Hermanin ensimmäinen ajatus oli tavata isäänsä. Mutta tämä ei ollut
mistään löydettävissä ja Martti Gråbo, joka kummastuen tapasi Hermanin
ja kävi kovin surulliseksi saatuaan tiedon Richissa rouvan kuolemasta,
tiesi ainoastaan ilmoittaa nähneensä tuon kookkaan munkin kiireesti
tulevan ulos rukoushuoneesta ja siellä tavanneen hänen pienen
tyttärensä Kertun, jolla oli ollut kukkaisseppele kädessä. Munkki oli
puhutellut tyttöä ja kysynyt häneltä, kuka seppeleen oli saava, jonka
jälkeen hän oli suudellut tätä ja taputtanut tyttöä päähän sekä
pyytänyt hänen kiiruhtamaan. Sen jälkeen hän oli lähtenyt linnasta.
Herman meni rukoushuoneeseen ja vouti riensi puuhaamaan vahakynttilöitä
ja mitä muuta kuolemantapauksen tähden tarvittiin. Mutta juuri hänen
näissä puuhissa ollessaan kuului torventörähdyksiä nostosillan
edustalta ja Hannu kreivi ynnä Engelbrekt ratsastivat linnaan.
Kumpaankin koski tieto Richissa rouvan kuolemasta. Kreivi riensi ylös
ruumishuoneeseen, mutta Engelbrekt meni rukoushuoneeseen, jossa vouti
oli sanonut Hermanin olevan. Siellä oli hämärä, mutta Engelbrekt
mainitsi kasvattipoikansa nimen ja tämä lepäsi kohta hänen sylissään.
"Rohkeutta, rohkeutta, poikani!" sanoi hän, "sinun koettelemuksesi on
sentään vähäinen siihen verraten, mikä hänellä, hurskaalla äidilläsi on
ollut; ei sitä myöskään voi verrata isäsi koettelemuksiin..."
"Niin on kuin sanotte, kasvatusisä. Kaikkivaltias Jumala olkoon heille
armollinen!"
Paljon he puhelivat sitten siitä, mitä linnassa oli tapahtunut, ja
Herman kertoi kaikki juurta jaksain.
"Siis tiedät", sanoi vihdoin Engelbrekt, "mitä minulla nyt on oikeus
sinulle ilmaista, mutta isäsi on myöskin antanut minulle muiston
sinulle jätettäväksi." Hän otti esiin vitjat, joista riippui pimeässä
välähtelevä sormus.
Kunnioittaen otti Herman tuon kallisarvoisen kalun.
"Pidä niitä", jatkoi Engelbrekt juhlallisesti, "pidä niitä isäsi
muistona! Ole jalo ja luja kuin hän ... mutta tule sinä häntä
onnellisemmaksi!"
"Ja nyt", lisäsi hän, "nyt meidän täytyy nousta ratsaille ja tarttua
miekkaan taas, Herman! Vielä on meillä tekemistä, ennen kuin saamme
lähteä kotiin takaisin? -- --"
Oppenstenissa ei oleskeltu kauvan. Richissa rouvan ruumis vietiin jo
seuraavana päivänä aamupäivällä Asarpin kirkkoon ja sekä Hannu kreivi
että Engelbrekt ynnä Herman ja sotajoukon etevimmät päälliköt
seurasivat juhlallisessa saattokulkueessa.
Mutta Oppenstenin linna täytyi repiä ja Hannu kreivi, joka ei voinut
kumota Engelbrektin esiintuomia, tähän toimenpiteeseen pakottavia
syitä, suostui hakemaan korvausta kuninkaalta. Sen jälkeen pidettiin
neuvottelu ja Hannu kreivi väkineen läksi Tukholmaan päin, mutta
Engelbrekt jatkoi kulkuansa Öresteniä, erästä toista lounaisen
Länsigötinmaan linnaa vastaan. Sen vouti poltti itse linnan ja meni
matkoihinsa, jonka jälkeen Engelbrekt meni valtakunnan rajan poikki ja
hyökkäsi Hallantiin, suoraan Varbergin linnaa vastaan, jossa ritari
Aksel Pietarinpoika oli linnanherrana. Hallannin talonpojat yhtyivät
mielellään Engelbrektiin ja Ruotsiin, samoin Varbergin kaupungin
asukkaatkin, mutta Aksel Pietarinpoika sai pitää Varbergin linnan,
kuitenkin sillä ehdolla että sai kantaa vaan puolet veroista, jotka
hänelle oli jättävä Engelbrektin nimittämä vouti. Varbergista
Engelbrekt kulki etelää kohti Falkenbergiin. Täällä hän tapasi Herman
Bermanin.
Tämä oli rientänyt Oppenstenista Hallannin rajalle jättämänsä
sotajoukon luokse ja hyökännyt sillä niin ikään Hallantiin, mutta
etelämmäksi kuin Engelbrekt, niin että hän oli käynyt Falkenbergin
kimppuun samaan aikaan kuin Engelbrekt oli marssinut Varbergia vastaan.
Falkenbergin vouti oli tehnyt urhoollista vastarintaa ja torjunut yhden
talonpoikaissotajoukon tekemän hyökkäyksen. Mutta talonpojat olivat
taistelleet niin urhoollisesti ja siihen määrään kuolemaa pelkäämättä,
ett'ei vouti ollut uskaltanut odottaa uutta hyökkäystä, vaan itse
sytyttänyt linnan tuleen ja hyvyyksineen päivineen noussut miestensä
kera laivoihin ja purjehtinut matkoihinsa. Engelbrektin tullessa oli
Falkenberg soraläjänä.
Nyt yhdistettiin molemmat sotajoukot ja Engelbrekt läksi Halmstadia
vastaan, joka vapaaehtoisesti avasi porttinsa. Sen jälkeen hän riensi
alas Skånen rajalle. Saapuessaan Lagajoen rannalle, vähän matkan päähän
lujasta Laholman linnasta, näki hän toisella rannalla suuren leirin,
joka oli laadittu vasta päätä linnaa.
Herman ratsasti Engelbrektin rinnalla ja huomasi tyytyväisyyden
seijastuksen hänen kasvoillaan.
"Jos saan kasvojesi ilmeestä, Engelbrekt", sanoi Herman, "arvata
ajatuksiasi, niin tulemme täällä taistelemaan avonaisella kentällä?"
"Niin totta kuin Eerikki kuningas itse on tuolla", vastasi Engelbrekt
ja osotti vihollisten leiriä, "niin tahdomme täällä Jumalan nimessä
ryhtyä taisteluun."
"Ja mistä tiedät kuninkaan olevan siellä?"
"Jo Axevallan edustalla ollessani", vastasi Engelbrekt, "sain sanan ja
kirjeen tuolta jalolta ritarilta Broder Sveninpojalta, joka ilmoitti
kuninkaan kokoovan joukkoja Skåneen, ja sen tähden olen rientänyt
tänne. Luulin kuitenkin kuninkaan ennemmin tulevan meitä vastaan omien
rajaimme sisällä, kuin odottavan meitä täällä. Mutta tehköön kuin
tahtoo! Nyt on meidän vaan löytäminen ylimenopaikka joesta, sitten
koettelemme kalpoja ja sanoppa silloin, Eerikki kuningas, että söin
sanani, kun vakuutin vielä kerran kohtaavamme."
Syntyi hetken äänettömyys. Sen jälkeen Engelbrekt käski Hermanin
ratsastamaan pitkin joenrantaa ja etsimään sopivaa ylimenopaikkaa. Tämä
kiiruhti heti käskyä täyttämään. Engelbrekt antoi sitten sotajoukon
asettua leiriin aina sitä myöten kuin eri osastot saapuivat perille.
Asiansa toimitettuaan palasi Herman ja toi vihollisen asemasta
semmoiset tiedot, että ne saivat Engelbrektin päättämään jo seuraavana
päivänä mennä yli joen ja marssia kuninkaan leiriä vastaan. Kaikki
järjestettiin, sotajoukon päälliköt kokoutuivat neuvottelemaan ja
määrättiin tarkoin, kuinka sotajoukon oli mentävä joen ylitse ja kuinka
hyökkäys oli tehtävä. Kun Engelbrekt neuvottelun päätyttyä taas oli
yksinään, käski hän satuloimaan hevosensa itse ratsastaakseen
ylimenopaikkaa ja sen ympäristöä tarkastamaan.
Hän oli jo valmiina nousemaan ratsaille, kun vanha Ulvi tuli hänen
luoksensa ja sanoi vieraan ritarin lähestyvän.
Pari silmänräpäystä sen jälkeen näkyikin ratsumies täyttä laukkaa
rientävän leiriä kohti. Hän pysähtyi Engelbrektin eteen. Se oli Broder
Sveninpoika.
"Tervetuloa, ritari!" sanoi Engelbrekt ja meni vierasta vastaan; "enpä
odottanut tapaavani teitä täällä."
"Ettepä olisi tavannutkaan, Engelbrekt", vastasi ritari, "jolleivät
tärkeät sanomat olisi tuoneet minua tänne."
"Mutta olettehan toki nyt vapaa vankeudestanne ja voitte kulkea sitä
tietä, minkä itse valitsette?"
"Vapaa olen ja olen jo puolestani valinnut... Minä seuraan teitä,
Engelbrekt, sillä tuolla pimeässä vankilassa on minulle selvinnyt, että
herrainvaltaa meidän maassa on aina seurannut kuninkaanvalta, ja
minusta näyttää, minkä verran olen kuullut teistä ja siitä valtatyöstä,
jonka olette alottanut, ett'ei kuninkaanvaltaa täällä voida erottaa
Ruotsin rahvaasta. Sen tähden tahdon olla teidän miehiänne, niin kauvan
kuin käsivarteni kykenee miekkaa käyttämään."
"Tuo puhe kuuluu hyvältä korvaan, ritari... Mutta minun tieni ei ole
ruusuilla kukitettu eikä mahtane sellaiseksi teidänkään tulla!"
"Se seikka jääköön Jumalan tahdosta riippumaan... Vastoinkäymiset eivät
lannista Broder Sveninpojan mieltä tai erota häntä teistä ja Ruotsista.
Kummalliselta minusta kuitenkin tuntuu", lisäsi hän hetken vaiettuansa,
"että ensimmäinen sanani teille on oleva varoitus."
"Kenestä tai mistä, aiotte sitten minua varoittaa ritari? Minä arvelen,
että nyt halustakin mittelemme miekkojamme Eerikki kuninkaan kanssa!"
"Eerikki kuningas on nyt parhaillaan matkalla Tukholmaan!" sanoi
ritari. "Olen rientänyt yötä päivää ilmoittamaan teille sitä.
Kymmenellä laivalla hän on lähtenyt Köpenhaminasta; itse hän on
Rosenkransen-laivalla."
"Eerikki kuningas matkalla Tukholmaan", sanoi Engelbrekt
miettiväisesti, mutta lisäsi sitten: "no hyvä, me olemme siis täällä
Laga-joella löytäneet matkamme määrän, jolleivät nuo vihollisleirin
herrat aio lähteä pohjoista kohti. Siinä tapauksessa saanemme kai vielä
täällä hiukan viipyä."
"Mitä tulee skånelaisiin herroihin, jotka ovat kokoutuneet tänne",
virkkoi Broder Sveninpoika, "niin halunnevat he kyllä käydä
pakkosopimukseen, jos muuten saamani tiedot ovat tosia."
"Sen saamme kohta nähdä!" arveli Engelbrekt. "Tarjoamme heille mitä
voimme."
Skånelaiset herrat eivät kuitenkaan mitään niin halunneet kuin
pakkosopimusta ja tämä halu kävi yhä hartaammaksi, mikäli he saivat
tietoja ruotsalaisen sotajoukon voimasta. Parin päivän perästä tehtiin
välirauha ja Engelbrekt läksi talonpoikaissotajoukkoineen taas
marssimaan pohjoiseen päin. Ruotsin valtakunta oli vapaa, julmat voudit
karkoitetut taikka vahingottomiksi tehdyt, heidän linnansa elikkä
"pesänsä", joiksi riimikronikka niitä sanoo, olivat joko maahan
hajotetut taikka poltetut taikka, jos ne asemansa taikka lujuutensa
vuoksi olivat maan puolustukselle välttämättömät, jätetyt
syntyperäisten ruotsalaisten miesten haltuun.
Arbogassa laski Engelbrekt sotajoukon kotiin; se tapahtui syyskuun
lopulla. Se kuuluu lopulla nousseen 100,000 mieheen ja sellaista
sotakuria pidettiin tässä sotajoukossa -- sanotaan -- ett'ei yksikään
talonpoika kadottanut mitään edes kanankaan arvoista. Ennen kuin
erottiin, pidettiin Engelbrektin luona neuvottelu ja moni oli sitä
mieltä, että sotajoukko oli pidettävä koossa, kunnes saataisiin varma
tieto kuninkaan tulosta. Mutta toiselta puolen oli sotajoukon
koossapitäminen hyvin rasittavaa, eikä tarvinnut pahoin pelätä
sitäkään, että sen kokoonsaaminen kuninkaan tullessa veisi paljon
aikaa. Ja voitiinhan sitä paitse täydellisesti luottaa Hannu
Kröpeliniin ja hänen kanssansa tehtyyn välirauhaan.
Mutta ilo oli verraton, kun talonpojat erosivat, eikä ollut yhtäkään
noiden monien tuhansien joukossa, joka ei heltynein mielin maininnut
Engelbrektin nimeä ja ollut valmis uskaltamaan henkeänsä ja vertansa
hänen puolestansa -- hänen, joka oli antanut takaisin rauhan ja lain ja
levon Ruotsinmaalle. Jokaisessa tuvassa, sekä isossa että pienessä,
puhuttiin ainoastaan Engelbrektistä ja siitä, mitä hän oli toimittanut
retkellään valtakunnan lävitse, ja jos ketä valtaneuvoksista
mainittiin, niin sillä vaan tahdottiin sitä enemmän huomauttaa
vapaudensankarin suuruutta.
Engelbrektin raivatessa valtakunnan eteläisiä osia olivat herrat
puolestaan pitäneet kokouksen Tukholmassa ilmoittaakseen sekä
norjalaisille että Itämeren etelärannalla oleville naapureilleen --
saksalaisen ritarikunnan suurmestarille ja hansakaupungeille -- mitä
oli tapahtunut ja mistä syystä. Useimmat näistä herroista olivat
kaikkea muuta kuin Engelbrektin ystäviä. Näiden viimemainittujen lukuun
kuului ainoastaan muutamia harvoja, niin kuin Tuomas piispa ja jalo
Niilo Kustavinpoika (Stjernbåt), mutta toisten täytyi toistaiseksi
toimia sen vallan pakottamina, joka Engelbrektillä tosiaankin oli
kansan rakkauden takia, vallan, jonka monet heistä olivat
tunnustaneetkin, koskapa eivät olleet pitäneet arvoansa alentavana
ottaa häneltä vastaan linnoja ja läänejä, niin kuin olivat tehneet
Knuutti piispa ja Niilo Erengislenpoika. Sellaiset miehet kuin Pentti
Steninpoika (Yö ja Päivä) tunsivat tällä hetkellä olevansa liian
voimattomia uskaltaakseen julkisesti ehdottaa jotakin Engelbrektin
vastustamiseksi. Viisaimmat, niin kuin Krister Niilonpoika,
pysyttelivät kokonaan syrjässä. Tämän neuvottelukokouksen pitäminen
Tukholmassa, jota piti hallussaan kuninkaan uskottu mies Hannu
Kröpelin, perustui kai siihen, että Kröpelin kernaasti tahtoi pitää
noita neuvottelevia herroja silmällä voidakseen, jos mahdollista,
käyttää heidän eriäviä mielipiteitänsä herransa eduksi.
Tämä tarkoitus meni kuitenkin mitättömiin. Kirjeet laadittiin
Vadstenassa tehdyn luopumuskirjeen mukaan. Se tapahtui syyskuun alussa
ja sen jälkeen oli Engelbrekt yhä vieläkin voittanut voiton toisensa
perästä. Nyt hän tosin taas oli yksinään valmiina lähtemään pois
syrjäiseen soppeensa, mutta hänen tarvitsi ainoastaan viitata kädellään
saadakseen kaiken Ruotsin rahvaan uudelleen varustuksiinsa.
Sellaisella kannalla olivat asiat, kun kuningas sangen vaarallisen
purjehdusmatkan jälkeen saapui Tukholmaan muutamana päivänä aivan
syyskuun lopulla. Hänellä oli seurassaan joukko saksalaisia ruhtinaita
ja kreivejä sekä tanskalaisia ritareita. Häntä vastaan ottamassa olivat
Hannu Kröpelin ja Hannu kreivi ynnä vanha Krister Niilonpoika ja
muutamia muita ruotsalaisia herroja.
Eerikki kuningas oli sangen pahalla päällä ja lausui kaikissa
tilaisuuksissa suuren tyytymättömyytensä julki, ja tämä kiihtyi sitä
mukaa kuin hän huomasi mahdottomaksi mitään toimittaa. Hän miehitytti
tosin heti Harmajamunkkisaaren[16] ja Pyhänhengen saaren ja kutsui
luoksensa sen vähäisen joukon, joka oli Stäketissä, muutamassa niitä
harvoja linnoja, jotka enää olivat kuninkaan käskettävissä, mutta joka
sekin hänen määräyksestänsä poltettiin. Tosin hän myöskin rupesi
ankaran näköiseksi ruotsalaisia herroja puhutellessaan taikka Tukholman
kaduilla näyttäytyessään, mutta se aika oli mennyt, jolloin
lannistuttiin hänen kulmakarvainsa rypistymisestä. Aluksi hän ei sitä
uskonut ja hän kysyi teeskentelemättä kummastellen monta kertaa Hannu
Kröpeliniltä, kuinka sellainen, jommoista kesän kuluessa oli tapahtunut
Ruotsissa, oli mahdollista. Tuo rehellinen valtaneuvos johdatti hänelle
silloin aina mieleen, että Ruotsi oli aivan toinen maa kuin Saksa ja
Tanskakin, ja että sen jokaista talonpoikaa oli pidettävä
vapaasyntyisenä miehenä.
Eräänä aamuna hän oli Kröpelinin ja Witzlaun kreivin sekä muutamien
muiden herrain kanssa -- niiden joukossa oli muutamia ruotsalaisiakin
-- Harmajamunkkisaaren itäisellä muurilla ja puheeksi tulivat taas
ruotsalaiset talonpojat.
"Te olette puhunut niin paljon noista talonpojista", sanoi hän ja loi
musertavan katseen Kröpeliniin, "mutta vielä en minä ole nähnyt yhtään
heistä. Haluttaapa koota yhteen Ruotsin ritaristo ja, vielä kertaan
tehdä valtiasmatkani ... ja nähdä, uskaltaako heistä kukaan nostaa
kättänsä kuningastansa vastaan!"
"Kauvas ei tarvinne teidän ratsastaa, armollinen herra", vastasi
Kröpelin, "katsokaa tuonne ... jollen pety, niin he nyt ovat täällä
Tukholman porteilla."
Kuningas katsoi Mälarille, joka oli peilikirkkaana muurin ja
Pitkäsaaren välillä, ja siellä hän näki koko rannan täynnä aseellisia
miehiä, pään toisensa vieressä, niin kauvas kuin silmä kantoi. Hän
säpsähti tämän nähdessään, mutta pian oli hän taas entisellään.
"Pelkäävätkö he", sanoi hän pilkallisesti hymyillen, "vai mitä he tuon
saaren miehittämisellä tarkoittavat?"
"Luultavasti he aikovat piirittää koko kaupungin", vastasi Kröpelin ja
oli tuskin saanut sen sanotuksi, ennen kuin muuan mies tuli ratsastaen
ja laskeutui hevosensa selästä sekä riensi muurille.
Mies kertoi koko Brunkebergin ja samoin Södermalmin olevan täynnä
aseellista rahvasta.
Kuningas kalpeni vihasta tämän kuullessaan ja läksi kiiruusti pois
muurilta sekä meni linnaan. Hänen täytyi kuitenkin kohta muuttaa
käytöstänsä ja noudattaa voutiensa esimerkkiä sekä ruveta
keskustelemaan Engelbrektin kanssa. Tämä päättyi niin, että seuraavan
vuoden syyskuun 8 päivään oli oleva välirauha ja että silloin neljä
herraa kustakin kolmesta valtakunnasta oli kokoutuva Tukholmaan
selvittämään ja ratkaisemaan kaikkia niitä kanteita ja valituksia,
joita toisella riitapuolella saattoi olla toista vastaan. Kuningas
valitsi itse ne neljä ruotsalaista herraa, joiden piti kuulua
lautakuntaan, nimittäin Skaran Sigge piispan, Turun piispan Maunu
Tavastin, Krister Niilonpojan (Vaasa) ja Hannu Kröpelinin.
Yhdeksänkolmatta ylhäistä herraa takasi kuninkaan ja niiden joukossa
Vesteråsin Olavi piispa, Ewerstenin Hannu kreivi ja kreivi Witzlau.
Tämä sopimus tehtiin marraskuun 15 päivänä.
Suuresti Ruotsissa-oleskeluunsa tyytymättömänä matkusti kuningas heti
kohta sen jälkeen takaisin Tanskaan.
Mutta vajaan kahden kuukauden kuluttua siitä valittiin Engelbrekt
Engelbrektinpoika Arbogan valtakokouksessa Ruotsin valtakunnan
päämieheksi.
"Kuka nyt on Ruotsin valtakunnan kuningas?" kysyi sen kuullessaan Jöns
Pentinpoika (Oxenstjerna) pistävästi hymyillen äidinisältään, Krister
Niilonpojalta.