusta
näyttää siltä kuin kreivi olisi turhaan lähtenyt sille matkalle."
"Arveletteko sitten, että Oppenstenin linna jaotetaan maan tasalle,
niin kuin on käynyt Smålannin linnain...?"
"Niin arvelen!"
"Mutta onhan kreivi aina ollut Engelbrektin ystävä ja on tämän
ystävyyden takia saanut olla vankeudessakin...!"
"Mutta yksi seikka on asetettava miesten ystävyyttä korkeammalle ... se
on isänmaamme, ja Engelbrektin ystävän täytyy olla Ruotsinkin ystävän
eikä hän silloin ole itkevä Oppenstenin raunioiksi murskattuja
muureja."
"Ja jos niin käy kuin sanotte, jos Engelbrektin tuomio on sama kuin
teidänkin ja herrani, kreivi, luovuttaa Oppenstenin linnan
Engelbrektille ... niin kuinka kauvan odotatte, ennen kuin alatte
hävitystyönne?"
"Kummallinen kysymys, vouti... Mikäli tiedän on se heti alkava!"
Vouti löi kätensä yhteen ja hämmästystä ja surua kuvautui hänen
kasvoilleen.
"Eerikki kuninkaan", jatkoi Herman, "sanotaan kulkevan Skånessa suuren
sotajoukon kanssa ja minä luulen Engelbrektin aikovan mennä häntä
vastaan. Sen tähden täytyy selän olla vapaana ja ennen kaikkea täytyy
kiirehtiä."
"Richissa rouva parka!" huokasi hyväsydäminen Martti Gråbo.
Melcher Gjordinpoika, joka tähän saakka oli ollut vaiti, lisäsi:
"Tietäkää, Herman, että Richissa rouva sairastaa kuolintautiansa täällä
linnassa. Tuskin häntä voidaan täältä siirtää eikä tietääkseni
Engelbrekt ole niin julma mies, että hän linnan takia ottaisi tuon
hurskaan rouvan kuoleman omaksi syyksensä."
"Richissa rouva on minulle rakas", sanoi Herman, "ja mitä
Engelbrektistä sanotte, Melcher Gjordinpoika, on totta, mutta sekin on
totta, että valtakunta on vaarassa ja aika kiirehtii. Yksityisen miehen
täytyy väistyä valtakunnan tarpeen edestä. Ei isä eikä äiti ... ei
mikään saa estää miestä velvollisuuttansa täyttämästä..."
"Te ette kuitenkaan vielä ole sitä kokenut, Herman", sanoi Melcher
Gjordinpoika vakavasti. "Jos oma isänne tai äitinne sairastaisi
kuolintautiansa täällä linnassa, niin tahtoisinpa nähdä, ettekö
viivyttelisi, ennen kuin käskisitte suuntaamaan muurinsärkijän sen
huoneen seinää kohti, jossa kuolema parhaillaan olisi työssä... Hyvin
vaikeata on sentään ruveta isän tai äidin pyöveliksi ja nähdä rakkaiden
kasvojen riutunein silmin katselevan muurin halkeamista nuhtelevina ja
syyttävinä..."
Vanhan miehen sanat näyttivät kovin koskevan Hermaniin. Ehdottomasti
tulivat hänen mieleensä halu ja kaipuu, millä hän nuoruudessaan oli
ajatellut isää ja äitiä, ja voimatta ajatuksiansa hillitä tai edes
uskomatta niiden kuvauksien todellisuutta, jotka voudin sanat saivat
hänen sydämensä pohjassa kangastamaan, hän kuitenkin joutui itseltään
kysymään: "jos täältä löytäisit, jota niin kauvan ja niin kiihkeästi
olet etsinyt, mitä silloin tekisit?"
"En tahdo liioitella", sanoi hän puoleksi surunvoittoisesti, "mutta
mielin uskoa, ett'ei isäni tai äitini, jos jompikumpi heistä olisi
täällä lähtöä tekemässä, syyttäisi minua teosta, johon minua kuitenkin
velvoittaisi voima, joka on korkeampi kuin sekä he että minä. Tahdon
kuitenkin", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "tahdon puhutella Richissa
rouvaa, ehkäpä hänen voimansa sallivat hänen lähteä linnasta ... ja sen
on kyllä Engelbrekt mieluimmin näkevä."
Molemmat vanhukset kuuntelivat surullisesti hymyillen tuon nuoren
miehen puhetta, ja kun vielä hänen lähdettyään kuulivat hänen
askeltensa käytävää pitkin poistuvan, katsoivat he hänen jälkeensä,
ikään kuin hän vielä olisi seisonut heidän edessänsä.
Mutta Herman astui pitkin luhdineteistä sen päähän saakka ja avasi
siellä oven löytääkseen jonkun naispalvelijan, joka voisi viedä hänet
Richissa rouvan luokse. Huone oli kuitenkin tyhjä. Muutamasta
sisähuoneesta hän sitä vastoin kuuli ääniä ja jatkoi sen tähden
kulkuansa sisäovelle, avaten sen. Tämäkin huone oli tyhjä, mutta vielä
tämän takana olevan huoneen ovi oli auki ja sieltä hän selvästi kuuli
sekä puhelua että vielä jotakin, joka sai hänet pysähtymään ja
painamaan käden sydämelle.
"Hän on poikasi, Richissa", sanoi miehen ääni, "Engelbrekt on
kasvattanut hänestä miehen, joka voi ilahduttaa äidin sydäntä, mutta
jonka myöskin ... on täytynyt katkeroittaa rakkauttasi... Oi Richissa,
Richissa, sinä lempeä Jumalan enkeli, joka olet kärsinyt niin paljon,
niin sanomattomasti, ... oi, jospa voisin ohjata ajan takaisin
entisille jälilleen ... oi, jospa sydämelläni olisi ollut edes vähäinen
osa sinun sydämesi kärsivällisyyden runsautta, voimaa taipumaan
välttämättömyyden alle!"
"Elä puhu noin ankaria sanoja, Juhani", kuului lempeä ääni puoleksi
kuiskaavan, "eläkä lue omaksi syyksesi sitä, mihin nurjat voimat ovat
olleet syynä... Katso, minä kuolen tyytyväisenä! Jumalan äiti on
kuullut hartaimman rukoukseni, jolla pyysin päästä puhtaaksi sinun
silmissäsi, ennen kuin täältä lähden. Ja elämän rajalla, kuoleman
portilla ... siellä muuttuvat elämän muodot vallan toisiksi. Oi,
kiitos, sinä pyhä Jumalan äiti, eläkä vihastu minuun, jos olen vaatinut
liian paljon ... jos vielä tällä hetkellä rukouksenkuulemisen runsaus
sydämessäni halajan vielä ... halajan sulkea poikani syliini, siunaten
nähdä hänet, ennen kuin silmäni viimeisellä hetkellä sammuvat."
Herman jäi seisomaan kuin kuvapatsas. Hän tuskin uskalsi hengittää. Hän
ei tiennyt, kuuliko hän todellakin mitä kuuli, vai oliko kaikki ollut
vaan unta, voudin puheesta kiihtyneen mielikuvituksen pilaa. Mutta joku
vastustamaton voima ajoi häntä eteenpäin.
Hän ilmautui kynnykselle, hän syöksyi esiin ja laski runsaita kyyneliä
vuodattaen seuraavassa tuokiossa päänsä äitinsä syliin.
Tämä ei vaikuttanut sairaaseen, niin kuin olisi odottanut. Hän oli niin
tottunut ajattelemaan poikaansa, jonka hän niin monasti oli nähnyt ja
josta hän oli kuullut niin paljon puhuttavan, vaikka hän rakkaudesta
häneen ja mieheensä oli kukistanut äidinylpeytensä ja luonnollisen
halunsa taikka tarpeensa ilmaista itsensä ja saada nauttia pojan
rakkauden ja mieltymyksen helliä osotuksia; hän oli nyt samalla niin
kokonaan yläpuolella asiain tavallista menoa, että hänestä poikansa
näkeminen tuntui aivan yksinkertaisesti pyhän neitsyen vastaukselta,
rukouksenkuulemisen todistukselta. Tosin kostuivat hänen kalpeat
kasvonsa kuumista kyyneleistä, tosin vapisi koko hänen olentonsa, mutta
se ei ollut musertavan hämmästyksen vaikutusta keskellä mitä puhtainta
onnellisuutta. Se oli auringonsäde, joka pilkotti keskeltä niitä mustia
pilviä, jotka olivat peittäneet hänen elämänsä taivaan, ja joka nyt
elämän ehtoona valoi hänen ympärilleen toteutuneiden toiveiden
lämpöistä rauhaa.
Niin kului hetki toisensa jälkeen kenenkään sanomatta sanaakaan. Sairas
laski kätensä poikansa päähän, samoin kuin vähää ennen isän, ja nosti
sitä, niin että saattoi painaa suudelman hänen vapaalle, miehekkäälle
otsalleen. Sitä tehdessään hän kietoi kätensä hänen ympärilleen ja
laski päänsä hänen olkapäätänsä vasten. Isä, tuo elämän koettelemuksien
karkaisema mies, itki kuin lapsi.
Mutta semmoisen mielenliikutuksen täytyi kuitenkin vaikuttaa sairaan
heikkoon, kuihtuneeseen ruumiiseen. Herman tunsi käsivarsien vähitellen
ikään kuin herpoavan ja varovasti hän laski kokoon painuvan vaimon
takaisin tuolin pieluksia vasten.
"Äiti, äiti!" kuiskasi hän, "pitääkö meidän tavata toisemme
ainoastaan ... ainoastaan samassa silmänräpäyksessä erotaksemme?"
Vanhus avasi silmänsä ja laski vielä kerran kätensä pojan päähän.
"Jumala siunatkoon sinua, poika!" sanoi hän raukealla äänellä, mutta
osotti toisella kädellään isää ja lisäsi: "ellös enempää kuin hänkään
nurkuko niitä kohtaloita, jotka Herra jakaa!"
Ja näin sanoen hän taas tarttui miehensä käteen ja katsoi niin
lempeästi ja ystävällisesti häneen, kuin tämä katse olisi sisältänyt
koko hänen elämänsä rakkauden. Herman lankesi polvilleen äitinsä
sivulle ja tunsi, kuinka äidin käsi hiljaa painui hänen päähänsä.
Mutta ei sanaakaan sanottu enää. Kun Herman nosti päätänsä, niin hän
näki äitinsä katseen vielä yhtä lempeästi luotuna isään, mutta
kasvonpiirteet olivat jäykistyneet ja käsi, johon hän tarttui, oli
kylmä.
Hän hypähti pystyyn, mutta vanha, sankarinvoimainen mies ojensi kätensä
ja sulki hänet syliinsä.
"Äitisi, poikani, on mennyt meiltä pois", sanoi hän, "ja hänen henkensä
liitelee vapautettuna aistillisten yläpuolella ja hän rukoilee nyt
Jumalan valtaistuimen edessä sinun ja minun puolestani. Jumala
siunatkoon sinua, poikani, kaikesta siitä ilosta, mitä olet tuottanut
synkälle isällesi ja tuolle tuossa, armaalle äidillesi! Kaikkivaltias
Jumala suojelkoon sinua kaitsevalla kädellään nyt ja iankaikkisesti!"
Kovin liikutettuna syleili vanhus poikaansa.
"Elä kysy minulta mitään, poikani", lisäsi hän sen jälkeen. "Engelbrekt
on kertova sinulle kaikki. Rukoile, rukoile äitisi tomun ääressä --
minä pyydän sytyttämään vahakynttilät kuolleen ympärille."
Näin sanoen vanhus syöksyi ulos ja Herman vaipui taas polvilleen
äitinsä viereen. Hän rukoili kauvan ja hartaasti. Kun hän nosti
päätänsä, oli jo yö ja kuu kumotti tähtitaivaalta ja valaisi kuollutta,
joka vielä kuolemassaan hymyili pojalleen.
Hänen päässänsä oli tuoreista kukkasista sidottu seppele.
Kerttu oli hiljaa tullut huoneeseen ja aavistamatta, mikä todella oli
syynä siellä vallitsevaan kuolonhiljaisuuteen, hiipinyt kuolleen luokse
ja laskenut seppeleen hänen päähänsä, mutta huomattuaan nuoren miehen
rukoilevan hänen sivullansa, yhtä hiljaa taas poistunut.
Herman näki kukkaset ja suuteli vielä kerran hänen kylmää otsaansa.
Hänestä tuntui siltä kuin seppele olisi siihen pantu häntä varten,
johtamaan hänen katsettansa katoovaisista elämään takaisin, jonka
vertauskuvia nuo tuoreet kukkaset olivat.
Hiljaa läksi hän sen jälkeen huoneesta ja samalla hetkellä kuului
kaukaa heikkoa rummunpärrytystä Engelbrektin tuloa ennustaen.