Katajapensas.
Kesti kauvemmin kuin oli arveltu, ennen kuin Kirjuri-Martti läksi
Göksholmasta. Monta kirjelmää oli laadittava ja Pentti ritari tahtoi
välttämättömästi odotella veljeänsä, Niilo Steninpoikaa, joka oli
luvannut olla häntä vastassa ja jota odotettiin tulevaksi joka hetki.
Niin kului neljä päivää ja neljännen päivän iltana tuli sana Niilo
herralta, että hän oli Södertäljessä ja aikoi vesitietä matkustaa
lankonsa Kaarlo Knuutinpojan luokse Fågelvikiin ja sieltä yhdessä hänen
ja veljensä, herra Bo Steninpojan kanssa mennä Vadstenan kokoukseen.
Vielä yhden päivän hän aikoi viipyä siellä ja odotella Penttiä, mutta
sen jälkeen lähteä matkalle.
"Tärkeitä asioita mahtaa veljelläni olla, koska hän niin jouduttaa
matkaansa", virkkoi silloin Pentti herra, mutta nousi varhain
seuraavana päivänä ratsaille ja läksi niin joutuisasti kuin suinkin
Kirjuri-Martin ynnä yhden palvelijan seuraamana ajamaan Göksholmasta.
Illan tullessa olivat he ennättäneet noin Strängnäsin paikoille ja
kannustivat hevosiansa saadakseen matkansa loppumaan. Siinä tuli heitä
vastaan nuori herrasmies, joka ratsasti tulisella päistäriköllä.
Nuori ratsastaja oli tuskin huomannut Pentti herran, ennen kuin ajaa
karautti häntä vastaan.
"Jumalan rauhaa, setä", huusi hän jo kaukaa.
"Sinähän ajat, kuin tahtoisit hevosesi pakahduttaa, veljenpoika",
vastasi ritari, "mihinkä semmoinen kiire?"
"Tuomas piispa oli Tynnelsöstä lähtiessään unhottanut muutaman kirjansa
ja minä menen sitä hakemaan. Mutta minne teidän matkanne pitää, setä,
tekään ette näy hevostanne säälivän!"
"Täljeen, Niilo, veljeäni tapaamaan..."
"Sitten tulette liian myöhään, setä, sillä Niilo Steninpoika meni
tuskin tuntia sitten piispan kanssa laivaan, joka näin hyvässä tuulessa
läksi aimo vauhtia."
"Liian myöhään!" mutisi Pentti ritari ja iski nyrkkinsä satulannuppiin.
"Jos asianne on tärkeä, niin voitte sen uskoa minulle ... toivon
muutamien päivien kuluttua tapaavani herrani, setä Niilon
Fågelvikissä!"
"Ei, rakas veljenpoika, sitä et voi! Elä viivyttele minun tähteni,
tottapahan toiste veljeni tapaan..."
Näin puhein erosivat Niilo Bonpoika ja Pentti ritari. Tämä pysyi
paikallaan tiellä ja kääntyi hetken perästä Kirjuri-Marttiin ottaen
ritariviittansa alta nahkalaukun, jossa oli joukko kirjeitä.
"Ota sitten sinä kirjeet, mies", sanoi hän, "ja hanki tarvittavat
nimikirjoitukset. Kun olet ne saanut, niin toivon kohta saavani sinulta
tietoja, ja jollet nimikirjoituksia saakkaan, niin täytän niittäkin
lupaukseni, jos vaan sinä täytät, ja kuule, kuta pikemmin työsi saat
tehdyksi, sitä paremman palkan olet saava."
Pieni kirjuri otti laukun ja kätki sen huolellisesti takkinsa alle,
kehotti ritaria elämään hyvissä toiveissa ja sitten he erosivat. Ritari
ajoi verkalleen samaa tietä takaisin, jota oli tullutkin. Kirjuri läksi
etelään päin, ja jollei hän kyllin kiireesti joutunut, niin ei siinä
hänen vikaansa ollut. Hänen hevosensa tarvitsi lepoa ja myöskin hän
itse ja pari peninkulmaa ratsastettuansa täytyi hänen pysähtyä,
vaikkakin hän mieluimmin olisi tahtonut yötä myöten jatkaa matkaansa.
Muutaman tunnin nukuttuansa hän taas nousi hevosen selkään, mutta kuta
korkeammalle aurinko nousi taivaan laelle, sitä pitempiä teitä hän
kierteli. Kernaimmin hän poikkesi yksinäisille metsäpoluille, ja jos
hän kaukaakin kuuli jotakin outoa melua, niin hän pysähtyi, kunnes taas
ei kuulunut mitään. Tällä tavoin hän ei päivän kuluessa pitkälle
ennättänyt ja keskipäivän tienoilla, kun päivä kuumimmillaan paahtoi,
poikkesi hän muutamaan yksinäiseen autioon metsämökkiin, jossa päätti
odotella iltaa.
Silloin hän taas nousi ratsaille ja sitä mukaa kuin aurinko taivaalta
aleni ja hämärä sakeni, tuli hän taas valtatietä lähemmäksi, jossa
koetti voittaa takaisin sen ajan, minkä päivän kuluessa oli hukannut.
Aamun koittaessa hän oli ennättänyt Kolmårdeniin ja Itägötanmaan
rajalle. Mutta nyt hänen taas täytyi pyrkiä syrjäisemmille poluille,
erittäinkin kun hän pitkin päivää oli vähän matkan päästä toiselta
puoleltansa kuullut rumpujen pärinää ja torvien toitotusta ja satoja
ääniä, jotka lauloivat. Hän piti varmana, että talonpoikaissotajoukko
se siellä kulki Nyköpingistä Krokeksin luostarin ohitse Itägötanmaalle.
Siellä kulkeminen oli hyvin vaivaloista ja vaarallista, mutta vaara
näytti rohkaisevan hänen mieltänsä. Kun aurinko laski ja elokuun kuu
kohosi taivaalle ja valoi hopeahohdettaan vesille ja maille, silloin
hän oli päässyt ylängölle, josta saattoi nähdä laajalta alempana olevaa
tasankoa.
Se oli Kolmårdenin ja Norrköpingin välinen tasankoseutu. Vasemmalla
puolen siinteli Brävikin peilipinta, oikealta näkyi Glan ja
taivaanrannalta kohotti Ringstaholman linna torninsa korkeutta kohti.
Kirjuri-Martin mieli ei kuitenkaan tänäkään iltana enempää kuin
Vadsbron kappelinkaan luona viettynyt luonnon ihailemiseen. Hänen
silmänsä tarkastelivat maantietä, joka pujahtelihe esiin metsästä
vasemmalta puolen ja kulki jonkun verran sen mäen alapuolitse, jolla
hän oli. Tiellä näkyi vilkasta liikettä; joukko toisensa perästä
aseellista rahvasta kulki sitä pitkin. Martti oli laskeutunut hevosensa
selästä ja sitonut sen puuhun; itse hän meni niin pitkälle kuin taisi,
voidakseen oikein hyvin nähdä marssivan talonpoikaisjoukon. Muutamia
tuhansia talonpoikia oli mahtanut kulkea sivuitse, kun liike tieltä
yht'äkkiä taukosi ja ainoastaan yhä etenevien askelien töminä oli enää
illan hiljaisuutta häiritsemässä.
Mutta liikkeen lakattua tieltä alkoi metsästä kuulua rapsetta ja hän
kuuli selvästi jonkun lähenevän. Hän pistäytyi varovasti muutaman
puunrungon taakse, joka hätätilassa saattoi hänet piiloittaa ja auttaa
häntä pakenemaan, jos todellista vaaraa ilmautuisi. Mutta tuon metsissä
liikkujan ei olisi sentään pitänyt olla hänen vihollisiansakaan ja tämä
ajatus, joka näkyi häntä rauhoittavan, muuttui varmuudeksi, kun hän
pilviäpitävän kuusen varjosta näki pitkän rotevavartaloisen miehen
astuvan esiin.
Hän ei kuitenkaan heti ilmaissut itseänsä. Mies oli keveissä aseissa,
paitsi miekkaa oli hänellä vaan jousi. Hän näytti täällä tahtovan
hetkisen levähtää, asetti jousensa puuta vasten ja meni sille paikalle,
josta parhaiten saattoi nähdä tien, sekä tarkasteli siitä jokaista
pensasta, jokaista kiveä erikseen. Se vuorenpenger, jolla he olivat,
oli tässä kohden aivan äkkijyrkkä ja hiekkamaata. Sillä kasvoi
hirrenkorkuista metsää, mutta yksi paikka oli puuton ja siitä saattoi
selvästi nähdä maantien. Juuri äyräällä kasvoi tuuhea katajapensas ja
sitä näytti mies erityisellä mielihyvällä katselevan.
Silloin astui Kirjuri-Martti esiin.
"Maunu!" huudahti hän puoliääneen.
Mies kääntyi ja astui muutamia askelia takaisin pientä kirjuria kohti.
"Hyvä ystävä!" jatkoi pieni mies, "ethän liene minua unhottanut, Maunu,
vaikka olen koko kauvan ollut poissa."
"Ennen luulin saavani aaveen nähdä kuin sinut, kirjuri", vastasi mies,
"ja mitä sinä täällä asioit?"
"Aivan samaa saattaisin sinulta kysyä ... minä olen matkalla
Stegeborgiin...!"
"Voudinko luokse?"
"Niin, arvelenpa Juhani Walella olevan yhtä ja toista minulta
kysyttävää. Mutta nyt minua haluttaisi tietää sinunkin asiasi, mies ...
Näyttää siltä, että olet sopinut täällä yhtyäksesi jonkun kanssa..."
"Oikein arvasit! -- minä olen sopinut yhtyäkseni jonkun kanssa."
"Rakkaudenasioissa et kulje, koskapa tulet miekalla ja jousella
varustettuna... Mutta toisen seikan tahtoisin tietää, omiako asioitasi
vai muiden täällä hoitelet?"
"Omiani!" vastasi Maunu verkalleen. "Nuoli on jo kauvan ollut hiottuna
saalistansa varten."
"Eipä ole vaikea arvata, kenen verta nuolesi himoitsee", virkkoi
kirjuri, "kun tietää, kenen miehiä olet; ja hyvin typerä näytät minusta
olevan, jos sen asian omaksesi teet, Maunu. Laukauksesi palkittaisiin
kullalla..."
"Kuinkas sinä sitten tiedät, ett'ei se tule kullalla palkittavaksi..."
"Ainakaan ei sitä Juhani Wale tee... Hänen aikansa samoin kuin
toistenkin voutien on kohta mennyttä."
"Ja kukapa muu kuin hän minua palkitsisi ansion mukaan?"
"Valtakunnan herrat!" kuiskasi kirjuri, "samaa otusta, jota sinä ajat,
ajavat myöskin he... Jos tahdot, niin hankin sinulle kirjallisen
sitoumuksen sen palkinnon maksamiseen, jota haluat, mutta oikea aika ei
vielä ole käsissä..."
"Ei, ei!" vastasi mies hyvin päättävästi, "se kulta, jota odotan, ei
saa olla edeltäpäin punnittua... Sellainen on laukaukseni voima, että
palkintoni lankee itsestään, kun otukseni kaatuu."
"Ah! -- Belgstingin jousi ja nuolet ... mutta ole varoillasi, Maunu, se
aika ei vielä ole käsissä!"
Hiljaisen liikkeen kuusien keskeltä, jotka kasvoivat jyrkänteen
juurella ja joiden latvat ylettyivät puhelevien jalkoihin, olisi
pitänyt herättää heidän huomiotansa, mutta he olivat niin kiintyneet
siihen asiaan, josta puhelivat, ett'eivät liikettä ollenkaan
huomanneet. Eivät he myöskään kuulleet, kuinka ikään kuin oksia
napsahteli poikki ja silloin tällöin kivi kumisten vieri syvyyteen.
Pitkä mies näytti toimivan ja puhuvan jonkun voiman vallassa, jota hän
ei hetkeäkään halunnut pudistaa itsestään pois. Hänen silmissään paloi
omituinen tuli ja hänen äänensä oli järeä ja juhlallinen. Koko hänen
olennossaan oli jotakin kamalaa ja selittämätöntä, joka tehosi
kirjuriinkin.
"Minä tunnen noiden esineiden tarinan", jatkoi kirjuri, "ne sekä
hankkivat että hävittävät kruunun, mutta ehdot, ehdot, tiedätkö nekin
Maunu?"
Mies nyökäytti päätänsä.
"Ja vitjat ... ovatko sinulla vitjatkin hallussasi?"
Mies nyökäytti taas päätänsä ja hipasi kädellään rintaansa, ikään kuin
tullakseen vakuutetuksi, että vitjat olivat tavallisella paikallaan
hänen kaulansa ympärillä.
"Ne olivat Belgstingin kallisarvoisin omaisuus lähinnä hänen
tyttäriänsä", sanoi kirjuri hiljaa ja ikään kuin itsekseen,
huomaamatta, kuinka miestä pöyristi, kun hän mainitsi Belgstingin
tyttäret.
Sekä kirjuri että pitkä mies seisoivat ääneti ja katselivat tielle,
joka näytti niin hiljaiselta ja rauhalliselta kuutamossa. Kaksi
ratsumiestä ratsasti ohitse. He olivat pitkävartaloisia miehiä ja
heidän hevosensa karkeloivat pitkin tietä.
"Toinen oli Herman Berman", kuiskasi kirjuri, "mutta kuka oli toinen?"
"Eerikki Puke!"
"Silloin ei nuolesi kruunu liene kovin kaukana!"
Mies riensi joustansa hakemaan, veti sen pari kertaa jänteeseen kaaren
voimaa koetellakseen ja tarkasti nuolta.
"Ratsastaako hän aina näin yksinään?" kysyi kirjuri.
"Useimmiten, erittäinkin yön lähetessä ... olen seurannut häntä
Örebrosta asti, mutta ainoastaan kerran päässyt näin lähelle."
Nyt kuului yksinäinen ratsumies lähenevän ja miehet kyyristyivät
katajapensaan taakse silmät luotuina maantielle ja kuulematta muuta
kuin tuon verkalleen lähenevän hevosen kavionkopsetta. Tällöin he eivät
huomanneet, kuinka vähän matkaa heistä oikealle pari säkenöivää silmää
näytti heitä tarkastavan, kuinka muuan käsi tarttui paljaana olevaan
puunjuureen ja muutaman korkean kuusen latva notkuen taipui raskaasta
painosta. Käsi, joka piti juuresta kiinni, mahtoi olla voimakas kuin
jättiläisen, taikkapa mahtoi saataviin sattua joku muu tuki notkuvan
kuusen sijaan, sillä vähän ajan perästä ei kuulunut mitään eivätkä nuo
säkenöivät silmät mitään melua tehneet.
Nyt kuului kavionkopina aivan läheltä ja mies nosti kiiltävän
teräsjousensa tähtäysasentoon.
Engelbrekt se tapansa mukaan ratsasti yksinään ajatuksineen. Ohjakset
riippuivat höllällä satulannupissa ja hänen käsivartensa olivat
ristissä ryntäillä, mutta kasvot ylöspäin, ikään kuin hän olisi
tahtonut vetää henkeensä lauhkean elokuunyön tuoksuja taikka tunkea
taivaan salaisuuksiin, missä tähdet piirsivät hämäriä tietojansa
tulevista ajoista ja syntymättömistä suvuista.
Mäen kukkulalla oli niin hiljaista, että olisi voinut kuulla sydämen
sykkivän miehen povessa, kun hän nojautui eteenpäin voidakseen
varmemmin osata maaliinsa.
Nyt helähti jousi ja viuhina ilmaisi kaaren voimaa ja nuolen lentoa.
Mutta mies, joka oli ampunut, kaatui syrjään hyvinsuunnatun kiven
iskemänä. Pää säihkyvine silmineen kohosi samassa äyrään ylitse ja
jättiläisruumis vierittelihe penkerelle, jolla miehet olivat.
Kirjuri oli seisonut pitkän miehen oikealla puolen ja hänen mielensä
oli niin kiintynyt kaikkeen, mikä koski laukausta, että hän tuskin
huomasi, kuinka mies heti lauaistuansa kaatui.
Jättiläiskäsi, joka tarttui hänen kaulaansa, toi hänet taas tajuunsa.
Hän koetti nousta pystyyn mutta turhaan. Hänet heitettiin kumoon ja
kädet sidottiin selän taakse. Tätä tehtäessä hänen kuitenkin onnistui
kääntyä sen verran syrjälleen, että saattoi nähdä paikan, jossa ampuja
äsken oli seisonut jousella tähtäämässä.
Maunu oli verissään pitkällään maassa ja kuun valossa näytti hän
ruumiilta.
Mutta penkeren äyräällä, jossa jättiläinen oli kirjuria sitomassa, ei
maa ollut niin varmaa, että se olisi voinut kestää sekä hänen että
vastustelevan pienen kirjurin painon. Katajapensas kasvoi aivan
reunalla ja osa sen juuria oli paljaana, niin että sen alla oli ikään
kuin koverrus soraseinämässä. Se juuri, johon jättiläinen oli tarttunut
ja joka oli antanut hänen kädelleen tukea, kuului katajapensaaseen ja
siihen tarttuminen oli osaltansa irroittanut toisia juurenhaaroja,
jotka olivat kiinni penkeressä.
Yht'äkkiä sortui maa jättiläisen jalkain alta ja ikään kuin
katajapensaalla leväten vierivät sekä hän että sidottu kirjuri
jyrkänteestä alas.
Laukauksen helähdys herätti Engelbrektin unelmista. Hän vavahti siinä
hevosen selässä istuessaan ja nuoli lensi kaukaa hänen sivuitsensa
puuhun toiselle puolen tietä. Puuhun upotessaan synnytti nuolen kärki
äänen ja se sai Engelbrektin katsomaan sinne päin. Tienvieressä kasvava
iso puu näytti hetkisen tärisevän. Engelbrekt laskeutui hevosen selästä
ja meni puun luokse, jossa nuoli vielä värisi nopeaa vauhtiansa. Hän
tempasi sen irti ja meni keskelle tietä kuun valoon sitä paremmin
tarkastamaan. Se oli teräskärkinen vaskinuoli, jonka varteen oli
kaiverrettu eriskummaisia merkkejä ja kiinnitetty hopeaisia kirjaimia.
Surunvoittoinen hymy ilmautui hänen kasvoilleen, kun hän nuolta
tarkasteli.
Katajapensaan kahiseminen ja sortuvan maakaistaleen rapina sai hänet
nostamaan päätänsä. Hän ei kuitenkaan nähnyt mitään. Korkeat puut
seisoivat siinä ikimuistoisten aikain suurten sankarien näköisinä eikä
mikään häirinnyt juhlallista hiljaisuutta. Muuan säikähtynyt pöllö vaan
lensi raskaasti tien poikki.
Matkan päästä kuului kavionkopinaa ja hetkisen kuluttua ilmaantui
joukko ratsumiehiä kauvaksi tielle. He kannustivat hevosiansa
Engelbrektin nähtyään ja olivat kohta hänen rinnallaan.
"Tarkastakaa metsä, ystävät!" sanoi hän heille ja kätki huolellisesti
nuolen, "täällä läheisyydessä täytyy olla miehiä, jotka eivät ole
meille hyviä!"
Miehet laskeutuivat hevosiltaan ja kohta saattoi kuulla heidän pyrkivän
eteenpäin tiheässä metsässä.
Mutta Engelbrekt nousi taas hevosensa selkään ja jatkoi verkalleen
matkaansa. Pitkälle ei hän kuitenkaan ollut ennättänyt, ennen kuin
hänen hevosensa vavahti ja oikealta puolen tietä tuli isovartaloinen
mies esiin metsästä.
Engelbrekt seisatti hevosensa ja varjosti kädellään silmiänsä tarkemmin
nähdäkseen. Ja kuta selvemmin hän näki, sitä synkemmiksi kävivät hänen
kasvonsa, ja käsi otsalla vapisi, ikään kuin metsänkulkijan näkeminen
olisi häneen varsin omituisesti vaikuttanut.
Jättiläinenkin seisoi liikkumatta ja ikään kuin kivettyneenä.
Hetkinen kului eikä kumpikaan virkkanut sanaakaan.
"Kyllähän minä tiesin, Eerikki", sanoi vihdoin Engelbrekt äänellä,
josta ilmeni mitä syvin mielenliikutus, "olevasi vihamieheni, mutta en
koskaan luullut tapaavani sinua sellaisilla teillä, joita tänä yönä olet
kulkenut."
Jättiläinen seisoi liikkumatta, mutta hän ei karttanut Engelbrektin
katsetta, niin kuin edellisellä kerralla, kun he tapasivat toisensa
Skedvin kirkossa. Hän ojensi tosin kätensä, mutta ei muuta varten kuin
ikään kuin torjuakseen ne synkät sanat, jotka Engelbrekt lausui.
"Meidän välimme ratkaiskoon taivaan Jumala!" jatkoi Engelbrekt. "Minä
en voi kohottaa kättäni lapsuudenystävääni vastaan, ja jos minun on
sinun kätesi iskemänä kaatuminen, niin lienee kaikkivaltias Jumala
sallinut minun toimittaa, mitä hän on osalleni tahtonut panna, ja
aikani lienee silloin lopussa..."
Ääni ei tahtonut tehdä tehtäväänsä. Hän kannusti hevostansa ja oli
kohta hävinnyt jättiläisen näkyvistä.
Tämä seisoi kädet ristissä katsoa tuijottaen maahan ja puoleksi
pidätettyjä huokauksia tunkihe tuon tuostakin hänen yhteen
puristettujen huuliensa välistä. Valtava taistelu riehui epäilemättä
hänen sydämessään.
Vihdoin läksi hänkin verkkaisin askelin astumaan tietä pitkin.