Juhannusaatto 1434.
Juhani Wale oli kuumeentapaisella levottomuudella odotellut sen päivän
koittamista, jona saisi nähdä poistuvan tärkeimmän esteen, mikä
haittasi hänen himojensa tarkoitusperän saavuttamista. Yksinomaan
sydämensä asioita mielessään hautoen hän oli antautunut uskomaan,
ett'ei hänellä Engelbrektin ja rahvaan puolelta toistaiseksi ollut
mitään pelkäämistä, ja koska samalla kaikki heitä koskevat asiat nyt
olivat Hannu kreivin ja hänen Vesteråsissa olevan voutinsa, Melcher
Gjordinpojan hoidettavina, niin oli tämäkin seikka osaltansa ollut
lisänä tekemään häntä näihin nähden huolettomaksi ja leväperäiseksi.
Jösse Eerikinpojan ja Ture Turenpojan kanssa tekemänsä sopimuksen
pitämisen hän oli ainakin päältä nähden heittänyt mielestään, mutta
kieltämättä hän oikeastaan piti sen paremmin taikka ainakin säilytti
itselleen sen pitämisen mahdollisuuden sillä, ett'ei julkisesti
ruvennut Hannu kreiviä vastustamaan ja siten tullut pakoitetuksi
ennemmin tai myöhemmin jättämään linnaa, joka ei ollut siinä kunnossa,
että olisi pitkää aikaa voinut kestää.
Hän meni tässä niinkin pitkälle, että sangen alttiisti noudatti Melcher
Gjordinpojan mieltä, ja hänen onnistuikin niin oivallisesti pettää tuo
kunnon ukko, että tämä läksi Borganäsistä puolittain vakuutettuna
siitä, ett'ei Herman Bermania tosiaankaan siellä ollut.
Pirullisesti hymyillen hieroi Juhani herra käsiänsä vastakkain sinä
iltana, jona Melcher Gjordinpoika oli Borganäsistä lähtenyt. Ja monta
kertaa hän sen jälkeen oli heittänyt saatanallisen itsetyytyväisyyden
katseita isoon pimeään torniin ja nauranut voimattomuudelle ja
onnellensa.
Hän oli muuttanut niihin huoneisiin, joissa Richissa rouva ja Agnes
asuivat edellisenä keväänä muutamia päiviä Borganäsissä oleskellessaan.
Täällä hän mielestään viihtyi paremmin kuin missään muualla. Täällä hän
niin selvästi näki tuon ihanan tytön, joka nyt mielihaikeissaan melkein
oli lumoavampi, kuin silloin pyhän neitsyen kuvan edessä rukoillessaan
tuolla ison tammisen kaapin takana huoneen nurkassa. Täällä hän myöskin
selvemmin kuin muutoin näki koko sen onnen laajuuden, joka hänellä oli
käsissään. Ja taas kääntyi katse sille suunnalle, jossa pimeä torni
oli, ja taaskin pääsi kamala nauru hänen huuliltaan.
Niin oli tultu kesäkuun 22 päivään. Iltasella vouti oli sallinut
palvelijainsa pitää aika juomingit linnantuvassa. Oli, näet, tapana
näillä ulkomaalaisilla onnenonkijoilla, jotka kuninkaallisten voutien
haamussa kiusasivat Ruotsin kansaa, olla hyvissä väleissä sen
hylkyläisväen kanssa, jolla he täyttivät linnat, ja tämä ei voinut
käydä päinsä muulla tavoin kuin tyydyttämällä sen himoja tai
katselemalla niitä sormien lomitse. Sen tähden nytkin oli pidetty
juomingit Borganäsin linnantuvassa iltasella ja myöhään yöhön sitä
päivää vasten, joka oli tuleva Herman Bermanin viimeiseksi. Juhani Wale
oli itse ollut niissä osallisena ja juuri lähtenyt linnantuvasta omiin
huoneisiinsa, kun muurilla vartijana kävelevän miehen huuto kuului
linnantupaan.
Hälinän ja metelin ja juomalaulujen takia kuulivat sen vaan ne, jotka
olivat likinnä ovea; ja jokseenkin vastenmielisesti he läksivät
juomapaikasta ottamaan huudon syystä selvää.
"Piru merrassa", huusi mies muurilta heille, kun he nousivat
vallinrinnettä ylös.
"Sinullahan on liiaksi hiivaa hatussasi, Palne", sanoi toinen
tulleista, "miksi huudat, haluatko torniin yöksi?"
"Jolleivät pahat henget peliänsä pidä", tuumaili Palne tosissaan, "niin
on täällä vaara tarjona ja minä riennän ilmoittamaan voudille..."
Hän osotti pitkin vedenpintaa, jolla tuuli valkoisia utukuvia
tanssitteli.
"Ettekö näe..."
"Mitä meidän pitäisi nähdä muuta kuin saaret ja järvi ja tuuli, joka
ajelee Håfranilta pahoja huuruja pois?"
"Hyvä olisi", tuumaili toinen mies, "jos joku tuulenpuuska ottaisi
tuppuroidakseen ahtaassa pääkopassasi, Palne, ja ajaisi sieltä
oluthöyryt. Silloin et häiritsisi ihmisten ruokarauhaa."
"Katsokaa pitkin tuota rantaa", jatkoi Palne pilapuheista välittämättä,
"ettekö näe pientä saarta, joka näyttää siirtyvän eteenpäin. Mitään
sellaista ei selvällä päivällä näy."
Ja miehet vaivasivat silmiään tuota saarta nähdäkseen. Mutta heidän
oluesta hatarat silmänsä näkivät sen kokonaan sulautuvan rantaan
kiinni. Palnekin huomasi hämmästyksekseen näkemänsä jo muuttuneen, ja
ett'ei sitä, mitä oli nähnyt, taikka luuli nähneensä, enää näkynytkään.
Tosin siinä oli pieni saari, mutta se saattoi varsin hyvin ollakkin
rannasta pistävää nientä, josta metsänhakkaus alkoi ja johon muutamia
koivujakin oli jätetty paikoilleen.
"Mutta sinun täytyy seurata minua pitkän Maunun luokse", tiuskasi
toinen miehistä ja otti Palnea nutunkauluksesta, "jää sinä tänne
vähäksi aikaa, Björn, niin saa kai se, jonka vuoro on lähinnä, tulla
päästämään sinut vahdinpidosta."
Näin he jättivät uuden miehen. Me tiedämme hänen pari kertaa koettaneen
päästä tuosta kummallisesta pienestä saaresta selville, mutta oluen ja
raittiin yötuulen vaikutuksesta nukkuneen sikeään uneen.
Palne vietiin kyllä Maunun luokse, mutta tämä oli parhaallaan juttujaan
latelemassa eikä Borganäsin linnassa mitään ankaraa järjestystä
pidetty.
"Palne", määräsi Maunu, "sinun täytyy juoda meidän kaikkien malja ja
laulaa meille laulu, jolle kaikkien täytyy nauraa, mutta jokaisesta
sanasta, joka ei naurata, olet joka mieheltä saava iskun naamaasi."
Ja tätä näin julistettua määräystä ruvettiin heti panemaan täytäntöön,
mutta voimakas olut teki sekin tehtävänsä. Ennen kuin laulu oli
lopussa, olivat kaikki tupertuneet pöydän alle, yksin Palnekin. Pitkä
Maunu hoiperteli hänen luoksensa ja potkaisi häntä, jonka jälkeen
hänkin poistui linnantuvasta, hilautui luhdinportaita ylös ja hävisi
muutamaan, voudin huoneen vieressä olevaan kamariin. Tornikellon yhtä
lyödessä olivat kaikki Borganäsin asukkaat, paitsi tornissa oleva
vanki, sikeässä unessa.
Torventoitahdus herätti kuitenkin Maunun ja hän riensi alas kartanolle.
Siellä oli Melcher Gjordinpojan ja Agnes neidin sanantuoja, joka heti
paikalla tahtoi puhutella voutia. Maunu otti sanantuojan mukaansa ja
vei hänet ylös voudin huoneeseen.
Juhani Wale oli puolijuovuksissa kuullut torven toitahduksen ja noussut
istumaan vuoteelleen, jolla makasi riisumatonna. Kuultuansa tulijan
askeleet hän nousi ylös ja onnistui suurella vaivalla saamaan tulen
vahasoihtuun, joka oli kiinnitetty seinässä likellä liettä olevaan
vaskirenkaaseen. Ulkona oli jo selvä päivä, mutta tämä huone oli, niin
kuin lukija muistaa, ikkunainsa pienuuden takia jokseenkin pimeä
keskellä päivääkin.
Saatuaan soihdun kunnollisesti syttymään meni vouti avaamaan ja taas
näkyi tuo kamala hymy hänen huulillaan, kun hän näki tulijat.
"Aikaisinpa tulet, mies", arveli hän ja kiinnitti katseensa vieraaseen.
"Tärkeissä asioissa ei auta aikaa katsoa", vastasi mies ja ojensi
voudille kirjeen sekä lisäsi, "Melcher Gjordinpoika käskee sanomaan
terveisiä teille, vouti, ja pyytää varmaa panttia, jos tahdotte nähdä
kreivin tytärtä Borganäsissä."
Vouti ei tähän puheeseen vastannut. Hän oli avannut kirjeen ja lukenut
sen ja hänen sitä tehdessään kuvautui hänen kasvoilleen niin kauhea
vihan ja katkeruuden ilme ja hänen silmänsä säkenöitsivät niin
kamalasti, että vieras palvelija kääntyi pois päin.
Kirjeen sisältö oli seuraava: "Olen jo odottanut teitä täällä Husabyssä
kolmatta viikkoa ja viestejä on kulkenut usein luostarin ja Borganäsin
välillä, mutta ette ole tahtoani noudattanut. Pelastaakseni sen miehen,
jonka henki on minulle omaanikin kalliimpi, tahdon nyt lopuksi tulla
luoksenne Borganäsiin, kun vaan annatte minulle varman pantin ja
sallitte jonkun määrän palvelijoita seurata minua. Antakaa vastaus
sanantuojan mukaan! Agnes Hannuntytär, Ewerstenin kreivitär."
Sanaakaan sanomatta vouti istuutui pöydän ääreen ja kirjoitti seuraavan
vastauksen: "Mitä kirjeessänne siitä kirjoitatte, Agnes neiti, että
olette minua odottanut Husabyssä j.n.e., niin tietäkää, ett'en ole
nähnyt itselläni olevan mitään syytä tulla sinne luoksenne. Muistakaa
myöskin, ett'ette vielä ole lausunut sitä sanaa, joka yksinään voi
pelastaa nuorukaisen. Jokaisella lisäyrityksellä häntä pelastaaksenne
lisäätte ainoastaan kuoleman tuskia, voimatta kuitenkaan lupaustani
toteentumasta estää. Sanantuojanne mukana en lähetä mitään vastausta,
vaan sen olette saava samalla tavoin kuin ennenkin, sillä ei kukaan ole
voiva todistaa, että minulla on tuo vangittu mies hallussani, eikä
teidän sananne siinä mitään todista."
Tämän kirjoitettuansa ja taitettuansa paperin kokoon vouti nousi
seisaalleen ja kääntyi sanantuojaan päin, luoden häneen katseen, joka
välähteli kuin teräväksihiotun italialaisen väkipuukon terä.
"Sinä pyydät panttivankia Melcher Gjordinpojan ja Ewerstenin kreivin
tyttären käyntiä varten? Saat hänelle puolestani vastata, ett'en tiedä,
miksi meidän pitäisi vaihtaa panttivankeja voudin taikka arvoisan
neidin täällä linnassa käyntiä varten. Nyt niin kuin ainakin on linna
heille avoinna; minä puolestani en pyri mihinkään keskusteluun en
toisen enkä toisen kanssa."
"Ja tämäkö vastaus minun on vietävä isännälleni?" kysyi mies selvästi
sekä katseellaan että äänellään suuttumusta ilmaisten.
"Tämä vastaus on sinun vietävä muassasi", toisti vouti ja antoi samalla
kirjeen Maunulle, "ja sitä paitsi voit, jos sinua haluttaa, esittää
hänelle kysymyksen, minkä tähden Melcher vanhus niin kauvan viipyy
Husabyssä; minun mielestäni hänellä pitäisi olla jotakin tekemistä
toisellakin puolen jokea!"
Maunu oli sillä välin pistänyt tuon pienen kirjeen takkinsa alle,
jolloin paljastui pari hopeavitjain-rengasta, mutta ne hän
huolellisesti taas peitti. Sen jälkeen hän kääntyi oveen päin, mutta
pysähtyi yht'äkkiä kuuntelemaan. Kuului siltä kuin luhdinkäytävä olisi
narissut jonkun kulkijan askelista. Hän katsahti voutiin ja kääntyi
sitte taas ovea kohti nyt poistuakseen.
Silloin aukeni ovi ja rotevavartaloinen uros, vaikka vielä olikin vaan
poika, ilmautui kynnykselle.
"Ken siellä?" kysäsi vouti ja heitti musertavan katseen tulijaan.
"Saattaahan olla, ett'ette minua nyt tunne", vastasi tämä, "mutta olipa
semmoinenkin kerta, jolloin käskitte palvelijainne ampua kylmän raudan
sydämeeni. Sen teitte kerran, kun kävin isääni tuolla tornissa
tapaamassa; nytkin olen käynyt häntä tapaamassa, vaikka hän nyt onkin
vaan madonsyömä ruumis..."
"Oletko järjiltäsi, poika?" huusi vouti. "Pääset itse isällesi seuraksi
torniin..."
"Sitäpä varten juuri olenkin tänne tullut", sanoi vastaten poika
kokonaan saattaen voudin ja molemmat toiset miehet hämilleen
järkähtämättömällä levollisuudellaan ja sillä kamalalla
uskaliaisuudella, joka ilmeni hänen katseestaan ja koko hänen varmasta
ryhdistään.
"Mutta toinenkin tarvitsee seuraa", jatkoi hän vastausta odottamatta ja
ikään kuin noituen voudin ja pitkän Maunun paikoilleen, "Herman Berman,
vouti, jota pidät vangittuna ja jonka tänään aiot murhata..."
"Mieletön, mitä uskallatkaan sanoa...?"
"Minä uskallan kysyä sinulta, Juhani Wale, mitä sanoisit, jos sinulle
ilmoittaisin viimeisen hetkesi nyt tulleen..."
"Potkaise ulos tuo koira, Maunu", huusi vouti, "ja pidä huoli siitä
että häntä aika tavalla kuritetaan. Sitten hän odotelkoon aikaansa
tornissa, koskapa sanoo sitä haluavansa."
"Seis, vouti, eläkä sinä, pyövelinpalvelija, liikahda paikaltasi... Te
olette molemmat minun vallassani, ei mikään voi teitä pelastaa,
viimeinen hetkesi on tullut, Juhani Wale, lankea polvillesi ja rukoile,
jos voit, rukoile kaikkivaltiaalta armoa ja anteeksiantamusta, sinä
katala salamurhaaja ja naistenryöstäjä, ja sinä, Maunu ... sinä saat
ruveta herrasi seuralaiseksi."
Vouti kalpeni näistä sanoista, sillä ne lausuttiin äänellä, mikä ei
ollenkaan jättänyt sijaa sille luulolle, että ne olivat tuulesta
temmatut. Hän seisoi paikallaan ja tuijotti raivoisan epätoivoisena
nuorukaiseen. Maunu taas, joka oli siirtynyt syrjään, syöksyi
paljastetuin miekoin tuota mahtavaa tuomaria vastaan. Mutta miekka oli
rahissut tupesta vedettäessä ja samassa silmänräpäyksessä löi Erkki
käsiänsä yhteen. Ovi lensi auki ja sen ulkopuolelta näkyi joukko hyvin
varustettuja, kookkaita ja voimakkaita talonpoikaisrenkejä, jotka
seisoivat siinä pää pään vieressä.
Maunu malttoi mielensä ja käsi miekkoineen painui hänen sivulleen.
"Nyt näette", jatkoi Erkki, "mitä mahdollisuutta teillä on päästä
pakoon. Tosin luulin, että tämä olisi käynyt paremmin ilman näin useita
näkijöitä, mutta käyköön niin kuin tahdotte..."
Erkin viittauksesta riensi muutamia lujakouraisia renkejä sisään ja he
ympäröivät voudin ja hänen palvelijansa sekä väänsivät miekan
jälkimmäisen kädestä. Vangittujen kädet sidottiin selän taakse, mutta
rengit asettuivat sentäänkin paljastetuin miekoin heidän ympärillensä.
"Sinä olet vierasta väkeä", sanoi Erkki sanantuojalle, joka ihmetellen
oli katsellut, mitä oli tehty, eikä ollut salannut ilmeistä
mielihyväänsä, "kasvojesi ilmeestä päättäen olet pikemmin ystävämme
kuin vihollisemme."
"Minä olen Melcher Gjordinpojan palvelija Vesteråsista", vastasi tämä,
"ja jolleivät tietoni petä, niin minun lähettitoimeni koski samaa
asiaa, jonka sinä nyt näyt ottaneen toimittaaksesi."
"Hyvä, saat sitten jäädä tänne, jos sinua haluttaa, taikka jos
mieluummin tahdot, niin mene matkoihisi isäntäsi luokse ja sano hänelle
mitä on tapahtunut. Ja nyt siekailematta toimeen." Erkki kääntyi näitä
sanoja sanoessaan taas Juhani Waleen, "sinun tulee nyt viedä meidät
torniin, vouti, ja sinun täytyy päästää Herman Berman kahleista."
Italialaisen mustat silmät välähtivät ja vaikea on sanoa, eiköpä vaan
ilosta. Varmaankin virisi hänen älykkääseen päähänsä joku pelastumisen
ajatus, joka, jos kohta sillä hetkellä näyttikin mahdottomalta,
kuitenkin esti mieltä kokonaan masentumasta. Hän toivoi voivansa
käyttää hyväkseen jotakin hetkeä, jolloin hänen vihollisensa eivät
olisi kylliksi varoillaan. Vastustelematta antoi hän viedä itsensä
luhdinkäytävälle ja luhdinportaita alas.
Erkki kulki edellä ja häntä lähinnä vangit tanakkoine vartijoineen ja
sitten tulivat toiset rengit ja vieras palvelija. Heidän jouduttuansa
linnantuvan edustalle Erkki pysähtyi. Iso ulko-ovi oli salvattu
rautakangella, jonka päät oli taivutettu ja pistetty kahteen vahvaan
rautarenkaaseen, jotka olivat muurissa kahden puolen ovea nähtävästi
tulisoihtujen kiinnittämistä varten juhlatilaisuuksissa. Kaikki oli
Erkki edeltäpäin mitannut ja valmistanut ja sattumakin näytti tahtoneen
häntä suosia yli ennakko-laskujenkin. Jokaisen neljän pienen ikkunan
edessä, jotka olivat linnantuvan seinissä, seisoi neljä renkiä nuoli
viritetyllä jousella. Mutta vielä ei kuulunut mitään tuvasta; edellisen
illan perinpohjainen kestitys sen teki.
"Jos tornin avaimet ovat täällä sisällä", sanoi Erkki voudille, "niin
huuda ulos vanginvartijasi, että hän antaa ne minulle!"
Ja estelemättä huusi Juhani Wale nimen, joka kuului ulkomaalaiselta. Se
kummastutti jonkun verran sekä Erkkiä että toisia, mutta se ei
vaikuttanut muuta, kuin että he vieläkin valppaammin valvoivat kaikkia
vankien liikkeitä.
Mitään vastausta ei kuulunut sisältä, jonka tähden Erkki lyhyen
miekkansa kahvalla muutamia kertoja voimakkaasti jymähytti ovelle, niin
että koko linna kajahteli. Vieras palvelija lähestyi sillä välin Erkkiä
ja kuiskasi hänelle jotakin korvaan. Erkki viittasi luoksensa muutaman
rengeistä ja sanoi hänelle:
"Porttiholvi!" Sen jälkeen renki poistui ja vieras palvelija seurasi
häntä.
Nyt alkoi kuulua liikettä linnantuvasta ja ikkunoihin ilmestyi tuon
tuostakin joku puolihumalainen naama, mutta vetäytyi äkisti takaisin
jousimiehet nähtyään. Erkin kehotuksesta huusi nyt taas vouti tuon
vieraskielisen nimen ja muutamien silmänräpäyksien perästä kuului käsi
sisältäpäin tarttuvan ovenlukkoon.
"Heittäkää ulos avaimet ikkunasta!" huusi Erkki. "Olette kaikki
Engelbrektin vankeja!"
Vihaäänistä hälinää kuului huoneen sisältä, mutta vouti käski uudelleen
Erkin kehotuksesta heittämään avaimet ulos ikkunasta. Vanginvartija ja
muut sisällä olevat palvelijat eivät kuitenkaan näyttäneet tahtovan
totella käskyä. Avaimien heittämisen sijaan kuului voimakas ryntäys
ovea vasten, selvästi särkemisen tarkoituksessa. Yritys jäi kuitenkin
onnistumatta.
"Kuulkaa minua, miehet", huusi Erkki silloin oven lävitse, "jollei
tornin ja vankilan avaimia heti heitetä ulos, niin kuin vouti on
käskenyt, niin kohta näette hänet tapettavan tähän silmäinne eteen
ettekä voi sormeannekaan liikuttaa häntä pelastaaksenne."
Sisälläolijat vaikenivat ja taaskin kului hetkinen.
Erkiltä alkoi kärsivällisyys loppua ja hän kääntyi Juhani Waleen.
"Hanki paikalla, vouti, meille avaimet, nyt on henkesi täpärällä. Torni
revitään maahan yksin kivin, eivät mitkään kahleet ole niin vahvat,
ett'ei niitä sahaamalla poikki saada, ei mikään voi nyt enää Hermanin
pelastamista estää. Lyhennät vaan omaa aikaasi, jollet saa
palvelijoitasi tottelemaan."
Ja hän käänsi miekankärjen Juhani Walen rintaa kohti.
Tämän kasvot kävivät lyijynkarvaisiksi, mutta hän uudisti käskynsä
avaimien heittämisestä ja Maunukin huusi sisäänteljetyille
palvelijoille, ett'eivät turhanpäiten pahentaisi voutinsa, hänen ja
omaa kohtaloansa.
Kun palvelijat sittenkin vielä siekailivat, niin Erkki huusi niin
kovaa, että se kuului yli linnantuvassa taas alkavan hälinänkin.
"Juoskaa noutamaan voudin huoneesta se palava tulisoihtu, panemme
tuleen koko linnantuvan ja lämmitämme saunan sellaisen, että muistavat
nuo viisi miestä, jotka he savustivat hengiltä..."
Muuan rengeistä jouduttautui täyttämään käskyä ja tämä näytti tehoavan
paremmin. Raskas avainkimppu viskattiin ulos ikkunasta. Ilosta
säteilevin silmin otti Erkki sen maasta.
"Eteenpäin, eteenpäin!" huusi hän. "Nyt on vapauden hetki tullut ja
meidän on voitto."
Riemusta huutaen riensi koko joukko tornille. Ainoastaan nuo neljä
jousimiestä jäivät paikoilleen jousi vireissä ja nuoli jousella.
Avainta kierrettiin ruosteisessa lukossa ja rautaportti kitisi
saranoillaan.
Kamala katku löyhkähti tulijoita vastaan, mutta Erkki tempasi
tulisoihdun rengin kädestä ja riensi pimeitä kosteita torninportaita
alas. Toiset, yhä kuljettaen vankeja välissään, seurasivat perässä.
Alhaalla oli vielä toinen rautaovi. Muutamien silmänräpäyksien perästä,
jotka kuluivat oikean avaimen löytämiseen, oli tämäkin ovi auki ja he
tulivat pimeään maanalaiseen tyrmään, johon vieläkin oli muutamia
portaita ovelta laskeuduttava.
Alussa siellä ei mitään voinut erottaa.
Tukehuttava ruumiinhaju täytti huoneen ja raskaiden kahleiden kalinaa
kuului perimmäisestä nurkasta viistoon ovelta. Mikäli tulisoihtu
ennätti pimeää yötä hälventää, näkyi toisella seinämällä, vielä
rautakahleilla siihen kytkettynä, puoleksimädännyt ruumis. Vastapäätä
tätä seisoi seinää vasten miehen haamu, jonka käden liike ilmaisi hänen
vielä olevan hengissä.
Erkki heitti tulisoihdun kädestään ja riensi kohti haamua, joka levitti
kätensä ja sulki hänet syliinsä.
Äkillinen melu keskeytti Erkin ja vangin.
Tulisoihtu oli pudonnut Juhani Walen eteen ja tämä oli nostanut
jalkansa sitä sammuttaakseen. Mutta muuan rengeistä, joka heti oli
rientänyt soihtua maasta nostamaan, oli huomannut voudin liikkeen ja
soihtua nostaessaan läjähytti häntä kädellään niin, että hän tupertui
nurin puolimädänneen ruumiin viereen.
Lyönti oli huumaava. Juhani Wale lepäsi liikkumatonna ruumiin vieressä,
kun Erkki ja vanki häneen katseensa loivat.
"Se on isäni ruumis", huudahti Erkki aivan mielettömänä ja karkasi
voutia kohti, ikään kuin antaakseen, hänen siinä vielä maatessaan,
surmaniskun.
Mutta hän malttoi yht'äkkiä mielensä ja samassa alkoi vouti liikutella
jäseniänsä. Tajuihinsa tultuaan ja huomattuaan millä kauhealla sijalla
oli levännyt hypähti hän pystyyn, ikään kuin uuden iskun saaneena.
"Jumalan kosto julmalle murhamiehelle!" sanoi Erkki juhlallisella
äänellä suurten kyynelkarpaloiden vieriessä poskille.
Hän lankesi sen jälkeen polvilleen isänsä jäännöksien viereen ja teki
ristinmerkin niille ja itselleen. Kului muutamia silmänräpäyksiä,
sitten hän nousi seisoalleen.
"Nyt", sanoi hän Juhani Waleen kääntyen, "nyt täytyy sinun omakätisesti
irroittaa vangittujen kahleet, ensin herrani, Herman Bermanin, ja
sitten isäni... Hän on lepäävä siunatussa maassa, näetkös, vouti!...
Päästäkää hänen siteensä, ystävät, minä pidän itse häntä työn kestäessä
silmällä!"
Ja miekka paljastettuna asettautui Erkki voudin viereen, sill'aikaa
kuin köyttä hänen käsistään irroitettiin. Sitten kuin tämä oli tehty,
heitti Erkki hänelle avainkimpun.
"Joudu, vouti", sanoi hän, "ja kiitä kaikkivaltiasta Jumalaa siitä,
ett'en vielä lisäksi kytketytä sinua kiinni isäni ruumiiseen, sen
kanssa yhdessä mätänemään."
Vouti oli kalmankalpea ja loi arkoja silmäyksiä ympärilleen, mutta ne
hän suuntasi vähemmin noihin paljastettuihin miekkoihin, kuin muutamaan
paksuun, nelisärmäiseen pylvääseen, joka oli lähellä sitä paikkaa,
jossa Herman oli. Hän käänsihe niin, että tämä pylväs jäi sivulle päin
hänestä, ja ottaessaan käteensä pienen avaimen, joka kuului kahleiden
lukkoihin, hän tuon tuostakin vilkaisi pylvääseen päin. Tulisoihdun
valossa välkkyvät kirkkaat miekat näyttivät kuitenkin alinomaa
pakottavan hänen kääntämään silmänsä siitä pois. Nähtävästi hän
kuitenkin toimi hitaammin, kuin olisi tarvinnut. Hän tarttui vangin
toiseen käteen ja irroitti rautarenkaan sen ympäriltä. Sen jälkeen hän
otti toisen käden, mutta avain ei tässä näyttänyt oikein tahtovan tehdä
tehtäväänsä.
Erkki kohotti miekkansa ja vouti vavahti, ikään kuin jo olisi tuntenut
miekan kylmän terän ruumiissaan.
"Elä siekaile, vouti", sanoi Erkki, "petosta pelkään piilevän yksin
vapautustyössäsikin."
"Näytä tänne soihdulla", ähkyi Juhani Wale ja veti vangin muassaan,
pylvästä kohti, jolloin kirkkaat miekat väistyivät syrjään, niin että
hän joutui selkä pylvään kulmaa vasten. Hän iski tällöin silmää
Maunulle, joka huomaamatta koetti lähetä herraansa.
Mutta Erkki, jonka epäluuloisuus voudin käyttäytymisestä kiihtyi,
tarttui häntä vasemmalla kädellään kurkkuun ja piti oikeassa kädessään
miekan iskemään valmiina.
"Pitäkää tarkoin silmällä pitkää Maunua", sanoi hän, "ja sinun henkesi,
vouti, riippuu siitä, tokko onnistut, näitpä tai et!"
Silmänräpäyksessä irtosi raskas kahle Hermanin toisestakin kädestä ja
vouti kumartui maahan jalkarautoja irroittamaan. Erkki ei hellittänyt
ja voimakkaat kädet olivat pakottaneet Maunun pysymään paikallaan ja
luopumaan yrittämästä lähetä voutia.
Hetken perästä nousi vouti seisoalleen.
Herman oli vapaa.
"Ja nyt, Herman!" sanoi Erkki, "tulee sinun ruveta päälliköksemme ja
ensi tehtäväsi on tuomion langettaminen tuolle julmalle murhamiehelle."
Kaikki tornihuoneessaolijat vaikenivat ja odottivat jännityksellä, mitä
vapautettu oli sanova. Renki, joka piti tulisoihtua, kohotti sen
korkealle, niin että sen valo lankesi kaikkien sisälläolijain
kasvoille.
Herman seisoi kauvan käsivarret ristissä ryntäillä ja katsoi
kalmankalpeaan voutiin.
"Vallan toisenlainen", sanoi hän, "on kohtaamisemme, kuin olitte
odottanut ja luvannut, Juhani Wale. Jollette olisi tehnyt sitä
lupausta, jonka kyllä muistatte, niin sallisinpa teidän vapaasti lähteä
pois Ruotsin valtakunnasta, sillä niin katalaan mieheen ei sovi
rehellisen miehen koskea. Asiain nykyisellä kannalla ollessa pidetään
teidät vangittuna, kunnes Engelbrekt saa langettaa teille tuomion!
Minua olette vainonnut petoksella ja murhalla, mutta olette huonosti
onnistunut. Lybekkiläisen kauppiaan käsi vapisi, eivätkä Hartvig Flögin
kahleet ole voineet saalistaan säilyttää ... mutta ylös täältä, ylös
valoon ja vapaaseen ilmaan! Tuolla ylhäällä tahdon kiittää sinua Erkki,
ja teitä kaikkia, jotka olette henkenne ja verenne alttiiksi panneet
Herman Bermanin takia."
Kauheata melua rupesi kuulumaan linnanpihalta alas vankilaan ja
Hermanin vielä puhuessa kuului joku rientävin askelin tulevan pihalta
torninportaita alas. Se oli renki, joka Erkin käskystä oli mennyt
torniin.
Kaikki katsoivat kummastuneina häneen. "Pian torninoven avaimet", huusi
hän ja muuan rengeistä sieppasi avainkimpun kostealta lattialta ja
heitti sen vankilan ovelle. Renki katosi nopeasti kuin ajatus ja siinä
haudanhiljaisuudessa, joka nyt syntyi, kuului kuinka avainta
kierrettiin torninovessa ja kuinka heti sen jälkeen ankarasti
rynnättiin ulkopuolelta sitä vastaan.
Seuraavassa tuokiossa ilmautui viimeksitullut renki taas
avainkimppuineen vankilan ovelle.
"He ovat särkeneet oven", sanoi hän, "nuo neljä meikäläistä ovat heidän
vankeinansa, ja tuskinpa tiedän kuinka minä olen päässyt tänne teitä
pelastamaan."
"Entä vieras palvelija?" kysyi Erkki.
"Niin pian kuin kuulimme melun ja näimme, mitä oli tapahtunut,
tarjoutui hän ratsastamaan Vaskivuorelle Engelbrektille sanaa viemään
ja minä autoin hänet portista ulos, jonka jälkeen kiiruhdin tänne."
"Engelbrekt talonpoikaisjoukkoineen", sanoi sen jälkeen Erkki Hermaniin
kääntyen, "on huomenna joka tapauksessa linnan edustalla. Kenties
onnistuu palvelijan jouduttaa hänen tuloansa, mutta jollei, niin on
meidän kestettävä vaan tämä päivä ja yö..."
"Ylös sitten, miehet", huusi Herman, "ja varustaukaa puolustamaan
tornia. Olettepa toki jo tehneet koko joukon valmista työtä
Engelbrektille!"
Ja itse hän näin sanoen riensi vankilanovea kohti ja toiset seurasivat
perästä.
Portaissa käänsihe Herman ympäri ja huusi alaspäin:
"Pitäkää tarkoin silmällä vankeja, kunnes olemme saaneet heidät muuriin
kiinnitetyiksi!"
"Torninovi on suljettu", vastattiin alhaalta.
Mutta Herman löi otsiinsa ja kiiruhti alas. Vankilanovi avattiin, hän
otti käteensä nyt jo melkein loppuun palaneen tulisoihdun ja syöksyi
tornihuoneeseen.
Se oli tyhjä.
Ruumis oli paikoillaan kahleissaan ja ne kahleet, jotka olivat olleet
Hermanilla, riippuivat isosta rautarenkaasta seinässä, mutta vangeista
ei näkynyt jälkeäkään.
Erkki oli rientänyt alas ja oli nyt Hermanin rinnalla.
Hän katseli ympäri huonetta, tarkasteli joka sopen vankeja jostakin
löytääkseen. Mutta turhaan. Vihdoin hän loi kysyvän katseen Hermaniin.
Tämä seisoi kuin kivettyneenä.
"Pylväs!" huudahti hän.
"Pylväs?" toisti Erkki.
"Sen kautta he ovat menneet tipotiehensä. Siinä on salainen käytävä,
minua itseäni säilytettiin siinä muutamia päiviä vähän aikaa takaperin.
Varmaankin viepi käytävä jollekin salaiselle linnanportille."
"Päässeet pakoon!" kuiskasi Erkki vihasta kalpeana.