I.

Herrat Tukholman linnassa.

"Olen odottanut sinua, Bernard!" sanoi vanha herra Hannu Kröpelin

lykäten ison selkätuolinsa takaperin työpöytänsä äärestä ja nousten

seisomaan, "olen odottanut sinua jo kauvan enkä kuitenkaan ennätä

puhella kanssasi kuin lyhykäisen hetken vain. Olen tässä laatinut

kertomuksen kuninkaalle viime tapahtumista ja pakkosopimuksestani

Engelbrektin kanssa ... ja minä odotan joka hetki lankoani Pentti

ritaria ja hänen appeansa, herra Krister Niilonpoika vanhusta."

"Kestäkööt voimanne elköönkä kärsivällisyytenne väsykö näinä

levottomuuden ja sekasorron aikoina, armollinen herra... Minua

kummastuttaa, että vielä voitte muistaa niinkin vähäpätöistä miestä

kuin minua."

Puhuja, jonka nimi oli Bernard Osenbrügge, oli Hannu Kröpelinin miehiä

ja tämän uskottu sekä osasi kirjoittaa, mikä taito näinä aikoina oli

jokseenkin harvinainen. Sen tähden käyttikin Kröpelin häntä laatimaan

kirjeitä ja kirjelmiä. Ritari nyökäytti miehelle ystävällisesti

päätänsä ja kysyi äänellä, joka ilmaisi pelkkää hyväntahtoisuutta:

"Ja ovatko puuhasi onnistuneet?"

"Eivät ole, armollinen herra ... tiedusteluni ovat olleet turhat. Ei

kukaan voi antaa hänestä mitään tietoa. Husabystä hän läksi vanhan

Melcher Gjordinpojan kanssa juhannusaattona. Olen voinut seurata hänen

jälkiänsä Borganäsiin ja seudun väestö näytti minulle palaneen linnan

läheisyydessä olevaa kukkulaa, josta ihmeen ihana neitonen oli kauheaa

tulipaloa katsellut. Hän kuuluu silloin väännelleen käsiänsä ja kaikin

tavoin osottaneen valtavaa surua."

"Eikä kukaan tiedä, minne hän sitten on mennyt?"

"Ei, kaikki hänen jälkensä tuolta mainitulta kukkulalta alkaen ovat

ikään kuin siivellä pyyhityt. Hän oli Melcher vanhuksen kanssa

ratsastanut sieltä pois, juuri kuin rummunpärrytystä alkoi kuulua ja

talonpoikaisjoukko läheni."

"Entä vanha Melcher?"

"Melcher Gjordinpoikaa ei ole kukaan nähnyt sen jälkeen kuin hän jätti

Vesteråsin linnan Engelbrektin käsiin. Luultavasti hän tietää kaikki ja

on mennyt kreivin luokse Köpenhaminaan, niin..."

"Niin, niin, Hannu kreivi parka!" jatkoi ritari huoaten. "Kernaasti

olisin sinulle tehnyt sen ystäväntyön, jota minulta pyysit, mutta mitä

nyt on tehtävä...?"

Ritarin otsa laskeutui syville rypyille. "Emme kuitenkaan saa jättää

asiaa käsistämme", lisäsi hän hetkisen kuluttua, "vaikkapa tällä kertaa

johtolangat ovat menneetkin poikki. Nyt minulla on sinulle muuta

tekemistä, Bernard. Sinun tulee minulle kirjoittaa valmiiksi tämä

kuninkaalle laadittu kertomus. Aika rientää, käy sen tähden

kirjoittamaan, eläkä anna vieraitteni häiritä sinua, jos vähän aikaa

puhelisimmekin täällä."

"Sallikaa minun sitä ennen kysyä", sanoi Bernard nöyrällä äänellä,

"oletteko ollenkaan muistanut minun asioitani Danzigissa?"

"Olen kyllä."

"Ja mitä neuvotte minua tekemään?"

"Sinun tulee myydä talo-osuutesi, Bernard! -- Saatuasi valmiiksi

kuninkaalle menevän kirjelmän sinun tulee kirjoittaa kirje Danzigin

pormestarille ja neuvostolle ja valtuuttaa Everd Schilling myymään

talo-osuutesi. Sitä paitsi sinun tulee taata neuvostolle meidän

molempien avuliaisuutemme kaupunkia ja ritarikunnan herroja kohtaan!"

Bernard kumarsi ja istuutui kirjoituspöydän ääreen. Hetken ajan oli

kaikki hiljaa, ainoastaan kynä kuului rapisevan paperia vasten, mutta

sitten avasi palvelija oven ja ilmoitti ritarit Krister Niilonpajan ja

Pentti Jönsinpojan sekä tämän pojan, Jöns Pentinpojan.

"Tuoreita terveisiä Krister pojaltani ja tyttäreltäni, Märta rouvalta!"

sanoi Pentti ritari ystävällisesti tervehtiessään Tukholman linnan

isäntää.

Molemminpuolisesti tervehdittyä alkoi herra Krister Niilonpoika:

"Jos valtakunnan asiat olisivat niin hyvällä kannalla kuin sukumme,

niin ilomielinpä saattaisimme huomispäivää odottaa. Mutta täällähän

tapahtuu aivan silmäimme edessä seikkoja, joita ei kukaan ole saattanut

aavistaakkaan. Täällä nousee rahvas kapinaan ja tarttuu aseisiin miehen

johdolla, josta ei kukaan ole kuullut puhuttavankaan, ja linnoja

valloitetaan ja hajotetaan ja kaupungit ja kunnat lankeavat hänen

jalkainsa juureen, ikään kuin hän olisi kruunattu kuningas. Kuka hän

on, tuo Engelbrekt, joka tuolla tavoin ratsastaa halki Ruotsinmaan?"

Vanha ritari oikein kiivastui puhuessaan ja löi voimakkaasti kättänsä

miekankahvaan.

"Ja ritaristo ja aateli näyttävät esimerkkiä!" jatkoi Pentti ritari.

"Kautta vaakunakilvessäni olevan häränotsan, minä olin valmis käymään

tuota mahtavaa vuoritilallista vastaan miekka kädessä, kun hänen

kirjeensä saapui minulle Upsalasta. Mutta silloin minulle kerrottiin

itse Upsalan laamannin, herra Niilo Kustavinpojan[4] (Stjernbåt)

yhdistyneen kapinoitsijaan ja häneltä saaneen Vesteråsin linnan

läänitykseksi. Kautta Kristuksen ristin, toisin minä toki luulin!"

"Rahvas on ottanut miekan ritarien kädestä ja käyttää sitä heidän

sijastansa", virkkoi tähän saakka vaiti ollut Jöns Pentinpoika

hymyillen. "Ettekö ole kuullut, isäni, niitä sanomia, jotka paria

miestä myöten tulivat Ahvenanmaalta tänä aamuna?"

"Ahvenanmaaltako?" huudahti Hannu Kröpelin ja molemmat toiset herrat

toistivat kysymyksen.

"Pari miestä tuli sieltä Salestadiin, ennen kuin me sieltä aamulla

läksimme", vastasi Jöns herra ja pyyhkäisi kädellään pois pari

tomuhiukkasta mustasta papinpuvustaan.

"He tulivat Kastelholmasta ja herra Otto Pogwischin tyköä."

"Entä Kastelholma ... sano pian, rakas poikani, mitä sinulla on

kertomista!" hoputti kiivas Pentti ritari. "Kastelholma on rahvaan

käsissä...!"

"Mutta Otto herrahan, niin on minulle sanottu", virkkoi Hannu Kröpelin,

"Otto herrahan kuuluu olevan urhoollinen mies?"

"Kenties äitinsä, Ida rouvan, mielestä ja luultavasti myöskin

armollisen herramme kuninkaan, mutta luonnollisesti ei talonpoikain,

tuskinpa omain miestensäkään. He kertoivat melkein pilkaten nuoren

ritarin kulkeneen ympäri Kiinanmuuria ja jutelleen, mitenkä hän ase

kädessä oli kurittanut kuninkaan hovin jaloja herroja, niin että heidän

kaikkien oli täytynyt langeta hänen jalkainsa juureen."

"Jollen ole saanut vääriä tietoja", virkahti Hannu herra hymyillen,

"niin juuri hän taisteli Eerikki Akselinpojan kanssa linnanpuutarhassa

ja kellistyi, niin että hänet täytyi viedä salmen toiselle puolen

Skåneen. Siellä oleskeli hän kauvan aikaa, ennen kuin saamansa

muistomarja ennätti parantua."

"Useammankin muistomarjan lienee hän kai saanut", sanoi Jöns herra,

"mutta hän ei semmoisesta opetuksesta parane. Hän kuuluu alinomaa

hokevan: 'kolmen tieltä en väisty!' ja sillä hän kuuluu rauhoittaneen

miehiänsäkin Kastelholmassa. Mutta tuskin olivat talonpojat tulleet

näkyviin ja tuskin hän oli kuullut heidän nuoliensa vinkuvan korviensa

ympäri, kun hän jo rukoili talonpoikain päällikköä säästämään hänen

henkeänsä ja jätti linnan hänen haltuunsa."

"Ja kuka oli päällikkö?"

"Hänen nimensä oli Juhani Folkenpoika ja hän on herra Eerikki Puken

miehiä."

"Nuori Eerikki Puke on urhoollinen ritari ja vetää aina miekkansa

ilolla", lisäsi Hannu herra, ikään kuin herrojen mieliä

lauhduttaakseen.

"Mutta hän on yhdistynyt talonpoikain päällikköön!" huudahti Krister

herra.

"Samanhan olemme kaikki tehneet", sanoi vastaten Kröpelin. "Minunkin

täytyi tehdä välirauha tuon mahtavan miehen kanssa. Nyt hän oleksii

Örebron linnan edustalla ja on, kuten minulle on kerrottu,

väkirynnäköllä valloittanut etuvarustukset. En pane kummakseni, jos

voudin täytyy seurata minun esimerkkiäni!"

"Te puhutte, jalo herra Hannu Kröpelin", keskeytti Krister Niilonpoika,

"te puhutte, kuin pitäisitte tuon roskajoukon puolta!"

"Hiljaa, Krister herra", vastasi Tukholman linnanherra arvokkaasti,

"minä tahdon pysyä kuninkaalleni uskollisena, niin kauvan kuin sydän

povessani tykkii. Mutta mikä on olemassa, se on olemassa ja minä

tunnustan sen. Tuo pieni mies, jota halveksitte, on tällä hetkellä

kaikkia meitä mahtavampi, ja jos näin jatkuu, on hän ennen vuoden

loppua Ruotsin valtakunnan mahtavin mies."

"Jumala paratkoon, Hannu herra, kai valtakunnan neuvoksetkin jotakin

merkitsevät!" huudahti Pentti ritari.

"Kyllä", vastasi linnanherra, "jos neuvosto vetää samaa köyttä hänen

kanssaan, on se oleva kaikki kaikessa, jos se on häntä vastaan, ei

sillä ole mitään merkitystä!"

"Entä kuningas?" kysyi Jöns herra pisteliäästi myhähtäen.

"Kuningas", vastasi Hannu, "sama on kuninkaankin laita. Se valta, joka

näinä päivinä on pulpahtanut esiin Ruotsinmaassa, ja joka esitteleikse

tänä Engelbrektinä ... se on kuningas, jalot herrat!"

Herrat katsoivat toisiinsa ja Hannu herraan, ikään kuin eivät olisi

ymmärtäneet sanaakaan hänen puheestaan.

"Eerikki kuninkaan täytyy samoin kuin teidänkin, jalot herrat", jatkoi

ritari, "taipua tämän rahvaan tahdon mukaan. Hänen valtansa ei ole

kylliksi suuri musertamaan, ja sen tähden hänen täytyy väistyä tieltä.

Se on voimakas vuorivirta, jota kauvan on patoja rakentamalla pidetty

salvattuna. Nyt ovat nämä murretut ja virta kiitää eteenpäin

majesteetillisesti pauhaten ... valitettavasti, minun täytyy se

tunnustaa, on tuo tavaton luonnonvoima pakotettu murtamaan

kahleensa ... ei saata sanoa sen itsestään murtautuneen..."

"Puette puheenne yhä edelleenkin arvoituksiin, ritari!" virkahti Pentti

herra kiukkuisesti.

"Minä osotan teille vaan, niin kuin Engelbrektkin ja hänen auttajansa

ovat tehneet, Ruotsin lakia ja vanhoja yleisiä tapoja -- siinä on pato,

josta puhun. Tämä laki on rikottu, kuninkaan, oman herrani voudit ovat

sen rikkoneet. Nämä talonpojat eivät mitään muuta tahdo kuin rakentaa

sen taas eheäksi. Jos kuningas rupee tämän mahtavan tahdon johtajaksi,

niin silloin hän on mahtavampi kuin mikään kuningas kristikunnassa --

ja minä toivoisin, että hän sen tekisi -- muuten ... niin, minun

henkeni on vähäpätöinen asia eikä se kykene pelastamaan Eerikki

kuninkaan kruunua."

Herrat kuuntelivat tarkkaavasti tuon jalon ritarin sanoja ja

äänettömän, umpimielisen Jöns Pentinpojan silmissä välähti leimaus

toisensa perästä, vaikk'ei kukaan muutoin olisi voinut sanoa, mitä

hänen mielessään liikkui. Vanhemmat herrat sitä vastoin osottivat

selvästi paheksuvansa sitä, mitä kuulivat. Näyttivätpä vielä

pettyneensäkin siinä, mitä olivat luulleet kuninkaan voudilta saavansa

kuulla.

Eikä ollutkaan vähäpätöisiä asioita tapahtunut heidän silmäinsä edessä.

Kaikkia hämmästyttävällä menestyksellä olivat Engelbrekt ja hänen

apumiehensä, joiksi hän talonpoikiansa sanoi, lähteneet liikkeelle

kotiseutunsa laaksoista ja vuorilta ja voittaneet linnoja ja kaupunkeja

sekä pakottaneet valtakunnan herrat itseänsä seuraamaan. Borganäsistä

hän oli mennyt Köpingiä vastaan, joka linna, samoin kuin edellinenkin,

paloi tuhkaksi; sieltä hän oli mennyt Vesteråsiin, jossa Melcher

Gjordinpoika sovinnolla oli jättänyt linnan hänen käsiinsä. Sen jälkeen

hän oli kääntynyt Upsalaa kohti ja puhunut sen rahvaalle; siellä hänet

oli vastaan otettu myrskyisällä riemastuksella. Sitten hän oli

marssinut Tukholmaa vastaan, jossa Hannu Kröpelin oli tehnyt hänen

kanssansa välirauhan marraskuun 11 päivään saakka. Nyt hän oleskeli

Örebron edustalla, jonka vouti, Matti Kettilberg, koetti tehdä

vastarintaa ja puolustaa linnaansa.

Kaikkialla oli sankari suoraan sanonut, minkä tähden hän ja hänen

taalalaisensa olivat jättäneet kotinsa ja lähteneet retkelle miekka ja

jousi kädessä. "Te kysytte, mitä me tahdomme" -- oli hän sanonut

aatelisherroille, jotka hän oli kutsunut puheilleen vielä Vesteråsissa

ollessaan -- "te kysytte, mitä me tahdomme, minä ja kaikki apumieheni!

Me tahdomme nauttia valtakunnan lakia ja oikeutta taikkapa panna

henkemme alttiiksi. Nyt on jouduttu niin pitkälle, että asia on

miekalla ratkaistava ja se joka nyt minua ja Ruotsin rahvasta

vastustaa, hän on valtakunnan vihollinen ja häntä täytyy sellaisena

kohdella; hänen omaisuutensa on hävitettävä ja hänet itsensä

surmattava, jollei hän valtakunnasta pakene. Meitä vastaan taikka

meidän kanssamme -- se on lakina, mitään väliehtoa ei ole olemassa.

Valitkaa itse, hyvät herrat, minkä tahdotte!"

Sellaista oli hänen puheensa kaikkialla, niin Uplannissa kuin

Vestmanlannissakin ja joka paikassa tulvaili rahvasta hänen luoksensa

ja sitä vaikeammaksi kävi herrain asema. Heidän ensimmäisenä

tunteenansa oli ihmettely ja hämmästys. Niin kuin Krister Niilonpoika

sanoi, he eivät olleet voineet aavistaakkaan, mitä nyt tapahtui. Mutta

sitten vähitellen oli ensimmäinen hämmästys asettunut, se muuttui

suuttumukseksi ja vihaksi, aljettiin peljätä omaa henkeä, kun ei

tahdottu taipua talonpoikaispäällikköä tottelemaan. Joitakuita löytyi

tosin ylhäisempäinkin herrain joukossa sellaisia, jotka oivalsivat

rahvaan menettelevän oikein, jotka sydämensä pohjasta uskoivat ja

ihastelivat tämän ilmiön suurenmoisuutta, rohkeamielisyyttä ja

mahtavuutta, tämän ilmiön, joka näennäisesti rikkoi rauhan, mutta jolla

todellisuudessa oli rauha ainoana tarkoitusperänänsä ja joka sen tähden

loisti vapautustyön ihanassa valossa. Näitä oli herrain mainitsema

Uplannin laamanni ja ritari Niilo Kustavinpoika, samoin kuin kiivas ja

sotaisa Eerikki Pukekin. Heihin tuli myöskin kuulumaan Strängnäsin

piispa Tuomas. Kaikki nämä eivät tosin yhtä selvästi kuin Engelbrekt

itse käsittäneet silloisia välttämättömiä tapahtumia ohitsemeneväksi

myrskyksi vain, jonka jäljistä rauhan kukkaiset kupujansa nostaisivat,

jäidenlähdöksi, jonka täytyi käydä kevään edellä, mutta he tunsivat

ainakin sen, että se, mikä heitä viehätti, oli jotakin suurta ja

ihanaa, jota rehellinen ritari saattoi ja jota hänen tulikin nousta

puolustamaan.

Mutta sellaisia miehiä oli noissa vanhoissa, korkeasukuisissa ja

rikkaissa suvuissa harvoja. Useimmat väistyivät, jos mahdollista,

aluksi syrjään, ja kun eivät enää sitä voineet tehdä, niin he joko

pakosta seurasivat vapauttajaa taikka asettuivat julkisesti häntä

vastustamaan. Eikä siinä mitään ihmeteltävää olekkaan. Halliten

muistorikkaita talojansa ja linnojansa, joita suuruuden ja vallan ja

rikkauden tuntomerkit kaunistivat, olivat nämät herrat jo syntymässään

perineet mielipiteitä, jotka olivat perinpohjin vastakkaisia niille,

jotka nyt Engelbrektin toimesta joutuivat päivän tunnussanoiksi.

Vaasa-, Oxenstjerna-, Bonde-, Bjelke-, Yö ja Päivä-suvut -- kaikki nämä

olivat Ruotsin ylhäisimpiä ja niiden jäsenet, erittäinkin vanhemmat,

jotka itse muistivat Maunu Eerikinpojan ja Albrektin ajat, olivat

lapsuudestaan perehtyneet siihen oppiin, että valta oli heidän

omaisuuttansa. Tämä oppi oli siinnyt edellisistä taisteluista

kuningasta vastaan, hän kun oli ainoa, jota ylimysvallan tarvitsi

peljätä, ja joka myöskin täydellisesti taistelussa kukistui. Nyt oli

uusi vaihe tullut tähän taisteluun. Valta, jota ei kukaan näihin asti

ollut ajatellutkaan, kohottautui heidän jalkainsa alta ja esiintyi niin

varmana ja valtiaan tapaisena, kuin olisi noussut kuninkaan sijalle.

Tosin he olivat kuulleet valitushuudot, mutta niihin heidän korvansa

olivat tottuneet; he eivät koskaan saattaneet uskoa, että sen pienen

aran linnun sijaan, joka metsän peitossa vaikerteli, sieltä oli lentävä

kotka, jonka siivet peittäisivät koko valtakunnan varjoonsa.

Tällä vallalla, joka yht'äkkiä kohottihe alttiiksiantaumuksen koko

majesteetillisuudessa, oli kahtalainen vaikutus näihin herroihin.

Toisissa nousi halu vastustaa ja uurtaa tätä estettä ja kukistaa se,

niin kuin ennen olivat kukistaneet kuninkaanvallan. Toisissa syntyi ja

varmistui yhä enemmän vakuutus siitä, että se, mitä he näkivät,

tosiaankin oli valta, ja että tätä valtaa saattoivat hyväksensä käyttää

yhtä hyvin he, kuin tuo pieni vuoritilallinenkin. Edellisen suunnan

miehiä olivat neuvoston vanhemmat herrat, jotka itse muistivat, kuinka

Kaarlo Ulvinpoika, Toftan herra, ja Bo Juhonpoika Grip olivat

vääntäneet valtikan Maunu Eerikinpojan kädestä ja jättäneet oljenkorren

Albrekt kuninkaan käteen; Krister Niilonpoika (Vaasa), piispa Knuutti

Bonpoika (Yö ja Päivä), Oxenstjernat, Yö ja Päivä-suvun -herrat, kaikki

nämä kuuluivat siihen. Jälkimmäiseen saa lukea rikkaan ja mahtavan

Kaarlo Knuutinpojan (Bonde), ehkä myöskin Kaarlo Orminpojan

(Gumsehufvud), muutamia Bjelke-suvusta, ylimalkaan nuoremmat, ne jotka

tosin olivat kuulleet menneiden aikain loistosta ja täysivaltaisuudesta

puhuttavan eivätkä tahtoneet mitään niistä hellittää, mutta jotka eivät

kuitenkaan voineet olla huomaamatta, minkä varman jalansijan he

saisivat, jos heidän onnistuisi päästä siihen asemaan, missä nyt oli

Engelbrekt Engelbrektinpoika.

Parhaiten kykenivät sekä Engelbrektiä että koko hänen johtamaansa

kansanliikettä arvostelemaan ne, jotka joko asemansa takia ylimalkaan

taikka synnynnäisestä ylevämielisyydestä eivät sallineet yksityisten

etujen itseänsä eksyttää, taikka jotka oikeammin olivat kokonaan

olosuhteiden ulkopuolella, mutta kuitenkin kyllin lähellä voidakseen

niitä ennakkoluuloitta arvostella. Sellaisia olivat Ewerstenin kreivi

Hannu ja myöskin Tukholman linnan vouti, valtaneuvos Hannu Kröpelin.

Ollen saksalaisia eivät he kuuluneet kumpaankaan valtakuntaan ja

jälkimmäinen näkyy olleen aikansa jaloimpia miehiä. Vaikka hän alinomaa

pitikin kuninkaansa parasta silmällä, eivät häneltä sentään jääneet

huomaamatta ne epäkohdat, jotka olivat olleet kapinan syynä. Ja samalla

häntä pidettiin suuressa ja hyvin ansaitussa arvossa niin hyvin

valtakunnan neuvoston jäsenenä, kuin myöskin sukulaisena muutamalle

maan rikkaimpia ja ylhäisimpiä sukuja, Oxenstjernoille. Hänen

tyttärensä Märta oli näet naimisissa Pentti Jönsinpojalla

(Oxenstjerna), jonka ensimmäinen vaimo, Kristiina, oli Krister

Niilonpojan (Vaasa) tytär. Molemmille läsnäoleville herroille hän siis

oli sukua ja katsoi kenties sen tähden voivansa puhua vapaammin kuin

muutoin olisi puhunut.

"Te sanotte lakia rikotun", näin keskeytti Krister herra sen pitkän

vaitiolon, joka oli syntynyt linnanherran puheen johdosta, "ja että

kuninkaan voudit ovat sen rikkoneet... Minusta näyttää asia vähän

toisenlaiselta, minä arvelen vian olevan kuninkaassa itsessään, hän kun

on laiminlyönyt drotsin ja marskin asettamisen, jotka olisivat voineet

hoitaa hallitusta ja pitää järjestystä hänen poissa ollessaan. Hän on

siinä kohdin oikeassa, tuo talonpoikain päällikkö, ett'ei kuningas ole

antanut valtakunnan neuvoksille sitä arvoa, kuin olisi pitänyt..."

"Tuota oikeudenkäyntiasiaa, jonka kuningas jätti tanskalaisen neuvoston

ratkaistavaksi, sitä ette te, äidinisä, koskaan voi unhottaa", virkahti

Jöns Pentinpoika.

"Olet oikeassa, tyttärenpoika, sitä en voi unhottaa; vedottu

ruotsalainen oikeusjuttu on Ruotsin neuvoston ratkaistava, muilla

ehdoillahan ei Eerikki Pommerilainen päässyt Ruotsin kuninkaaksi. Nyt

istuivat tanskalaiset herrat siellä tuomitsemassa ja ainoastaan kaksi

ruotsalaista piispaa oli läsnä. En kuitenkaan siitä nyt aikonut puhua,

tahdoin vaan, monia mainitsematta, yhdellä tapauksella osottaa, että

meilläkin, neuvoston herroilla, saattaa olla todenperäisiä syitä

valittaa ... mutta emme me silti ole tarttuneet miekkaan oikeutta

hakeaksemme... Lyhyesti sanoen on minun arveluni asiasta se, että

kuningas on saatava asettamaan drotsi ja marski ja tässä toimessa on

tuo talonpoika auttava meitä paremmin kuin me itse, mutta pyrintöjemme

ensimmäisenä ja viimeisenä tarkoitusperänä täytyy olla juuri tämän

talonpoikaispäällikön vallan rajoittaminen..."

"Hyvin puhuitte, appi", lisäsi Pentti Jönsinpoika, "meidän täytyy

soukentaa siivet tuolta kesyttömältä metsälinnulta ja voittepa

hyvinkin, Hannu lanko, panna miehen kuninkaan rinnalle. Vähänpä hän

minusta näyttää eroavankin kuninkaasta. Antoihan hän nyt Upsalassa

kaksi kolmannesta veroista anteeksi! Sellaista eivät rehelliset ritarit

voi sietää. Ja kun nyt valtakunnan herrat ja miehet yhtyvät Vadstenaan

määrätyssä kokouksessa, niin tarjoutuu itsestään tilaisuus saada tälle

asialle jonkunlainen loppu."

"Mutta yhtä aiheellinen kuin meidän tyytymättömyytemme on", jatkoi

Krister herra, "yhtä hävytön on tämän Engelbrektin ja talonpoikain

käytös. He nurkuvat verojansa ... no niin, tahtovatko he päästä

verottomiksi? Jumala ja Pyhä Eerikki armahtakoot, mutta jos he

pääsevät herroiksi, niin kuin tarkoittavat päästä, niin he tulevat

palauttamaan tuon pyhän kuninkaan oman ajan, jolloin ei melkein mitään

veroja ja rasituksia ollut ... ja siitä varjele meitä laupias Herra

Jumala!"

"Amen! äidinisä", lisäsi Jöns Pentinpoika. "Jos talonpojat pääsisivät

hallitsemaan, niin saisivat herrat etuoikeuksiansa haikailla..."

"Sen tähden meidän tulee toimia yhteisvoimin, talonpoikaiskapina on

kukistettava ja tottahan Vadstenassa siihen sopivat keinot keksimme!"

"Jollemme mahdollisesti jo sitä ennen ole saaneet muuta

ajatellaksemme", virkahti Jöns herra.

"Ja mitä, rakas poikani?" kysyi Pentti ritari.

"Arvelen vaan, ett'ei kokousta pidetä ennen kuin elokuun 16 päivän

tienoilla ja siksi saattaa paljon tapahtua..."

"Tapahtukoonpa mitä tahansa", huudahti Pentti ritari tulipunaisena,

"mutta tahdonpa nähdä, kuka on estävä valtakunnan neuvoksia menemästä

kuninkaan kuuluttamaan kokoukseen."

Vanha Krister herra lennähytti tuiman silmäyksen tyttärenpojalle, mutta

kääntyi sen jälkeen Hannu Kröpeliniin.

"Olin odottanut täällä tapaavani jonkun Göksholman suvusta ja tiedätte

kai, lanko, tulleemme tuumimaan, kuinka parhaiten voisimme olla

herrallemme kuninkaalle apuna..."

"Herra Pentti Steninpoikaa odotan tänne", sanoi vastaten Kröpelin,

"ynnä hänen poikaansa, herra Maunu Pentinpoikaa Göksholmasta..."

"Sittenpä voimme puhella yhdessä niin kauvan kuin on vielä aikaa",

jatkoi Krister herra, "ennen kuin Engelbrekt on päässyt liiaksi

voitolle."

Katkeruus, jolla vanhus puhui, ilmaisi kylliksi, mitä hänessä kyti, ja

ett'ei hän kovin tarkoin tulisi punnitsemaan niitä neuvoja, joita oli

pidettävä tuota peljättyä ja vihattua Engelbrektiä vastaan. Hannu

Kröpelin ymmärsi sen hyvin, mutta hän halusi johtaa keskustelun

rauhallisemmalle alalle ja se onnistuikin hänelle joissakin määrin,

kunnes odotetut herrat saapuivat.

"Uutisia Örebrosta", huudahti nuori Maunu Pentinpoika tuskin malttaen

tervehtiä sisälläolijoita. Ja nämä taas olivat yhtä innokkaita

kuuntelemaan, kuin hän kertomaan, niin että selvästi tuli ilmi, miten

kaikkien ajatukset pyörivät vaan tuossa pienessä miehessä.

"Matti Kettilberg on tehnyt pakkosopimuksen", sanoi Maunu lyhyesti.

Tieto sai kaikki hämmästymään. Örebron linna oli valtakunnan vahvimpia.

"Matti Kettilberg on tehnyt pakkosopimuksen!" huudahtivat kaikki yhteen

ääneen.

"Jollei hän saa kuninkaalta apua kuuteen viikkoon", lisäsi Maunu, "niin

hän jättää linnan Engelbrektin käsiin, sellaiset ovat pakkosopimuksen

ehdot."

"Onko tuo mies sitten ihmistä enempi!" huudahti Pentti ritari.

"Hän on verrattoman uskalias", virkkoi herra Pentti Steninpoika (Yö ja

Päivä) "ja Örebron vouti on käyttäytynyt aivan päättömästi. Engelbrekt

otti etuvarustukset ilman taistelua ja sitten täytyi Matti Kettilbergin

suostua niihin ehtoihin, mitkä tarjottiin."

"Ja minne tuo pieni mies nyt aikoo?" kysyi Krister herra pilkallisesti.

"Hän on mennyt Södermanlantiin", vastasi Pentti Steninpoika, "ja että

tietäisitte, mitä voivat osallensa odottaa myöskin ne herrat ja miehet,

jotka ovat valtakunnan synnynnäisiä, niin tahdon kertoa, että itse

Strängnäsin Tuomas piispalta on ryöstetty kippunta silavaa Nontunan

kirkosta."

"Se mitä sanotte, Pentti Steninpoika, kummastuttaa minua suuresti",

sanoi nyt ritari Pentti Jönsinpoika (Oxenstjerna). "Useimmissa

tilaisuuksissa, missä minä olen ollut Tuomas piispan puheilla, sen

jälkeen kuin meteli alkoi Taalainmaassa, on hän osottautunut tuon

pienen miehen ystäväksi, ja mitä Södermanlantiin tulee, niin ovathan he

jo karkoittaneet Hartvig Flögin Gripsholmasta."

"Mutta Nyköpingissä on vielä Albrekt Styke ja tuskinpa hänkään voinee

välttää Matti Kettilbergin kohtaloa. Meneehän tuo sentään mukiin vielä

niin kauvan kuin on vaan noista ulkomaalaisista puhe, mutta uskokaa

pois, jalot herrat, kohta on meidänkin vuoromme tuleva!"

"Ja sen tähden, Pentti ritari", sanoi Krister herra merkitsevästi

silmää iskien, "sen tähden näyttää meistä täällä olijoista olevan aika

yhdessä tuumia, kuinka voisimme elää rauhassa Ruotsin valtakunnassa,

etenkin nyt kun herrainkokous kohta pidetään Vadstenassa..."

"Jos talonpojat Nyköpingistä vaeltavat Itägötanmaahan, niin kuin on

luultavaa", sanoi vastaten Pentti Steninpoika, "niin mahtanee käydä

meille metsän pohjoispuolella oleville vaikeaksi päästä Kolmårdenin

eteläpuolelle. Bo veljeni oleskelee kuitenkin siellä Kaarlo

Knuutinpojan tykönä Fågelvikissä."

"Puhutteko tekin sillä suulla?" mutisi Pentti Jönsinpoika (Oxenstjerna)

kalveten, mutta lisäsi ääneen, "mitä sitten tapahtuneekin, niin

lienemme me neuvoston jäsenet yhtä mieltä, ja helpompi minusta näyttää

puro olevan tukkia kuin virta."

Palvelija tuli sisään ja kuiskasi muutamia sanoja linnanherralle, jonka

jälkeen tämä kääntyi herroihin, kehottaen, ennen kuin vakaviin

keskusteluihin ryhtyivät, virkistämään itseänsä maljallisella viiniä.

Herrat nousivat sen tähden liikkeelle ja läksivät huoneesta. Ainoastaan

ritari Pentti Steninpoika Göksholmasta jäi.

"Pari sanaa, jalo Hannu herra", sanoi hän.

"Olen käskettävänänne, Pentti ritari!"

Ei kumpikaan heistä huomannut, että pieni mustapukuinen olento

kuulumattomin askelin oli tullut huoneeseen ja jäänyt oven suuhun

seisomaan. Oli jo iltapäivää kulunut aika pitkälti, ja vaikka oli

keskikesä, niin oli kuitenkin valo syvässä pimeässä huoneessa niin

heikko, että tuota pientä mustaa olentoa saattoi pitää varjona, etenkin

kuin hän osasi vähitellen hakea itsellensä oivallisen sijan oven

poskesta ulkonevan ison tulisijan synkkään varjoon.

"Asiani koskee ystäväänne, Hannu kreiviä!" alkoi Pentti ritari.

"Ja naimaliittoa, jonka pitäisi yhdistää teidän sukunne kreivin

sukuun", jatkoi Kröpelin.

"Oikein ... mutta nyt en tiedä, miten minun on asiaa aprikoiminen, kun

onnettomuus niin yht'äkkiä on Hannu kreiviä kohdannut."

"Se onnettomuus elköön teitä ollenkaan huolettako, Pentti ritari!"

vastasi Kröpelin. "Minä takaan, että kreivi ennen pitkää saa vapautensa

jälleen, mutta..."

"Mitä, Hannu ritari, mikäpä teitä enemmän huolettaisi?"

"Hänen tyttärensä!"

"Agnes neiti ... en ymmärrä teitä."

"Hannu kreivi on minulle kirjoittanut ja pyytänyt minua ottamaan hänen

tyttärensä turviini hänen poissaolo-ajakseen ja sallimaan hänen päästä

tyttäreni Märta rouvan luokse. Tämän pyynnön olisin mielelläni tahtonut

täyttää, mutta sitä ei näy olevan minulle suotu..."

"Ja miks'ei, miks'ei, Hannu ritari?"

"Koska kreivin tytär on jäljettömiin kadonnut."

"Tuhat tulimmaista, mitä sanottekaan?"

Asia näkyi hyvin läheltä koskevan ritariin; hän oikein tuskaili tuon

odottamattoman tiedon saatuaan. Varmaankin hän oli paljon tälle

naimiskaupalle perustanut, enemmän kuin oli antanut päältä päin näkyä.

Kokenut Hannu Kröpelin huomasi sen myöskin, mutta hän ei pitänyt sillä

hetkellä sopivana enempää asiaan sekaantumista ja odottamaton tulisijan

nurkasta kuuluva liikahdus kiinnitti myöskin hänen huomiotansa, niin

että hänen ajatuksensa joutuivat aivan toiselle tolalle.

"Onko siellä ketä?" huudahti hän ja meni lähemmäksi nurkkaa.

Silloin astui mustapukuinen esiin ja kumarsi nöyrästi.

"Armollinen herra", sanoi hän, "minä olen halpa, onneton mies, minä

pyysin palvelijan itseäni ilmoittamaan, mutta hän ei sitä tehnyt, ja

kun välttämättömästi tahdoin teitä puhutella, niin tulin sisään..."

"Ken olet, joka siten uskallat hiipiä sisään?" kysyi linnanherra

kiivastuen.

"Elkää kiivastuko, armollinen herra", jatkoi mies nöyrästi, "minä en

uskaltanut keskusteluanne keskeyttää, jalot herrat...! Minä olen, se

on, minä olen ollut kirjurina Vesteråsin voudilla, Jösse

Eerikinpojalla."

Hannu Kröpelin tarkasteli tuikeasti pientä miestä ja muistutteli, missä

hän ennen oli samat kasvot nähnyt.

"Ja miksi olet herrastasi luopunut?" kysyi sillä välin Pentti ritari.

"Hän ei enää palvelustani tarvitse!"

"Aiot kai sitten ruveta Tukholman linnanvoudin palvelukseen?"

"Aikomukseni oli tarjota vähäpätöistä palvelustani Hannu ritarille",

vastasi mies.

"Kuuleppa, mies", virkahti yht'äkkiä linnanherra otsa rypyssä, "sinähän

viime vuonna juhannuksen aikaan veit minulta muutaman kuninkaankirjeen

Tuomas piispalle Tynnelsöhön?"

"Minä vein, armollinen herra, ja annoin sen piispan omaan käteen!"

"Niinpä niin, mutta kun linnasta läksit, jätit jälkeesi varjon, josta

piispakin on kärsiä saanut. Siltä vieraalta, joka piispalla silloin

oli, varastettiin yöllä ... tunnetko varasta, mies?"

"Ah, armollinen herra, näinä aikoina, kuka voi tuntea kaiken pahan ja

kaikki pahat ihmiset?... Onko sitten minua, mies parkaa, silläkin

tavalla poissa ollessani paneteltu! Sitä josta minua nyt syytätte, ette

voi milloinkaan toteen näyttää."

"Siitä puhumme toiste, mutta yhden asian sanon sinulle: elä koskaan

enää tule silmieni eteen, jos elää mielit, ja vielä toisenkin, käännä

pian suuntasi, sillä minusta näyttää, että olet jo pitkälle kulkenut

tietä, joka ei ole hyvä."

Mies kumarteli ja kuului siltä kuin hän olisi itkeä nyyhkyttänyt

mielenliikutuksesta. Mutta hän näki kuitenkin olevan syytä kiireesti

lähteä huoneesta.

Myöskin molemmat ritarit läksivät toisten herrain luokse, niin että

Bernard Osenbrügge jäi yksinään huoneeseen.

Hän oli kirjoittanut valmiiksi kuninkaalle menevän kirjelmän[5] ja

pannut sen syrjään. Hän oli myöskin kirjoittanut kirjeen

valtakirjoineen Danzigin neuvostolle, ja hän istui edes takaisin

hoippuillen tuolillaan, ikään kuin olisi itsekseen tuumaillut niitä

merkillisiä tapahtumia, joita nuo ylhäiset herrat olivat puhuneet.

Kirje oli hänen edessään pöydällä ja vähän väliä loi hän silmänsä

siihen. Vihdoin hän otti kynän ja kirjoitti nimikirjoituksen alle

seuraavaa:

"Täällä on mies, jonka nimi on Engelbrekt Engelbrektinpoika, ja joka on

syntynyt Taalainmaassa, josta vaskea ja rautaa saadaan. Hän on koonnut

ympärillensä 40- tai 50,000 miestä ja voisi kai saada useampiakin, jos

tahtoisi. Hän on polttanut poroksi monta linnaa, kaupunkia ja kylää, ja

hänen sotajoukkonsa, jota sanotaan taalalaisiksi, on tullut Tukholmaan

aivan niin kuin kerettiläiset Danzigiin ja leiriytynyt yhdelle laidalle

kaupunkia, niin että odotettiin hyökkäystä, jonka kuitenkin Kröpelin on

saanut estetyksi tekemällä aselevon Engelbrektin kanssa marraskuun 11

päivään asti. Taalalaisten tarkoituksena on saada oma kuningas Ruotsiin

ja karkottaa Eerikki kaikista kolmesta valtakunnasta. He tahtovat itse

päästä herroiksi ja he toivovat saavansa kaikki asiat sille kannalle,

jolla olivat olleet tässä maassa paljon kunnioitetun Eerikki pyhän

aikana, jolloin ei mitään veroja, rasituksia tai tulleja ollut

olemassa".[6]

Nämä rivit kirjoitettuansa hän nousi istualtaan ja läksi huoneesta.