Liikkuva saari.
Sekavia, raskaita, uhkaavia huhuja oli tullut etelästä päin, kuninkaan
hovista. Jösse Eerikinpoika oli käynyt Köpenhaminassa ja niin
ärsyttänyt kuninkaan, että tämä oli uhannut lähettää paljoa julmemman
voudin Taalainmaahan. Hannu kreivikin oli ollut siellä, mutta häntä
kuningas ei ollut tahtonut kuunnella. Inhottavaa voutia sitä vastoin
oli kuningas ottanut siihen määrään uskoaksensa, että oli heitättänyt
entisen suosikkinsa, jalon kreivin, torniin.
Mutta samoin kuin ilman ollessa täynnä sähköä vähäinenkin voima saa
salaman syntymään, samoin kävi tässäkin. Aika oli täynnä levottomuutta,
tyytymättömyyttä, vihaa -- pettyneiden toiveiden seurauksia. Nämä huhut
riittivät uudestaan lähdättämään joka miehen taisteluun mielivaltaa ja
lainvääristelyä vastaan. Rahvas kokoutui jumalanpalveluksen päätyttyä
kirkkomäelle ja joka pitäjästä tuli sanantuojia Engelbrektiltä
kyselemään ja hänelle ilmoittamaan, mitä mikin oli sanonut.
Oli viimeinen sunnuntai ennen juhannusta. Koko joukko rahvasta oli
kokoutunut Vaskivuorelle, jossa jumalanpalvelus äsken oli päättynyt.
Engelbrekt ja joukko vuoritilallisia ja talonpoikia olivat käyneet
Herran ehtoollisella.
Hiljaa ja vakavina tulivat kookkaat miehet pienestä kirkosta.
Kirkkomäelle pysähtyi Engelbrekt ja miehet asettuivat hänen
ympärilleen. Kun äänettömyys oli syntynyt ja kaikkien silmät oli häneen
luotuina, niin hän sanoi:
"Sanotaan pahain aikain taas palajavan seuduillemme, mutta jos mieli
tätä kurjuutta milloinkaan saada loppumaan, niin täytyy meidän mennä
kauvemmaksi seuduiltamme kuin Vesteråsin linnalle. Minä arvelen, että
koko valtakunta täytyy vapauttaa, ennen kuin laki ja oikeus meille
pääsevät perehtymään. Olemme alkaneet Jumalan nimessä, minä olen
vannonut valani Jumalan edessä hänen alttarinsa ääressä, samoin tekin,
sen tiedän, mutta minä tahdon tässä teidän edessänne ja kaiken kansan
edessä toistaa valani. Teidän avullanne tahdon vapauttaa Ruotsinmaan
kaikista ulkomaalaisista voudeista, ja ennen kuin se on tehty, en tahdo
pistää miekkaani tuppeen, taikkapa menköön minulta henki, niin totta
kuin kaikkivoipa Jumala ja pyhä Eerikki-kuningas minua kuulkoot."
"Sen vannomme mekin, niin totta kuin Jumala meitä auttakoon!" toistivat
miehet hänen ympärillänsä, ja paljastetut miekat välähtelivät päivää
vasten ja tuhannet äänet huusivat hyväksymisensä Engelbrektin ja
miesten sanoille kellojen juhlallisten äänten täyttäessä avaruuden.
Sitten päivän kuluessa miehet keskustelivat paljon matkaanlähdön
ajasta, kokoontumispaikasta ja mitä ylimalkaan oli otettava huomioon.
Mutta illan tullen olivat useimmat lähteneet eri teitä koteihinsa.
Illallista syötäessä oli Engelbrekt yksin vaimonsa ja palvelusväkensä
kanssa, mutta vielä heidän pöydässä istuessaan tuli pater Johannes ja
kohta sen jälkeen Erkki. Jälkimmäisellä näytti olevan hyvin tärkeitä
asioita mielessä. Hänen poskensa punottivat ja hiki valui hänen
otsaltaan, mutta hänen tulinen ja päättäväinen katseensa ilmaisi
selvästi, ett'ei hän pitänyt väsymyksestä väliä.
Aterian päätyttyä ja kun ruokaluvut olivat luetut, yltyi pojan
levottomuus. Selvästi hänellä oli mielessä jotakin, jonka hän tahtoi
isännälle ilmoittaa. Tämä ei kuitenkaan näyttänyt sitä huomaavan. Hän
viittasi Björn vanhusta jäämään ja ukko noudatti tavallisella
ylpeydellään isäntänsä tahtoa.
"Nyt on aika tullut, Björn", sanoi Engelbrekt, "ja nyt tahdon sinut
mukaan, Björn. Me tulemme kulkemaan pitkiä matkoja ja Jumala tietää,
saammeko enää koskaan nähdä kotomme vuoria ja sulattomme vaskensavua.
Saat kuitenkin itse valita, vanha ystävä..."
"Valita", huudahti tuo jäykkä mies äänellä, joka tuskin pääsi itkulta
kuulumaan, ja sen näköisenä, kuin olisi hävennyt kykenemättömyyttään
mielenliikutustaan hillitsemään, "valita, isäntä, tiedäthän kyllä,
mihin mieluimmin tahdon pääni kallistaa, kun kuolema kutsuu...? miksi
puhetta valitsemisesta?"
"Tiesin sen, vanhus! Laittaudu sitten valmiiksi, me emme enää eroa!"
Ylpeänä kuin kuningas, vaikka kyyneleet silmiä himmensivätkin, käänsihe
vanha mies ympäri ja astui ovea kohti.
Erkki ei jaksanut nyt enää itseänsä hillitä. Hän astui muutamia askelia
poikki lattian suoraan Engelbrektiä kohti.
"Nyt Engelbrekt!" sanoi hän, "nytpä lienen varma asiastani!"
Engelbrekt katsoi poikaan ja mielihyvän hohde levisi hänen kasvoilleen.
"Minä olen hänet löytänyt, Engelbrekt", jatkoi Erkki, "olen hänet
löytänyt ja puhellut hänen kanssansa. Hän odottaa minua ja niin totta
kuin hän on pelastanut äitini hengen, niin totta minä nyt olen
pelastava hänen henkensä, taikkapa näet minua viimeistä kertaa,
Engelbrekt."
Sekä Engelbrekt että munkki tarttuivat pojan käsiin ja hänen täytyi
perusteellisesti kertoa, kuinka hänen oli onnistunut järven puolelta
kiivetä Borganäsin muurin ylitse, ja kuinka hän yön hiljaisuudessa oli
hiipinyt tornin läheisyyteen sekä siellä monen turhan yrityksen perästä
vihdoin saanut Hermanin huomaamaan hänet.
"Mikä on tehtävä", lisäsi hän, "täytyy kuitenkin tehdä pian, sillä
juhannusaatto lienee muuten hänen viimeinen päivänsä."
"Juhannusaattoko?" kysyi Engelbrekt, "oletko sitten saanut vihiä, mitä
sinä päivänä tapahtuu?"
"Ei mitään muuta, kuin että puolipäivän aikaan pyöveli lyö poikki
kasvattipoikasi pään, isä, jollei sitä ennen mitään muuta ole
tapahtunut."
Taas syntyi äänettömyys. Engelbrekt astui raskain askelin edes takaisin
huoneessa, mutta pater Johannes piti yhä edelleen pojan kättä omassaan
ja vähäinen päivänpilkahdus näkyi hänen vakavista, melkein synkistä
silmistään. Sekä Engelbrekt että pateri olivat jo milt'ei herjenneet
toivomasta voivansa pelastaa kadonnutta. Tuo iltasella Vesteråsista
toimeenpantu takaa-ajo oli ollut hyödytön, samoin se Hannu kreivin
käsky Juhani Walelle, jonka Melcher Gjordinpoika oli vienyt perille.
Tämä oli saanut vastaukseksi, ett'ei hän (Juhani Wale) tiennyt mitään
tuosta luullusta vangista, vaan että koko juttu kai oli noita valheita,
joita talonpojat sepittivät tuhansittain kuninkaan vouteja
panetellakseen. Vieläpä oli Juhani Wale antanut kaikki linnan eri ovien
avaimet Melcherille ja pyytänyt hänen pitämään perinpohjaisen
tarkastelun. Mutta kaikki oli ollut turhaa vaivaa.
Yhä synkemmäksi ja harvapuheisemmaksi oli pateri käynyt ja
Engelbrektkin suri salaisesti sitä kohtaloa, joka epäilemättä jo oli
kohdannut taikka ainakin ennen pitkää oli kohtaava tuota rakasta
nuorukaista. Mutta yleinen hätä ja se tehtävä, jonka hän oli ottanut
toimittaakseen kansan tähden, veivät sekä Engelbrektiltä että hänen
ystävältään, munkilta, ajan, ja sen tähden he eivät olleetkaan
saattaneet ryhtyä tähän asiaan niin perin pohjin, kuin olisi sietänyt.
Ja niinpä käykin, kun joku erinomaisen suuri ja tärkeä asia täyttää
ihmisen sielun, kun hän on valmis itse uhraamaan verensä ja henkensä
sen puolesta, jota pitää pyhänä ja rakkaana, että hänestä silloin usein
yksityisen hengen hukkaaminen on vähäpätöinen asia. Hän pitää sitä
omanaan, ainoastaan yhteishyvän uhrina.
Olipa sentään yksi, joka ei muuta ajatellutkaan kuin nuorukaisen
pelastamista ja se oli Erkki. Hänen puuhansa olivatkin sen verran
edistyneet, että hänen oli onnistunut löytää Hermanin vankila ja
myöskin vaihtaa sanoja hänen kanssansa. Niin kuin tiedämme, hän
vanhastaan hyvin tunsi Borganäsin linnan ja sen muurit ja rakennukset.
Monena yönä hän oli varjon tavoin hiipinyt muurin ylitse ja sitä tornia
kohti, jonka läheisyydessä hänet tapasimme muutamana kevätaamuna vuosi
takaperin. Silloin kitui hänen isänsä siellä tornissa, nyt hänen
äitinsä pelastaja istui samassa tornissa, muuriin kahleilla kytkettynä
aivan hänen isänsä mädänneen ruumiin vieressä.
Juhlalliselta tuntui se päättelijäisyys, joka loisti pojan silmistä
hänen nyt seisoessaan käsi munkin kädessä. Mitä puhtainta rakkautta,
mitä jalointa alttiiksiantaumusta loisti tästä katseesta ja se kirkasti
hänen rumat kasvonpiirteensä.
"Ja tahdotko uskaltaa henkesi nuorukaisen puolesta?" kysyi munkki
mielenliikutuksessa vapisevin äänin.
Pojan säihkyvät silmät antoivat selvän vastauksen.
"Mutta kuinka se on suoritettava?" kysyi Engelbrekt kävelystään munkin
ja pojan eteen seisattuen. "Tosin saattaisin ennen juhannusaattoa
piirittää linnan, mutta ... tuskin on luultavaa, että nuorukaisen henki
sillä pelastuisi!"
"Ei, ei", keskeytti Erkki vilkkaasti, "ei, siten emme saa Hermania
takaisin. Vouti vaan käyttäisi häntä teitä nöyristääkseen..."
"Niin", lisäsi munkki, "saattaisi käydä niin, että sen nuolen, joka
avaisi linnan portit Ruotsin vapauttajalle, täytyisi kulkea nuorukaisen
sydämen kautta."
"Olen keksinyt keinon", virkkoi Erkki kainosti, "mutta niiden, joiden
tulee se suorittaa, täytyy pitää omaa henkeänsä vähempiarvoisena kuin
nuorukaisen. En kuitenkaan epäile niitä löytyvän, jotka yhtä paljon
sinun tähtesi, Engelbrekt, kuin nuorukaisenkin tahtovat minua seurata
viimeiselle retkelleni Borganäsin linnaan."
"Ja kuinka aiot menetellä?" kysyi Engelbrekt käyden istumaan ja vetäen
pojan luoksensa, niin että saattoi katsoa poikaa suoraan hänen
luotettaviin silmiinsä.
"Keinoni on se, että muitta mutkitta yllätän voudin, otan hänet
vangiksi ja pakotan hänet itsensä irroittamaan Hermanin kahleet ...
kahdenkymmenen reippaan miehen avulla tahdon sen työn toimittaa.
Saattaahan kyllä niinkin käydä, että menetämme henkemme, mutta niistä
ei suurta väliä ja vouti on näkevä kuinka rohkeasti mennään kuolemaan
sen puolesta, jota rakastetaan."
Engelbrekt nousi tämän kuultuansa seisomaan ja laski kätensä pojan pään
päälle.
"Jumala sinua siunatkoon, poika!" sanoi hän, "ja suokoon hankkeellesi
menestystä; pyyntösi olet saava täytetyksi. Kaksikymmentä reipasta
miestä saat itse valita väestäni täällä kartanolla."
Riemuiten poika meni ulos.
Molemmat miehet katsoivat kauvan poistuvaan, kunnes Engelbrekt
virkahti:
"Saat nähdä, Johannes, että hän saa asiansa aikaan."
"Hyvä olisi sentään", sanoi vastaten munkki, "jos isompi joukko häntä
seuraisi ja olisi saapuvilla..."
"Ei, ei", keskeytti Engelbrekt, "poika on oikeassa, meidän täytyy
välttää tarpeetonta melua, meillä ei ole aikaa pitkälliseen linnan
piirittämiseen. Juhannuspäivänä on talonpoikaissotajoukko nouseva kuin
maan sisästä, eikä voudille jätetä aikaa vastustukseen. Tätä suurta
suunnitelmaa ei saa mikään hämmentää... Mitä hyvänsä täytyneekin tehdä,
sen saa poika yksin suorittaa. Hermanin henki niin kuin hänenkin ovat
Jumalan käsissä, samaten kuin meidänkin."
* * * * *
Oli iltamyöhä kesäkuun 22 p:nä. Päivä oli ollut pilvinen. Illan tullen
alkoi sataa ja pilvet taivaalla olivat niin mustat ja paksut; oli kuin
syysilta. Håfranin peitti raskas ja läpinäkymätön sumu.
Maarahvas oli jo mennyt levolle ja vaan poikkeukseksi näki jonkun
talonpojan, jonka jonkin tehtävän takia oli täytynyt tavallista
kauvemmin viipyä ulkosalla, sulkemassa tupansa ovea ennen levolle
menemistään.
Sittekin näkyi niillä poluilla, jotka veivät Håfranin rannalle,
muutamia nuoria talonpojanrenkejä kulkevan. He astuivat varovasti ja
etunenässä kulkija, joka näytti matkuetta johtavan, pysähtyi tuon
tuostakin, kun vähänkin outoa risahdusta kuului. Heillä oli kaikilla
isot lehdeskimput selässään, niin että olisi voinut luulla heidän
tavanmukaisesti koonneen lehdeksiä juhannukseksi. Matkan päästä olisi
heitä saattanut luulla vesakoksi, erittäinkin silloin kun he lähenivät
järveä ja heidät peitti siitä nouseva sumu, vesakoksi, joka yht'äkkiä
oli ruvennut liikkumaan ja siirtynyt eteen päin, jos heitä ollenkaan
saattoi erottaa.
Kenties sitä juuri tarkoittivatkin talonpojanrengit.
Rannassa oli viisi pientä venettä ja niiden viereen pysähtyivät
lehdeskimput ja jokainen renki laski kimppunsa rannalle, jonka jälkeen
he auttoivat toisiansa peittämään veneiden etukeuloja lehdeksillä.
Heitä oli luvultaan kaksikymmentä, niin että kuhunkin veneeseen tuli
neljä. Pian oli tuuhea, mutta eri korkea lehtimaja kunkin veneen
kokassa. Kahden veneen etukeuloihin oli sidottu kokonaiset puut.
Muuan rengeistä oli pysähtynyt etemmäksi ja valvonut toisten työtä. Kun
työ oli saatu valmiiksi, lähestyi häntä muuan toisista rengeistä ja
sanoi puoliääneen:
"Et ole ottanut sumua lukuun, Erkki, sen suojassa pääsemme näkemättä
perille juhannuskoivuittakin."
"Meillä on hyvää aikaa", vastasi se, jota renki puhutteli ja joka ei
ollut kukaan muu kuin Erkki, "ja jos järvellä rupee tuulemaan ja sumu
hälvenee, niin on hyvä että on suojaa."
Sillä välin kokoontuivat rengit Erkin ympärille, toinen toisensa
jälkeen.
"Aika on käsissä", sanoi Erkki ja pyörähti piirissä, "mutta ennen kun
lähdemme vesille, tulee teidän vielä kerta sanoa minulle, tahdotteko
uskaltaa henkenne Herman Bermanin puolesta."
Yhteen ääneen he sanoivat tahtovansa...
"Vielä on aika kääntyä takaisin", jatkoi puhuja kokeneen miehen
vakavuudella ja juhlallisuudella, "joka ei tahdo minua seurata, voipi
vielä peräytyä... Hyvä, hyvä", lisäsi hän, kun kaikki sanoivat
haluavansa uskaltaa kaikki rakkaan Hermanin pelastamiseksi, "mutta
pankaa mieleenne, mitä olen teille sanonut. Ei sanaakaan saa sanoa, ei
aseeseen koskea muuten kuin minun käskystäni, ei edes puolustautumista
varten. Teidän tulee antaa tappaa itsenne valituksenääntä,
huokaustakaan päästämättä, jotta edes joku meistä pääsisi voudin
huoneeseen joko siellä kuollakseen taikka pelastaakseen vangin.
Muistakaa myöskin sovitut merkit, ja jos erityistä käskyä tarvitaan,
niin sen tulee mennä miehestä mieheen! Jumala ja Pyhä Yrjänä olkoot
apunamme!"
"Jumala ja pyhä Yrjänä olkoot apunamme!" toistivat kaikki ja puristivat
Erkin kättä.
Muutamien silmänräpäyksien kuluttua olivat veneet vesillä. Neljä miestä
oli kussakin, paitsi suurimmassa, johon Erkki itse oli sijoittunut.
Niiden päästyä kappaleen matkaa rannasta ja korkeanpuolisen metsäisen
saaren taakse Erkki antoi lyhyeen viheltämällä merkin. Kaikki veneet
asettuivat rinnakkain ja sidottiin toisiinsa, niin että niistä yhteensä
tuli lautta, jonka etureunassa oli läpinäkymätön lehdesseinä. Koska
keskimmäisissä veneissä oli korkeat puut, niin lehdesseinä aleni
molemmin puolin ja näytti matkan päästä pieneltä laineilla uivalta
saarelta. Äärimmäisiin veneisiin oli lehdeksiä pantu vedenpinnan
tasalle, niin ett'ei etupuolelta airoja ollenkaan näkynyt.
Suunnitelma oli epäilemättä hyvä. Borganäsissä ei aavistettu
Engelbrektillä ja rahvaalla olevan mitään tosituumia tekeillä eikä sen
tähden muurien vartioimista pidetty niin tarkalla. Sitä Erkkikin oli
toivonut ja sen mukaan suunnitelmansa laatinut. Vaikkapa vouti itsekin
voudinkartanosta eli aatelistalosta, joksi sen ajan linnojen parasta
rakennusta sanottiin, olisi katsellut Håfranille tänä valoisana
kesäyönä, niin hän tuskin olisi pannut merkille tuota pientä saarta
taikka huomannut sen kelluvan vedenpinnalla ja siirtyvän eteenpäin. Nyt
tuli sen lisäksi vielä sumu avuksi.
Varovainen Erkki ei kuitenkaan antanut sen vietellä itseänsä tekemään
mitään, joka olisi voinut tulla esteeksi hankkeen onnistumiselle. Uiva
saari liikkui hiljaa eteenpäin ja Erkki suuntasi sen kulkua. Ei
hisahdustakaan kuulunut, ei ainoatakaan airoa nostettu tai laskettu
liian kovaa ja lautta ohjattiin, niin usein kuin mahdollista, järveen
pistävien niemekkeiden ja pienten kannaksien taakse.
Näin oli päästy sen saaren luokse, joka oli linnaa lähimpänä. Oli
ruvennut tuulemaan ja sumu alkoi hälvetä, niin että paikka paikoin
näkyi sininen taivas.
Erkki asetti lauttansa saaren maanpuoliseen reunaan, niin että jos se
muurilta tai linnasta huomattaisiinkin, sitä täytyisi pitää saaren
jatkona. Pari silmänräpäystä se oli tässä aivan liikkumatta ja tuulen
suojassa, niin ett'ei tarkinkaan silmä olisi voinut aavistaa tuon
tuuhean koivumetsikön sisältävän mitään sellaista kuin se sisälsi.
Tuuli kiihtyi kuitenkin kiihtymistään ja sumu ajelehti kummallisten
aaveiden muodoissa saaren ja linnanmuurin välillä, johon oli pari kolme
kivenheittoa matkaa.
Luultavasti käyttääkseen hyväkseen sitä suojaa, jota hänen
satunnaisesta liittolaisestaan vielä saattoi olla, vaikka sumuvaippa jo
oli riekaleina ja kohta kokonaan poissa, Erkki antoi merkin ja lautta
siirtyi huomaamatta eteenpäin niin läheltä rantaa kuin mahdollista. Hän
toivoi yhä vielä, ett'ei tuota pientä lehdikköä yön hämärässä saattaisi
erottaa takana olevasta metsästä.
Kenties hän ei olisi toivossaan pettynytkään, jollei tuuli muutaman
metsään hakatun aukon kohdalla, josta näkyi sivulta päin leveä aukeama,
olisi kiihtynyt kahta tuimemmaksi ja yhdellä kertaa pyyhkäissyt pois
suojaavan sumun viimeisiäkin jätteitä. Tuossa tuokiossa lautta taas oli
liikkumatonna ja vahvat kädet painoivat voimakkaasti airoja ja
sauvoimia järvenpohjaan pitääkseen lauttaa liikkumatonna vasten tuulta,
joka puhalsi järveltä päin.
Linna muureineen ja torneineen oli kuin harsolla verhottuna heidän
edessään ja selvästi saattoi nähdä miehen kävelevän edes takaisin
vallilla. Vasemmalla laidalla olevasta veneestä kuului raksahdus, niin
kuin jousen jännittämisestä. Erkki katsahti sinne ja pari palavaa
silmää näytti vaan odottavan häneltä viittausta poistaakseen tuon
odottamattoman katselijan. Erkki teki kädellään tuiman liikkeen ja
jousi painui taas veneen pohjalle. Samassa alkoi lautta kääntyä
syrjittäin. Tuima tuuli oli täyttänyt lehdespurjeet ja lieneekö
etumainen rengeistä säikähtänyt muurilta näkemäänsä tai lienevätkö
käsivarret hervonneet, mutta hänen aironsa oli myödännyt ja heti
tarttui tuuli lehdeksiin ja uhkasi paljastaa koko yrityksen.
Muurilla kävelevä mies nosti hälyn ja Erkki näki pari muuta miestä
ilmautuvan sinne. Hän ei kuitenkaan hetkeksikään menettänyt malttiansa.
Ketterästi kuin lintu hän hyppäsi laitimaiseen veneeseen, otti
sauvoimen ja sai hämmästyttävällä voimalla tämän lautankulman
seisattumaan. Samalla viittasi hän toisille, että hiljakseen
kääntäisivät lautan oikealle tolalleen.
Tuskin oli tämä saatu tehdyksi, kun hän näki ensinmainitun miehen
viittovan järvelle lautan suuntaan. Erkki tuumi jo itsekseen,
koettaakko veneiden takaa päästä maalle ja pitkin rantaa hiipiä sille
kohdalle, josta voi kiivetä muurin ylitse.
Silloin hän suureksi kummakseen näki, että se mies, joka oli hälyn
nostanut, vietiin pois muurilta ja että toinen myöhemmin tulleista jäi
hänen sijaansa. Sykkivin sydämin hän antoi kaikille merkin olla aivan
liikkumatta, ja vaikka olikin vaikeata, niin heidän kuitenkin onnistui
pitää veneet paikoillaan.
Uusi mies astui muutamia kertoja edes takaisin muurilla, varjosti
kädellään silmiänsä ja katsoi tuohon pieneen uivaan saareen päin, ikään
kuin hänkin tarkemmin tuumittuansa olisi pitänyt sitä outona, mutta
sitten hän taas astui muutamia kertoja edes takaisin ja istuutui sitten
muurille.
Vielä kotvi Erkki hetkisen. Mutta mies pysyi liikkumattomana istuallaan
ja näyttipä vielä siltäkin, kuin hänen päänsä olisi vaipunut ryntäille.
Silloin Erkki antoi merkin ja lautta läksi liikkeelle. Siihen kapeaan
salmeen, joka erotti Borganäsin manteresta ja jonka poikki nostosilta
vei, kulki jokseenkin kova virta ja tätä Erkki hyvin viisaasti käytti
hyväkseen. Tässä lakattiin soutamasta ja airoja käytettiin vaan
ohjaamiseen.
Kaikki onnistui hyvin, ja juuri kuin Borganäsin tornikello ilmoitti
juhannusaaton ensimmäisen tunnin jo kuluneen loppuun, koskivat veneiden
kokat rantaan. Soutajat nousivat kuin haamut paikoiltaan, ottivat
varalla olevat aseensa ja seurasivat Erkkiä, joka hiipi pitkin
muurinseinämää. Laineiden loiskiminen rantaa vasten esti kenenkään
muurin sisäpuolella olijan kulkijain askelia kuulemasta.
Nyt pysähtyi Erkki. Hiljainen kuiskahdus kulki miehestä mieheen ja
kaikki haamut laskeutuivat pitkälleen muurinseinämää vasten. Ainoastaan
yksi näkyi uskomattomiin menevällä notkeudella ja voimalla kiipeävän
muurinseinämää myöten ylös. Se oli Erkki itse. Paksu, monesta kohden
solmuun vedetty köysi hartioille kiepitettynä hän kapusi muutamaa
muurinulkonemaa ylös, konsa käyttäen hyväksensä kivien saumoja, joista
saviruukki oli karissut, konsa joitakuita rautanauloja, jotka hän
edellisillä käynneillään oli saumoihin lyönyt. Pian oli hän muurin
harjalla ja ryömi sitä pitkin miehen luokse, joka istui entisessä
asennossaan ja yhä vielä näkyi nukkuvan.
Erkki näytti harkinneen kaikki. Hetkeäkään hukkaamatta, ja ennen kuin
mies vielä oikein tiesi, untako hän näki vai oliko valveilla, oli Erkki
pujottanut vahvan köyden hänen polventaipeittensa alle, kiertänyt hänen
kaulansa ympäri ja vetänyt sen niin kireälle, ett'ei hän mitenkään
voinut liikahtaa. Heti kun mies heräsi, kuiskasi Erkki hänen korvaansa,
että vähinkin äännähdys maksoi hänen henkensä. Mies pysyi vaiti. Vielä
sitoi Erkki hänen käsivartensa yhteen, pani kapulan hänen suuhunsa,
laahasi hänet alas muurilta ja jätti siihen.
Tämän tehtyään hän taas nousi muurille, meni paksun köytensä luokse ja
kiinnitti sen rautakoukulla muurista ulkonevaan pölkynpäähän. Kun hän
sitte nykäsi köyttä niin toinen haamu toisensa perästä ilmautui
muurille ja hävisi, ikään kuin iso käärme olisi matanut ylös Håfranin
syvyyksistä ja hiljakseen luikerrellen noussut muurin ylitse.
Vähän syrjässä tästä paikasta oli sisäpuolella muutamassa
muurinnurkassa röykkiö isoja kiviä, joita luultavasti aiottiin käyttää
puolustuksessa, jos linnaa vastaan tehtäisiin väkirynnäkkö. Tämän
kiviröykkiön taakse hävisivät haamut. Linnassa vallitsi hiljaisuus,
ainoastaan silloin tällöin kuului kamala kahleiden kalina ikään kuin
maan sisästä. Erkkiä pöyristytti, kun tämä ääni tuli hänen korviinsa,
ja aaveen tavoin hän hiipi pitkin muurinseinämää linnanrakennuksille
päin. Hänellä oli kevyet aseet, lyhyt miekka oli pistetty nahkavyöhön
ja olalla hänellä oli pitkä rautatanko, jonka molemmissa päissä oli
koukut.
Hän oli juuri ennättänyt tornin luokse ja aikoi juuri lähteä avonaisen
pihan poikki linnantuvalle, jossa arvattavasti useimmat palvelijat
makasivat sikeätä untansa, kun yht'äkkiä kova torventoitahdus kuului
portin ulkopuolelta ja kohta toinen porttitornista. Erkki peräytyi
takaisin parin ison oluttynnörin ja torninseinän väliseen soppeen ja
hänen poskensa kävivät kalmankalpeiksi. Se ei ollut pelkoa, se oli
synkkää epätoivoa. Hän ei hetkeäkään ajatellut yritystänsä jättää, sitä
vaan ajatteli kuinka kuolemallaan saattaisi kostaa rakkaan Hermaninsa
puolesta.
Linnantuvasta ei kuitenkaan ketään noussut liikkeelle, mutta
kiertoportaista juoksi muuan palvelija alas; se oli pitkä Maunu. Kohta
sen jälkeen ajoi muuan ratsumies kartanolle. Ratsumies laskeutui
hevosensa selästä ja seurasi Maunua kiertoportaita ylös.