V.

Vadstenassa.

Vadstena[10] oli tähän aikaan Itägötinmaan tärkeimpiä paikkakuntia.

Alkujaan oli se folkungien omaisuutta, mutta kuningas Maunu

Eerikinpoika ja hänen kuningattarensa lahjoittivat sen pyhän Birgitan,

kuninkaan heimolaisen, äsken perustamalle luostarikunnalle, jonka

sääntöjen mukaan munkkeja ja nunnia piti asuman yhdessä rukoillen ja

maailmasta luopuen samain muurien sisällä. Jokaisella ajalla on tapansa

ja niinpä pidettiin Ruotsissakin, kohta luostarin rakentamisen perästä,

hyvään tapaan kuuluvana kaikin tavoin pitää siitä huolta ja sekä

jälkisäännöksillä että lahjoilla osottaa kunnioitusta ja rakkautta

tälle ruotsalaiselle pyhimykselle ja hänen laitokselleen. Suurimpana

kunniana pidettiin leposijan saamista luostarin pyhitettyjen muurien

sisään.

Luostarin päänunnat otettiin maan ylhäisimmistä suvuista. Ensimmäinen

luostarin perustamisen jälkeen oli Ingegerd, Margareta kuningattaren

kasvattisisar, joka, kuten pahat kielet kuiskailivat, oli ollut

joissakin luvattomissa suhteissa Linköpingin piispaan Knuutti

Bonpoikaan. Hän kuoli vähää ennen kasvattisisartansa. Margareta

kuningatar oli itse ruvennyt "ulkosisareksi"[9] ja hän oli sinne

asettanut Holsteinin kreivin Gerhardin tyttären, Ingeborgin, nunnaksi.

Vadstena oli ollut Margareta kuningattaren mieluisimpana olinpaikkana

hänen Ruotsissa oleskellessaan ja seuraava kuningatar, tuo jalo, hyvä

ja lujatahtoinen Filippa, Eerikki kuninkaan puoliso, piti luostaria

yhtä rakkaana kuin Margaretakin. Hänet olikin sinne haudattu ja Eerikki

kuningas oli määrännyt pidettäväksi kallisarvoisia messuja hänen

muistonsa kunnioittamiseksi ja hänen sielunrauhansa takia.

Kaikki tämä teki Vadstenan hyvin suosituksi paikkakunnaksi, jossa tuon

tuostakin joukoittain herroja ja niiden palvelijoita oleskeli, joko,

kuten nyt, kokoutuakseen neuvottelemaan valtakunnalle tärkeistä

asioista, taikka viettääkseen jotakin juhlaa, tavallisesti

hautajaisia. Siitä elostuikin Vadstena ja saavutti alussa 1400-lukua

kaupunginoikeudet sekä voitti kohta Skeningen, joka ennen P. Birgitan

aikoja yhdessä Söderköpingin kanssa oli Itägötinmaan etevin kaupunki.

Oli myöhäinen sunnuntai-ilta elokuun 15 p:nä. Joukoittain ihmisiä oli

liikkeellä noilla mutkaisilla kaduilla katselemassa ja ihmettelemässä

niitä monia komeita herroja, jotka asemiestensä seuraamina ratsastivat

kaupunkiin toinen toisensa perästä. Monta oli jo tullut, mutta vielä

odotettiin useita, erittäinkin Linköpingin piispaa. Kaunis ilta

houkutteli myöskin useita ulkopuolelle kaupunkia, niin että pohjoiseen

ja itään päin vievillä teillä oli vilkasta liikettä.

Kävelevistä varsinkin eräs pitkä mustamunkki herätti huomiota

kookkaalla vartalollaan ja voimakkaalla käynnillään, vaikka harmahtava

parta, joka aallokkaana valui ylösvedetyn päähineen alapuolelle,

ilmaisi hänen jo parhaat vuotensa eläneen. Hän oli viimeisten joukossa

lähtenyt kaupungista, niin että huvikävelijät tulivat häntä vastaan ja

jotkut muistelivat nähneensä tämän mustamunkin Pyhän Yrjänän

ammattikunnan kokoushuoneen edustalla, johon joukko jo saapuneita

herroja oli kokoutunut neuvottelemaan. Varmaankin hän kuului jonkun

piispan seurueeseen, sillä olihan hänen nähty hetkiseksi menevän

kokoushuoneeseenkin.

Munkki ei kuitenkaan välittänyt noista ihmettelevistä ja huolettomista

väkijoukoista, hän kulki verkalleen eteenpäin, ja kun vaimoineen ja

tyttärineen kulkevia porvareita ei enää kuulunut, meni hän muutamalle

tien vieressä olevalle mäelle, josta saattoi nähdä isolle tasangolle.

Täällä hän viipyi kauvan alinomaa tähystellen pohjoiseen päin, ikään

kuin olisi odottanut saavansa siltä suunnalta nähdä jonkun tulevan

tietä pitkin. Linköpingin puolelta tulevan ison ratsumiesjoukon melu ei

ollenkaan herättänyt hänen huomiotansa. Mutta pohjoispuolelta ei

kuulunut mitään ja vihdoin hänkin nousi pystyyn ja läksi kulkemaan

takaisin kaupunkiin päin. Vähän väliä hän kuitenkin käänsihe takaisin

päin ja pysähtyi vähintäkin ääntä kuuntelemaan.

Tällä tavoin hän oli joutunut kaupunkiin, jossa hän kulki muutamaa

niistä kaduista, jotka veivät luostarille päin. Silloin ajoi ratsumies

vaahtoisella hevosella täyttä laukkaa katua pitkin, mutta pysähtyi

munkin eteen ja kysyi:

"Oletko nähnyt, hurskas isä, onko Linköpingin piispa Knuutti

ratsastanut tänne sisälle?"

Se oli pieni mutta kaunisvartaloinen mies. Hän istui kääriytyneenä

pitkään viittaan, joka ulottui jalkoihin asti, ja hänen hattunsa

punainen sulkatöyhtö riippui pitkin selkää. Munkki säpsähti hänen

puhutellessaan, ikään kuin olisi hämärästä huolimatta tuntenut hänet

pystyyn nostetun viitankauluksenkin läpi.

Munkki vastasi hänen kysymyksiinsä kieltävästi ja ratsumies ajoi katua

edelleen, kunnes luostarin puutarhan kulmassa taas tapasi miehen, jolle

hän luultavasti toisti saman kysymyksen. Saamansa vastauksen johdosta

hän silloin kääntyi kulmasta ja ajoi luostarin kartanolle. Täällä hän

pysähtyi ja laskeutui hevosensa selästä, jonka hän jätti muutamalle

ympärillä seisovista katsojista sekä lähestyi sitten luostarin porttia.

Hänen vähän aikaa odotettuansa avattiin portti ja mies meni siitä

sisälle.

Mutta munkki ei ollut päästänyt häntä näkyvistään, vaan seisoi myöskin

kohta luostarin portilla.

"Arvoisa veli, onko Knuutti piispa täällä?" kysyi hän, kun muutaman

birgittiläismunkin pää näyttäytyi portin kupeella olevasta pienestä

aukosta.

"On, veli!" vastasi munkinpää.

"Minulla on hänelle tärkeitä asioita, jotka eivät siedä viivytystä!"

Munkinpää hävisi ja kului muutamia silmänräpäyksiä, jotka näyttivät

dominikaanimunkille olevan hyvin sietämättömiä, päättäen siitä, että

hän tuon tuostakin levottomasti katsahti portinaukkoon.

Vähän ajan perästä kuului salpa vedettävän portista ja

birgittiläismunkki avasi sen dominikaanille.

"Arvoisa isä Knuutti piispa on veljien rukoushuoneessa", sanoi

edellinen, "mutta ruokasalissa voinet häntä odotella, veli!"

Dominikaanimunkki nyökäytti päätänsä ja astui munkkiluostariin päin,

joka nyt oli erityisenä rakennuksena nunnaluostarista erillään, samoin

kuin munkkien puutarha oli korkealla muurilla erotettu nunnien

puutarhasta. Tällainen ei ollut alkuperäinen perustajan tarkoitus

ollut, mutta alituisesta yhdessäolosta juurtuneen siveettömyyden takia

oli Filippa kuningattaren tahdosta tällainen määräys tehty. Ne olivat

isoja, komeita rakennuksia, jotka jo ulkomuodollaan ilmaisivat, että

niissä asui sekä koti- että ulkomaisten ylhäissukujen jäseniä. Etenkin

oli hakatusta vuolukivestä rakennettu luostarinkirkko iso ja komea.

Koko luostari oli milt'ei uudelleen rakennettu Margareta kuningattaren

aikana, sen jälkeen kuin suurin osa siitä vuotta ennen Albrekt

kuninkaan tappiota Falköpingin luona oli palanut poroksi.

Munkki jätettiin aivan itsekseen eikä kukaan ihmetellyt, että hän

mieluummin valitsi varjoisan puutarhan odotellakseen piispan kirkosta

palaamista kuin helteisen ruokahuoneen. Mutta kohta puitten varjoon

päästyänsä kääntyi munkki luostarinkirkolle päin, jonka holvien alle

hän kohta astui. Kirkko oli tällä hetkellä aivan tyhjä; joku kynttilä

paloi pyhimyskuvain edessä ja noilla lukuisilla alttareilla, joita

kaikkiaan oli kokonaista 62; mutta niistä leviävä valo oli kerrassaan

riittämätön valaisemaan kirkon korkeita holveja ja kuutamo, joka

värillisistä ikkunoista loi hämärää valoansa patsasrivien väliin, teki

myöskin osaltansa hämärän tuntuvammaksi.

Vähän matkan päässä itäisen päätyseinän keskustasta oli "Veljien kuori"

rauta-aidalla kirkosta erotettuna. Aivan tämän viereen asettautui

dominikaanimunkki. Hän kuuli, miten kaksi miestä puheli sen sisällä.

"Sellainen on hänen ja talonpoikain menettely ollut, arvoisa herra

piispa", kuului nuorehko ääni lausuvan juuri kun munkki pysähtyi, "ja

varmaan teette te ja muut valtakunnan neuvoston herrat kuninkaalle,

itsellenne ja valtakunnalle kelpo työn, jos lopetatte tämän

vallattomuuden. Minulla ei ole ennen ollut tilaisuutta teille alusta

alkaen esittää tätä pitkää kertomusta, mutta varmaan teillä on siitä

oleva hyötyä, kun nyt aiotte kokoutuneiden herrain puhetta johtaa!"

"Kiitos, Juhani Wale", sanoi nyt toinen ääni, josta munkki tunsi

Knuutti piispan, "kiitos vaivoistanne; monessa kohden en tuntenut asiaa

siten, kuin te nyt olette minulle selvittänyt ja kertonut. Mutta

sallikaa minun nyt saada kuulla, miten Ringstaholman-matkanne päättyi."

"Sieltä ei teillä ole mitään peljättävänä, arvoisa herra! -- Engelbrekt

ei muuta ajatellut kuin linnan rynnäköllä valloittamista ja mikäli

tiedän, mahtanee hän siinä purra hampaansa poikki, jos vaan asia niin

pitkälle menee... Sillä jos tahdotte punnita niitä neuvoja, jotka

uskallan teille esittää, niin varmaankin saatte niistä paljon hyötyä."

"Sallikaa minun kuulla neuvonne, Juhani Wale! Te tunnette asian ja

puheenalaisen henkilön ... kuuntelen teitä sen tähden mielelläni..."

"Teidän tulee sitten pitää mielessänne kapinoitsijan omat sanat laista,

jota hän sanoo tahtovansa puolustaa... Valtakunnan neuvosto voi kutsua

hänet eteensä ja hän on tuleva, koskapa hän ei saata rikkoa vanhaa

tapaa, kuten itse sanoo... Jos hän tulee, niin hän on vallassanne..."

"Ja jollei hän tule", kuului piispa keskeyttävän.

"Tarjotkaa hänelle kuninkaan nimessä valtakunnan linnoista, minkä hän

itse tahtoo valita, tarjotkaa ja asettakaa niin, että on päteviä

todistajia hänen vastaustansa kuulemassa, niin kyllä hän tulee ja te

voitte tehdä hänelle, mitä kapinoitsija ansaitsee."

"Luuletteko sitten hänen suostuvan tarjoukseen?"

"Olen siitä varma ja silloin teillä on se todistuksena, että hän

itsekkäistä pyyteistä on yllyttänyt valtakunnan rahvaan aseihin oikeata

herraansa ja kuningastaan vastaan. Sigge piispalle olen asiasta

puhunut, samoin herra Birger Trollelle, ja he ovat hyväksyneet

neuvoni..."

"Valtakunnan ja rauhan tähden ovat ne tosiaankin hyviä neuvoja, Juhani

Wale."

Vastapäiseen kuoriin saatossa kulkevien nunnain juhlallinen laulu

hämmensi puhelevien äänet ja munkki vetäytyi äkisti takaisin ja hävisi

muutaman patsaan synkkään varjoon. Kun laulu oli tauonnut ja nunnat

lähteneet kirkosta, avautui munkkien rukoushuoneen aitaus ja piispa

ynnä Juhani Wale, joka vielä oli viittaansa kääriytynyt, läksivät

astumaan halki kirkon. Ison käytävän kohdalla, johon pääalttarin luona

oleva pyhimysarkku näkyi, sekä piispa että vouti tekivät ristinmerkin

ja menivät sitten joutuisin askelin ulos kirkosta.

Yht'äkkiä oli kirkossa hiljaista ja juhlallista. Tuntui siltä kuin

sisarten laulun sävelet olisivat pysähtyneet holvien alle vihkimään

rauhaan lepokammioissaan lepääviä vainajia. Ja kuun säteet kisailivat

alttarien ja lukuisten pyhimyskuvain ympärillä ja hautakivien päällä ja

muodostelivat kehiä toistensa viereen, mutta lakkaamatta vaihettaen

paikkaa, ikään kuin täällä olisi henkiolentoja liikkunut.

Sieluun viriää aina omituinen tunne, kun ihminen on yksinään kirkossa,

etenkin kun yön varjot peittävät maan. Korkeat ja pyhät tunteet

valtaavat ehdottomasti sydämen, näkymätön mutta mahtava käsi

koskettelee sen hienoja kieliä ja ajatuksia syntyy, joita tuskin voi

ymmärtää, mutta jotka täyttävät sielun ja ikään kuin vievät sen pois

avaruuksiin, ennen näkemättömiin taikka jo aikoja sitten unhotettuihin.

Sielusta itsestään riippuu, tulevatko nämä ajatukset valkoisin

kyyhkysensiivin, lempeinä ja suloisina kuin auringonsäde lehdon

kukkaisia suudellessaan, vai mustina ja synkeinä kuin jyrisevä ukkonen

ja turvattoman omantunnon murskaksi rusentaen.

Pitkävartaloiseen munkkiinkin vaikutti se voima, mikä tällä pyhällä

paikalla oli. Hän seisoi kauvan liikkumatta patsaan varjossa ja katseli

kirkkoa ja hänen silmänsä paloivat, ikään kuin hän pimeän halki olisi

nähnyt kokonaisen maailman täynnä kummallisia olentoja. Engelbrekt se

ensinnä kulki hänen mielikuvituksensa näyttämöllä -- Engelbrekt ja ne,

jotka kavalasti hiiviskelivät hänen jälkiänsä, koettaen, tokko tuon

jalon miehen sydäntä voisi turmella, myrkyttää, niin kuin käärme

kukkaisen paratiisin yrttitarhassa.

Engelbrekt rukoili -- siltä hänestä tuntui -- rukoili Jumalaa

aamuauringon loisteessa ja kirkastunut hymy, ylenluonnollinen rauha

loisti hänen silmistään, vallitsi hänen avomielisellä miehekkäällä

otsallaan, kun taas huulet kuiskailivat puhtaimman alttiiksi

antaumuksen pyhiä lupauksia. Mutta sankarin rakkaan kuvan takaa nousi

mustia haamuja, jotka milloin lähenivät, milloin hävisivät, kunnes

yht'kkiä muutama heistä takaapäin työnsi miekan sankarin poveen.

Joku näkykö, vaiko vain rakastavan sydämen levottomuus se oli

kiihottanut mielikuvitusta ja loihtinut näyn aivojen hermosyihin?

Munkki painoi kädellä otsaansa, joka oli märkänä kylmästä hiestä. Hän

heitti päähineen alas päälaeltaan ja henkäsi syvään.

Hänen edessään kohosivat kirkonholvit korkeina ja majesteetillisina ja

kuun säteet pitivät äänetöntä kisaansa lattialla, patsailla ja

pyhimyskuvilla. Kaikki oli entisellään, mutta vapaudensankarin kuva oli

hävinnyt.

Kuulumattomin askelin munkki astui kuoriin alttaripiiriä kohti. Toiset

ajatukset valtasivat hänen mielensä täällä. Hän oli taas näkevinään

näyn. Hän pysähtyi ja ojensi kätensä ja vihanliekki hehkui hänen

tummissa silmissään. Mutta kohta muuttui kasvojen ilme. Leppeä hymy

ilmautui huulille ja hän nousi porrasaskelmia myöten alttarin eteen.

Täällä hän lankesi polvilleen ja rukoili, mutta aivan seinän vieressä,

missä varjo oli synkin. Päätänsä hän nojasi ylintä askelmaa vasten.

Hänen rukouksensa oli harras ja sydämestä lähtevä ja kivi, johon hän

päätänsä nojasi, oli kyynelistä kosteana, kun hän jonkun kerran kohotti

päätänsä ja ojensi kätensä korkeutta kohti.

Tällä välin aukeni hiljaa muuan syrjäovi ja kaksi naisolentoa astui

kirkkoon. Toinen oli korkea ja majesteetillinen, toinen kulki

kumarassa. Jälkimmäinen nojasi edelliseen, joka melkein kantoi hänet

alttarin eteen, johon hän vaipui polvilleen kädet pään yli ristissä.

Kului hetkinen, jonka ajalla myöskin nunnapukuinen nainen oli tehnyt

ristinmerkin ja rukousnauhaansa nyplien kuiskannut rukouksen. Alttarin

eteen polvistunut kantoi samallaista pukua kuin ylhäiset ritarinrouvat,

vaan yksinkertaisempaa ja vakavampaa. Näköjään hän oli hyvin heikko ja

ainoastaan nunnan avulla hän kykeni nousemaan rukousrahilta.

"Kiitos, hurskas äiti!" kuiskasi hän ja tarttui nunnan käteen, jota

suuteli, "kiitos hyvyydestänne köyhää, onnetonta vaimoa kohtaan. Ah

paljon, paljon ovat elämäni vaiheet vaihdelleet siitä kuin viimeksi

olin täällä..."

"Herra on heikkojen ja onnettomain ystävä. Elkää surko, jalo rouva!

Olette turvautunut häneen, joka yksin taitaa auttaa... Ja täällä

temppelinholvien rauhallisuudessa, täällä Jumalan kasvojen edessä

tahdon pitää lupaukseni ja kuunnella rippiänne."

"Monta vuotta takaperin", jatkoi ripitettävä, "silloin kuin poskeni

vielä punottivat nuoruutta ja terveyttä, rakastin hehkuvin sydämin

miestä, jota ylpeä isäni ei sallinut minun saada puolisokseni; mutta

rakkauteni oli voimakkaampi kuin kuuliaisuuteni isäni käskyille -- minä

pakenin sydämeni rakastetun kanssa ja rupesin hänen morsiameksensa.

Pari vuotta kului ja..."

Hän keskeytti puheensa ja pyyhkieli tulvivia kyyneleitään. Hän

ponnisteli nähtävästi voimiansa pysyäkseen pystyssä, ja tuskinpa hän

olisi pysynytkään, jollei nunna olisi häntä tukenut.

"Ja sitten hävisi onni?" täytti nunna.

"Isäni löysi syrjäisen kotimme ja riisti minut sieltä. Olin yksin

kotona ja istuin lapseni kehdolla, kun miehet tulivat ja sitoivat minut

ja panivat hevosen selkään sekä veivät minut pois, kauvas isäni linnaan

Meklenburgiin, ja siellä minua pidettiin edelleen vankina. Silloin

astui muutamana päivänä isäni vankilaani. 'Kaksi ehtoa', sanoi hän, 'on

sinulla valittavana: kuolema tai se mies jonka olen sinulle valinnut!'

Tuhannesti mieluummin tahdoin kuolla kuin pettää lapseni isän ja sen

sanoinkin hänelle. Sitten kului taas vuosi ja taas astui isäni eteeni.

'Olen vaan koetellut sinua, tyttäreni', sanoi hän, 'en sinua enää

pakota, saat kuulua tuolla tuntureilla eleskelevälle talonpojallesi,

mutta vielä kerran tahdon panna rakkautesi koetukselle'. Voitte

käsittää iloni, hurskas abbedissa äiti! Olin ilosta mielettömänä eikä

mikään isäni pyyntö ollut liian vaikea täytettäväkseni, niin oli

sydämeni kiitollinen ja onnellinen. 'Laita itsesi valmiiksi', sanoi

hän, 'menemme Ruotsiin. Vadstenassa olen sopinut yhtyäkseni Juhanin

kanssa, luostarissa toimittaa vihkimisenne valtakunnan herrain ja

aatelismiesten läsnä ollessa Linköpingin piispa Knuutti'."

Seinän varjosta, vastapäätä sitä paikkaa, missä naiset seisoivat,

kuului rahinaa, ikään kuin joku olisi noussut pystyyn lattialta ja

silloin pyyhkäissyt seinää. Sairasta näytti pöyristyttävän, mutta

abbedissan kehotuksesta hän rohkaisi mielensä ja jatkoi keskeytynyttä

kertomustaan.

"Tulimme Ruotsiin, tulimme Vadstenaan, tulimme tänne alttarin eteen,

mutta juuri kuin astuimme kynnyksen ylitse, heitti isäni päälleni

valkoisen hunnun ja kuiskasi korvaani: 'ole huoleti ... vihkimisen

jälkeen!' Hunnun lävitse näin pitkän miehen ojentavan minulle kätensä

alttarin edessä ja sydämeni sykki ilosta, olin tuntevinani hänet, jota

silmäni halusi nähdä, ja minusta tuntui siltä kuin eivät vihkijäiset

koskaan olisi ottaneet loppuakseen. Mutta sitten vaikeni piispa, huntu

nostettiin päästäni ... ja edessäni seisoi se, jonka isäni oli valinnut

herrakseni ja isännäkseni... Päätäni pyörrytti, yhtä seikkaa vaan

kykenin selvästi ajattelemaan, sitä että halusin kuolla, ja vaivuin

maahan juuri tähän ... juuri tähän."

Vanha rouva heltyi itkuun; kesti kauvan ennen kuin hän kykeni

jatkamaan.

"Kaikessa siinä mitä nyt olette sanonut en kuitenkaan huomaa mitään

tuomittavaa", virkkoi päänunna lempeällä äänellään.

"Ei, ei... Mutta sitten kuninkaan hovissa, jonne minut vietiin ja jossa

minut pakotettiin hymyilemään, vaikka suru sydäntäni kalvoi -- siellä

näin kerran oikean puolisoni ja yöllä kaatui tuo toinen hänen miekkansa

iskusta. Minä kiitin Jumalan äitiä siitä... Katso, se on rikokseni ja

sitä olen tahtonut rukoilla anteeksi, juuri tässä... Minä toivoin ja

iloitsin toivoessani nyt saavani palata oikeaan kotiini ja lapseni

luokse; mutta toivoni minut petti ... ja pitkät, pitkät vuodet olen

itkenyt sydämeni julmaa iloa ja toivonut päästöä..."

"Nyt olen jälleen nähnyt hänet", jatkoi hän hetken kuluttua, "jota en

koskaan ole lakannut rakastamasta, nyt olen nähnyt poikani ... mutta

molemmat ovat minulle vieraita ja toisen silmissä olen vaan

avionrikkoja..."

Kyynelet ja huokaukset tukahduttivat hänen äänensä ja hän olisi

vaipunut lattialle, jollei abbedissa olisi ottanut häntä syliinsä.

Seinän varjosta kuului taas rahinaa, ikään kuin joku olisi koettanut

sieltä tulla esiin, mutta olisi kaatunut takaisin muuria vasten.

"Toivoin", jatkoi syntejänsä tunnustava, "toivoin, kun seurasin

sukulaistani, Ewerstenin Hannu kreiviä, tänne saavani tavata sekä

miestäni että poikaani ja kertoa heille kaikki ... ja minä olen

tavannut heidät, mutta ... kenties jo tätä toivoessani tein syntiä,

kenties on Jumalan äiti tahtonut rangaista minua jo pelkistä

rukouksistani... Nyt tiedätte kaikki, äiti ... jos voitte antaa

sydämelleni lohdutusta, niin sitä rukoilen..."

Näin sanoen hän vaipui polvilleen abbedissan eteen, joka lempeän

vakavasti ojensi kätensä hänen päänsä ylitse ja juhlallisella äänellä

lausui:

"Sen vallan nojalla, jonka Rooman pyhä isä on antanut minulle tämän

pyhän sisar- ja veljes-yhteyden johtajana, nostan pois kaikki synnin

sumut sydämeltäsi ja rukoilen sinulle Jumalan äidin ja kaikkien

pyhimysten siunausta! Nouskaa, tyttäreni", jatkoi hän sen jälkeen ja

tarttui polvistuneen käteen, "nouskaa tyttäreni, elkääkä surko. Teitä

on paljon koeteltu tässä maailmassa... Jumalan äiti ja pyhä Birgitta

ovat jo täällä panneet alulle tehtävänsä pestä teidät puhtaaksi tämän

maailman pahuudesta: vaelluksenne kiirastulen lävitse ei tule kestämään

kauvan."

Näin sanoen hän nosti polvistuneen pystyyn ja painoi suudelman hänen

otsallensa, jonka jälkeen hän kietoi käsivartensa hänen vyötäisilleen

ja vei hänet hiljaa ulos kirkosta.

Mutta muutaman patsaan juurella oli munkki pitkänänsä, ikään kuin olisi

kaatunut aikoessaan rientää esiin varjosta, jossa oli ollut. Hänen

oikea kätensä oli kovasti painettuna sydäntä vasten ja vasen oli

ojennettuna, ikään kuin hän kaatuessaan olisi tahtonut jotakuta

tavottaa.

Luostarin kello ilmoitti keskiyön tulleen ja samalla astui muutamasta

kirkon ovesta sisälle vähäinen joukko munkkeja, palavat vahakynttilät

käsissä, toimittamaan messua jonkun vainajan haudalla.

Maanantaiaamuna elokuun 16 p:nä pidettiin Knuutti piispan asunnossa

kokous, ja kun herrainkokouksen avaamisen aika oli tullut, niin nähtiin

paitsi Knuutti piispaa itseänsä myöskin Skaran Sigge piispan ja Birger

Trollen sekä vielä parin valtaneuvoksen kulkevan sieltä yhdessä sille

talolle, jossa kokousta oli määrä pitää.

Tavallisesti pidettiin neuvoston kokoukset isossa keskusteluhuoneessa

-- locutorium seculare -- joka oli veljien kokoushuoneustossa. Mutta

tällä kertaa oli valittu talo kaupungin lounaiselta kulmalta.[11]

Piispan asunnossa pidetty neuvottelu oli tehnyt vähän viivykkiä, niin

että toiset herrat olivat jo olleet koossa hetkisen, kun piispa ja

hänen seuralaisensa saapuivat. Vanhimpana läsnä olevista piispoista,

koskapa ei ainoatakaan arkkipiispaa ollut saapuvilla, kävi Knuutti

piispa istumaan kunniaistuimelle pitkän pöydän päähän, jonka ympärille

muut herrat asettuivat iän mukaan, kuitenkin siten, että Tuomas piispa

istui Knuutti piispan oikealla puolella ja Sigge piispa vasemmalla.

Ritarit, joita oli saapuvilla neljä, istuivat Tuomas piispan sivulla ja

sitten muut kaksitoista herraa, jotka eivät vielä olleet saaneet

ritarinarvoa, vaan olivat ainoastaan aseenkantajia eli asemiehiä, kuten

sanottiin. Nuo neljä ritaria olivat Maunu Birgerinpoika, Niilo

Erengislenpoika, Kustaa Algotinpoika (Sture) ja Bo Steninpoika (Yö ja

Päivä). Asemiesten joukossa istui Kaarlo Orminpoika, jolla vaakunassaan

oli oinaanpää (Gumsehufvud) ja hänen jälkeensä Birger Trolle,

yksi niitä harvoja, joiden tähän aikaan huomataan käyttävän

vaakunamerkkiänsä liikanimenään. Muista oli huomattavin Filip

Pietarinpoika (Bonde), Kaarlo Knuutinpojan orpana.

Se pitkä pöytä, jonka ääressä neuvosherrat istuivat, täytti huoneen

keskustan, niin että toinen pää ylettyi lähelle pääseinää ja toinen

ovelle, joka oli huoneen pitkällä puolella. Ulkopuolella ovea oli

luhdin eteinen, josta kiertoportaat veivät alas torille. Alhaalla

seisoivat ritarien palvelijat ja paljon kansaa käveli siitä ohitse edes

vilahdukselta nähdäkseen ritarien viittoja taikka heidän kultaisia

ritarinvitjojansa.

Niin pian kuin kaikki olivat käyneet paikoilleen, nousi Knuutti piispa

seisomaan ja julisti kuninkaan nimessä ja hänen puolestansa kokouksen

avatuksi. Äänettömyyden synnyttyä piispa lausui:

"Tärkeän asian on meille täällä oleville armollinen herramme kuningas

määrännyt neuvoteltavaksi, sen näet, kuinka meidän on saatava autetuksi

se niskoittelevaisuus, jota muutamat ilkeämieliset ovat osottaneet

ryhtyessään yllyttämään valtakunnan rahvasta kapinaan oikeata herraansa

ja kuningastansa vastaan. Se teistä, jalosukuiset herrat ja hyvät

miehet, jolla on jotakin asiasta lausuttavaa, lausukoon ajatuksensa

julki!"

Piispa istuutui ja useita nousi puhumaan, toinen toisensa perästä.

Useimmat vaativat valtakunnan herroja ja miehiä tarttumaan aseihin ja

kehottamaan kuningasta saapumaan valtakuntaan.

"Minusta näyttää", sanoi Filip Bonde, vanhanpuolinen herra, jolla oli

avomieliset ja jalot kasvonpiirteet, "Eerikki kuningas itse aiheuttavan

kaiken nykyään tapahtuvan pahan, jos sen juuria kerran haetaan. Minun

tietääkseni hän ei ole käynyt Ruotsin valtakunnassa sen jälkeen kuin

kuningatar Filippa vainaja, Jumala hänen sieluansa armahtakoon, erosi

tästä elämästä. Siitä on jo kohta viisi vuotta eivätkä ne valtakunnan

neuvokset, jotka silloin olivat koolla hänen luonansa täällä

Vadstenassa, neuvotelleet mistään valtakunnan hoitoa koskevista

toimista, vaan sielumessujen perustamisesta kuningattaren muistoksi.

Tämä ei ole valtakunnan hallitsemista lakien ja vanhain hyväin tapain

mukaan. Kuningatar Margareta Valdemarintyttären kuolemaa seuraavan

vuoden jälkeen en tiedä valtakunnan neuvoskunnan olleen koolla

kuninkaan luona valtakunnan rajojen sisällä, mutta meitä on kyllä

rasitettu matkustuksilla täältä Tanskaan. Ja nyt viimeksi on kuningas

lykännyt muutaman vedotun ruotsalaisen oikeusasian[12] tanskalaisen

neuvoston ratkaistavaksi... Kautta ritarisvaakunani, tämäpä näyttää.

minusta siltä kuin isänmaamme olisi Tanskan alainen valtio eivätkä

valtakunnan herrat ja miehet toki sellaisilla ehdoilla liene valinneet

Eerikki kuningasta!"

Ritari istuutui ja herrain vihaiset katseet heidän kuunnellessaan hänen

lausuntoansa osottivat selvästi, että he olivat yhtä närkästyksissään

kuin Filip ritarikin siitä halveksimisesta, jolla kuningas oli heitä

kohdellut. Knuutti piispa, joka pelkäsi keskustelun kääntyvän aivan

omituiseen suuntaan, jos useampia samanhenkisiä ääniä alkaisi kuulua,

kiiruhti ohjaamaan huomiota takaisin keskustelun pääasiaan.

"Täysin oikeutetulta", sanoi hän, "minusta näyttää se valitus, jonka te

Filip herra, nyt olette lausunut, ja varmaankin olemme samaa mieltä me

kaikki, jotka nyt olemme täällä koolla. Minusta näyttää kuitenkin

pienemmältä se vaara, joka saattaa uhata kuninkaan puolelta, koska kai

vähin itse kukin muistanemme mitä tapahtui joku aika sitten, jolloin

näet valtakunnan herrat ja miehet erottivat sekä kuningas Maunu

Eerikinpojan että Albrekt kuninkaan, ja varsin hyvin vielä toistekin

voipi tapahtua. Mitä kuninkaaseen tulee, niin hän on yhtä paljon meistä

riippuva kuin me hänestä, mutta toinen on sen vaaran laita, joka nyt

uhkaa ja joka on yhteinen sekä kuninkaalle että meille. Katsokaamme sen

tähden ensiksi, jalot herrat ja kunnon miehet, kuinka pääsisimme

erillemme tästä Engelbrektistä, sitten vasta on aika puhella kuninkaan

kanssa. Monta mielipidettä on tästä asiasta lausuttu, muiden muassa

sekin, että meidän on käytävä ase kädessä tuota häjyä talonpoikain

yllyttäjää vastaan. Tämä neuvo on hyvä ja on lähtenyt urhokkaista

sydämistä, mutta minusta rauhan miehenä se ei kuitenkaan näytä olevan

paras. Talonpoikain päällikkö on jo kyllin voimakas vastustamaan

kaikkia valtakunnan herroja ja sitä paitsi seuraa häntä jo, Jumala

paratkoon, moni meidänkin keskuuteemme kuuluva mies. Mutta varmaa on,

ett'ei hän enää saa tulla voimakkaammaksi kuin nyt on, jos mieli meidän

elää rauhassa Ruotsin valtakunnassa!"

Piispa istuutui ja taas pääsi äänettömyys vallalle salissa. Silloin

nousi Birger Trolle paikaltaan ja pyysi puheenvuoroa.

"Tarkoin olen ajatellut, mitä täällä on lausuttu", sanoi hän, "ja

erittäinkin viimeisiä sanojanne, arvoisa isä Knuutti piispa! Ja minä

olen samaa mieltä kuin tekin, että etupäässä on talonpoikain yllyttäjä

saatettava pysymään alallansa, sillä talonpoikaiskapina koskee aivan

varmaan valtakunnan herroja ja miehiä yhtä paljon kuin kuninkaan

vouteja, jollemme lankea Engelbrektin jalkain juureen, niin kuin,

Jumala paratkoon, monet jo ovat tehneet. Minä neuvon sen tähden, että

lähetämme sanan tälle miehelle ja haastamme hänet tänne eteemme. Jos

hän on, niin kuin sanoo olevansa, lain ja järjestyksen voimassapitäjä,

niin hän saapuu ja silloin hän on meidän käsissämme ja me annamme lain

tuomita. Jollei hän tule, niin hän sillä osottaa olevansa kapinoitsija

ja on isänmaansa vihollisena tuomittava."

Nämä Birger herran sanat saivat aikaan vilkkaan keskustelun, jossa

monta eri mielipidettä lausuttiin. Kiivaimmin niitä vastusti Tuomas

piispa, kenties ainoa mies koko joukosta, joka kykeni oikein tajuamaan,

mitä suurenmoista näytelmää Engelbrekt ja valtakunnan rahvas

näyttelivät.

"Niistä mielipiteistä, jotka tähän saakka on lausuttu", sanoi hän

arvokkaisuudella, joka hyvin sopi hänen kauniisiin kasvoihinsa,

"näyttää minusta valtakunnan neuvoksille vähimmin sopivan se, joka

tahtoo hyväksensä käyttää miehen lainkuuliaisuutta ikään kuin

houkutellaksensa hänet satimeen. En tahdo myöskään yhtyä niiden

mielipiteeseen, jotka tahtovat tarttua miekkaan ja vuodattaa

kansalaisten verta. Ainoana tehtävänä mielestäni on valtakunnan

neuvostolla vaatia Eerikki kuningas viipymättä tulemaan tänne

Ruotsiin itse kitkemään pois ne rikkaruohot, joiden kitkemiseen

talonpoikaissotajoukko nyt on ryhtynyt."

Mutta hänen sanansa eivät miellyttäneet joukkoa ja Knuutti piispa ja

Sigge piispa puhuivat laajasti ja leveästi kapinasta, ja ett'ei

kansanyllyttäjää kohtaan tarvinnut olla vilpitön. Lopuksi voittikin

heidän mielipiteensä ja Birger herran ehdotuksen mukaisesti

päätettiinkin laatia kirjelmä Engelbrektille ja haastaa hänet 24 tunnin

kuluessa saapumaan neuvoston eteen.

Tämä päätös pantiin heti täytäntöön, kirjelmä laadittiin ja

allekirjoitettiin ja kutsuttiin sisälle palvelija, jonka piti viedä se

Engelbrektille Ringstaholmaan. Sillä oli nyt neuvottelu täksi päiväksi

päätetty ja äänettömyys pääsi vähäksi aikaa vallalle salissa, ikään

kuin jokainen olisi odottanut, että Knuutti piispa lopettaisi

kokouksen. Silloin kuului yht'äkkiä satojen hevoskavioiden kopinaa,

jotka joka taholta lähenivät toria ja sitä taloa, jossa herrat olivat.

Birger Trolle, joka istui lähellä muuatta torille antavaa ikkunaa,

nousi katsomaan ikkunasta. Toisten katseet seurasivat häntä ja näkivät

hänen kalpenevan.

"Mikä nyt, Birger herra?" kysyi Knuutti piispa.

"Tori tulee täyteen aseellisia", vastasi ritari, "jolleivät silmäni

petä, ovat ne kaikki talonpoikia!"

Herrat katsoivat hämmästyneinä toisiinsa ja kuulivat samassa kiivaiden

askelien luhdinsalin kautta lähestyvän ovea. Ennen kuin he olivat

ennättäneet hämmästyksestään tointua, avautui ovi ja Engelbrekt astui

huoneeseen.

Voimme helpommin mielessämme kuvitella kuin kertoa, mitä hänen

esiintymisensä vaikutti pöydän ympärillä istuviin herroihin. Enimmin

hämmensi heitä ja esti toimimasta se seikka, ett'ei noista levollisista

ja vakavista silmistä, jotka niin pelkäämättä katsoivat heihin,

ollenkaan näkynyt röyhkeyttä ja uhkamielisyyttä. Päinvastoin ilmeni

kasvoista surumielisyyttä, kun mies astui pöydän eteen ja tervehti

valtakunnan neuvoksia.

"Tuskinpa lienette odottaneet",[13] alkoi hän sen jälkeen, "näkevänne

minun tulevan tänne joukkoonne, mutta Jumalan ja kaikkien valtakunnan

suojeluspyhäin nimessä toivon tulevani ystävänä ystävien pariin, vaikka

tosin moni teistä, jalosukuiset herrat ja hyvät miehet, ei ennalta

tunne minua, muuten kuin kulkupuheista."

Voimakkain ja arvokkain sanoin, mutta samalla elävän vakuutuksen koko

lämmöllä hän sen jälkeen teki selkoa omastansa ja rahvaan hankkeesta.

"Aina siitä saakka kuin Maunu Eerikinpoika erosi valtakunnasta", niin

hän lopetti, "ei täällä ole hallinnut kuninkaita, vaan tyranneja, jotka

eivät ole pyytäneet muuta kuin valtakunnan vahinkoa ja turmiota. He

ovat olleet herroina omaksi edukseen, mutta eivät suinkaan maan ja

rahvaan parhaaksi, niin kuin kuninkaan virka vaatii ja niin kuin ovat

vannoneet. Valtakunnan linnoissa ja varustuksissa on hoitajina

muukalaisia, jotka vuosikausia ovat kiusanneet rahvasta ja

köyhdyttäneet sen laittomilla toimenpiteillä ja kohtuuttomilla

rasituksilla. Ja minä pyydän nyt sen tähden teitä, valtakunnan koolla

olevat herrat ja miehet, kääntämään mielenne ja neuvottelunne siihen

suuntaan, että Ruotsin valtakunta saisi jälleen entisen vapautensa ja

pääsisi siitä sietämättömästä orjuudesta, jossa se nyt huokailee, niin

että jokainen voisi elää turvallisena lain suojassa!"

Erilaisia mielenilmauksia vivahteli neuvosherrain kasvoilla

Engelbrektin puhuessa. Moni painoi kovasti kättänsä tammista pöytää

vasten, moni tapaili myöskin miekkaansa, mutta merkillisimmät olivat

piispat nähdä, Knuutti piispa ja Tuomas piispa. Jälkimmäisessä sytytti

jokainen sana ikään kuin liekin palamaan, mutta hyväksymyksen ja

innostuksen liekin, kun taas edellisen kasvoista näkyi vaan kylmyyttä

ja kovuutta, ikään kuin ei hänen povessaan olisi ollenkaan ollut

sydäntä sykkimässä.

Knuutti piispa nousi puhumaan ja vastasi neuvoston nimessä.

"Kaksi eri asiaa", sanoi hän, "olette tässä esittänyt, Engelbrekt

Engelbrektinpoika. Ensiksi olette esittänyt mikä teidän mielestänne on

oikeuttanut valtakunnan rahvaan tarttumaan aseisiin valtakunnan oikeata

herraa ja kuningasta vastaan, ja juuri siitä asiasta ovat nyt

valtakunnan neuvokset koolla neuvottelemassa. Mutta se mitä sitten

olette puhunut kuuluu minun korvistani käskyltä ja semmoista emme

olleet odottaneet teidän suustanne kuulevamme. Ja tietäkää, eteemme me

saata luopua herrastamme ja kuninkaastamme, jolle olemme uskollisuutta

vannoneet; me tahdomme pitää valamme!"

Herrat rohkaisivat näiden piispan sanain johdosta mielensä ja uhkaavia

silmäyksiä heitettiin Engelbrektiin. Mutta häneen eivät sanat eivätkä

katseet ollenkaan tehonneet; ainoastaan pian ohitse menevä kulmain

rypistys näkyi ilmaisevan hänen muuta vastausta tuskin odottaneenkaan.

"Merkilliset ovat sananne, Knuutti piispa", sanoi hän, "ja tuskinpa

niissä todenteolla aikonette pysyäkkään. Sillä jos asianlaita olisi

sellainen, kuin nyt sanotte, niin voisi kuningas saattaa valtakunnan

perikatoon yhdenkään käden voimatta kohota sitä pelastamaan. Ei, pyhän

kolmiyhteyden nimessä, sellainen ei ole asianlaita! Kuningas on

vannonut monta valaa eikä ole yhtään pitänyt; sen tähden ette te ole

velvolliset täyttämään hänelle, mitä olette vannoneet. Valtakunta,

isäimme maa ennen kaikkea muuta, sen puolesta tulee kuninkaan niin kuin

jokaisen muunkin miehen uhrata henkensä ja verensä, vaikk'ei mitään

valaa olisi vannottukaan. Nyt on kuningas rikkonut valtakuntaa vastaan

ja rikkonut valansa ja tästä teidän valanne riippuvat. Kun hän ei pidä

valaansa, niin ovat teidänkin valanne mitättömät!"

Kenties pettyi Knuutti piispa sen mielenliikutuksen laadusta, jota

Engelbrektin puheesta ilmeni. Ehkä hän luuli sen ilmaisevan, että

Engelbrekt pelkäsi sitä valtaa, jonka edessä hän nyt ensi kertaa

esiytyi. Sillä eihän niitä herrajoukkoja, jotka tuon pienen

vuoritilallisen kutsumina olivat kokoontuneet sekä Vesteråsiin että

Upsalaan, käynyt asettaminen näiden herrain rinnalle, jotka hän täällä

kohtasi itse kuninkaan kuuluttamassa kokouksessa. Tällaisen kokouksen

piti muka tehota häneen, niin kuin herrasmies ylimalkaan vieläkin

tehosi jokaiseen yksityiseen talonpoikaan, vaikka heidän välinsä jo

olivatkin aivan toisellaiset, kuin muinoin olivat olleet, ja vaikka

talonpoika yhä enemmän alkoi älytä, että herra oli hänen vihollisensa,

jos kohta hän vielä lauloikin hänestä ja ylisteli häntä samoin kuin

siihen aikaan, jolloin ritari kuului rahvaaseen ja oli tämän

kaunistuksena ja kukkana. Siltä kannalta tahtoi vanha piispa arvostella

Engelbrektin esiytymistä pitäen hänen lausuntoansa, niin jyrkkä kuin se

olikin, sisällisen arkuuden todisteena, jota rohkeain sanain oli määrä

peittää. Voimakas sana vaan, joka ilmaisisi todellista valtaa, ja jota

seuraisi vetoaminen miehen oikeudentuntoon, niin olisi hänen asiansa

kohta ja hän itsekin neuvoston tuomion alaisena ja samalla tuo jo tehty

päätös voimassaan. Voittamisen kiihkossa piispa kokonaan unhotti

ulkopuolella seisovan aseellisen joukon, joka olisi rynnäköllä

valloittanut rakennuksen, jos ainoatakaan hiuskarvaa sankarin päästä

olisi kosketettu. Kenties hän myöskin luuli tuon joukon antavan mielin

määrin kohdella itseänsä, niin pian kuin pää oli poissa.

"Ei!" huudahti hän terävin äänin ja nuhtelevin katsein, "ei, me

tahdomme pitää valamme. Ei ole heti luvallista nousta herraansa ja

kuningastansa vastaan sen tähden että hän joissakin määrin on

hairahtunut. Niin ollen ei pysyväistä vallasväkeä tulisi löytymään. Ei

joka miehestä ole kuninkaan tuomariksi eikä joka mies kykene

päättämään, milloin kuningas on erotettava, milloin ei! Eivät mitkään

ihmiset -- jatkoi hän sen jälkeen lempeämmin -- voi pitää keskuutta

muuten kuin että toisen täytyy kärsiä ja suvaita toista. Jos nyt

vertaiseltaan täytyy paljon kärsiä, niin paljoa enemmän täytyy suvaita

ja kärsiä herraltansa ja kuninkaaltansa, jos ollenkaan haluaa

pysyväistä hallitusta. Joskus täytyy totella yhtä tyrannia välttääkseen

useampia. Missä ei mitään vallasväkeä ole, siellä tekee jokainen oman

mielensä mukaan ja siten on olemassa monta tyrannia. Sen tähden on

parempi kärsiä ja sietää oikeata herraansa ja kuningastansa kuin joutua

monen vallan alle."

Mutta piispan pitkä puhe ei ollenkaan pystynyt talonpoikaispäällikköön.

Hän ei luonut silmiänsä maahan, hän näytti tahtovan tarkastaa sydämen

jokaisen sopen siltä mieheltä, joka hänelle saattoi puhua näin. Mitään

sanoilla kumoamista ei piispan lausunto ansainnut; se ei ollut minkään

arvoinen sen miehen mielestä, joka omin silmin oli nähnyt, kuinka nöyrä

talonpoika oli ollut kärsimään ja sietämään herraansa ja kuningastansa

-- sen mielestä, joka itse kuninkaan edessä oli tarjonnut henkensä

saadakseen kurjuutta parannetuksi. Katkeruutta vaan ei pelkoa ilmeni

hänen jaloista miehekkäistä kasvonpiirteistään.

"Ja minulle saatatte puhua nuo sanat, arvoisa herra, Knuutti piispa!

Surukseni huomaan, ett'ette tahdo vetää yhtä köyttä minun ja rahvaan

kanssa, jota sentään kokoukseenne tullessani toivoin. Mutta elkää

luulko, te valtakunnan neuvoston herrat, että minä ja apumieheni olemme

lähteneet rauhallisista majoistamme ja jättäneet rauhaisat askareemme

nähdäksemme alullepantua työtämme turmelemassa ruotsalaisia miehiä,

joita omat edut enemmän johtavat kuin rakkaus isänmaahan. Ja sen

tähden, hyvät herrat, jollette tahdo yhdistää etujanne valtakunnan

etuihin, jollette tahdo antaa apuanne sen pelastamiseen, vaan

mieluummin tahdotte pitää valapattoisen kuninkaan kuin isänmaan puolta,

niin on henkenne ja omaisuutenne mennyttä!"

Viha leimahti näitä sanoja lausuessa hänen silmistään ja varmoin

askelin hän astui kunniaistuimen eteen, jossa Knuutti piispa istui

katsellen ihmeissään rohkeamielistä miestä. Mutta kummastus muuttui

hätääntymiseksi, kun mies tarttui hänen piispankaapunsa kaulukseen ja

veti hänet ikkunan eteen.

"Te tahdotte uhata sanoilla, herra piispa", sanoi hän, "mutta tuolla

voitte nähdä ne miehet, jotka vähemmin kuin minä sietävät semmoista

leikkiä. Ne, jotka sanomattomissa tuskissa ovat katsoneet kuolemaa

silmiin, ne, jotka ovat nähneet vaimojensa ja lastensa kärsivän mitä

julminta hätää, ne eivät ymmärrä sellaista puhetta kuin teidän, että on

toteltava kuningasta, joka itse on hyljännyt heidän valituksensa.

Käteni viittaus vain ja te olette näiden miesten käsissä. Eivät he

siekaile, uskokaa minua, tuomitessaan sitä, joka on yhtä mieltä

valtakunnan vihollisten kanssa."

Vanha piispa vapisi kuin haavanlehti ja uskalsi tuskin katsoa ulos

ikkunasta. Engelbrekt päästi hänet irti ja tarttui Sigge piispaa käteen

-- sekä vei hänet ikkunan eteen.

"Joutuin, jalot herrat", sanoi hän sen jälkeen kääntyen herroihin,

jotka vielä istuivat pöydän ääressä, "sanokaa joutuin mitä tahdotte! Ei

yksikään teistä pääse täältä ulos, ennen kuin on ratkaistu, oletteko

valtakunnan ystäviä vai vihollisia?"

Syntyi hälinää herrain kesken. Kaikki nousivat paikoiltaan. Useat

ritareista paljastivat puoleksi miekkansa, ikään kuin olisivat

tahtoneet syöksyä tuon uskaliaan miehen päälle, joka seisoi siinä

niin tyynenä ja kuitenkin niin majesteetillisena kaikessa

vilpittömyydessään. Vihdoin Tuomas piispa nousi puhumaan.

"Jalosukuiset herrat ja hyvät miehet", sanoi hän, "ei kukaan tuntene

paremmin sydäntenne ajatuksia kuin minä ... pistäkää miekkanne

tuppeensa, Filip herra, ja te, herra Kaarlo Orminpoika, malttakaa

mielenne! Mitä tahdotte?... Ettekö ole rehellisiä ruotsalaisia

miehiä?... Ja mitä tahtoo tuo jalo vuoritilallinen?... Eikö hän ole

kansan mies, joka tahtoo elää ja kuolla vanhan valtakuntamme ynnä

isiltäperityn lakimme ja oikeutemme puolesta? Jättäkää nuorukaisten

tehtäväksi musertaa päänsä kallioon... Jos miehen sanoissa on totuutta,

niin miksi viivyttelemme? Minä liityn pakottamatta ja vapaasti tähän

mieheen ja Ruotsin rahvaaseen!"

Piispan sanat mutta myöskin Engelbrektin arvokas ryhti saivat nuo

myrskyiset mielet melkoisesti tyyntymään. Itse Knuutti piispakin alkoi

huomata mahdottomaksi potkia tutkainta vastaan. Nähtävällä vaivalla hän

koetti tyytymättömänäkin näyttää tyytyväiseltä. Sama oli Sigge

piispankin laita. Muut yhtyivät toinen toisensa perästä Tuomas

piispaan. Lopuksi kysyi Engelbrekt vielä kerran molemmilta piispoilta,

tahtoivatko he yhtyä toisiin herroihin.

"Tahdomme", vastasivat he melkein äänettömästi.

"Silloin tulee teidän tässä paikalla laatia luopumiskirjelmä

kuninkaalle!" käski Engelbrekt.

Ja niin kävi kuin hän tahtoi. Kirjelmä laadittiin, varustettiin herrain

nimikirjoituksilla ja jätettiin Engelbrektille, joka itse tahtoi pitää

huolen sen lähettämisestä kuninkaalle.

Vähän myöhemmin iltapäivällä oli Engelbrekt majatalossaan

kirjoittamassa valmiiksi ja allekirjoittamassa joukoittain avonaisia

kirjelmiä Itägötinmaan eri kihlakunnille.

Hän oli juuri saanut työnsä tehdyksi, kun vanha Ulvi tuli sisälle ja

sanoi:

"Jolleivät silmäni petä, niin tulee yksi piispoista tänne päin,

Engelbrekt!"

"Anna hänen tulla, Ulvi", vastasi Engelbrekt ja heti sen jälkeen

aukenikin ovi ja Tuomas piispa astui sisään.

Piispa näytti heltyneeltä kynnyksen ylitse astuessaan ja hänen isot

mielenilmeiset silmänsä loistivat iloa ja ihailua.

Hän astui muitta mutkitta suoraan Engelbrektiä kohti ja tarttui hänen

käteensä.

"Kiitos, jalo mies", sanoi hän, "sydämen kiitos! Olen tähän hetkeen

asti epäröinyt, tokko teillä on ollut oikeus puolellanne, Engelbrekt,

ja olen aina pitänyt valtakunnan herroja niinä, joiden piti toimittaa

se tehtävä, johon te olette ryhtynyt. Mutta tästä päivästä voitte

luottaa Tuomas piispaan, niin kuin todelliseen ystäväänne. Niin kauvan

kuin elän, tahdon olla teille uskollinen ja sille suurelle, jalolle

asialle, jolle olette itsenne pyhittänyt."

"Sitä mieltä olette jo tänä päivänä miehen tavoin osottanut", vastasi

Engelbrekt ja puristi lämpimästi piispan kättä, "ja minä olen

sydämessäni teitä siitä kiittänyt... Nyt olen iloinen voidessani sanoa

sen teille itsellenne. Sellaisia miehiä kuin te, Tuomas piispa, ja

muutamat muut, me talonpojat kyllä tarvitsemme, koskapa, Jumala

paratkoon, suurin osa valtakunnan herroista näkyy unhottaneen

syntyneensä maassa, jossa miehen vapaudella on yhtä vanhat juuret kuin

heidän herruudellaan!"

"Niin, niin, Jumala paratkoon!" lisäsi piispa, "ja minun nykyinen

asiani koskee juuri osaksi näitä herroja. Olkaa tarkoin varoillanne,

Engelbrekt, teillä ei ole mitään hyvää odotettavana..."

"Mitä minuun itseeni tulee, tahtoisin mielelläni noudattaa neuvoanne",

sanoi siihen Engelbrekt ja kävi sangen totiseksi, "mutta kauvas ei

kanna miehen silmä pimeässä. Siinä Herran käsi minua johtakoon, niin

kuin se on johtanut isiämme."

"Amen!" päätti piispa ja ojensi heltyneenä siunaten kätensä

Engelbrektiä kohti.

Hetken ajan olivat sisälläolijat vaiti, mutta kun hetken juhlallisuus

oli haihtunut, alkoi keskustelu kääntyä lähimpiin tapahtumiin. Piispa

kysyi sen kestäessä, minne Engelbrekt aikoi marssia Ringstaholmasta.

"Tiedätte hyvin", sanoi hän, "että näiden seutujen köyhällä kansalla on

noiden monien suurten tyrannien joukossa monta pientäkin. Täällä pitkin

järven rantaa on linna toisensa vieressä ja muutamassa suurimmista on

eräs vanhimpia vihollisianne..."

"Juhani Wale, Stegeborgissa!" keskeytti Engelbrekt. "Se mies on

karannut käsistäni Borganäsistä ja Köpingistä aina näille seuduille

asti, mutta haluttaapa minua nähdä, emmekö lopulla saa häntä

kierretyksi. Marssin Ringstaholmasta pitkin järven rantaa ja aion

silloin, jos Jumala tahtoo, käydä myöskin Stegeborgissa, ennen kuin

tapaan itägötiläiset, jotka olen kutsunut tulemaan vastaani

Söderköpinkiin."

"Sitä miestä ei ole helppo saada kiinni ja hänellä on paljon ja

mahtavia ystäviä", huomautti piispa. "Hänet on myöskin nähty täällä

näinä päivinä, niin on minulle sanottu."

Sen enempää ei siitä asiasta puhuttu ja hetken kuluttua poistui piispa.

Engelbrekt läksi varhain seuraavana aamuna liikkeelle ja palasi

Ringstaholmaan.