Toivioretkeläinen.
Täysiääninen on elämän kannel ja ylhäinen runoilija, joka laulaa
ihmiskunnan ylistysrunoa, koskettelee mahtavalla kädellä soittimensa
kaikkia kieliä. Mutta yksityisestä kuuluu milloin toinen, milloin
toinen ääni kovemmalta ja suru on perussävel niin kuin ilokin, rakkaus
samoin kuin vihakin. Soittimen isäntä jakaa sävelet aina kunkin
mielenlaadun mukaan; -- kovemmin soipi kieli väkevän rinnassa kuin
heikon.
Mies, jonka olemme oppineet tuntemaan "pater Johanneksen" nimellä, oli
noita voimakkaita sieluja, jotka kovimmissakin koettelemuksissa,
taivaan synkimmilläänkin ollessa, alinomaa säilyttävät lujan, hartaan
uskonsa hyvän voittoon. Elämäntarunsa olemme kuulleet hänen itsensä
kertovan -- ja nuorukainen, jolle hän sen kertoi, oli hänen poikansa.
Kovia hän oli saanut kokea, mutta yhtä lämpimästi hehkui hänen
sydämensä totuudelle ja oikeudelle, vapaudelle ja synnyinmaalle, senkin
jälkeen kuin hän niin armottomasti oli tullut sysätyksi pois elämänsä
paratiisista. Rikos, jonka hän tuli tehneeksi saatuaan tuon kauhean
tiedon onnettomuudestaan, oli saattanut hänet henkipatoksi, oli pitänyt
häntä maailmalta kätkettynä dominikaanimunkin kaavussa taikka
kaivostyömiesten joukossa syvällä maan alla. Lapsuudenystävä, tuo
rehellinen, uskollinen Engelbrekt, oli ollut hänen ainoa uskottunsa ja
tämän huostaan oli hän jättänyt poikansa. Niin olivat vuodet kuluneet
ja unhotuksen harso oli ennättänyt verhota menneisyyden, kun tulivat ne
tapahtumat, joita tämä kertomus käsittelee.
Nuoruuden morsion, valapatturin, näkeminen oli yhdellä kertaa
herättänyt kaikki vanhat intohimot eleille, kunnes ilmestys Vadstenan
luostarinkirkossa oli yht'äkkiä hänelle osottanut, että hän oli ollut
omain sokeain harhaluulojensa heiteltävänä. Isku, joka häntä kohtasi,
oli kova, mutta se sulatti hänen sielunsa räikeät epäsoinnut
täydelliseksi sopusoinnuksi. Sovitusta ja kuolemaa -- näitä hänen
sydämensä nyt hartaasti ikävöitsi.
Saatettuaan sairaan huoneeseensa oli hurskas abbedissa kohta sen
jälkeen tullut kirkkoon ja osannut sieltä pelastaa Johanneksen, joka
oli joutumaisillaan vankeuteen, syystä että munkit löysivät hänet
kirkosta ja kauhukseen huomasivat hänet valepukuiseksi mieheksi. Hänen
oli helppo päästä tapaamaan vangittua, joka heti hankki haluamansa
tiedot. Mutta sitä ennen oli jo Richissa rouva lähtenyt Vadstenasta
matkustaakseen Hannu kreiviä vastaan; mitään sen enempiä tietoja ei
abbedissa ollut voinut antaa.
Raskain askelin hän läksi Söderköpingin pienestä kappelista ja kulki
tietä pitkin lounaiseen suuntaan toivoen täällä jollakin tavoin
saavansa selville, mitä tietä kreivi oli kulkeva, koskapa kreivin ja
hänen päämääränsä olivat joissakin määrin samat.
Täten hän vastoin tahtoansa tuli kulkemaan poikansa jälkiä, poikansa,
jonka hyväksi hän olisi tahtonut vuodattaa sydänverensä, mutta jonka
näkemistä hän ei tahtonut itselleen suoda, tasatakseen tällä vähäisellä
kieltäymyksellä edes joissakin määrin osaansa tuon vaimo paran kanssa,
jonka kieltäymyksen määrä sentään oli suunnattomasti suurempi kuin
hänen.
Ja missä ikinä hän liikkuikin, siellä oli kaikkien huulilla hänen
poikansa nimi, johon kansa liitti koko parempain päiväin toivonsa.
Mutta hän käänsi kohta kulkunsa eteläisempään suuntaan hankkiakseen
tietoja, oliko etsittävänsä matkustanut Kalmariin päin, jonne Hannu
kreivi todenmukaisesti saattoi Köpenhaminasta lähteä. Ei kukaan ollut
kuitenkaan nähnyt häntä, jota hän kyseli, ja pari päivää kuljettuansa
kääntyi hän taas itään päin. Sillä nyt hän selvästi huomasi, että
ainoastaan joku läntisistä rannikkomaista voi olla kysymyksessä. Ehkäpä
tahtoikin kreivi tavata kälyänsä Oppenstenissa.
Kun taaskin oli muutamia päiviä täten kulunut, sai hän kuulla
puhuttavan muutamasta Rumlaborgin luona sattuneesta tapahtumasta, joka
synnytti yleistä vihaa ja joka sai hänenkin lähtemään pohjoista kohti,
mainittuun linnaan päin. Myöhään muutamana iltapäivänä hän lähestyi
sitä seutua, jonka keskeltä Rumlaborg kohotti torninsa pilviä kohti.
Hän näki kaukaa eräältä kukkulalta piiritysjoukon ja varustukset,
joita oli laadittu linnan valloittamista varten. Mutta hän teki
pitkän kierroksen päästäkseen piiritysjoukon ympäritse ja tämän
pohjoispuolitse sille tielle, joka Grennasta Rumlaborgin ohitse vei
Jönköpinkiin.
Tälle tielle päästyänsä hän ei ollut kulkenut pitkälle, ennen kuin
muuan tiellä oleva esine sai hänet pysähtymään. Se oli kuoliaaksi
pistetyn hevosen raato. Se oli nähtävästi vanha elukka, mutta sitä oli
hoidettu mitä hellimmällä huolella. Paterin silmät tuijottivat kauvan
elukkaan ja sitten hän kumartui ja tarkasteli tarkoin joka paikan. Sen
jälkeen hän vielä kauvan seisoi kädet ristissä mutta katse pilvissä
harhailevana, niin että sen, joka sattumalta olisi nähnyt hänet tässä
asennossa kuolleen hevosen edessä, olisi ollut vaikea päättää,
hevonenko vai joku muu oli munkilla ajatuksissa. Olipa mikä olikaan,
niin hän oli siihen määrään ajatuksiinsa vaipunut, ett'ei huomannut
sivullansa seisovaa vanhaa miestä, ennen kuin tämä kosketti häntä.
"Tunnetteko elukan omistajan, arvoisa isä, koska viivytte täällä?"
kysyi ukko.
"Kysymyksesi, vanhus", vastasi munkki surun voittoisesti, "ilmaisee,
että tiedät omistajasta enemmän kuin minä. Minulle on kerrottu
muutamasta tuon Rumlaborgin voudin monia julmuuksia, muutamasta, jolla
on yhteyttä tämän hevosen kanssa ... tiedätkö jotakin siitä, ukko?"
"Josko tiedän?" alkoi ukko. "Hyvin tunnen Otto Snapp'in ja mitä
hän on tehnyt, vaikka tosin hän on koonnut enemmän pahoja tekoja
omalletunnolleen, kuin mitä kertoa tiedetään. Tuskinpa lienee
paljoakaan eroa hänellä ja Taalainmaan voudilla, Jösse Eerikinpojalla.
En ole minä tässä seudussa ainoa valittamassa Jumalalle ja kaikille
pyhimyksille Rumlaborgin voudin pahoja tekoja."
Ukko pyyhkäisi kädenselkämällä kyyneleen silmästään. "Tuolla Hakarpin
kirkonmaassa lepää ainoa poikani", jatkoi hän, "vouti löi hänet
kuoliaaksi, kun hän puolusti sisartansa ... ja hän, tyttäreni, kuoli
kunniattoman kuoleman Rumlaborgissa... Mutta kaukana ovat jo ne ajat,
vanhuuden lumet ovat jo sataneet minun ja niiden väliin. Joskus
kuitenkin niitä ajattelen ja uusimmat tapahtumat ovat elvyttäneet
vanhat eloon..."
"Mutta eiväthän nämä viimeiset tapahtumat toki sinuun itseesi koskene?"
"Eivät minuun enempää kuin kaikkiin muihinkaan, jolleivät sen tähden,
että minä viime vuosina, sitten kuin talo ja koti oli minulta
ryöstetty, olen saanut leipäni kirkkoherralta..."
"Ja mitä kirkkoherrasta?... Onko sitten linnanväki uskaltanut ojentaa
kätensä pyhää kirkkoakin vastaan? -- Minullehan kerrottiin, että..."
"Saatte kuulla, kuinka kaikki on käynyt... Joku aika sitten tuli muuan
jalosukuinen rouva ratsain tänne Vadstenasta. Hän ratsasti juuri tällä
hevosella, mutta hän oli sairas ja kävi Skärstadin kirkkoherran luokse
majailemaan. Kirkkoherra itse, joka on kunnon mies ja aina on koettanut
valvoa köyhän kansan parasta, tahtoi nyt matkustaa Vexiöön arvoisan
päädiakoonin puheille ja saattoi jaloa rouvaa Jönköpinkiin. He olivat
ennättäneet tähän, kun samassa vouti itse ja joukko palvelijoita
tulivat ratsastaen. Voin kertoa, miten kaikki kävi, sillä minä olin
arvoisan kirkkoherran mukana ja näen kaikki silmieni edessä niin kuin
juuri nyt tapahtumassa."
"'Tulette juuri sopivaan aikaan!' huusi vouti kirkkoherralle. 'Te
olette aina ollut talonpoikain ystävä ja sellaisena teidän tulee
näyttää hyvää esimerkkiä ja käydä jalkaisin. Rumlaborgin ympäristöllä
ei tietääkseni monen penikulman päässä löydy yhtään hevosta paitsi
teidän... Teidän tulee sen tähden antaa se minulle kuninkaan nimessä.'"
"'Unhotatte, vouti', vastasi kirkkoherra, 'puhuvanne pyhän kirkon
palvelijalle ja tuskinpa luulen tarkoittavanne, mitä nyt sanotte,
vaikka vääryydellä olette täällä isännyyttä pitänyt pitkät ajat. Pyhän
kirkon nimessä, antakaa minulle ja seuralaisilleni tietä!'"
"Näin sanoen tuo pelkäämätön herra aikoi ratsastaa edelleen, mutta
vouti tarttui hänen hevoseensa ja muuan palvelijoista heitti hänet
itsensä alas satulasta, niin että hän loukkasi päänsä kiveen... Tuossa
näette vielä veren." Vanhus osotti kuolleen hevosen vieressä olevaa
kiveä. "Jalo rouva parkaisi kauhistuksesta, mutta vouti tarttui
hänenkin hevosensa suitsiin, ja kun huomasi elukan liian vanhaksi ja
voudinpalvelukseen kelpaamattomaksi, niin hän pisti miekkansa sen
rintaan. Elukka kaatui maahan älykkäillä silmillään katsoen
pyöveliinsä, ikään kuin olisi ymmärtänyt, kuinka julma tämä oli."
Pateri päästi huudahduksen ja tarttui ukon käteen niin kovasti, että
tämä sekä kummastuen että peljästyen loi katseensa häneen.
"Entä vanha rouva?" kysyi hän sellaisella äänellä, kuin henkensä olisi
vastauksesta riippunut, "tuo vanha vaimo?"
"Vouti nauroi hänelle niin kamalasti kuin kummitukset nauravat tuolla
Skurun kadulla.[14] Mutta juuri hänen makeimmin nauraessaan tuli muuan
ritari; eipä hän tosiaan ollutkaan mikään ritari, vaan nykyään
Rumlaborgin edustalla majailevan talonpoikaissotajoukon päällikkö. Niin
kuin myrsky laineilla kiitää taikka niin kuin salama leimahtaa
pilvettömältä taivaalta, niin hän syöksähti esiin, yksinään, mutta hyvä
miekka kädessään..."
"Hän tuli... Hän tuli ... ukko ... ja tuo vanha vaimo... Sano pian,
sano pian, kuinka arpa lankesi!"
"Muutamat palvelijoista pakenivat vieden ryöstetyn hevosen ja muuta
saalista, jota he nyt joka taholta haalivat linnaan, koska odottivat
vapautussotajoukkoa, mutta vouti itse jäi paikalleen ja kysyi
pilkallisesti, kuka tuo harhaileva ritari oli. Samassa hengenvedossa
hän paljasti miekkansa ja samoin tekivät myöskin ne muutamat
palvelijat, jotka olivat hänen seurassaan. Mutta talonpoikaispäällikkö
ryntäsi heitä vastaan sellaisella voimalla, että olisi luullut hänen
käsivartensa saaneen nelinkertaisen voiman, ja hänen hevosensa potki ja
puri samalla, niin että siitä syntyi taistelu, josta ei voudilla ja
hänen miehillänsä näyttänyt olevan mitään toiveita suoriutua
kunnialla... Minä olin ottanut jalon rouvan syliini ja pidin häntä
pystyssä. Ja minä tunsin kuinka hän vapisi, ja kuulin kuinka hän
kuiskasi sanaa Herman, Herman, monta kertaa... Minä luulin hänen
heittävän henkensä..."
"Jalo, kovakohtaloinen Rixa parka!" pääsi paterin kalpeilta huulilta.
Ja taas hän pani kätensä ristiin, mutta niin rajusti, niin voimakkaasti
kuin olisi siten tahtonut masentaa sen myrskyn, jonka ukon kertomus oli
synnyttänyt hänen sielussaan riehumaan.
"Kun taas katsahdin taisteleviin", jatkoi vanhus, "oli kaksi palvelijaa
kaatunut ja vouti itse pakeni, minkä vaan hevonen juosta jaksoi ja yksi
palvelija seurasi häntä. Mutta nuori päällikkö, Herman, joksi rouva
parka häntä sanoi, tuli takaisin, laskeutui hevosensa selästä, puhui
lempeitä ja ystävällisiä sanoja jalolle rouvalle ... mutta päällikön
puhutellessa tämä näytti käyvän yhä levottomammaksi ja osotti
kirkkoherraa, joka verissään ja hengettömän näköisenä makasi tiellä.
Samassa tuli joukko ratsumiehiä tuolta alhaalta päin, he olivat
talonpoikaisjoukon miehiä, ja päällikön pyynnöstä muutamat heistä
nostivat ylös kirkkoherran, joka vielä eli, ja veivät hänet kotiin.
Sitten päällikkö taas kääntyi vanhaan, sairaaseen rouvaan."
"'Te olette aina ollut minulle lempeä ja ystävällinen, jalo Richissa
rouva!' sanoi hän, 'vaikka minä olen ollut halpa nuorukainen teidän
rinnallanne; nyt on hyvä Jumala suonut minun hiukan verran osottaa
kiitollisuuttani...'"
"'Kiitos, vilpitön kiitos, jalo nuorukainen!' kuiskasi rouva ja hänen
kyyneleensä valuivat virtanaan."
"'Mutta miksi ratsastatte näin yksinänne?' kysyi taas päällikkö."
"'Olen matkalla lankoani, Hannu kreiviä, vastaan', vastasi hän, 'ja
tulin Vadstenan kautta. Oppenstenin linnassa[15] tapaan lankoni.
Sairaus ja suru ja huolet ovat vieneet voimani ... ja nyt olen
yksinäni...'"
"Hän rupesi näin sanoen itkemään, niin että minäkin, häpeä sanoakseni,
vuodatin runsaita kyyneliä."
"'Olkaa huoleti!' sanoi päällikkö, 'minä hankin teille hyvän hevosen ja
hyvän seurueen Oppenstenin portille asti.' Hän käännähti tällöin
silmäämään seuruettansa, jota sillä välin oli saapunut iso joukko.
Aivan hänen takanansa seisoi nuorukainen, joka oli enemmän
karhunpenikan kuin ihmisen näköinen, mutta jonka silmät näyttivät
arvaavan päällikön pienimmänkin ajatuksen."
"'Jaloa Richissa rouvaa saat saattaa sinä, Erkki, ja sitä paitsi
kymmenen teistä!' sanoi hän. Ratsumiehet näyttivät kilvan haluavan
kunniaa saada täyttää hänen käskynsä, mutta hän valitsi nuoria
reippaita miehiä. Sitten hän sanoi vanhalle rouvalle:"
"'Ja te saatte minun hevoseni, jalo rouva; se on kantava teitä kuin
karitsa ja on iloitseva saadessaan palvella sitä, jota hänen isäntänsä
kunnioittaa. Ja kun sitten pääsette rauhaan Oppensteniin, niin
rukoilkaa Herman Bermanin puolesta; hän kaipaa hurskaan rukousta!'"
"Jospa olisitte nähnyt, hurskas herra, jospa olisitte nähnyt tuon jalon
rouvan, kun hän kiitti päällikköä. Hän ei tosin sitä sanoilla tehnyt,
mutta hänen silmänsä paloivat kiitollisuutta ja rakkautta, aivan kuin
äidin poikaansa siunatessa! Monen ympärillä seisovan miehen silmissä
kiilsivät kyyneleet ja minä ... niin, niin ... te itkette, tekin, ja
häpeämättä voittekin itkeä. Nyt voi jo itkeä ilostakin, sillä nyt kai
lienee Rumlaborgin voudin viimeinen hetki käsissä!"
Vaikea on sanoa, kumpiko kärsi enemmän, pateriko tällä hetkellä vai
Richissa rouva silloin kuin hänen poikansa hänet pelasti. Kuumeen
viluväreet tärisyttivät hänen kookasta vartaloansa. Hän seisoi
paikallaan eikä näyttänyt kuulevan ei näkevän, vaikk'ei ainoakaan sana
jäänyt tarkkaamatta ja vaikka kertomus muuttui hänelle todellisuudeksi,
niin että hän näki tapahtuman ikään kuin uudelleen suoriavan silmäinsä
edessä. Mutta suuria, kirkkaita kyyneliä helmeili hänen partaansa
pitkin.
Vihdoin, kun ukko oli vaiennut, loi hän katseensa hevoseen ja kyyneleet
tippuivat hänen parrastaan elukan päälle, jonka ruumis keskellä kuluvan
tuskanhetken talvenpakkasta ja kuolemanhiljaisuutta loitsi hänen
mieleensä suloisia kuvia nuoruuden ja rakkauden päiväpaisteisilta
ajoilta.
"Lapio, vanha mies!" huudahti hän. "Tämä elukka ei saa jäädä tähän
petojen raadeltavaksi."
Ja ukko nouti lapion läheisestä talosta ja kohta oli työ täydessä
vauhdissa.
"Te siis tunsitte tuon jalon rouvan?" kysyi vanhus sillä välin.
"Kyllä ... kyllä, minä tunsin hänet ja tämän hevosen olen itse
kasvattanut, ja mikäli tiedän ei se ole koskaan kantanut selässään
ketään muuta kuin sitä vaimoa, joka nyt odottelee Hannu kreiviä
Oppenstenin linnassa."
"Siellä hän jo on", jatkoi vanha talonpoika, "ja hänen saattajansa ovat
jo palanneet, ja jollen ole saanut vääriä tietoja, niin he ovat tänä
iltana mukana ryntäämässä Rumlaborgiin ja vaatimassa voutia
tuomiolle... Kuuletteko, kuuletteko, isä, rummut pärisevät ja
sotatorvet soivat. Nyt on hetki tullut!"
He lepäsivät hetkisen lapioittensa nojassa, mutta ryhtyivät taas
työhönsä kahta uutterammin. Saatuansa vanhan uskollisen palvelijan
hautaan he läksivät astumaan pitkin tietä linnalle päin. He eivät
olleet kulkeneet montakaan askelta, ennen kuin näkivät taivaan
punottavan, ja päästessään vähän etemmäksi muutamalle mäelle, josta
saattoi nähdä linnan ja Vetterin, jonka rannalla se sijaitsi, he
näkivät tuon suuren rakennuksen ikään kuin tulimeressä uivan. Samalla
he kuulivat, kuinka ryntääjäin huudot täyttivät ilman ja äänellään
melkein voittivat liekkien räiskinän.
"Nyt mahtanee voudin poski kalveta ja hänen sydämensä pehmetä", sanoi
tällöin talonpoika, "mutta niitä kaloja saadaan, mitä pyydetään, ja
kaikki hänen rikoksensa ja julmat tekonsa ovat jo kauvan hänelle tuota
löylyä valmistelleet. Hän oli niin pöyhkeä vastatessaan sotajoukon
päällikölle, ett'ei koskaan aikonut heittää kuninkaan linnaa
alttiiksi... Haluttaisipa sentään nähdä, eikö hän nyt mieluummin
tahtoisi sekä luopua linnasta että lähteä käpälämäkeen."
Vanhus oli tuskin puhunut loppuun, ennen kuin he näkivät, kuinka
ryntääjät alkoivat purkautua ulos linnasta ja kuinka he kuljettivat
vankeja välissänsä.
Yhden näistä onnistui kenenkään huomaamatta paeta kedolle ja hän
suuntasi kulkunsa sitä kukkulaa kohti, jolla molemmat katselijat
olivat. Paljoa hän ei kuitenkaan päässyt edelle. Kokonaisen nuolisateen
sai hän jälkeensä, ja kun ei yksikään niistä näyttänyt sattuneen, läksi
joukko miehiä ajamaan häntä takaa.
He saavuttivat hänet kukkulan juurella ja satakunta kirvestä välähteli
liekkien valossa pakolaisen pään ympärillä. Nyt, nyt on kostonhetki
käsissä, nyt janosi koston kirves hänen jo kovin kauvan säästettyä
vertansa.
Vouti kaatui maahan, hänen kuolemansa oli varma, armon rukoileminen
olisi ainoastaan lisännyt koston nautintoa takaa-ajajille. Munkki ja
hänen toverinsa katselivat jännitetyin mielin edessään olevaa
näytelmää.
Silloin kuului kiukustuneiden talonpoikain takaa ääni, joka pelkällä
kaiullaan sai kohotetut kirveet pysähtymään. Se ääni oli pitkän, hoikan
ratsumiehen.
"Muistakaa, talonpojat!" huusi hän, "ett'emme ole maantierosvoja emmekä
sodi murhataksemme ja saalista ryöstääksemme."
Seuraavassa silmänräpäyksessä hän seisoi vapisevan voudin edessä.
"Te olette urhoollinen soturi, vouti", sanoi hän tälle, "ja sen tähden
tahtoisimme me talonpojat kernaasti päästää teidät vapaaksi, mutta te
olette sen ohessa myöskin julma mies ettekä pidä lakia ja oikeutta
kunniassa, ja sen tähden jäätte vangiksemme, kunnes laillinen tuomio on
langetettu."
Vouti vietiin pois, ratsumies meni menojaan ja aseellisen rahvaan virta
vieri taas kukkulalta alas.
Mitä munkin povessa liikkui, sitä ei kukaan tiedä, mutta tuo vanha mies
tiesi sitten kertoa hänen ensin syöksähtäneen talonpoikaispäällikköä
kohti, ikään kuin olisi tahtonut häntä puhutella, mutta sitten
yht'äkkiä vetäytyneen takaisin ja langenneen erään puun taakse
polvilleen kätensä taivasta kohti ojentaen.
Paljon puhuttiin sitten niillä seuduin Rumlaborgin kukistumisesta,
tuosta julmasta voudista ja Herman Bermanista, mutta myöskin munkista,
joka polvillaan metsässä rukoili Jumalaa ja Pyhää Eerikkiä Ruotsin
miesten puolesta. Mutta Rumlaborg jaotettiin maan tasalle ja ainoastaan
ruohoa ja pensaita kasvava soraläjä ja pari muinaisten vallitusten
jäännöstä ovat nyt enää osottamassa, missä se ennen on ollut.
Rumlaborgista marssi Herman etelään päin kahden järven välillä olevaa
Trolleborgin linnaa vastaan. Sen vouti ei uskaltanut ruveta
vastarintaan, vaan luovutti linnan heti sillä ehdolla, että sai lähteä
vapaasti omaisuuksineen. Niin kävi myöskin Piksborgin, joka sijaitsi
Bolmen-järvessä olevalla Bolm-saarella.
Täältä kääntyi Herman länttä kohti Hallannin rajalle. Hänen tehtävänsä
oli sillä täytetty ja ilomielin ratsasti hän pitkin tietä odotellen
vastausta Engelbrektiltä, jolle hän oli lähettänyt viestin
Trolleborgista.
Muutamana päivänä hän oli kiirehtinyt kappaleen matkaa sotajoukon
edelle, seurassaan vaan Erkki, joka nyt varjon lailla seurasi häntä.
Sotajoukon ratsumiehet, jotka tavallisesti olivat etumaisina, olivat
jääneet kauvas heistä. Herman antautui haaveittensa valtaan, jotka
näyttivät hyvin menestyvän tämän ihanan ja suurenmoisen luonnon
helmassa.
Yht'äkkiä kiisi Erkki salaman nopeudella tietä pitkin ja pysähtyi kuin
seinään muutaman rotkotien suulle, jossa näytti olevan pimeä kuin
säkissä. Herman riensi hänen rinnallensa ja kysyi kummeksien, mikä
hänelle oli tullut.
"Jolleivät menninkäiset täällä Finvedenissä keskellä Jumalan kirkasta
päivää kuljeskele kiusaa tekemässä", vastasi Erkki, "niin meillä on
täällä vaara tarjona!"
"Mikäli tiedän, ei näillä seuduin löydy yhtään voudinpesää..."
"Ei, mutta saattavat kai voudit täällä sentään vehkeillä ja uskallan
panna pääni panttiin, että näin Juhani Walen ja pitkän Maunun hiipivän
tuosta tien poikitse."
"Niinpä lienet näkyjä nähnyt, Erkki, sillä missä muuten Juhani Wale
oleskelleekin, niin näillä seuduin hän ei ainakaan liene..."
"Hiljaa", keskeytti Erkki, "ettekö kuullut hevosten jalkain kopinaa?"
He kuuntelivat ja kuulivatkin todella kavioiden kapsetta, joka hiljaa
lähestyi rotkotietä toisesta päästä. Mutta yhtäkkiä kiihtyi hevosten
käynti kapseesta päättäen neliseksi ja samalla kertaa lisäytyi heidän
lukunsa. Kuului siltä kuin kokonainen ratsumiesjoukko olisi täyttä
laukkaa kiitänyt pitkin tietä.
"Tuossa ne ovat!" huudahti Erkki.
"Kaksi toivioretkeläistä!" lisäsi Herman ihmetellen, mutta hän ei
saanut sanotuksi enempää, ennen kuin heidän nopean ratsastuksensa syy
tuli ilmi.
Molemmat toivioretkeläiset olivat tuskin ennättäneet näkyviin rotkotien
mutkasta, kun jo tie alkoi tulla täyteen ratsumiehiä, jotka kaikki
täyttä laukkaa ajoivat edellisiä takaa. Nämä näyttivät olevan vanhoja
miehiä, vaikka he istuivat varmasti hevosen selässä ja osottautuivat
sangen voimakkaiksi siinä kiivaassa ajossa, johon heidän nyt täytyi
antautua.
Nähdessään Hermanin ja Erkin rotkotien suulla he säpsähtivät, ikään
kuin luullen joutaneensa kierroksiin, mutta Herman viittasi kädellään
ja kohta he olivat hänen rinnallaan.
"Ajakaa joutuisasti pakoon, hurskaat miehet, teitä ajetaan takaa!"
huusi hän heille.
Ja toivioretkeläiset ajoivat, mutta olivat tuskin kulkeneet kivenheiton
matkan, ennen kuin kääntyivät takaisin ja jättäytyivät vapaaehtoisesti
niiden ratsumiesten valtoihin, joita pariin sataan vyöryi esiin
rotkotieltä. Heidän etunenässään ratsasti roteva ritari. Hänen kasvonsa
olivat ison kypärinsilmikon peitossa, mutta hänen vaakunamerkkinsä
ilmaisi kuitenkin selvästi hänen sukunsa. Hän pysähtyi noiden neljän
eteen, joita hän nyt piti saaliinaan.
"Antautukaa vangiksi Eerikki kuninkaan nimessä!'" huusi hän käskevällä
äänellä.
"Mikäli vaakunamerkkiänne tunnen", vastasi Herman Berman, "olette
Totteja, jalo ritari, ja varmaankin olette herra Aksel Pietarinpoika,
Varbergin haltija. Minä kysyn teiltä sen tähden, millä oikeudella te
käskette täällä ruotsalaisella maaperällä?"
"Kuka olet sinä, uskalias mies, joka rohkenet kysyä, kun Aksel
Pietarinpoika käskee?"
"Nimeni on Herman Berman ja tietäkää, ritari, että täällä ainoastaan
minä jakelen käskyjä."
Ritari näytti ihmettelevän sitä rohkeutta, millä komea ratsumies häntä
puhutteli. Ainakaan ei hänen äänestään suuttumus ilmennyt, kun hän
parin silmänräpäyksen kuluttua vastasi.
"Urheata on puheesi, nuori mies", sanoi hän, "ja sen tähden tahdon
sanoa sinulle, että nämä miehet, jotka ovat rinnallasi, ovat kuninkaan
vankeja ja ovat karanneet Köpenhaminan tornista. Laskekaa alas
päähineenne, Hannu kreivi, ja jos olen erehtynyt, niin tahdon
ritarikunniani nimessä antaa teille hyvityksen siitä, että olen ajanut
teitä takaa."
Puhuteltu laski alas päähineensä ja Ewerstenin kreivin jalot
kasvonpiirteet olivat helpot tuntea. Tuskin keneenkään tehosivat
sentään nämä kasvonpiirteet niin valtavasti kuin Hermaniin. Hänen
silmänsä paloivat ja poskensa hehkuivat ja selvästi levottomana hän
odotti, mitä kreivi oli sanova.
"Minä olen, kuten näette, Aksel ritari", virkkoi tämä, "se mies, jota
ajatte takaa, mutta minä sanon teille ritarisanallani, ett'en enää ole
Eerikki kuninkaan vanki. Kuningas on itse päästänyt minut vankeudestani
ja antanut minulle Trankärrin pikaisuutensa hyvitykseksi."
Ratsumiesten joukossa syntyi liikettä Aksel ritarin takana ja muuan
mies ratsasti hänen rinnallensa ja kuiskasi jotakin, jota ei voinut
kuulla. Herman kalpeni vihasta, kun näki miehen. Se oli Juhani Wale.
"Täällä sanotaan minulle, ett'ette voi todistaa sanojanne. Hannu
kreivi..."
"Tuopa ei ollut ritarillisen herra Aksel Pietarinpojan puhetta",
virkkoi arvokkaasti Hannu kreivi ja Herman Berman tarttui miekkansa
kahvaan.
"Mutta kyllä kuninkaan ystävän!" vastasi ritari. "Näinä aikoina täytyy
olla varuillaan, ja sen tähden, Hannu kreivi, on teidän nyt tuleminen
minun mukaani Varbergiin. Sieltä voitte helposti palata Köpenhaminaan
ja hankkia itsellenne kuninkaalta todistuksen, joka teiltä nyt
puuttuu."
"Ei, Aksel ritari!" huusi nyt Herman, "niin ei ole koskaan käyvä!
Täällä Ruotsin valtakunnassa löytyy satoja, jotka tahtovat taata Hannu
kreivin."
"Missä ne ovat?" kysyi ritari kylmästi.
"Minä olen ensimmäinen, ja miekka kädessä aion odottaa, kuka tähän
mieheen uskaltaa koskea. Uskokaa minua, ritari, se mies ei ole mikään
kuninkaan ystävä, joka neuvoo rikkomaan ritarintapoja!"
Roteva ritari näytti epäröivän, mutta silloin sanoi Juhani Wale kovaa,
niin että sen kaikki kuulivat:
"Julkeasti puhut, Herman, kun sinä, joka olet kunniaton mies,
kapinoitsija ja lainrikkoja, ja joka olet kuninkaan julkisia
vihollisia, uskallat tarjoutua takausmieheksi sellaisen miehen kuin
Hannu kreivin puolesta."
Sanat olivat hyvin harkitut ja ritarilta haihtui kaikki epäröiminen.
Hän antoi merkin kädellään ja hänen ratsumiehensä tulivat esiin
noita neljää vankia kiinni ottamaan. Mutta Herman veti samassa
silmänräpäyksessä miekkansa ja saman tekivät toivioretkeläisetkin.
"Minä sanon teille, Aksel ritari", huudahti Herman, "elkää alkako tätä
leikkiä; se voi päättyä toisin kuin luulettekaan."
Ylt'ympäri välähtelivät nyt miekat ja ritari näytti vielä arvelevan,
ikään kuin olisi ihaillut miehen rohkeutta. Mutta tällä välin oli Erkki
laskeutunut hevosensa selästä ja milt'ei huomaamatta raivannut
itselleen tien ratsumiesten välitse, ja juuri kun he tunkivat eteenpäin
herransa käskyä täyttämään, syöksyi hän muutamalta kiveltä perimmäisen
palvelijan päälle ja heitti hänet pois satulasta. Ennen kuin kukaan
ennätti hämmästyksestään tointua, oli hän heittäinyt hevosen selkään ja
kiisi tuulen nopeudella pois päin tietä pitkin.
Sillä välin kuului ritari toistavan käskynsä ja hänen miehensä
ryntäsivät esiin, mutta Herman huimautteli miekallansa niin tottuneesti
ja sai niin tehokasta apua molemmilta toivioretkeläisiltä, että miehet
peräytyivät. Toisella puolen tietä kohosi korkea kallioseinä ja tätä
vasten käänsivät ahdistetut selkänsä. Aksel ritarin miehet tekivät
uuden hyökkäyksen ja tämä näytti onnistuvan paremmin. Hannu kreivi oli
laitimaisena oikealla puolen ja häntä lähinnä Herman. Kaksi palvelijaa
tuli nyt aivan lähelle kreiviä ja toinen heittäytyi hänen vyötäisilleen
ja otti kiinni hänen kätensä, niin että miekkaa pitävä käsi joutui
voimattomaksi. Tällöin iski toinen palvelija nähtävästi lyödäkseen
miekan hänen nostetusta kädestään, mutta heilauttaessa sattui miekka
kreivin takaraivoon ja olisi epäilemättä musertanut pääkallon, jollei
Hermanin oikeaan aikaan tähtäämä voimakas isku olisi erottanut
palvelijan käsivartta ruumiista. Toisen palvelijan pakotti kreivi
äkillisellä ponnistuksella hellittämään.
Mutta palvelijat tunkivat yhä lähemmäksi ja haavoittuneiden huudot ja
muutamat taistelussa surmansa saaneet kiihottivat toisia raivoon.
"Säästäkää kreivin henki!" kuului ritari tällöin huutavan palvelijain
takaa. "Toisista ei ole väliä."
Oudosti kajahteli metsä, kun miekat kalskahtelivat vastakkain ja maa
tuntui huokailevan raskaitten hevosien kavioiden alla.
Silloin kuului yht'äkkiä jonkun matkan päästä mahtava sotahuuto ja
tumma monisatainen ratsumiesjoukko syöksyi täyttä laukkaa taistelevia
vastaan.
"Lakatkaa, Aksel ritari", huusi silloin Herman, "taikka tästä tulee
suuri mieshukka!"
Ritari näki ryntäävät ratsumiehet ja käsittäen mahdottomaksi taistella
niin monta vastaan, koska nämä kolmekin olivat antaneet hänen
miehilleen niin paljon tekemistä, hän antoi käskyn peräytyä.
"Nyt, Aksel ritari!" huudahti Herman ja ratsasti ritaria kohti, "jos
teitä nyt haluttaa jatkaa miekan mittelyä, niin otan miehistäni niin
monta, että tulemme tasaväkisiksi. Ja koska olette puhunut ritarin
tavoin, niin tarjoan teille vielä sen ehdon, että, jos sitä kernaammin
tahdotte, saatte vapaasti lähteä täältä palvelijoinenne. Yksi ehto
teidän kuitenkin on täytettävä, se nimittäin, että minulle heti
paikalla luovutatte Juhani Walen ja vielä muutaman, jonka täytyy löytyä
palvelijainne joukossa ja joka meillä kulkee Maunun nimellä."
Ritari istui kauvan vaiti. Selvästi saattoi nähdä, kuinka hänen
silmänsä leimahtelivat rautaristikon takana.
"Kuka lienetkin, Herman Berman", sanoi hän vihdoin ja avasi kypärinsä,
"maantierosvon tavoin et vaan toimi etkä puhu, vaan kyllä ritarin
tavoin, ja sen tähden on vanha Aksel Pietarinpoika aina nimeäsi
kunnioituksella mainitseva. Te, Hannu kreivi, saatte nyt vastata
kuninkaalle itselleen, kun hän ennen pitkää tulee Tukholmaan. Ehtosi
tahdon täyttää, Herman. -- Se mies, joka voi herjata niin kauvan kun
luulee onnen ja ylivoiman olevan hänen puolellansa, mutta sitten
kääntää selkänsä ja lankee jalkain juureen, hän ei ole minun miehiäni.
Missä olette, vouti, joka olitte niin urhoollinen, kun oli vastassanne
pari turvatonta toivioretkeläistä ja yksinäinen mies, mutta kalpenitte
kuin nainen, kun osat vaihtuivat...?"
Ritari katseli ympärillensä, mutta voutia ei löytynyt mistään. Muuan
palvelijoista ilmoitti vieraan voudin ja hänen palvelijansa
ratsastaneen pois, kun ruotsalaiset miehet tulivat.
"Parempaa todistusta en sitten tarvitsekkaan", virkkoi silloin Aksel
ritari, "ja hyvin luultavaa on, että olen loukannut teitä, Hannu
kreivi, mutta tiedättehän, mistä minut löydätte, ja ett'en ole
kieltäytyvä hyvitystä antamasta, missä ja milloin vaan tahdotte."
"Rehellisen kuninkaan ritarin tavoin olette käyttäytynyt, sen tahdon
todistaa koko Ruotsin ja Tanskan ritaristolle!" huudahti Hannu kreivi
ja ojensi kätensä ritarille, joka siihen tarttuikin.
Sen jälkeen tämä miehineen ratsasti pois rotkotietä myöten.
Heidän jäätyään yksinään kääntyi kreivi Hermaniin ja tarttui hänen
käteensä.
"Paljon näkyy muuttuneen siitä kun viimeksi toisemme tapasimme
Gripsholman puutarhassa! Minä tulen melkein köyhänä miehenä Ruotsin
valtakuntaan ja te olette voittanut semmoisen arvon, Herman Berman."
"Onnellisimmaksi ylistän sentään sitä päivää, jona sain olla teille
joksikin hyödyksi, Hannu kreivi."
"Siitäpä mahtanen ainaiseksi jäädä teille velkaan", sanoi kreivi
ystävällisesti hymyillen ja painaen viittansa päähinettä verta vuotavaa
päätänsä vasten.
Herman huusi esiin muutaman miehiänsä, erään, joka oli taitava lääkärin
ammatissa ja pyysi tämän sitomaan kreivin haavan. Mutta kun Herman
tahtoi saatattaa häntä matkalle, niin hän jäykästi epäsi.
"Ei, ei", sanoi hän, "ennen kuin Juhani Wale toiste voi saada jonkun
linnanherran uskaltamaan retkelle rajan ylitse, olen jo saapunut
Oppensteniin, jonne olen menossa. Ja Juhani Walea ja Jösse
Eerikinpoikaa lukuun ottamatta ei minulla pitäisi olla yhtään
vihollista Ruotsinmaassa. Minä ja Melcher tässä, me tulemme kyllä
aikaan loppuosan matkaa. Kiitos, Herman! Toivoakseni näemme vast'edes
vielä toisemme!"
Kreivin ääni ja katse ilmaisivat sellaista sydämellisyyttä, että
Hermanin sydäntä oikein ahdisti, niin kuin joskus tekee, kun luulee
toiveittensa olevan toteutumaisillaan.
Kreivi ja Melcher Gjordinpoika, joka hänellä oli mukanansa, läksivät
matkoihinsa ja Herman jäi yksin. Mutta nyt oli hänen sydämensä niin
täynnä iloa ja uhkuvia toiveita, että hän jätti miehensä ja ratsasti
salaman nopeudella ketoa pitkin. Vasta myöhään illalla hän palasi
takaisin.
Silloin annettiin hänelle Engelbrektiltä tullut kirje.
"Minä tapasin hänet Axevallassa", sanoi kirjeentuoja, "ja siellä hän
kirjoitti kirjeen. Hän oli parhaillaan allekirjoittamassa useita
kirjeitä, joiden piti mennä pohjoiseen päin."
Herman avasi kirjeen ja luki:
"Herran terveeksi, rakas kasvattipoika. Tiedä, että kaikki on
onnistunut minulle hyvin, sen jälkeen kuin erosimme. Örebron
linnan luovutti Matti Kettilberg minulle ja minä olen sen jättänyt
veljeni huostaan. Itse läksin sitten Länsigötinmaahan ja tulin
tänne Axevallan edustalle, jossa vouti on antanut minulle paljon
tekemistä. Mutta länsigötit ovat yhtyneet meihin. Kun nyt sinä
olet raivannut Smålannin linnat, sen mukaan kuin sanantuojasi
kertoo ja kirjeestäsi näkyy, niin toivon Jumalan avulla kohta
voivamme ahdistaa Eerikki kuningasta lähempää. Minä jätän Eerikki
Puken tänne Axevallan edustalle ja lähden alas Öresteniin ja
Oppensteniin päin. Tämä linna on Hannu kreivin hallussa ja siellä
tahdon sinua tavata, ennen kuin kuljemme etemmäksi."
Tuskin on mitään kirjettä otettu vastaan ja luettu suuremmalla ilolla,
kuin Herman tämän luki. Koko hänen mielensä paloi sille suunnalle,
kaikki hänen ajatuksensa olivat Hannu kreivissä tämän ollessa Melcher
Gjordinpojan kanssa matkalla Oppenstenia kohti.
Kun hän sotajoukon saavuttua oli kertonut päälliköille Engelbrektin
kirjeen sisällyksen, tehtiin se päätös, että oli kuljettava hiukan
joutuisammin Hallannin rajaa kohti |a siellä odotettava Hermanin
palaamista.
Varhain seuraavana aamuna ratsasti Herman Berman Erkin seuraamana tietä
pitkin Oppensteniin päin.