Vanki.
Synkempänä kuin häntä oli totuttu näkemään lähestyi Engelbrekt
talonpoikain leiriä ja ratsasti ketään puhuttelematta pitkien rivien
lävitse Ringstaholmaa kohti.
Vähän matkan päässä pohjoispuolella linnaa oli siihen kuuluva
Ringstadin kartano. Vouti oli polttanut talon, mutta pieni tupa oli
vielä jälellä ja siihen meni Engelbrekt muutamiksi tunneiksi lepäämään.
Herman Berman ja Eerikki Puke seisoivat sen edustalla hänen
laskeutuessaan hevosen selästä; mutta hän tervehti vaan ystävällisesti
ritaria ja taputti Hermania olkapäälle. Sen jälkeen hän hävisi
kenenkään kuulematta hänen sanaakaan sanovan. Ainoastaan vanha Ulvi
meni hänen luoksensa tupaan.
Yön kuluessa tuli joukko toisensa perästä aseellista rahvasta ja
myöskin joukoittain ratsumiehiä saapui. Puoliyön aikaan oli koko
sotajoukko koolla ja lepäsi päivän vaivoista. Ainoastaan vartijam
keihäänkärjet välkkyivät siellä täällä kuutamossa ja virran kohina
kuului jonkun matkan päästä.
Mutta varhain aamulla alkoi elämä ja liike talonpoikain leirissä, aseet
kirkastettiin ja hevoset vietiin virralle ja Glan-järvelle
juotettaviksi. Siellä täällä viritettiin valkea sotaevään
valmistelemista varten.
Kohta tuli myöskin Engelbrekt näkösälle ja Herman Bermanin ja Eerikki
Puken ja muutamien vuoritilallisten seurassa, joiden joukossa oli
Piispanvuoren Kettil, käveli hän eri joukkojen luona puhellen ja
kysellen, niin kuin veli puhelee veljiensä kanssa ja kyselee
veljiltään. Ja minne hän vaan meni ja minne silmänsä loi, siellä häntä
katseltiin vilpittömin, rehellisin ja iloisin silmin, siellä häntä
tervehdittiin järein mutta hyvänsuovin äänin.
Hetkisen kuluttua hän nousi ratsaille ja ratsasti parinsadan
ratsumiehen kanssa linnaa kohti, ensin käskettyään muun sotajoukon
marssia perästä.
Ringstaholman linna oli Motalan virrassa olevalla saarella ja maan
puolelta siihen pääsi ainoastaan virran yli vievää siltaa myöten.
Sekä tämän asemansa että lujien ja korkeitten muuriensa ja
torniensa puolesta se oli valtakunnan lujimpia eikä sen tähden käy
ihmetteleminen, että Margareta kuningatar ei saanut rauhaa, ennen kuin
hän oli Bo Juhonpoika Gripin pojalta saanut tämän linnan lääneineen
lunastetuksi kruunun ikuiseksi omaisuudeksi.
Päästyään linnan kohdalle Engelbrekt ratsumiehineen pysähtyi virran
penkerelle ja lähetti torvensoittajan sillalle ynnä pari miestä, joiden
oli määrä pyytää voutia puheille. Jonkun aikaa kesti, ennen kuin
linnanportti avattiin ja vouti oli päätöksensä tehnyt, mutta sitten hän
tuli sillan ylitse muutamien aseellisten miesten saattamana ja
Engelbrekt ratsasti häntä vastaan penkereltä alas. Kahden puolen häntä
olivat Herman Berman ja Eerikki Puke ja takana penkerellä ratsumiesten
tummat rivit, kun taas etempää kuuluva rummunpärrytys tiesi
talonpoikaissotajoukon lähenemistä.
Henrikki Styke oli pitkä, roteva mies, mutta kasvot hänellä oli
sellaiset, että ne synnyttivät vastenmielisyyttä. Pitkä könönenä ja
pienet silmät ynnä joku itsehyväisyydenpiirre suun ympärillä muutenkin
jäykän käytöksen lisänä -- kaikki hänessä yhtyi kuvaamaan röyhkeätä ja
kopeata saksalaista onnenonkijaa. Kun hän pysähtyi Engelbrektin eteen,
kävivät hänen kasvonsa melkein ivallisiksi ja samalla hän ylpeästi
katsoi taaksensa lujaa linnaansa ja miehiä, jotka aamuauringon valossa
kävelivät muurilla edes takaisin.
"Varmaankin tiedätte jo, Henrikki Styke", sanoi Engelbrekt, "miten
Nyköpingissä on käynyt ja että veljenne on ruvennut pakkosopimukseen.
Minä kysyn nyt saman kysymyksen teiltä kuin häneltäkin: tahdotteko
sovinnolla ja viivyttelemättä luopua linnasta?"
Vouti oli hetkisen ääneti, ja kun hän sen jälkeen katsoi Engelbrektiin,
niin näytti hän tuskin pitävän tätä katsomisen arvoisena. Halveksivasti
hymyillen hän nosti päätänsä, niin että hänen hattunsa sulkatöyhtö,
vaikka olikin kepeä, näytti painollaan voittavan ja nostavan nenän,
joka sijaitsi sulkatöyhdöstä jatketun viivan vastakkaisessa päässä,
suoraan ilmaan.
"Tosin olen kuullut mainittavan jotakin Engelbrektiä", sanoi hän, "joka
muutamien tuhansien hullujen talonpoikain kanssa vaeltaa ympäri maata
ja valtakuntaa ja houkuttelee kuninkaan miehet lähtemään linnoistaan,
mutta en koskaan toki voinut kuvitella häntä niin yksinkertaiseksi,
että hän kysyisi Henrikki Stykeltä, tokko hän sovinnolla tahtoo luopua
Ringstaholmasta. Katsele linnaa ja sano, luuletko sen olevan niin
helposti otettavissa. Kautta hyvän miekkani, et, Engelbrekt, ole
koskaan tätä linnaa valloittava!"
Tällainen puhe ja tällainen ääni synnytti yleistä suuttumusta. Tosin
oli moni vouti tehnyt vastaväitteitä ja koettanut voittaa aikaa, mutta
näin ivallisena ja röyhkeänä ei vielä kukaan ollut uskaltanut esiytyä
Engelbrektille ja talonpoikaisjoukolle. Eerikki Puke painalti
kannuksensa harmaan päistärikkönsä kylkiin, niin että se oli lentää
tuon pöyhkeilevän voudin ylitse, ja suuttumuksen murinaa kuului
ratsumiesten riveistä Engelbrektin takaa. Hän itsekin näytti vihaisin
silmin katsovan viholliseensa ja hänen poskensa sävähtivät punaisiksi.
"Monta sanaa en tähän asiaan tahdo tuhlata", virkkoi Engelbrekt, "mutta
Jumala minua auttakoon, jollen seitsemässä päivässä ole sinua sieltä
vetänyt ulos tukasta."
Näin sanoen hän pyöräytti hevosensa takaisin ja ratsasti täyttä laukkaa
talonpoikaisjoukkoa vastaan sekä jatkoi retkeänsä linnaa kohti.
Vouti kääntyi vähän nolona takaisin linnaan, mutta oli tuskin
ennättänyt herjetä ihmettelemästä Engelbrektin uskaliaisuutta, ennen
kuin näki linnansillan päähän jo rakennettavan niin sanottua
"ryntäyskattoa." Se oli varustus, jonka rakennettuaan Engelbrekt sai
kokonaan valtaansa sillan ja pääsytien linnaan.
Tähän työhön ryhdyttiin heti, niin pian kuin talonpoikaisjoukko oli
saapunut. Mutta tuskin oli Engelbrekt määrännyt ryntäyskaton
rakentamisen, ennen kuin hän viittasi luoksensa vanhan miehen, joka
istui hevosensa selässä vähän matkan päässä hänestä.
"Sinä, Björn, olet nyt se mies, jota enimmin tarvitsemme..."
Miehen vakavissa kasvoissa ei muuttunut yhtään piirrettä.
"Olen kuullut mainittavan", sanoi Engelbrekt, "että tuolla Itämeren
tuolla puolen, Saksassa ja Ranskanmaassa, jossa herrat ovat ottaneet
vallan käsiinsä ja kerrassaan sortaneet kansan, siellä on ollut tapana
suojella itseänsä mahtavalta linnanherralta rakentamalla torni[8]
vastapäätä hänen linnaansa. Sellainen on meidän rakennettava tähän."
Kaikki katsoivat kummastellen Engelbrektiin, ikään kuin eivät olisi
oikein uskoneet hänen todella tarkoittaneen mitä sanoi. Hän huomasi sen
ja lisäsi niin kuin tavallisesti suopeasti hymyillen.
"Me teemme kuitenkin sen muutoksen torniimme, että rakennamme sen
siirrettävän. Sinun tulee rakennuttaa lautta, Björn, ja sille me
rakennamme tornin, viisinkertaisen, jokaisen tornin omine
rintavarustuksineen, toinen toisensa päälle! Käy ripeästi puuhaan,
vanha Björn! Tuon uppiniskaisen voudin miehuus mahtaa kyllä kitistyä
sitä mukaa kuin torni kohoo."
"Te, herra Eerikki Puke, ottanette viedäksenne osan sotajoukkoa
vastakkaiselle rannalle, että saisimme linnan oikein saarretuksi."
Näin sanoen Engelbrekt kääntyi Eerikki Pukeen ja tämä syöksähti
menemään, kun taas vakava Björn mahtavammin läksi ajamaan toista
rannemmalla kulkevaa tietä linnalle päin valitakseen paikan tornin
rakentamista varten.
Engelbrekt ratsasti takaisin Ringstadiin, jossa vielä vanha Ulvi oli
jälellä. Herman Berman ratsasti kasvatusisänsä rinnalla. Heidän
saapuessaan pienelle tuvalle myhäili vanha Ulvi mielissään ja sanoi:
"Tuolla sisällä on mieluinen vieras, Engelbrekt."
Tämä laskeutui hevosensa selästä ja riensi tupaan, mutta ovessa tuli
pater Johannes vastaan.
Jos mies olikin mieluinen vieras, niin olivat hänen kasvonsa kuitenkin
synkät ja onnettomuutta ennustavat. He menivät tupaan ja heidän
käytyänsä istumaan alkoi munkki tehdä selkoa puuhistaan, siitä lähtien
kuin he erosivat Borganäsin luona.
"Voinet kai, Engelbrekt", niin päätti hän puheensa, "yhtä hyvin itse
huomata kuin minä voin sanoa, ett'eivät valtakunnan herrat ja miehet
mahtane olla sinulle suosiollisia. Jotakin heillä lienee tekeillä,
jonka tähden he eivät vielä ole esiytyneet sinun ja valtakunnan rahvaan
vihollisina ... mutta nyt lienee se aika jo käsissä, jolleivät saamani
tiedot pahoin petä."
"Ovatko nuo hyvät herrat sitten koonneet väkeä ja aikovatko he marssia
minua vastaan...?"
"Eivät, sitä he tuskin kyennevät tekemään, siihen on heidän voimansa
liian vähäinen ja kuningas liian kaukana. Ei, nyt muutamien päivien
perästä pidetään Vadstenassa herrainpäivät. Kuningas on itse heidän
kehotuksestaan kuuluttanut kokouksen. Elokuun 16 pnä, niin on minulle
sanottu, pidetään kokous."
"Herrainpäivät!... Ja siellä aikovat nuo jalot herrat päättää minusta
ja Ruotsin valtakunnasta?"
"Niin kuin sanoit... He aikovat haastaa sinut tuomioistuimensa eteen ja
tuomita sinut kapinoitsijana, sellaisena, joka on tarttunut aseihin
isänmaata vastaan."
"Toisin sanoen, he pitävät Engelbrektiä valtakunnankavaltajana."
"Niin pitävät."
Engelbrektin otsa painui syviin kureisiin ja hän laski päänsä kättensä
nojaan. Niin kului hetkinen, mutta yht'äkkiä hän kavahti pystyyn ja
hänen otsansa oli kirkas ja katseensa säteili.
Munkki ja Herman odottivat iloisina mitä hän sanoisi. Hän oli
nähtävästi keksinyt keinon miten selvitä siitä tietystikin vaikeasta
pulmasta, johon munkin kertomus oli hänet saattanut.
Silloin aukeni ovi ja muuan lyhyen vanttera vuoritilallinen toi sisään
pienen hinterän olennon, jonka kädet oli sidottu selän taakse. Tuo
pieni mies oli hyvin surkean näköinen. Hänen vaatteensa olivat revityt
samoin kuin hänen kasvonsakin ja veri, johon multaa ja havunneulasia
oli tarttunut, oli hyytynyt haavojen päälle. Naama oli kalpea ja silmät
harhailivat arasti ympäri huonetta. Ruumis taas oli niin heikko, että
hän varmaan olisi tupertunut lattialle, jollei vahva vuoritilallinen
olisi pitänyt häntä pystyssä.
"Tämän löysimme metsästä", sanoi vuoritilallinen, "mutta aivan
pensaihin peitettynä, verisenä ja sidottuna, sellaisena kuin hän nyt
seisoo edessäsi. Aamupuolella päivän valjetessa kuului sakeasta
pensaikosta liikettä ja me luulimme jonkun pedon sinne kätkeytyneen,
kun kummaksemme vedimme esiin tämän ... Kirjuri-Martin arvellakseni,
jollen pety. Ja tämä", lisäsi hän, "tämä hänellä oli kätkettynä
takkinsa alle."
Vuoritilallinen näytti nahkalaukkua, joka oli täynnä kirjeitä.
"Säästä minua, Engelbrekt, isäni tähden, jonka tunsit", voihki pikku
kirjuri.
Miehen esiytyminen teki Engelbrektiin varsin ikävän vaikutuksen.
"Kuinka tulet eteeni tuossa kunnossa, Martti?" kysyi hän. "Isäni
vihamies on minunkin vihamieheni!"
"Isäsi...?"
"Tunnethan kai isäni murhamiehen, Engelbrekt...? Hän ei pidä minua
rakkaampana kuin isäänikään!"
"Ja kuinka yhdyit häneen?" kysyi Engelbrekt ikään kuin tahtoen välttää
tätä kysymystä, vaikkei sitä voinut.
Pieni kirjuri näytti näin lopen kurjanakin arvaavan hänen ajatuksensa
ja vastasi:
"Muistat kai mitä maantiellä viime yönä tapahtui... Belgsting ei
halunnut näkijöitä. Sen tähden hän sitoi minut ja heitti vuorelta alas!
Mistä hän tuli, sitä en tiedä, mutta hänet nähdessäni minä pysähdyin
ja, uskoppa tai elä, mutta henkesi ei olisi ollut paljon arvoinen,
jollen..."
"Mistä sitten tulit itse, Martti?"
"Olen Göksholman herran Pentti Steninpojan palveluksessa ja matkustan
hänen asioissaan."
"Oletko sinä Pentti ritarin palveluksessa?" huudahti Engelbrekt ja
hänen äänensä ilmaisi sekä kummastusta että harmia. "Ja minne matkasi
pitää, koskapa ajoit sellaisia teitä, että yhdyit Belgstingiin?"
"Jösse Eerikinpojan palvelijan täytyy kulkea salateitä ... mutta
muutoin olin matkalla ritari Bo Steninpojan luokse, joka nyt kyläilee
herra Kaarlo Knuutinpojalla Fågelvikissä, ja hänen luotansa minun piti
ajaa Knuutti piispan luokse Linköpinkiin, niin kuin voit laukussa
olevista kirjeistä nähdä."
Engelbrekt otti ulos kirjeet ja silmäili päällekirjoituksia, jotka
osottivat kirjurin sanat tosiksi. Muiden joukossa oli myöskin muuan,
joka ei ollut lukittu, mutta oli varustettu Pentti ritarin ja hänen
poikansa allekirjoituksilla ja sineteillä.
"Tuo avonainen kirje", sanoi silloin vanki, "on osotettu minulle ja
todistaa, että olen Göksholman ritarin uskollinen palvelija. Se
sisältää palkanlupauksen minulle niistä palveluksista, jotka olen
hänelle tehnyt, ja niistä, jotka vast'edes vielä olen tekevä..."
"Tärkeitä toimia ne mahtavat olla, joissa jalo ritari käyttää sinua
sananviejänä, Martti... Minä ja ystäväni tuskin uskoisimme mitään sinun
käsiisi."
Oli selvää, että Engelbrekt halveksi vangin tiedonantoja, joita hän
tuskin ollenkaan uskoi. Ainoastaan yhteen hän kiinnitti huomionsa, se
kun oli vakuutuksena sille mitä yö oli hänelle todistanut, että näet
hänen lapsuudenystävänsä salaisesti väijyi hänen henkeänsä. Ja siitä
tuli tuo hänen kulmillaan näkyvä synkkä ilme, tuo syvä surumielisyys,
jonka hänen seuralaisensa olivat huomanneet jo kohta Ringstaholmaan
saavuttua. Vangin näkeminen ja tämän tuomat tiedot, vaikkakin ne
antoivat ainoastaan aavistuksen siitä, että vehkeiden paja oli
käynnissä, jonka seikan aina ensiksi täytyi tulla mieleen, kun kuuli
Jösse Eerikinpojan entisen kirjurin olevan asioissa valtakunnan herrain
kanssa; vangin näkeminen herätti nuo synkät ajatukset taas uuteen
eloon.
Vanki taas puolestaan älysi sangen hyvin, että hänellä oli varsin vähän
pelastumisen toivoa. Ainoastaan aikaa voittamalla saattoi hän jotakin
toivoa, ja joka tapauksessa ainoastaan sillä ehdolla, että tavalla tai
toisella sai hätänsä uusien herrainsa tietoon. Mutta saadakseen heidät
oikein ponteviin toimiin hänen hyväksensä oli hänen myöskin voitava
antaa heille joitakin tietoja heidän tärkeimmästä asiastaan,
kreivintyttärestä. Itse hän oli täysin vakuutettu arvoisan neidin
paenneen Engelbrektin turviin. Koko asia riippui nyt siitä, saattoiko
hän jollakin tavoin käyttää tilaisuutta hyväksensä ja saada
jonkinlaista johtoa tiedusteluilleen, mihin turvapaikkaan Engelbrekt
oli hänet kätkenyt. Kaiken tämän hän sai silmänräpäyksen ajalla
ajatelleeksi, vaikka näköjään olikin niin uupunut ja voimaton, että
vuoritilallisen pari kertaa täytyi oikein pontevasti huomauttaa, että
hänen välttämättömästi oli pidettävä lihaksensa jännitettyinä.
"Kummalliselta minusta tuntuu", arveli munkki, "että nuo jalot herrat
lähettävät sinut sanoja ja kirjeitä tuomaan tänne Itägötinmaalle,
vaikka he itse kai saapunevat Vadstenan kokoukseen."
"Metsän pohjoispuolen herroista mahtanee harvoja tulla tänne alas",
vastasi vanki typeränsekaista säveyttä oivallisesti teeskennellen,
"koskapa talonpoikaissotajoukko sulkee heiltä tien."
"Näytät olevan sangen hyvin perehtynyt herrain tuumiin, Martti", jatkoi
munkki, mutta hänet keskeytti Engelbrekt, joka nämä viimeiset sanat
kuultuaan heräsi ajatuksistaan.
"Tietänet kai, Martti", sanoi hän, "henkesi olevan vaarassa, mutta laki
sinut kuitenkin tuomitkoon. Mutta tuumi nyt, voitko minulle ja
valtakunnalle tehdä hyviä palveluksia, -- silloin voitaneen ehkä
tuomiotasi lieventää!"
"Säästä minua, mies parkaa", rukoili vanki, "tahdon tehdä kaikki mitä
pyydät, Engelbrekt."
"Lakia seuraamatta en voi enkä tahdo mitään tehdä hyväksesi, mutta jos
voit antaa minulle sellaisia tietoja, jotka ovat valtakunnalle
hyödyksi, niin olen puhuva puolestasi."
Ilonilme välähti kirjurin viekkailla kasvoilla, kun hän kuuli nämä
sanat, mutta niin nopeasti, niin pian ohi mennen, ett'ei kukaan sitä
huomannut.
"Kysele minulta, Engelbrekt, ja kaikki mitä tiedän, tahdon sinulle
sanoa!"
"Olet oleskellut Göksholmassa, Martti", jatkoi Engelbrekt, "ja sinä
ajelet Pentti herran asioilla, niin kuin itse sanot ja niin kuin
hallussasi olevat kirjeet osottavat, mutta jos nämä ovat tärkeitä, niin
miks'ei ritari itse matkusta tänne alas, erittäinkin kun hän samalla
voisi saapua kuninkaan kokoonkutsumille herrainpäiville Vadstenaan!
Sano minulle mitä siitä tiedät!"
"Minkä tiedän, sen olen sanova, koska pyydät, mutta varmaankaan et
asian kuultuasi minua hyvin silmin katsele. Siitä kuitenkin saat nähdä,
että minulla on aikomus palvella sinua ja isäini valtakuntaa. Herrat
ovat kovin vihoissaan sinulle ja ne, jotka eivät ole lupautuneet
uskolliseen yhteistoimintaan kanssasi, ovat kiukkuisempia vihamiehiäsi
kuin Eerikki kuningas itse. Nämä eivät uskalla tulla tänne alas
sotajoukkosi keskitse, mutta ne, jotka ennestään ovat täällä, aikovat
nyt Vadstenan herrainpäivillä haastaa sinut valtakunnan neuvoston eteen
ja tuomita sinut valtakunnan kavaltajana..."
"Ja näissäkö asioissa ratsastat Pentti ritarin puolesta
Itägötinmaalle?"
"En, minun asiani oli toinen ... mutta monta salaista sanaa on metsäin
kautta kulkenut tänne sinun ja sotajoukon ohitse, Engelbrekt!"
"Ja mikä sitten oli sinun asianasi?"
"Minun asiani on toinen eikä se ole sinulle eikä valtakunnalle minkään
arvoinen", vastasi vanki siekaillen, mutta yhtä nöyrän ja sävyisän
näköisenä, kuin oli ollut koko ajan.
Ja viekas kirjuri alkoi sitä paremmin kyetä hallitsemaan ajatuksiansa
ja sanojansa, kuta enemmän huomasi salaisten toiveittensa rupeavan
toteutumaan. Se minkä hän oli sanonut ei oikeastaan ollut mitään muuta,
kuin mitä Engelbrektin piti jo ennestään tietää, ja vaikka se olikin
tosiolojen mukaista, niin ei se kuitenkaan voinut Göksholman herrain
silmissä häntä pahentaa, mutta täällä se sitä vastoin saattoi hankkia
hänelle luotettavaisuutta, joka oli omiansa hyödyttämään sitä asiaa,
jota hän nyt pyrki yhä lähemmäksi.
"Olipa asiasi arvokas tai arvoton", vastasi Engelbrekt, "niin tahdon
sen kuitenkin tietää. Minkä palveluksen olet Pentti ritarille ottanut
tehdäksesi, jonka hän tahtoo palkita niin runsaasti, että siitä
lahjoittaa sinulle yhden kartanoistansa?"
"Suokoot Jumala ja kaikki pyhimykset minulle anteeksi, että ilmaisen
ritarin salaisuuden, koskapa et minua usko, kun sanon, ett'ei toimeni
ole valtakunnalle minkään arvoinen ... minä ajelen rakkaudenasioissa!"
"Rakkaudenasioissa ritarin...?"
"Pentti ritarin pojan puolesta", täydensi vanki, "herra Maunu
Pentinpojan puolesta."
"Erittäin tärkeänä pitänee sitten Pentti ritari sen asian menestymistä
luvatusta palkinnosta päättäen." Engelbrektiä ei haluttanut pitemmältä
kysellä asiaa, joka oli niin yksityistä laatua. Hän lisäsi, "sepä asia
ei minuun kuulu."
"Mutta minä pyrin siinä asiassa sinun puheillesi, Engelbrekt", jatkoi
vanki. "Tahdoin ensin saada allekirjoitukset ritarin sukulaisilta,
koskapa hänen minulle lupaamansa talo on perintötalo, ja sitten piti
matkani sinun luoksesi."
"Minunko luokseni?" huudahti Engelbrekt, "olitko kosintaretkellä minun
luokseni...?"
"Koska sinä olet ruvennut neitikammion vartijaksi, niin tahdoin tietää,
mistä olin Maunu herran morsiamen löytävä."
Engelbrekt katsoi mieheen, ikään kuin tämä olisi järjettömiä puhunut.
Kirjuri näytti epäröivän, pitikö hänen kyselyjänsä jatkaa, ja hän alkoi
hiukan epäillä ennakolta tehtyä tuumaansa. Mutta hän hylkäsi tämän
ajatuksen mahdottomana ja jatkoi:
"Ewerstenin kreivin tytärtä se herra Maunu Pentinpoika kosii ja
tietänet kai kreivin antaneen suostumuksensa..."
Keneenkään läsnäolevista eivät nämä sanat koskeneet siten kuin Herman
Bermaniin. Hänen kasvonsa kalpenivat lumivalkoisiksi ja hänen katseensa
näytti tahtovan lävistää kirjurin. Tyynenä pysyi ainoastaan munkki,
jonka läpitunkeva katse oli luotuna Hermaniin. Engelbrekt loi myöskin
hellän katseen kasvattipoikaansa sen enempää vangista ja hänen
sanoistaan välittämättä...
"Valitse itsellesi muutamia miehiä ja vie tämä vanki Vesteråsin linnaan
herra Niilo Kustavinpojalle", sanoi hän vuorimieheen kääntyen...
"Siellä on häntä säilytettävä, kunnes olemme hankkineet valtakunnalle
rauhan ja hänen asiastansa voidaan langettaa puolueeton tuomio. Mikäli
tiedän", sanoi hän vankiin kääntyen, "olet herrainpäivistä puhunut
totta..."
"Minähän olen tänä yönä pelastanut henkesi, Engelbrekt", huokaili vanki
polvilleen langeten.
"Nouse ylös, nouse ylös", huudahti tällöin Engelbrekt kiireesti, "siitä
on pidettävä tarkka tutkinto ja laki on tuomitseva."
Sen jälkeen hän antoi kädellään merkin ja vuoritilallinen vei ulos
kirjurin.
Alullepantu piiritys ja kaikki mikä siihen kuului, niin kuin sotajoukon
järjestäminen osastoihin sekä suojakattoa varten linnansillan edustalle
että muita tekeillä olevia piiritystarpeita varten ja etupäässä tuon
ison lautan rakentamista ja sille pystytettävää tornia varten -- kaikki
tämä piti sekä Engelbrektiä että Hermania päivän ajalla täydessä
toimessa. Ja näyttipä vielä siltä, kuin edellinen tahallaan olisi
valinnut vaikeimman työn jälkimmäiselle, vaikka hän aina leppeästi
hymyillen katseli, millä innolla ja reippaudella nuorukainen täytti
jokaisen saamansa käskyn.
Pater Johannes jäi itsekseen ja vanhan Uivin seuraan, joka tällä kertaa
näki olevansa velvollinen luopumaan vanhoista tavoistaan; hän näet teki
paterille kokonaista kolme kysymystä: 1:ksi kuinka hänen emäntänsä
jaksoi, 2:ksi oliko halla pannut rukiin isännän vainioilta, ja 3:ksi
vieläkö Belgstingin tytär lauleli laulujansa luhtihuoneessa. Viimeksi
mainittu näkyi olevan ukolla erityisenä huolena. Pateri teki selon
kaikesta ja niin kului aika. Iltapäivällä munkki käveli piiritysjoukkoa
katselemassa ja tarkasteli alullepantuja toimenpiteitä sekä nyökäytteli
tuon tuostakin hyväksyen päätänsä. Erittäinkin hän tarkkasi hirsilautan
ja tornin rakennustöitä ja iltasilla kun hän palasi Ringstadiin,
ilmaisivat hänen kasvonsa pelkkää tyytyväisyyttä.
Kun Engelbrekt myöhään illalla tuli, niin toivotti munkki hänelle onnea
piirityksen hyvästi päättymiseen.
"Tahdot kai sanoa pikaiseen päättymiseen", sanoi vastaten Engelbrekt,
"sillä ajasta meillä riippuu kaikki ja monta on vielä linnaa meitä
odottamassa. Jos Jumala tahtoo, niin aion täältä lähteä rannikolle
päin. Söderköpingissä tahdon puhutella itägötiläisiä ja sitten menen
Smålantiin."
"Jumala ja Pyhä Eerikki auttakoot ja suojelkoot sinua, Engelbrekt",
sanoi siihen munkki, "mutta ensin pitää sinun päästä selville
valtakunnan herroista. He voivat ehkä tehdä pikaisen lopun koko
vapautustyöstä, jos saavat pitkittää. Pelkäänpä pahoin heidän luottavan
lainkuuliaisuuteesi, Engelbrekt; he arvelevat, että et sinä, olitpa
kuinka mahtava hyvänsä talonpoikaisi etunenässä, kuitenkaan ole
kieltäytyvä tottelemasta neuvoston käskyä..."
"Minä tahdonkin puhua pari suoraa sanaa noille jaloille herroille",
lausui Engelbrekt. "Elkööt unhottako, että heidän itsensä on
noudattaminen lakia, jos he aikovat käskeä lain nimessä. He ovat
tarpeeksi kauvan eläneet, ikään kuin ei lakia eikä oikeutta olisi
olemassakaan, taikka ikään kuin se olisi ollut olemassa vaan
valtakunnan rahvaan sortamista varten. Onpa jo aika luovuttaa heidät
siitä uskosta ja johdattaa heille mieleen, että jos olisivat
velvollisuutensa tehneet, niin olisimme sekä minä että apumieheni
kaikki rauhassa ja levossa saaneet hoitaa tehtäviämme, saaneet kyntää
sarkojamme ja louhia vuoriamme... Minä menen Vadstenaan, Johannes,
herrainpäiville!"
"Oikein teet mennessäsi, Engelbrekt, mutta elä luota, että nuo jalot
herrat sinua katselevat sellaisin silmin kuin kunnon isänmaanystäväin
tulee; mene siten heidän luoksensa, ett'et tarvitse panttivankia...
Minä lähden sinne edeltäkäsin ja mitä tärkeätä siellä tapahtuu, siitä
olet saava tarkat tiedot."
"Menetkö sinä Vadstenaan, Johannes?" kysyi Engelbrekt selvästi
kummastuksissaan.
"Sinun tähtesi, Engelbrekt, toisin sanoen isänmaani tähden, rauetkoot
nuoruuden erhetykset... Valasta, jonka vannoin siihen aikaan, kun
nuoruudenveri suonissani kiehui, päästäköön minut kaikkivoipa Jumala.
Minä luotan ennemmin häneen kuin Roomassa olevaan pyhään isään, joka
useammin käyttää pidätys- ja päästöavaintaan pahaan kuin hyvään."
"Ja jos sen valan annat raueta, Johannes, niin minusta paljon muun
pitäisi mennä samaa tietä..."
Molemmat vaikenivat pitkäksi aikaa.
"Kenties olet oikeassa, Engelbrekt... Viime päivät ovat paljon
muuttaneet mieltäni tässä asiassa."
"Ja siitä olkoon Jumalalle ja hänen pyhimyksillensä kiitos... Suru
sitoo niin kuin onnikin, mutta surun siteet ovat kovemmat, lujemmat...
Varmaa vaan on, että sielusi on saava rauhan, jos jotakin muutosta
siihen asiaan voidaan saada."
"Sinun tähtesi ja Ruotsin valtakunnan tähden menen Vadstenaan ...
muutoin ei jalkani koskaan polkisi Vadstenan katuja. Kaikista valoista,
jotka mies vannoo, ei yhtä koskaan saa rikkoa, sitä, kun hän
syntymähetkellään vannoo rakastavansa isänsä ja äitinsä maata."
Molemmat miehet puristivat toistensa käsiä ja illemmalla nähtiin munkin
kookkaan vartalon poistuvan puiden lomitse etelään päin. Lähempänä
virtaa olevalle kukkulalle hän pysähtyi ja kuunteli.
Vähän matkan päästä aivan virran partaalta kuului laulu, joka näytti
munkkiin erikoisesti koskevan. Se kertoi kuinka Elisif neiti
ryöstettiin Risebergan luostarista. Laulajan ääni oli viehkeä ja
täyteläinen, ja kosken kohistessa sekä kuun salaperäisellä loisteellaan
valaistessa maita metsiä, samalla kun tuulen pitkin taivaan kantta
kiidättämät pilvet loivat pitkiä varjoja kentälle, oli vilkkaan
mielikuvituksen helppo varjoissa nähdä tuon saksalaisen kuninkaan
ritareineen kiitävän vaahtoisten hevosten selässä virran vartta pitkin.
Ja ikään kuin katselijalle ilvehtiäkseen hiipi aivan metsän reunassa
pitkä ritarihaamu, vaipuneena niin kuin munkkikin laulun kummallisten
sävelten synnyttämiin haaveiluihin.
Albrekti kuningas ratsaille nous.
Kannukset, satulat on uudet;
Varhain kun kansa jo kirkkohon käy
Kylähän Risebergan saapui jo hän.
Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!
Albrekt ja Bernhard he ajavat joutuin
Korpea synkkää ja suurta;
Ladhärdan portille tullessa heidän
Riemuiten sydämensä löi.
Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!
"Bernhardin omaksi Elisif ei
Konsana joutua saata;
Lupauksen lasna jo Luojalle vei
Luostarin mullassa maata."
"Syntynyt hän tähän maailmaan
Suvusta suurest' on, mahtavasta;
Bernhardin ottais' jos miehekseen,
Säätyä loukkais se meidän!"
Kaikkihan hallussa Kristuksen oomme!
Metsän reunassa seisoi pitkä haamu miekkaansa nojaten ja heittihe
kokonaan niiden ajatusten valtaan, joita laulu ja sen sanat
ihmeellisellä voimalla hänen mieleensä synnyttivät.
Munkkikin seisoi kauvan paikallaan eikä voinut kääntää silmiänsä
metsänreunassa olevasta miehestä. Tuo äänetön liikkumaton kaihonhaahmo
näytti jollakin tavoin häntä miellyttävän, kun laulu Elisif neidistä
säe säkeeltä kaikui hänen korvissaan. Vasta laulun viimeisten sointujen
alkaessa ikään kuin laantua ja haihtua kosken kohinaan pääsi munkki
siitä lumouksesta, jossa oli ollut. Hän läksi taas kulkemaan ja joutui
yhä lähemmäksi virtaa, niin että hän kohta saattoi nähdä laulajan, joka
mitä kirkkaimmassa kuutamossa istui rannan kivellä.
Se oli Erkki. Hänkin näytti haaveilevan täällä kukkaisten keskellä
istuen kirves olkaa vasten, niin kuin se oli ollut hänen tullessaan
metsästä pölkkyjä kaatamasta.
* * * * *
Seuraavat päivät kuluivat kovassa työssä ja elokuun 15 päivän lähetessä
alkoi torni rintavarustuksineen ja ampumareikineen kohota pilviä kohti.
Herman ja Eerikki Puke työskentelivät uupumatta tornin edustalla ja
olivat aina varuillaan. Engelbrekt kävi yhä totisemmaksi sitä mukaa
kuin elokuun 16 päivä läheni, lieneekö sitten hänen mieltänsä painanut
se seikka, että oli luvannut ennen sitä päivää lannistavansa voudin
rohkeuden, vaiko lähestyvä Vadstenan kokous.
Linnalaiset eivät millään tavalla osottaneet taipuvansa hyvällä. Vouti
oli varustanut runsaasti ruokavaroja ja näkyi muuten luottavan
muuriensa lujuuteen. Kaikki riippui siitä, joutuiko torni valmiiksi.
Jos se joutui, niin oli linnan kohtalo ehdottomasti ratkaistu. Mutta
vielä elokuun 15 päivän iltana oli ylimmäinen kerros rakentamatta ja
sattui vielä niin omituisesti, että seuraavan päivän iltaan, jolloin
herrainpäivätkin oli määrä pitää, päättyi Engelbrektin voudille antama
mietintäaika.
Kovin alakuloisena ratsasti Engelbrekt illalla pois tornin
rakennukselta. Se oli sunnuntai-ilta, niin että sen päivää oli työ
ollut keskeytettynä, ja Kvillingen kirkon kellojen juuri ilmoittaessa
juhlan loppuneen lähestyi Engelbrekt Ringstadia. Päätös täytyi tehdä.
Se kyllä oli selvä, että hänen seuraavana päivänä täytyi mennä
Vadstenaan, mutta toisekseen täytyi linnankin sinä päivänä joutua hänen
käsiinsä. Tämä täytyi saada aikaan rynnäköllä, jossa puutornia oli
käytettävä sellaisenaan. Niin pitkälle hän oli päässyt mietteissään ja
punnitsi parhaillaan, kummanko hän asettaisi yrityksen johtajaksi,
Hermaninko vai Eerikki Puken, kun hän seisattui pienen tupansa
edustalle ja jätti suitset Uiville.
Silloin tuli linnasta päin ratsumies täyttä laukkaa ajaen sille
paikalle, jossa hän oli. Se oli Herman. Äänellä, joka Engelbrektin
korviin kuului mitä kauniimmalta soitannolta hän huusi:
"Ratsaille, kasvatusisä, vouti tyytyy pakkosovintoon!"
Vähän aikaa sen jälkeen kohtasivat Engelbrekt ja vouti toisensa. Tämä
näytti nyt kokonaan toisenlaiselta kuin noita röyhkeitä sanoja
linnansillan luona lausuessaan. Hänen nenänsä, joka nyt kerta kaikkiaan
oli ulkonevin osa hänen naamassaan, riippui pitkänä ja raskaana
huulella ja koko hänen käytöksensä toi mieleen kalkkunan, joka
häpeissään lyö kokoon laajan pyrstökoristeensa ja kalpenee nokaltaan.
Engelbrektin ennustus oli käynyt toteen. Sitä mukaa kuin uusi
hirsikerta oli korottanut tornia oli Henrikki Styken rohkeus
lannistunut, ja kun hän nyt pää kumarassa seisoi Engelbrektin edessä,
niin jopa melkein näyttivät Engelbrektin sanat toteutuneen; hän kun oli
uhannut vetää voudin tukkapäästä ulos.
Pakkosopimuksen ehtoja ei kuitenkaan ennätetty määrätä. Engelbrekt
tyytyi voudin myöntymiseen ja he tekivät välirauhan Engelbrektin
Vadstenasta palaamiseen asti.
Kohta puoliyön jälkeen ratsasti Engelbrekt 1000 ratsumiehen etunenässä
leiristä, johon Eerikki Puke pantiin päälliköksi hänen poissaolonsa
ajaksi.