Göksholman herrat.
Elokuun 1 p:nä 1434 oli äsken kertomamme kokous ollut Tukholman
linnassa. Muutamia päiviä sen jälkeen astuskeli yksinäinen matkamies
sitä tietä pitkin, joka Nyköpingistä lähtee luoteista suuntaa. Se oli
pieni vähäpätöinen mies ja hän näytti käynnistä ja ryhdistä päättäen
olevan väsyksissä pitkästä matkastaan. Päivä läheni loppuansa ja hänen
raukeat silmänsä huomasivat mielihyvällä kappelin huipun kohoavan
kaukaa puiden latvojen välistä.
Pian oli hän tuon pienen kappelin luona. Se oli Vadsbron kappeli. Hän
tarkasteli läheisiä rakennuksia, mistä hän kenties voisi hakea yösijaa,
mutta luultavasti hänellä oli syynsä olla siinä toimessa liikaa
kiirettä pitämättä, sillä hän haki itsellensä aivan läheltä tietä
piilopaikan kahden korkean kuusen välistä.
Kaikkialla vallitsi hiljaisuus ja tuuli kulki niin hiljaa puitten
välitse, että tuskin lehtikään liikahti. Maisema oli suloinen katsella
ylänköineen ja alankoineen, mutta luonnon kauneudesta ei tuo väsynyt
matkamies näkynyt ollenkaan lukua pitävän. Hänen mielensä täytti
kokonaan joku asia, joka esti häntä näkemästä mitään ulkopuolelta
itseänsä. Painoiko häntä huoli vai valmisteliko hän aivoissaan jotakin
konnantyötä, sitä olisi pintapuolisesti tarkastamalla ollut vaikea
päättää. Rypistetyt kulmakarvat, nyrkkiinpuristettu käsi, jota hän tuon
tuostakin löi nostettua polveansa vasten, silmissä palava tuima tuli
näyttivät pikemmin puolustavan jälkimmäistä otaksumista kuin edellistä.
Pienessä kappelissa laulettiin messua ja ääni tunki metsään ja mäelle,
jolla matkamies istui; mutta nuo pyhät sävelet jäivät yhtä tehottomiksi
kuin luonnon kaunis maisemakin. Päinvastoin näyttivät hänen silmänsä
palavan tuikeankin ja hänen kasvonsa tasoittuvan, ikään kuin hän nyt
vasta olisi sieluntyössään päässyt mieluiseen tulokseen. Välistä
näyttää siltä, kuin pahat ajatukset syntyisivät ja kehittyisivät
pikemmin ja varmemmin silmätysten kauniin ja pyhän kanssa, niin kuin
saman auringon lämpö tuleennuttaa sekä kukkaisen että käärmeenmunan.
Omituiselta se tuntuu, mutta pyhimmät asiat ovat tavallisesti
välttämättömimpinä ehtoina pimeyden henkien esiin manaamiseen ja papin
pyhittämä rippileipä on vieläkin kansanluulon mukaan oivallinen
pääsykirja paholaisen pitoihin.
Miehen ajatuksenjuoksu keskeytyi, kun muutamia ratsumiehiä tuli ajaen
tietä pitkin. Heitä oli luvultaan neljä. Kaksi herrasmiestä ajoi edellä
ja vähän jälempänä kaksi palvelijaa. He pysähtyivät, kun kuulivat
messun laulantaa kappelista ja paljastivat päänsä sekä tekivät
ristinmerkin. Kätkeytynyt matkamies piti malttamattoman tarkasti
silmällä heidän kaikkia liikkeitään ja hänen silmäinsä välähdykset
osottivat, että näiden herrain näkeminen koski häneen mitä likimmin.
Herrain vielä seisottaessa hevosiansa kuului vielä muuan ratsastaja
toiselta suunnalta lähenevän Vadsbron kappelia. Herrain liikkeistä näki
tarkastaja hänen olevan aivan lähellä heitä, vaikka hän ei vielä itse
häntä nähnyt. Herrat ratsastivat tulijaa vastaan ja tulivat sen kautta
pysähtymään aivan niiden kahden puun kohdalle, joiden suojaan mies oli
asettunut.
"Näin myöhään iltasella", virkkoi viimeksi tullut, jonka musta puku
selvästi ilmaisi hänen kuuluvan hengelliseen säätyyn, "ette
arvellakseni aikone mennä isäni talon ohitse sieltä yösijaa hakematta,
jollei matkallanne liene muuta kiireellisempää määrää."
"Kiitos, herra Sigge Ulvinpoika", vastasi vanhempi herroista, "me
tulemme Tukholmasta ja olemme nyt matkalla kotiimme Göksholmaan."
"Silloinpa tiedätte uutisia, joita isäni, Lagmansön vanha Ulvi
Pentinpoika voi haluta kuulla ja olette sen tähden hänen luoksensa
kaksinkerroin tervetulleet!"
Sitten herrat jatkoivat matkaansa syrjätietä etelään päin. Kun varjot
vähän aikaa sen jälkeen pitenemistään pitenivät ja hämärä levitti
verhoansa niityille ja kedoille ja yön hiljaisuus salli pienen virran,
joka virtasi kappelin ohitse, yhä kovaäänisemmin äyräittensä välissä
kohista, kohosi tuo hinterä mies piilopaikastaan esiin ja läksi
kulkemaan samaa tietä, jota nuo kolme herraa ja heidän palvelijansa
olivat menneet.
Lagmansön kartanossa oli silloin isäntänä herra Ulvi Pentinpoika
(Sparre), jo vanha mies, jonka kolmesta pojasta vanhin, Fader
Ulvinpoika, oli naimisissa Elin Niilontyttären kanssa, joka oli Pentti
Steninpojan sisarenlapsi isänpuolelta. Nuorin, Sigge Ulvinpoika, oli
ruvennut kirkon palvelukseen ja toivoi näihin aikoihin pääsevänsä
päädiakooniksi Strängnäsiin. Se suku, johon hän kuului, oli valtakunnan
vanhimpia ja mahtavimpia, vaikk'ei kellään sen jäsenistä tähän aikaan
ollut mitään erittäin huomattavaa asemaa. Mutta valtakunnandrotsi
Kaarlo Ulvinpojan, Toftan herran, muisto loi jonkinlaista loistoa
suvulle. Vanha Ulvi kuului erityiseen haaraan tätä sukua ja oli
järjestyksessä viides kantaisästä lukien, kun sitä vastoin Kaarlo
Ulvinpoika oli kuudes kantaisästä ja kuului vanhempaan haaraan, joka
loppui hänen poikaansa, Knuutti Kaarlonpoikaan. Tämä viimeksi mainittu
kuoli ennen isäänsä.
Suuren ilon tuotti herrain ja pojan tulo vanhalle herralle, joka istui
kartanonsa isossa yksinäisessä salissa. Paljon kyseltiin ja paljon
puheltiin iltasella ja monta entisajan muistoa verestettiin ja
asetettiin kaiken sekä julkisen että yksityisen elämän esikuvaksi.
Mieluimmin hän kuitenkin puhui sukulaisestaan ja Margareta
kuningattaresta, jonka innokkaaksi puoluelaiseksi Kaarlo Ulvinpoika
lopulta tuli, vaikka kuningatar voimakkaammin kuin kukaan niistä
kuninkaista, joiden kanssa hän aikoinaan oli valtikasta otellut, kävi
herrain vallan kimppuun.
Sitä mikä nyt tapahtui, kun talonpojat läksivät liikkeelle ottaakseen
valtakunnan ja sen linnat huostaansa, sitä ei kuluneen vuosisadan mies
jaksanut käsittää. Hän oli aikoja sitten vetäytynyt pois maatiloilleen
ja Margareta kuningattaren jälkeisiä tapahtumia hänen mielestään tuskin
kannatti vakavasti muistellakkaan. Niitä mielipiteitä pitemmälle
kehittämään, jotka innostuttivat herroja Tukholman linnassa, oli siis
Langmansössä käynti varsin omiansa.
Kohta erosivat herrat ja molemmat vieraat vietiin makuuhuoneeseensa,
jonne ainoa kotona oleva poika, Sigge Ulvinpoika, heitä oli johtamassa.
"Teillä on", sanoi tämä vanhemmalle vieraistansa ystävällisesti,
saattoipa sanoa mielistelevästi hymyillen, "teillä on jotakin mieltänne
synkistyttämässä, ritari Pentti Steninpoika, muutakin kuin mistä tänä
iltana olemme isäni kanssa puhelleet!"
"Ja jospa minulla onkin jotakin mieltäni painamassa", vastasi ritari,
"niin tuskinpa se puhumisesta paranee!"
"Ehkäpä kuitenkin", virkkoi tuleva päädiakooni, "puhukaa suoraan, minä
tahdon kernaasti puhua puolestanne isälleni, jos vaan hän voipi auttaa,
ja tahtovan minä hänen tiedän sukulaisuuden tähden."
"Jos isänne voi minulle lainata rahasumman,§[7] minkä tarvitsen",
vastasi Pentti ritari, "niin olen siunaava sitä hetkeä, jona teidät
tapasin ja te toitte minut tänne."
"Luulenpa hänen voivan, ja jos tahdotte, niin otan toimittaakseni sen
asian teille..."
"Vilpittömästi kiitän teitä ja voitte aina luottaa sekä minuun että
poikaani, jos jonkun kerran vuorostanne tarvitsette ystäväntyötä."
"Sitäpä saattaisin hyvinkin pian tarvita", virkkoi Sigge Ulvinpoika,
"ja voittehan kyllä puhua puolestani sedällenne, Linköpingin Knuutti
piispalle, Strängnäsin päädiakooninvirkaan nähden, jonka hänen
veljensä, teidän setänne, Niilo Bonpoika on perustanut, ja joka nyt
tulee täytettäväksi. Hän on lähin sukulainen ja hänellä on suuri
vaikutusvalta Tuomas piispaan, ja jos on totta, mitä kerrotaan, että
arvoisa isä Tuomas piispa kuuluu olevan Engelbrektin ystävä enemmän
kuin toivottavaa on, niin mahtaisipa teille herroille olla hyvinkin
sovelijasta, että piispan omassa tuomiokapitulissa olisi olemassa
talonpoikaispäällikölle vastapaino."
"Tuossa käteni, herra Sigge Ulvinpoika, minkä voin, sen sydämestäni
olen puolestanne tekevä."
Sigge herra poistui ja vieraat jäivät kahden kesken. Heidän
mielentilansa oli kuitenkin sellainen, ett'eivät he voineet antautua
levon valtaan. Vanhempi herra astui raskain askelin edes takaisin
huoneessa, kun taas nuorempi istui jalat ojennettuina ja pää kumarassa
suotta aikojaan palasiksi nyppien kaunista kukkaa, jonka oli taittanut
pihamaalla kasvavasta ruusupensaasta tullessaan ritarisalista siihen
luhtiin, jossa heidän makuuhuoneensa oli.
"Miten hyvänsä aprikoinkin asioita ja asemaamme, poika", sanoi Pentti
ritari ja seisattui poikansa eteen, "niin jää ainoaksi pelastukseksemme
naimisesi toteutuminen kreivintyttären kanssa."
"Olisipa toki olemassa toinenkin keino, arvelen ma", vastasi poika.
"Ja mikä, Maunu?"
"Joku paremmanpuolinen lääni, esimerkiksi Örebro."
"Örebro...!"
"Se sopisi mielestäni Göksholman herralle!"
"Niinpä niin, Maunu, Örebro lääneineen, se pelastaisi meidät... Mutta
kuinka luulet sen linnan olevan saatavissa; kuningas ei mahtane luopua
tavastaan eikä mahtane antaa sitä syntyperäiselle ruotsalaiselle."
"Ja miksi se sitten olisi saatava juuri Eerikki kuninkaalta, isä?"
"Kautta viiden haavan, Maunu, kuuliko korvani oikein?... Keneltä
Göksholman Pentti Steninpoika ottaisi läänin, jollei Ruotsin
kuninkaalta?"
"Engelbrektiltä!" vastasi poika ja nousi seisoalleen.
"Kautta elävän Jumalan veren, Maunu poikani, muista mihin sukuun
kuulut! Tahraisinko minä, tahraisiko Pentti Steninpoika vanhan
kunniallisen vaakunakilpensä ottamalla linnan talonpojan kädestä? Tuhat
tulimmaista, poika, mitä uskallatkaan ehdottaa!"
"Ottihan Niilo Kustavinpoika Vesteråsin saman talonpojan kädestä!"
"Elä minulle mainitse tuota Niiloa... Ennen jätän maat ja mannut, ennen
täytyy meidän, sekä sinun että minun, syödä leipämme jonkun
sukulaisemme turvissa, kuin minä otan Örebron linnan tai mitään muuta
kenenkään muun kuin kuninkaan kädestä, niin totta kuin Jumala ja pyhä
Eerikki kuningas valani kuulkoot!"
"Saattaapa kuitenkin kestää, ennen kuin Eerikki kuningas tulee Ruotsiin
ja sitä ennen..."
"Tuhat tulimmaista!" huudahti Pentti herra ja iski raskaan nyrkkinsä
tammipöytään, "tuhat tulimmaista, että tämän Engelbrektin ja hänen
talonpoikainsa piti tulla sotkemaan kaunis suunnitelmani, joka oli
milt'ei valmis... Hannu kreivi vankina, hänen tyttärensä kateissa... Ja
kaikki tämä on tuon Engelbrektin työtä!"
Hiljainen kolkutus ovelle herätti molempain sisälläolijain huomion.
"Ken siellä", karjaisi Pentti ritari ja katsoi ovea kohti.
Tämä aukeni aivan hiljaa ja pieni hinterä mies, sama jonka ritari oli
nähnyt Hannu Kröpelinin luona Tukholman linnassa, seisoi nöyrästi
kumarrellen hänen edessään.
"Elkää vihastuko, armollinen herra", alotteli pieni mies, mutta ei
ennättänyt sanoa enempää, ennen kuin Pentti herra syöksähti häntä
kohti.
"Katala mies!" huudahti hän, "pitääkö minunkin toistaa sinulle, mitä
Tukholman linnassa kuulit?"
"Tehkää vaan se armollinen herra", sanoi pieni mies ritarin vihaa
säikähtämättä, "tehkää vaan se, niin käy teille, niin kuin on käynyt
monelle muulle, että tietämättänne lykkäätte onnen luotanne."
Ritari kiinnitti kummastuneena silmänsä mieheen; hän oli nähtävästi
kahden vaiheilla, heittäisikö ulos tuon julkean vai kuuntelisiko vielä
mitä hänellä saattoi olla sanomista. Äkillinen käden liike osotti
kuitenkin kohta edellisen tuuman pääsevän voitolle. Mutta pieni mies
sai yhdellä ainoalla sanalla nostetun käden jännittyneet lihakset
herpoamaan.
"Hannu kreivi!" sanoi hän.
Ritarin muoto kehotti häntä jatkamaan.
"Kenties voisin minä, köyhä mies, olla teille apuna sen päämäärän
saavuttamisessa, josta puhuitte Tukholman linnan jalon voudin
kanssa..."
"Mistä puhut mies?" kysyi ritari vihan jälkiä vielä katseessa ja
äänessä.
"Siitä asiasta, jota sydämestänne toivotte -- poikanne ja tuon rikkaan
kreivin tyttären naimisesta...! En tahdo salata kuulleeni teidän ja
Hannu ritarin siitä puhuvan, ja jos se oli väärin, niin minä sen voin
sovittaa tarjoamalla teille saman palveluksen, jonka ylpeä linnanvouti
hylkäsi."
"Puhu selvästi ja kiertelemättä, mies, kuka olet ja miten voit minua
palvella?"
"Nimeni on Martti", vastasi mies, "ja olen ollut kirjurina Jösse
Eerikinpojalla, mutta nyt en enää ole hänen miehiänsä, vaan voin
tarjota palvelustani kenelle hyvänsä, joka vaan tahtoo vaivani palkita.
Teillä, ritari, on vaikea tehtävä..."
"Jos sinulla on mitään vihiä kreivintyttärestä, niin sano se suoraan",
huusi Maunu Pentinpoika ja hypähti pystyyn.
"Kyllä minulla on!"
Molemmat herrat katsahtivat toisiansa silmiin ja viimeinenkin vihanilme
hävisi Pentti ritarin kasvoista.
"Sano pian", kiirehti Maunu, "missä hän on?"
"Minkä tiedän, sen tahdon sanoa", alkoi mies aivan tyynesti. "Viime
vuoden juhannuksesta asti olen oleskellut Kööpenhaminassa ja usein
ollut kuninkaan puheilla; olin siellä silloinkin, kun entinen herrani,
Jösse Eerikinpoika tuli sinne, ja kun hänen seuraajansa Vesteråsin
voudinvirassa, Hannu kreivi, tuli. Jo tiedätte, että kreivi pantiin
vankeuteen ja minä hankin luvan päästä kreivin puheille ja tarjosin
hänelle palvelustani, niin kuin olen sitä teille tarjonnut, mutta hän
käski minut pois. Juuri kun läksin hänen luotansa, tuli Melcher
Gjordinpoika ja minä kuulin vankilanoven raosta osan ja varsin tärkeän
osan heidän keskustelustaan. Kreivi kysyi tytärtään ja hänen vanha
voutinsa kertoi kummallisia asioita..."
Göksholman herrat näyttivät jotenkin vastenmielisesti kuuntelevan
miehen kertomusta, ja jos saapuvilla olisi ollut joku, niin he varmaan
olisivat inholla ajaneet urkkijan luotansa, vaikka panivatkin suurta
arvoa niihin tietoihin, joita häneltä voivat saada. Kiusaus oli
kuitenkin liian voimakas ja he tyydyttivät omantuntonsa vaatimuksia
ottamalla näköjään vastenmielisesti vastaan, mitä heille tarjottiin.
Viekas kertoja, joka luultavasti sen huomasi, keskeytti vähäksi aikaa
kertomuksensa, tutkiakseen, missä määrin ritarit nyt olivat hänen
vallassaan.
"Kuulitko kummallisia asioita?" kysyi vihdoin Maunu malttamattomana.
"Kuulin!"
"Kautta Vapahtajan ristinpuun! Elä siinä turhaan meitä viivyttele,
mies!" karjasi taas Maunu.
Pieni mies otti pari askelta eteenpäin ja sanoi enemmän kuiskaten kuin
puhuen:
"Kreivin tytär rakastaa toista..."
"Rakastaako toista?"
"Ja hän menee ennen luostariin ja itkee pilalle kauneutensa ja
rikkautensa, kuin suostuu menemään kenellekään muulle kuin sille, jonka
on valinnut..."
"Valehtelet!" karjaisi tällöin Maunu ja löi pienen miehen lattiaan,
aivan vimmoissaan siitä häväistyksestä, jonka alaiseksi hänet teki jo
pelkkä ajatus siitä, että ketään voitiin pitää häntä parempana.
Pieni mies nousi ylös, vähemmin ruhjoutuneena, kuin niin voimakkaan
iskun saatua olisi voinut luulla, ja se viisasteleva hymy, johon hänen
huulensa vetäytyivät, osotti iskun pikemmin lähentäneen päämäärää
hänelle kuin edentäneen häntä siitä.
"Ette tahtone kuulla enempää, jalot herrat?" kysyi hän ja oli
lähtevinään pois.
"Kenen on arvoisa neiti valinnut?" kysyi Pentti ritari verkalleen.
"Herman Bermanin!" kuiskasi mies taas herroja lähennellen.
"Se on Engelbrektin miehiä, luulen ma", virkkoi ritari. "Hänen
kasvattipoikansa!"
"Entä kreivi...?"
"Kreivi sanoi sen tietävänsä, mutta puhui niin hiljaa, ett'en kuullut,
mitä hän muuta sanoi. Sen vaan kuulin, että Melcher Gjordinpoika oli
vienyt arvoisan neidin varmaan paikkaan."
"Ja minne...?"
"Ettekö saata arvata, jalo ritari?"
"Sanotaanhan Melcher Gjordinpojan vapaaehtoisesti jättäneen kreivin
linnan Engelbrektille."
"Olisiko se sitten...?"
"Kukas muu kuin Engelbrekt? Ja mikäli minusta näyttää", lisäsi mies
luotuaan mielenilmeisen silmäyksen ensin Pentti ritariin ja sitten
hänen poikaansa, "niin iskunne ennen olisi pitänyt sattua Engelbrektiin
kuin minuun, jalo herra."
Maunu Pentinpoika asteli levottomasti edes takaisin huoneessa mitä
kiivaimman suuttumuksen vallassa.
"Jos nyt tahdotte ottaa jotakin minulta, köyhältä mieheltä", jatkoi
kertoja, "ja luvata minulle suojaa ja apua, niin minä voisin auttaa
teidät arvoisan neidin omistajaksi. Minä tunnen hyvin matkat ja mutkat
Engelbrektin ympärillä ja..."
"Jos hankit minulle kreivintyttären ja saatat hänet Hannu Kröpelinin
haltuun", keskeytti Pentti ritari ja nojasi nyrkkiin puristettua
kättänsä pöytään, "niin lupaan sinulle suojaa ja apua..."
"Liian vähän, jalo herra, liian vähän!" keskeytti vuorostaan pieni
mies.
Ritari katsoi häneen silmät suurina.
"Kenties uskallan henkeni puolestanne, herra...!"
"No olkoon, pääset kirjurikseni, niin kuin olit Jösse
Eerikinpojallakin."
"Vieläkin liian vähän, armollinen herra... Joku talojanne tulee teidän
siitä uhkayrityksestä tarjota palkakseni ja vakuudeksi antaa omanne,
poikanne ja sukulaistenne kirjallinen sitoumus..."
"Paljon pyydät, mies", sanoi ritari ja aikaili kauvan, ennen kuin
mitään lisäsi, ja hänen poskensa kalpenivat ja käsi vapisi
huomattavasti miekankahvassa, "mutta kyllä saat mitä pyydät..."
"Hyvä, olen siis miehenne, ritari, niin pian kuin annatte sitoumuksen
käsiini."
"Vadstenan herrainpäiväin jälkeen sen saat...!"
"Parempikin ehdotus minulla on, armollinen herra... Minä seuraan teitä
Göksholmaan ja siellä te laaditte sitoumuksen ynnä erityiset kirjelmät
veljillenne. Minä aion nyt itse matkustaa etelään Kolmårdenin kautta ja
saattaisin kai silloin tavata Knuutti piispan Linköpingissä..."
Ritari tuumaili hetkisen.
"Juuri nyt", lisäsi Kirjuri-Martti, "on sopivin aika päästä Kolmårdenin
lävitse, ennen kuin Engelbrekt ja talonpoikaissotajoukko ovat
ennättäneet sinne Nyköpingistä. Minä läksin Albrekt Styken luota
Nyköpingin linnasta, juuri kun Engelbrekt tuli sinne, ja töin tuskin
olen nyt metsien kautta päässyt tänne."
"Kuinka aikoi Nyköpingin vouti ottaa vastaan talonpojat?" kysyi ritari.
"Samoin kuin kaikki muutkin, rupeamalla pakkosopimukseen niin
suvaittavilla ehdoilla kuin suinkin, jollei hän voi saada apua. Minä
vien kirjettä häneltä hänen veljellensä Henrikki Stykelle
Ringstaholmaan."
"Ja tahdoit kuitenkin hukata aikaa tullaksesi Göksholmaan...?"
"Arvelin teidän antavan minulle jonkun palvelijainne hevosia, ritari,
ja silloinhan helposti voinen voittaa takaisin hukkaamani ajan. Mitään
apua ei sitä paitsi Albrekt veljeltään odota, hän tahtoo vaan varoittaa
häntä varustamaan linnaan kaikkea mitä tarvitaan talonpoikain
vastustamiseksi."
Ritari näytti nyt täysin varmasti päättäneen, mitä aikoi tehdä, ja
siihen päättyi illan keskustelu.
Seuraavana aamuna varhain toi Sigge Ulvinpoika sen iloisen tiedon, että
asiat isään nähden olivat käyneet Pentti herran toivomuksien mukaan;
kun ritari vaan antoi panttikirjansa, niin olivat rahat nostettavissa.
Myöhemmin aamupäivällä läksivät Göksholman herrat Lagmansöstä ja
Kirjuri-Martti seurasi heitä toisen palvelijan sijassa, jonka oli
kuljettava jalkaisin.