Kiusaaja.
Joitakuita päiviä äsken kertomamme Vadstenassa pidetyn kokouksen
jälkeen seisoi Juhani Wale muutamassa Stegeborgin linnantornin
ikkunassa. Hänen edessänsä oli ihana lahti metsien ja niittyjen
reunustamana elokuunauringon täydessä paisteessa. Mutta kuitenkin oli
hänen silmänsä synkeänä ja hänen otsansa, jota hän ikkunanlaudoitukseen
nojasi, oli syvissä kureissa. Äsken avattu kirje oli hänen edessään
leveällä ikkunanlaudalla ja hänen vasen kätensä sen päällä.
Muuan palvelija seisoi jokseenkin huolimattomassa asennossa huoneen
toisen ikkunan ääressä ja hänkin katseli silmiänsä pois kääntämättä
maisemaa taikka oikeammin mitä sen kauniin näkyalan kehyksien sisällä
tapahtui, joka aukeni linnantornista katselijan silmien eteen.
Tuolla alhaalla Vikbomaan rannalla tulvi esiin metsästä ja poikki
niityn summaton määrä aseellista väkeä, parvittain, joukoittain, ja
auringon säteet heijastuivat takaisin tuhansista kiiltävistä
keihäänkärjistä, niin että kamalia salamoita välähteli tummaa
honkametsää vasten.
"Tuo koskee silmiin", sanoi palvelija ja käänsihe pois ikkunasta
voutiin päin. "Tuo näyttää siltä kuin kummituksia lähtisi joka puusta.
Mitä aiotte nyt tehdä, vouti?"
Vouti kääntyi ympäri ja tuijotti palvelijaan.
"Linna on hukassa", sanoi hän sen jälkeen aivan tyynesti.
"Ja Juhani Wale myöskin", jatkoi palvelija pirullisesti hymyillen.
"Olette viipynyt liian kauvan, vouti! Katsokaa ... katsokaa", palvelija
riensi sen ikkunan eteen, jonka luona vouti seisoi, ja osotti
oikeanpuolista rantaa, jolla näkyi jono ratsumiehiä ja etunenässä tuo
helposti tunnettava Engelbrekt sekä hänen rinnallaan Herman Bermanin
pitkä, hoikka vartalo, "katsokaa ... tuollahan ratsastaa nyt
nuorukainen, jonka sydänveren te kerran halusitte juoda. Ha-ha-ha,
vouti ... osat ovat vaihtuneet. Näyttääpä siltä kuin viimeinen hetkenne
nyt olisi tullut."
"Ei, kautta pyhän Tapanin, suojeluspyhäni!" huudahti Juhani Wale ja
koetti näyttää lannistumattoman rohkealta, vaikka hänen poskensa olivat
kalpeat ja koko ruumista värisytti, "ei vielä, ei vielä, Maunu."
"Aiotte ehkä puolustaa linnaa ja kuolla miekka kädessä, niin kuin
ritarin tulee ja sopii! Ja sitten on arvoisa neiti sureva kuolemaanne
ojentamalla voitonseppeleen tuolle nuorukaiselle, joka..."
"Ei ikinä, Maunu!" puhkesi vouti sanomaan. "Näetkö tätä kirjettä... Ei
ole vielä lautapelimme viimeistä nappulaa siirretty. Sinä autat minua,
Maunu, ja sitten jaamme tasan... Näetkös, kreivi on palannut ja kohtaa
tyttärensä, luultavasti Vadstenassa... Sinne aion itse mennä, mutta
sinun tulee saada kreivi käsiisi. Hän on karannut vankilastaan
Köpenhaminasta, hän tulee pyhiinvaeltajana tänne valtakuntaan ... sinun
tulee mennä Smålantiin ja suurta vaivaa ei tuota sinulle tuon vanhan
miehen valtaasi saaminen. Vapautensa ja henkensä lunnaiksi on hän
antava arvoisan neidin ja sitten..."
Kova räikähdys pani tornin ikkunanruudut rämisemään. Se ääni tuli
torvista, joilla linnan puolustajia herätettiin toimimaan.
"Te puhutte, ikään kuin vielä olisimme vapaat toimimaan", virkkoi
Maunu.
"Se jää minun asiakseni... Kun myrsky riehuu, niin taipuu kaisla ja
nousee jälleen tammen taittuessa. Nyt seuraa menestys tuota miestä
tuolla alhaalla, mutta hänen päivänsä ovat luetut... Me emme häntä
unhota!"
Taas kuului räikähdys linnanportin edustalta.
"Ymmärrämmekö toisemme?" kysyi vouti.
Palvelija nyökäytti päätänsä kamalan totisena.
Tuossa tuokiossa avattiin linnanportti ja Juhani Wale astui nöyrän
näköisenä sillan ylitse rannalle, johon Engelbrekt oli hevosensa
seisattanut.
"Sinun pitää heti antaa minulle linna!" sanoi Engelbrekt hänelle.
"Linnaa jättämään olenkin tullut tänne!" vastasi vouti.
Engelbrekt katsoi kummastellen häneen.
"Ja linnasta, jonka viivyttelemättä ja ilman hyökkäystä jätän käsiinne,
minä vaadin vapaan lähdön."
"Paljoapa vaadittekin, Juhani Wale!"
"Mutta en enempää kuin te olette antava, Engelbrekt! Arvelenpa, että
aika on teille kallista, ja neljätoista päivää voin pitää linnaa
kuninkaan varalla koko sitä isoa sotajoukkoa vastaan, joka teitä
seuraa. Sillä ajalla saattaa paljon tapahtua ja te saatatte paljon
menettää... Olette nyt tullut eteläpuolelle metsää, Engelbrekt, ja
tiedätte paremmin kuin voin sanoakkaan, minkämielisiä herrat täällä
ovat."
"Sen vaan tiedän", keskeytti Engelbrekt, "ett'ei hävyttömämpää konnaa
kuin te, Juhani Wale, ole koskaan ollut tämän maan päällä, ja jollette
vilpittömyyteeni luottaen olisi tullut tänne, niin pitäisin nyt
teidät vankinani ja maksattaisin paikalla kaiken sen pahan, mitä
kotiseudulleni olette tehnyt ja viimeksi Borganäsissä minulle
itselleni. Mitäpä sanoisitte, vouti, jos jättäisin teidät tuon miehen
käsiin?"
Engelbrekt osotti Herman Bermania, joka synkkänä ja umpimielisenä istui
hänen rinnallansa.
"Sitäpä ette toki tee... Engelbrekt ei voi tahrata nimeänsä sellaisella
teolla!"
"Palaja takaisin linnaan, Juhani Wale, ja sulje portti ... tahdon ottaa
sekä linnan että sinut asevoimalla...!"
Herman Berman ratsasti esiin kuullessaan nämä vihaisella äänellä ja
säihkyvin silmin lausutut sanat. Hän laski kätensä kasvatusisän
käsivarrelle ja sanoi:
"Minusta näytät tällä kertaa ajattelevan enemmän minua, kasvatusisä,
kuin valtakuntaa, joka kuitenkin tähän saakka on ollut etusijassa...
Ota linna tämän miehen kädestä ja anna hänen mennä matkoihinsa -- sen
neuvon annan sinulle. Sillä isiemme laissa ei ole yhtään tämän miehen
rikokseen sovitettavaa riviä eikä rangaistustakaan. Rehellinen mies ei
tahdo vaihtaa sanoja hänen kanssansa... Pane hänet venheeseen ja salli
hänen ottaa mukaansa, mitä omaisuudestaan saa siihen mahtumaan...
Jumala ja Pyhä Eerikki tuomitkoot hänet."
Engelbrekt istui kauvan ja punnitsi Hermanin sanoja.
"Jääköön siihen, mitä olet sanonut, Herman..." sanoi hän viimein.
"Lähtekää täältä, vouti, mutta pankaa merkille sanani ... sillä
hetkellä, jolloin tämän päivän jälkeen astutte jalkanne ruotsalaiselle
alueelle ja joudutte minun käsiini, ette ole enää näkevä päivän valoa."
Vouti tahtoi yhä vielä puhua asiansa hyväksi, mutta Engelbrekt antoi
merkin kädellään ja Herman Berman ynnä joukko ratsumiehiä ottivat
voudin keskeensä ja ratsastivat sillan ylitse.
Vähän sen jälkeen oli linna Engelbrektin hallussa. Juhani Wale nousi
parin miehen kanssa linnansillan luona veneeseen ja heidän nähtiin
kohta häviävän saarien taakse itään päin.
* * * * *
Myöhemmin illalla tuli Engelbrekt ratsain Söderköpinkiin. Hänellä oli
ainoastaan Herman Berman ja muutamia vuoritilallisia mukanansa. Joukko
kansaa oli jo kokoutunut kaupunkiin ja monta herraakin nähtiin
ratsastavan sen kaduilla. Seuraavana päivänä oli näet määrä pitää tuo
kuulutettu kokous itägötiläisrahvaan kanssa.
Engelbrekt meni erääseen vaatimattomaan majataloon, jossa hän aikoi
levähtää muutamia tunteja Vadstenan kokouksen jälkeisten vaivaloisten
päiväin perästä. Hän oli sen jälkeen kuin Ringstaholma oli jätetty
hänen käsiinsä tehnyt kiertomatkan pitkin rannikkoa ja valloittanut
kaikki ne pienet linnat, joita sinne oli rakennettu ja joista Rönö oli
tärkein. Useimmat oli hajotettu maahan. Ainoastaan sellaiset linnat
jätettiin hajottamatta, jotka saattoivat kelvata maan puolustukseen.
Sen tähden sai myöskin Stegeborg jäädä paikoilleen korkeine
torneineen ja vankkoine muureineen, jäädä Itägötinmaan saariston
jättiläisvartijaksi.
Mutta se tavaton menestys, joka aina näihin asti oli seurannut
vapaudensankaria, siitti kateutta monen mieleen ja se valta, joka
hänellä oli, ei minkäänlaisista anastuksista saatuna vaan seurauksena
itse hänen asemastaan, hän kun oli koko kansan pyhimpäin toiveiden ja
harrastusten elävänä ilmauksena -- tämä valta peljästytti kaikkia
niitä, jotka olivat unhottaneet, että oli olemassa rahvas, jolla oli
oikeudet yhtä vanhat kuin Ruotsin laki.
Useimmat niistä herroista, joiden äsken Vadstenassa täytyi taivuttaa
kopeat päänsä tämän rahvaantahdon ja sen edustajan edessä, olivat
mieleltään tällaisia. Suuttumus ja kateus, viha ja pelko ja vielä
lisäksi kostonhimo, -- siinä ne tunteet, jotka heidän sydämissään
riehuivat soentaen heidät niin kokonaan, että he eivät toivoneet mitään
muuta kuin tuon uskaliaan talonpoikaispäällikön kukistamista.
Huolenpitoa valtakunnasta, Ruotsista, yhteisenä isänmaana, jonka
hyväksi jokaisen piti uhrata kaikki, -- mitään sellaista ei heidän
aivoihinsa mahtunut.
Heidän oma valtansa, heidän omat rikkautensa, heidän oma persoonansa --
tämä oli heillä isänmaana. Kaksi vihollista oli heillä ja heidän
harrastuksillaan, toinen oli kuninkaanvalta, toinen kansanvalta.
Edellinen oli jo voitettu, jälkimmäinen nousi juuri nyt toimimaan ikään
kuin vuosisataisesta unesta heräten.
Kauvan kesti, ennen kuin valtakunnan herrat ja mahtimiehet kykenivät
käsittämään mitä oli tekeillä, ja että rahvas todellakin oli
yhteiskunnallinen valta, jolla oli voimansa itsessään. He halusivat
niin kauvan kuin suinkin pitää kaikkea tätä kapinana, erhetyksenä,
jonka alkuunpanija oli tavalla tai toisella raivattava tieltä. Hänen
kukistuessaan oli kaikki taas palaava entiselleen, niin kuin kevättulva
katoaa peittämiltään kedoilta, sitten kuin lumi on tunturin huipulta
sulanut pois.
Erittäinkin olivat ne, jotka olivat jousensa kireimmälle jännittäneet
ja sen tähden kireimmin saaneet tuntea Engelbrektin esiintymisen
pakottavaa voimaa, taipuisat toimimaan tähän suuntaan. Knuutti piispa
ja herra Birger Trolle olivat uutterasti neuvotelleet keskenään aina
siitä saakka kuin läksivät Vadstenasta, ja se neuvo, jonka piispa
Juhani Walelta luostarinkirkossa sai, pistihe näissä neuvotteluissa
tuon tuostakin esiin siinä juonien vyyhdessä, jonka lopputarkoituksena
oli Engelbrektin kukistaminen. Kannattihan ainakin koettaa.
Siinä tarkoituksessa oli piispa tänään saapunut Söderköpinkiin ja hänen
seurassaan olivat Birger Trolle ja veljenpoika Bo Steninpoika.
Myöhään illalla he läksivät siitä komeasta rakennuksesta -- nykyään sitä
sanotaan Bonkartanoksi -- joka kuului rikkaalle Kaarlo Knuutinpojalle
(Bonde) ja jossa he majailivat. Kun he olivat saapuneet sille
vaatimattomalle talolle, jossa Engelbrekt asui, vietiin heidät heti
huoneeseen. Engelbrektin luona oli Herman Berman ja muuan toinen komea
mies, nimeltä Jösse Niilonpoika. He olivat parhaillaan neuvottelemassa
huomispäivän kokouksesta, kun nuo kolme herraa saatettiin tupaan.
"Oudoksutte varmaankin tuloamme", alkoi piispa, "mutta kun olemme
saaneet asiamme selvitetyksi, niin toivon, että olette huomaava tulomme
olevan eduksenne."
"Niin luulen minäkin", vastasi Engelbrekt, "sillä tuskinpa muu kuin
valtakunnan etu lienee syynä tuloonne!"
"Niinkö luulette?" kysyi piispa koettaen tekeytyä leppeän näköiseksi.
"Mikäpä muukaan?"
"Jospa asiani koskisikin sanasta sanaan niin kuin sanoin -- teidän
etuanne."
"Minunko etuani...?"
"Niin ... epäilettekö sitä?"
"En sitä epäile, koskapa te sen sanotte, arvoisa herra Knuutti
piispa... Haluttaisi minua kuitenkin tietää, mitä teillä saattaa olla
minulle sanomista, sellaista, joka olisi minulle eduksi olematta eduksi
myöskin valtakunnalle."
"Minä ja muutamat neuvoston herroista olemme tarkoin harkinneet niitä
sanoja, jotka nyt äsken Vadstenassa koolla ollessamme lausuitte, ja
olemme ajatelleet niitä vaivoja ja vastuksia, jotka olette valtakunnan
hyväksi ottanut huoleksenne... Sanokaa minulle, Engelbrekt, olisiko
teille vastenmielistä, jos teille kaikesta tästä toimittaisimme
palkinnon...?"
Engelbrekt katsahti piispaan ikään kuin luullen väärin kuulleensa.
"Yhdessä suhteessa ilahdutatte minua suuresti näillä sanoillanne,
arvoisa herra", sanoi hän, "siinä nimittäin, että niillä osotatte
täyttä totta harrastavanne minun ja rahvaan asiaa, ja jo siinä on
minulle palkintoa kyllin."
"Toisenlaista olemme kuitenkin ajatelleet", jatkoi siitä huolimatta
piispa hymyillen.
"Olettepa sitten paljon minua muistaneet näinä päivinä!"
"Teistä mahtanevat kai nyt kaikki puhua ja teitä kaikki ajatella
Ruotsin valtakunnassa!"
"Mutta tuskinpa lienee kukaan ajatellut palkintoa tai puhunut
sellaisesta, kun työ on tuskin vielä puolitiehen tehty!"
"Puoleksi tehty työ on päätöstänsä lähellä", sanoi piispa, "sitä voi
arvostella. Ja sen tähden ... mitä sanoisitte, jos valtakunnan
neuvokset tarjoaisivat teille jonkun niistä linnoista, jotka nyt olette
ottanut noiden julmien voutien käsistä?"
"Linna... Minä, Engelbrekt ... mitä sanotte, arvoisa herra?"
Huomattava hymy värähteli piispan suupielissä ja hän hieroi nähtävän
tyytyväisenä käsiänsä vastakkain.
"Voitte itse valita, Engelbrekt", lisäsi hän, "valtakunnan neuvokset
näkisivät mielellään jonkun parhaimmista teidän käsissänne!"
Engelbrektin silmät tuijottivat hetkisen elottomina, mutta sitten
niihin taas ilmautui eloa ja tulta ja hän katsoi tuimasti piispaan.
"Kummallista on puheenne, arvoisa herra", sanoi hän, "ja tuskinpa voin
ymmärtää tarkoitustanne..."
"Ymmärtäkää se sanojeni mukaisesti! Elkää arvelko kauvan ... Nyköping,
Ringstaholma ... lausukaa suoraan toivomuksenne!"
"No niin, arvoisa herra, tahdon lausua julki sydämeni ajatuksen enkä
siihen tarvitse pitkää arvelunaikaa. Ainoastaan yksi seikka voi saada
minut vastaan ottamaan linnan ja se on..."
"Olkaa huoleti, Engelbrekt, kaikki ehdot täytetään!"
"Sitä ehtoa te tuskin kykenette täyttämään", virkkoi Engelbrekt
hymyillen, "se ehto on vaan Ruotsin rahvaan täytettävissä, herra
piispa. Ainoastaan jos rahvaan etu sitä vaatii ... silloin en tahdo
arvella. Mutta vielä, arvoisa Knuutti piispa, vielä ei se aika ole
tullut. Sydämen kiitos hyvästä tarkoituksestanne!"
"Te siis kieltäydytte... Te siis toden totta hylkäätte tarjoukseni?"
"Niin, minä kieltäydyn toden teolla!... Mutta", lisäsi hän heti sen
jälkeen, "täällä läheisyydessä on yksi linna hoitajatta ja se tarvitsee
linnanherran, joka kykenee pitämään sitä Ruotsin valtakunnan varalla.
Mitäpä sanoisitte te, Knuutti piispa, jos minä Ruotsin rahvaan puolesta
pyytäisin teitä ottamaan sen haltuunne..."
Piispa joutui nyt vuorostaan aivan ihmeisiinsä ja hän tunsi, miten
kaikkien silmät kääntyivät häneen.
"Mitä linnaa tarkoitatte, Engelbrekt?" änkytti hän ikään kuin aikaa
voittaakseen.
"Saatuani Ringstaholman, josta äsken puhuitte, herra Niilo
Erengislenpojan huostaan, on teidän hippakunnassanne jälellä Stegeborg
tuolla lahdelmassa."
"Se on koko Linköpingin hippakunnan parhaimpia!" sanoi piispa kätensä
pullealle vatsallensa ristiin pannen.
"Mutta teidänkin tulee päättää pian, arvoisa herra", lisäsi Engelbrekt.
"Sillä helposti voinette huomata, ett'ei tämän linnan kauvan tarvinne
haltijaansa hakea. Olenhan tosin vaan halpa vuoritilallinen, mutta
linna on siltä yhtä komea ja monta linnaa on tämä käsi näinä päivinä
luovuttanut."
Piispa oli nähtävästi pulassa. Linnaa siihen kuuluvine lääneineen hän
ei millään ehdolla tahtonut päästää menemään läpi käsiensä, mutta
toiselta puolen tuntui myöskin jokseenkin vaikealta joutua
alakynteen, niin kuin kävisi, jos hän heti ottaisi vastaan linnan
talonpoikaispäälliköltä.
"Asia on sangen tärkeä", änkytti hän, "ja sen tähden täytyy minun
tuumia huomiseen."
"Ei, ei, arvoisa Knuutti piispa", myhäili Engelbrekt, "juuri tällä
hetkellä teidän tulee sanoa, kumpaako tahdotte. Huomenna on jo toinen
linnanherrana Stegeborgissa, jos te kieltäydytte."
Piispa tuumi hetkisen.
"No hyvä", sanoi hän, "minä olen pitävä Stegeborgin Ruotsin valtakunnan
varalla."
Vähän sen jälkeen oli Engelbrekt taas yksin omiensa kanssa. Mutta hymy
väreili vielä hänen huulillaan.
* * * * *
Seuraavana päivänä oli tuo suuri kokous. Engelbrekt astui koolla
olevan itägötiläisrahvaan eteen, selitti suoralla, voimakkaalla
kaunopuheliaisuudellaan syyn, miksi hän ja taalainmiehet olivat
lähteneet kotiseuduiltaan vapauttamaan isänmaata ulkomaalaisten
mielivaltaisesta ja julmasta hallituksenpidosta ja kysyi, tahtoivatko
itägötiläiset yhtyä häneen ja valtakunnan muuhun rahvaaseen.
Myrskyisä myöntymyshuuto kajahti vastaukseksi hänen kysymykseensä
täällä niin kuin kaikkialla, missä hän oli kulkenut ja kysynyt samaa
asiaa. Sorto oli samanlainen kautta koko valtakunnan, vaikk'ei missään
muualla kuin Taalainmaassa ollut uskallusta ryhtyä vastarintaan. Ja se
lisä, jonka sotajoukko nyt itägötiläisten yhtymisestä sai, teki
Engelbrektille mahdolliseksi panna toimeen tuuman, jota hän jo kauvan
vapautustyötä jouduttaakseen oli miettinyt. Hän jakoi näet tuon ison
sotajoukon kolmeen osastoon, joista jokaisen tuli toimia itsekseen ja
sitten yhtyä läntisellä rajalla.
Tästä tuumasta hän oli useissa tilaisuuksissa puhunut ja oli myöskin
ylimalkaisesti viitoittanut sen tien, jota kunkin osaston tuli kulkea,
mutta hän ei ollut koskaan maininnut, kutka aikoi asettaa näiden
joukkojen päälliköiksi. Siitä olivat sotajoukon etevimmät miehet joskus
puhelleet, ne, jotka olivat Engelbrektiä lähinnä, ja aina oli pidetty
varmana, että Eerikki Puke oli tuleva toista osastoa johtamaan ja
mahdollisesti Jösse Niilonpoika toista. Engelbrekt ei itse ollut
koskaan tahtonut siitä mitään sanoa.
Nyt oli Eerikki Puke toisella taholla ja sen vuoksi aljettiin
päälliköksi arvailla nuorta, reipasta Herman Bermania, joka oli koko
sotajoukon lemmikki. Mutta moni piti häntä liian nuorena niin tärkeään
tehtävään. Itse hän tuskin sitä ajatteli, vaikka hänen sydämensä paisui
uljaista urotöiden ja kunnian unelmista, joka kerta kuin päällikkyys
tuli puheeksi. Kenties oli hänellä myöskin näiden unelmien rinnalla
mielessä joku, joka lupaili suloisempaa palkintoa -- palkintoa, jonka
voittamiseen urotyöt raivaisivat hänelle tien. Toivo on nuoruuden paras
omaisuus ja missä hyvänsä sitä vähänkin pilvien raosta pilkottaa,
siellä se jo sille häikäisevänä aurinkona paistaa.
Kenties se juuri tällainen tila saattoi Hermanin kalpeat posket
punottamaan hänen kainosti asettuessaan Engelbrektin selän taakse
niiden vakavien miesten piiriin, jotka olivat kokoontuneet asiasta
neuvottelemaan, taikka pikemmin kuulemaan Engelbrektin päätöstä. Ei
näet ollut ketään koko suuressa sotajoukossa, joka ei luottanut
Engelbrektiin kuin johonkin yli-inhimilliseen olentoon. Ja sen tähden
oli hänen tahtonsa kaikille lakina, sen tähden olivat neuvottelut
tuskin muuta kuin hänen ehdotustensa vahvistamista. Mutta ne olivat
kuitenkin välttämättömät, koska ne olivat luonteenmukaisia tälle
kapinalle, jonka ehtona ja päämääränä oli joka miehen vapauden ja
päätösvallan säilyttäminen.
"Nyt on sotajoukko jaettu", sanoi Engelbrekt muutamista asioista selon
tehtyään, "ja mikäli minusta näyttää, tulee yhden osaston kulkea pitkin
järvenrantaa. Tjustiin ja Stäkeholmaan. Toisen joukon tulee mielestäni
suunnata kulkunsa Smålantiin ja alkaa tehtävänsä Rumlaborgin voutia
ahdistamalla ja päättää se Hallannin rajan puolella. Siellä aion, jos
Jumala meitä auttaa ja kaikki hyvin käy, olla vastassa kolmansine
osastoineni. Tämän vien täältä pohjoista kohti Örebrohon, jossa, kuten
tiedätte, Matti Kettilberg meitä odottaa. Kun kerran se linna on
hallussamme, niin saatamme lähteä länsigötien luokse. Sellaiset ovat
aikeeni, jos ne hyväksytte!"
"Viisaasti olet puhunut, Engelbrekt", sanoi muuan vanha
vuoritilallinen, "ja kolmella haravalla joutuu työ paremmin kuin
yhdellä, vaikka se olisikin iso. Jospa Jumala ja Pyhä Eerikki meitä
auttaisivat, että voisimme kääntyä kotiin päin jo Mikkelin aikoihin."
"Sitten on vielä asetettava päälliköt sotajoukolle", jatkoi Engelbrekt,
"mitä arvelette...?"
"Sen asian voinet sinä, Engelbrekt, ratkaista, niin kuin hyväksi näet,
arvelen ma!" virkkoi muuan läsnäolijoista, rotevakasvuinen, iso- ja
harmaapartainen talonpoika.
Ja kaikki läsnäolijat yhtyivät häneen. Engelbrekt arveli hetkisen,
ennen kuin uudelleen ryhtyi puhumaan, ja loi ikään kuin tarkastelevia
katseita koollaoleviin.
"Jos olette samaa mieltä kuin minä", sanoi hän, "niin asetamme Jösse
Niilonpojan, jonka kaikki tunnemme rehelliseksi ja pelkäämättömäksi
mieheksi, toisen joukon päälliköksi. Hänen tulee mielestäni kulkea
tästä järvenrantaa etelään päin. Sille joukolle taas, jonka on
marssiminen halki Smålannin, ehdottelen pantavaksi Herman Bermanin...!"
Herman säpsähti nämä sanat kuullessaan. Veri syöksähti hänen poskiinsa
ja niistä taas sydämeen. Tuntui siltä kuin tenholaulu olisi hivellyt
hänen korviansa.
Kasvatusisän sanat antoivat semmoisen tunnustuksen hänen arvolleen,
ett'ei hän moista ollut voinut uneksiakkaan, ja se synnytti voiman,
joka sai synkkyyden hänen otsaltaan poistumaan ja sytytti rohkeutta ja
toivoa hänen säteileviin silmiinsä. Nuo vakavat uroot näkivät
ihmeekseen, minkä vaikutuksen tämä näin myönnetty merkitys teki nuoren
miehen mieleen ja hyväksyvä hymy näkyi heidän kasvoiltaan. Miehuullisen
ryhdikkäästi hän astui Engelbrektin eteen.
"En tiedä", sanoi hän, "annatko minulle suurempaa arvoa, kuin voin
ansaita, Engelbrekt! Sen vaan tiedän, että mieluummin panen henkeni
alttiiksi kuin petän sinun ja miesten luottamuksen. Olen kuitenkin
vielä nuori ja tuskin moiseen toimeen pystyvä, varsinkin kun tupa on
täynnä vanhoja, kokeneita miehiä. Minä sanon suoraan, sydämeni halajaa
kiihkeästi ratsastaa sotajoukon etunenässä, mutta en siihen pyri, jos
joku muu sitä paikkaa haluaa. Täällä ovat koolla koko sotajoukon
etevimmät miehet... Jos tahdotte vahvistaa Engelbrektin ehdotuksen,
niin silloin olen haluten ja iloiten ryhtyvä toimeen!"
Hän pyörähti viimeisiä sanoja sanoessaan ympäri piirissä, mutta joka
taholta näki hän lempeitä, hyvänsuopia kasvoja.
"Tosin olet nuori, Herman!" virkkoi se vanha vuoritilallinen, joka
äsken oli puhunut, "ja kyllä saattaa tehtäväksesi pantu toimi näyttää
vaikealta, mutta sinä olet kasvanut mieheksi Engelbrektin silmäin alla.
Vapaasti ja pakotta vahvistan hänen vaalinsa. Jumala olkoon kanssasi,
nuori mies!"
Ja kaikki läsnäolijat yhtyivät näihin sanoihin ja voimakkailla
kädenlyönneillä vahvistettiin nimitys.
"Ja jo tänään lähdemme liikkeelle", lisäsi Engelbrekt, "jokainen
tahollensa."
Miehet poistuivat sitten vähitellen. Herman Bermanilla ja Jösse
Niilonpojalla oli paljon puuhaa matkaanlähdön järjestämisestä.
Myöhemmin iltapäivällä oli sentään Herman Berman valmiina ja muutamat
osastot hänen sotajoukkoansa olivat jo matkalla. Kohta sen jälkeen
nähtiin myöskin Jösse Niilonpojan osaston alkavan lähteä liikkeelle.
Molemmat päälliköt itse tulivat Engelbrektin luokse sanomaan
jäähyväisiä ennen lähtöänsä.
Erkki piteli Brandia, sill'aikaa kuin Herman meni majataloon.
Engelbrekt oli yksin.
"Kiitos, kasvatusisä!" sanoi Herman ja tarttui Engelbrektiä käteen.
Engelbrekt piti kauvan hänen kättänsä omassaan ja katseli hänen
avomielisiä, rehellisiä kasvojansa, joille ilo ja toivo olivat valaneet
hetkellistä valoansa.
"Usein olet minulta kysynyt, Herman", sanoi hän, "enkä minä ole
vastannut. Mutta lähde rohkein mielin matkaan... Kenties olet työsi
toimitettuasi saava vastauksen minulta tai ... joltakin toiselta."
Näin sanoen Engelbrekt lempeän pakottavasti työnsi kasvattipoikansa
käden irti omastaan. Herman viipyi vielä ja kysymys pyrki esiin hänen
huuliltansa. Mutta Engelbrekt viittasi kädellään.
"Nouse ratsaille ja ratsasta joutuun Rumlaborgiin, Herman!
Länsigötinmaassa näemme toisemme jälleen."
Muutamia silmänräpäyksiä sen jälkeen vei Brand huimasti nelistäen
isäntänsä ulos kaupungista.
Engelbrekt itse viipyi viimeiseksi. Vielä sen jälkeen kuin hänen oma
joukkonsa oli lähtenyt matkaan valmistelihe hän jalkaisin lähtemään
majatalosta ja siis vielä jonkun aikaa viipymään tuossa kaupungissa.
"Nyt lyö kello seitsemää Pyhässä Aegidiuksessa!" sanoi Ulvi
puoliavonaisesta ovesta ja Engelbrekt meni ulos kartanolle.
Hän näytti vakavalta ja juhlalliselta.
"Kaikkien sielujen kappelissako?" virkkoi hän kysyen Uiville.
Tämä nyökäytti päätänsä, mutta hänkin oli tavallistansa vakavampi ja
äreämpi.
"Saat uskoa, Engelbrekt, että joko on onnettomuus tapahtunut taikka
sattunut onni, jota hän ei jaksa kantaa!"
Engelbrekt kiiruhti rientävin askelin katuja myöten, joille jo laskihe
tuo epäselvä, hämärää ennustava valo.
Kaupungin päässä melkein sen ulkopuolella oli se pieni kappeli, jota
sanottiin "kaikkien sielujen kappeliksi." Äänettömyys vallitsi
ylt'ympäri ja korkeissa puissa suhisivat illan tuulet.
Engelbrekt astui sisälle temppelin ovesta. Sisällä vallitsi sama
äänettömyys kuin ulkopuolellakin. Ei yhtään ihmistä ollut näkyvissä.
Pitkät puut, jotka loivat varjonsa kappelin ikkunoista sisään,
lisäsivät myöskin sisällä vallitsevaa hämärää. Engelbrekt astui
hiljakseen kuoria kohti.
Siellä näki hän vihdoin miehen rukoukseen vaipuneena. Mutta askelten
kaiku herätti tämän ja hän tuli Engelbrektiä vastaan. Se oli pater
Johannes.
"Terve, Engelbrekt!" sanoi hän syvällä äänellä, joka Engelbrektiin
valtavasti vaikutti.
"Sinä kysyt, mistä tulen ja minne menen", jatkoi hän antamatta
Engelbrektille sanan sijaa. "Saat tietää kaikki."
Pateri kertoi kaikki, mitä hänelle Vadstenassa oli tapahtunut.
"Johan sanoin sen sinulle, sanoinhan, Johannes!" sanoi Engelbrekt
lämpimästi ystävänsä kättä puristaen.
"Nyt tahdon hänen jalkainsa juuressa kerjätä anteeksiantoa", jatkoi
pateri, "ja sitten..."
"Sitten?" toisti Engelbrekt, kun pateri viivytteli.
"Sitten käy tieni pyhälle maalle ... siellä tahdon etsiä sitä rauhaa,
jota en täällä osakseni saanut. Mutta me emme näe toisiamme enää, ennen
kuin tuolla pyhässä maassa ... tuolla ylhäällä, tarkoitan."
"Entä Herman?" kysyi Engelbrekt.
"Hänestä juuri nyt aionkin puhua."
Hän pisti kätensä munkinviittansa sisälle ja veti esiin kultavitjat.
Niissä riippui sormus, jonka kivi kimalteli kuin tähti pimeässä
kuorissa, jonne ainoastaan muutama kuunsäde pääsi tunkemaan.
"Tämä sinun tulee antaa Hermanille", sanoi hän ja hänen äänensä vapisi,
"ja kun olen täältä lähtenyt, silloin elköön mikään enää kieltäsi
pidättäkö. Puhu ja toimi kaikessa, niin kuin tahdot, että minä olisin
puhunut ja toiminut. Ja hyvästi nyt... Tuon suuren kuninkaan tykönä
tapaamme toisemme! Siellä tahdon rukoilla puolestasi ja Ruotsin
valtakunnan puolesta, kunnes sinäkin tulet ja rukouksiini yhdistät omat
rukouksesi, niin kuin rukoilimme yhdessä lapsina isäsi talossa...
Kiitos Engelbrekt! Kotisi on ollut henkipaton kotina, sydämesi on ollut
synnintekijän ystävänä... Jumala sinua siitä palkitkoon ja hänen
siunauksensa seuratkoon sinua!..."
Yön varjot sakenivat yhä synkemmiksi pienen kappelin ympärille ja tuuli
huojutteli puita sen edustalla, mutta taivas kohosi korkeana ja
sinisenä ja tähtiä täyteen siroteltuna kupuna maan ylitse.